RSS

Elokuva-adaptaatiosta — Osa II: Piilossa — Essee 10: Totuuden puhumisesta

09 Mar

________________________________

KUUSITOISTA PIENTÄ ESSEETÄ
ELOKUVA-ADAPTAATIOSTA
________________________________

Osa II: Piilossa

Essee 6:        Adaptaatio elokuvan tekemisen muotona
Essee 7:        Adaptoijan työkalupakki
Essee 8:        Adaptoijan ääni
Essee 9:        Toisen asteen luovuus
Essee 10:     Totuuden puhumisesta

________________________________

”Konditionaali,” tuottaja ritisee hampaittensa välistä.

”N-niin?”

”Konditionaali elokuvassa.”

”Konditionaali on verbaalisen kielen osa,” adaptoija kuiskaa.

Mies tarttuu kirjaan ja alkaa lukea sitä vimmattuna. Hetken päästä oikea etusormi tärähtää pystyyn.

”A-HA!”

Adaptoija on laskea alleen.

”Sivulla 312! Täällä sanotaan: ’Hän rakastaisi miestä jos vain osaisi’. Adaptoipa se. Ha!”

”Jos vaikka tuo henkilö uskoutuisi ystävälleen ja sanoisi, että hän rakastaisi miestä, jos vain osaisi?” Adaptoija nielee sapen makua.

Tuottajan suu puristuu valkoiseksi viivaksi ja oikea käsi nyrkiksi. ”Kerjäätkö sinä verta pakistasi?”

Adaptoija pudistaa alistuneesti päätään.

”Vilkaise kirjan sivuille. Siellä on sanoja saatana,” tuottaja kähisee. ”Elokuvassa on kuvia. Sen kertoo jo itse sana ’elokuvakin’. Miten tuon voi käsittää väärin?”

”Onhan kuva on tärkeä osa elokuvaa, mutta–”

”Helvetti soikoon. Onko se ’elokuva’ vai ’elosana’? Mitähäh?” Tuottaja sytyttää sikarin, ja ison käden kätkiessä tulitikun adaptoijasta näyttää, että sikari syttyy pelkällä tuottajan kiehuvalla sapella. ”Elokuva on kuvia kuvien perään.” Tuottaja pölläyttää sikarin savut astmaattisen adaptoijan naamalle.

Adaptoija pidättää hengitystään kunnes hänen silmissään alkaa hieman hämärtyä.

”Kohta sinä tervatennari alat varmasti väittää, että me elokuvaihmiset emme muka olekaan kirjallisuuden kasvatteja ja oppipoikia.”

”Elokuvalla on enemmän tekemistä suullisen perinteen ja teatterin kanssa kuin kirjallisuuden kanssa. On kyse elävästä kertomisesta,” adaptoija inahtaa ja painautuu varmuuden vuoksi tiukemmin tuolinselkämystä vasten. ”Teatteri, kuvataide ja suullinen kertomaperinne ovat tuhansia vuosia vanhoja.”

Iso suoni tuottajan otsalla sykähtää ja kasvojen alaosa vääntäytyy hymyntapaiseen: ”Turpaasi taidat kerjätä.”

Essee 10:      Totuuden puhumisesta

Jo Horatiuksella oli sanansa sanottavana adaptaatiosta. Iliaasta lainattujen aiheiden kirjoittajille hän sanoo, etteivät he saa jättäytyä kiertämään ”arkista ja kaikille avointa kehää”, eli toistamaan sitä, mitä kaikki muut ovat jo aiheesta sanoneet. Horatius toteaa myös, että adaptoijan ei tule ryhtyä ”uskolliseksi tulkiksi, joka kääntää sanasta sanaan”. Ennen kaikkea adaptoija ei missään tapauksessa saisi jäljitellä niin orjallisesti, että joutuu umpikujaan, josta oma epäröinti ja lähtötekstin väkinäinen ymppääminen oman työn kokonaisrakenteeseen estävät adaptoijaa pääsemästä eteenpäin.[i]

Toisin sanoen, adaptoijan tulisi Horatiuksen mukaan olla yksilöllinen ja rohkea sekä tehdä työtään kohdetarinan ehdoilla, ja ennen kaikkea kirjoittaa omana itsenään.

Elokuvia paljon katsoneet ovat huomanneet sen, että suuri osa adaptaatioista on roskaa, nimenomaan elokuvallisessa mielessä. Kenties tämä johtuu osittain siitä, että adaptoija ei ole uskaltanut irtautua lähtötekstistä ja kirjoittaa omana itsenään ja elokuvan ehdoilla. Totuus ei näet koskaan löydy kirjan sivuilta, vaan kirjoittajan  sydämestä. Elokuva-adaptaation kohdalla tämä kirjoittaja on nimenomaan elokuvan käsikirjoittaja, joka etsii omaa totuuttaan kirjoittaessaan tarinaansa, eikä yritä kopioida kirjailijan totuutta tai tehdä siitä omaansa. Luovassa työssä kopiointi on samaa kuin valehtelu.

Italialainen semiootikko Umberto Eco pohtiikin esseessään, että kun pikkutarkassa jäljittelyssä mennään tarpeeksi pitkälle, ns. alkuperäinen (”kokonaan tosi”) samastuu sen kopioon (”kokonaan vääristelty”).[ii] Näin ollen, jos adaptaatio pyrkisi olemaan täysin vastaava kirjaan nähden, eikä erottumaan siitä millään tavalla, lopputuloksena sekä kirja että elokuva menettäisivät yksilöllisyytensä. Koska tämä muka-tosi (elokuva-adaptaatio, joka on samanlainen kuin kirja) olisi Ecoa seuraillen kokonaan vääristelmää (ja myös kirjoittajan kannalta valhe, sillä se ei ole tullut adaptoijan sydämestä vaan kirjailijan), tuloksena on tyhjyys jossa sekä ’alkuperäinen’ että ’kopio’ eivät enää merkitse mitään.[iii] Kaikenlainen ”totuus” katoaa, sillä adaptoija pyyhkisi kopiollaan pois myös kirjailijan yksilöllisen totuuden.

Taiteilija pyrkii aina kertomaan totuuden ja nimenomaan oman, henkilökohtaisen totuutensa. Siinä on taiteen tekemisen ydin. Elokuva-adaptaation kirjoittajan tilanne ei poikkea tästä. Siksi olemme väärässä odottaessamme elokuvan olevan samanlainen kuin kirja, johon se pohjaa, ja tuomitessamme adaptaation, kun se poikkeaa lähtötekstistä. Kirjailijan ja adaptoijan tajunnat, moraali, näkemykset, arvot jne. ovat erilaiset, ja tämä johtaa automaattisesti erilaisiin totuuksiin. Vaikka adaptoija haluaisikin seurailla kirjaa mahdollisimman tarkasti, elokuvaan puhaltuu välttämättä uudenlainen henki. Ja sen on oltava rehellisesti tekijänsä näköinen, sillä vain siten adaptaatio voi olla kokonaan tosi.

 

 


[i] Horatius 1992. Ars poetica – Runotaide, Teivas Oksala and Erkki Palmén (toim.), Loimaa: Loimaan Kirjapaino Oy, s. 33.

[ii] Eco, Umberto 1985. Yksinäisyyden linnoitukset, teoksessa Matka arkipäivän epätodellisuuteen. Juva: WSOY, s. 12.

[iii] Ibid.

Mainokset
 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 09/11/2013 Kategoria/t: Ajatuksia, Harrastukset

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , ,

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

 
%d bloggers like this: