RSS

Aihearkisto: Historia

Soho

Siitä on kuukausikaupalla, kun viimeksi kävin kameraa ulkoiluttamassa. Tässä eräänä päivänä kamera oli kuitenkin mukanani, pienellä iltapäiväkävelyllä. (Teen selkävaivojen vuoksi tätä nykyä lyhyempää päivää.) Pyörähdin Sohossa, työpaikkani naapurissa. Metsästin siellä muutamaa tiettyä vanhaa rakennusta, jotka halusin paikallistaa.

Soho on alue, jossa on mukava vain kuljeskella päämäärättömästi. Ja vaikka se on pienikokoinen – noin 2,5 neliökilometriä – kapeiden katujen sokkeloihin oli varsinkin vasta Lontooseen muutettuani kourallisen vuotta sitten mukava ”eksyä”.

Bride Lane

Bride Lane Sohossa.

1500-luvulla Sohon alue oli peltoa. Alueella liikkuneet metsästäjät huusivat ”soho!” ja Sohon sanotaan saaneen tästä nimensä. Soho-huuto oli käytössä myös aristokraatti James Scottilla, joka kutsui sen avulla miehensä kokoon Sedgemoorin taistelussa 6. heinäkuuta vuonna 1685. Scott oli kuningas Jaakko II:n veljenpoika, edellisen kuninkaan Kaarle II:n vanhin avioliiton ulkopuolinen poika. Scott oli sitä mieltä, että hänestä olisi pitänyt tulla kuningas Kaarle II:n kuoltua, mutta tämän veli nousi sen sijaan valtaistuimelle. Kesäinen vallankaappausyritys epäonnistui ja James Scott jäi kiinni. Hänet teloitettiin maanpetturina hakkaamalla pää irti kirveellä Tower of Londonissa 17. heinäkuuta 1685.

Scottin isän Kaarle II:n vallan alkuvuosina Lontoo koki kaksi väkevää mullistusta. Vuonna 1666 Lontoon suurpalo tuhosi yli 13 000 taloa. Tätä edeltävänä vuonna kaupunkia koetteli ruttoepidemia, joka tappoi – eräiden lähteiden mukaan selkeästi alakanttiin arvioituna – pahimmillaan jopa 7 000 ihmistä viikossa. Seitsemän tuhannen uhrin viikkoennätys tehtiin kyseisen vuoden syyskuussa.  Ruton uhreja haudattiin nykyisen Sohon alueelle joukkohautoihin.

William Blaken syntymäpaikka

William Blake syntyi vuonna 1757 rakennuksessa, joka seisoi tällä paikalla Marshall Streetillä.

Rakentaminen lisääntyi 1600-luvun loppua kohden ja 1600-1700-lukujen vaihteessa Sohoon saapui runsain määrin ranskalaisia protestantteja eli hugenotteja ja Sohoa kutsuttiinkin tuolloin Lontoon ranskalaisalueeksi. 1600-luvun talot rakennettiin uudelleen 1720-luvulla ja näistä taloista nykypäivän Sohossa on jäljellä vielä muutamia.

17 Newburgh Street

Yksi 300-vuotiaista: 17 Newburgh Street -osoitteesta katujen kulmassa löytyy tätä nykyä kenkäkauppa.

10-12 Ganton Street

10-12 Ganton Street: 1720-luvun yksinkertainen rakennustyyli näkyy myös tämän Mor Jewellery -koruliikkeen julkisivussa.

7-8 Kingly Street

7-8 Kingly Street — taloa asuttaa tällä hetkellä vaatekauppa vasemmalla ja parturi oikealla.

1700-luvun puolivälissä alkoi yläluokkien poismuutto ja alue jäi naapureistaan jälkeen mitä kaupunkikehitykseen tuli. Siinä missä Mayfair, Marylebone ja Bloomsbury vaurastuivat ja kehittyivät, Soho alkoi rapistua.

Seuraavan sadan vuoden kuluessa kaikki kunnialliset ihmiset olivat muuttaneet pois Sohosta. 1800-luvun puolivälin Sohoon jäivät prostituoidut, pienet teatterit ja musiikkibaarit. Soho onkin ollut Lontoon seksibisneksen keskus jo yli 200 vuotta. 1960-luvulla sinne mahtui lähes sata strippiluolaa  ja prostituoidut kansoittivat kadut, mutta nykyään se on vähemmän näkyvää. Alueella on kuitenkin edelleen useita luvallisia seksikauppoja sekä muun muassa aikuisviihde-elokuvateatteri. Prostituoidut työskentelevät katujen sijasta yksiöistään käsin.

Old Compton Streetin itäpuoli oli aikoinaan epämääräistä aluetta.

Old Compton Streetin itäpuoli oli aikoinaan epämääräistä aluetta, jopa vielä parikymmentä vuotta sitten.

Vuonna 1854 nykyisin Broadwick Streetinä tunnetun kadun tienoilla puhkesi vakava koleraepidemia. Lontoon viemärisysteemi ei tuolloin vielä ulottunut Sohoon saakka, ja monissa talojen kellareissa oli lattialautojen alla niin kutsuttua ’yömaata’ (engl. night soil) – eufemismi ihmisulosteille, joita kerättiin likakaivoihin ja -kuoppiin. Kun alueelle virtasi vielä runsaasti ihmisiä, tilanne vaikeutui edelleen ja myötävaikutti tietenkin useisiin terveysongelmiin. Likakaivojen kapasiteetti ei riittänyt ja viranomaisten ratkaisu pulmaan oli upottaa ulosteet Thamesiin, mikä saastutti kaupungin veden. Syyskuun 1854 alussa Sohossa kuoli kolmen päivän aikana 127 ihmistä. Seuraavan viikon kuluessa kolme neljäsosaa alueen asukkaista oli poistunut kodeistaan. Syyskuun 10. päivä kuolleita oli jo viisisataa ja kaiken kaikkiaan epidemia tappoi yli 600 ihmistä.

Lääkäri John Snow (1813–1858).

Lääkäri John Snow (1813–1858).

Avainroolissa Sohon koleraepidemian aikaan oli lääkäri John Snow, joka kutsui epidemiaa ”pahimmaksi kolera-aalloksi, joka kuningaskuntaa oli koskaan kohdannut” — myös monet muut kaupungin alueet olivat saaneet osansa koleran ongelmista. Hän kartoitti Sohossa sairastuneiden osoitteet ja päätyi siihen lopputulokseen, että sairastuneet olivat kaikki lähellä erästä vesipumppua. Snow ymmärsi, että kolera levisi veden mukana ja sai myös viranomaiset vakuutetuksi siitä, että pumppu oli ongelman ydin. Hänen näkemyksensä oli vastoin silloista käsitystä, jonka mukaan sairaudet levisivät ”huonon” tai saastuneen ilman kautta. Samoin Louis Pasteurin teoria mikro-organismien kautta leviävistä taudeista odotti tuolloin vielä keksimistään lähes kymmenen vuotta. Vesipumppu suljettiin sairauden hallitsemiseksi ja myöhemmin paljastuikin, että pumpun vesiallas oli ulosteiden saastuttama. Snown uraauurtava epidemologinen työ vaikutti saniteettisuunnitteluun ja sen myötä hygieniataso kohosi.

Snown tutkimuksissa oli tosin yksi mielenkiintoinen poikkeama: läheisen luostarin munkeista yksikään ei ollut sairastunut koleraan. Syy tähän oli kuitenkin loppuviimein varsin maallinen — munkit joivat veden sijasta vain olutta, jota he panivat luostarissaan.

1800-luvun puolivälin alkuperäistä pumppua ei tänä päivänä enää ole, mutta sen lähistölle on pystytetty John Snown muistomerkki, kopio kyseisestä vesipumpusta. Muistomerkin pumpusta puuttuu kahva, mikä muistuttaa Snown saavutuksesta saattaa pumppu toimintakunnottomaksi epidemian aikana. Muistomerkin lähellä on myös lääkärin mukaan nimetty pubi, The John Snow. Pubi on Broadwick Streetin ainut rakennus, joka on edelleen pystyssä 150 vuotta myöhemmin. Luftwaffe ja kuumat kiinteistömarkkinat tekivät työnsä muiden kadun rakennusten osalta.

Kahvaton vesipumppumuistomerkki

Kahvaton vesipumppumuistomerkki.

John Snown mukaan nimetty pubi lähellä pumppua

John Snown mukaan nimetty pubi lähellä pumppua.

Pumppua voi käyttää myös kirjoitusalustana. Taustalla John Snow -pubi

Pumppua voi käyttää myös kirjoitusalustana. Taustalla John Snow -pubi.

Viime vuosisadan alussa alueelle löysivät tiensä taiteilijat ja boheemit, olihan Soho vain lyhyen kävelymatkan päässä West Endin teattereista ja taidegallerioista. 1940-luvulla jazz saapui Englantiin ja se kumpusi muualle maahan juuri Sohosta. 1950-luku oli puolestaan Beatnikien aikaa ja tästä maasta kasvoi myöhemmin 60-luvun ”swinging sixties”. Euroopan kenties ensimmäinen rock-klubi, The 2i’s Coffee Bar Old Compton Streetillä, tarjosi esiintymistilan useille tuleville tähdille kuten Cliff Richards, Ritchie Blackmore ja Tommy Steele, aina vuodesta 1956 vuoteen 1970. Wardour Streetillä oli puolestaan 60–80-luvuilla kuuluisa Marquee Club, jossa Rolling Stones esiintyi ensi kertaa vuoden 1962 heinäkuussa.

Old Compton Streetin länsipuoli on historiallisesti ollut se parempi puoli

Old Compton Streetin länsipuoli on historiallisesti ollut se parempi puoli.

Soho alkoi sittemmin jakautua itä- ja länsi-Sohoon: vielä 1990-luvulla idässä Old Compton Streetin ympäristö oli epämääräinen ja epämiellyttävä, lännessä puolestaan Carnaby Streetin ympärillä oli niin kutsuttu parempi puoli, joka on vuosien saatossa kehittynyt kylämäiseksi ostosalueeksi, jossa kapeilla kävelyteillä ja -kujilla on putiikkeja putiikkien perään. Vaikka joidenkin mielestä kauppaketjut ovat verottaneet alueen tunnelmaa, suuret nimet ovat kuitenkin virkistäneet aiemmin väsyneen alueen kaupallista elämää. Samoin viimeisen parinkymmenen vuoden aikana yöelämä on kokenut Sohossa nousukauden ja sinne ovat löytäneet tiensä useat baarit ja klubit.

Carnaby Street on Sohon kuuluisin ostoskatu

Carnaby Street on Sohon kuuluisin ostoskatu.

Tänä päivänä Soho on myös Lontoon kuuma alue mitä luoviin ammatteihin tulee: noin joka viides luovan alan työpaikka Lontoossa on yrityksessä, joka toimii Sohosta käsin (ja Lontoossa on kolmasosa koko Britannian luovista työpaikoista). Muun muassa tuottajat, ohjaajat, kirjoittajat, suunnittelijat ja erikoistehosteiden tekijät ovat kansoittaneet Sohon toimistot niin television, elokuvan, musiikin, muodin kuin tietokone- ja konsolipelienkin alalla.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 07/04/2014 Kategoria/t: Historia, Kaupunki

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Sarah Winchesterin tarina

Varhaisteininä ja vielä jonkin aikaa teini-ikäisenäkin luin kiinnostuneena kirjoja paranormaaleihin ilmiöihin liittyen. Mieltäni kiehtoivat muun muassa eriskummalliset valokuvat, joihin oli ilmestynyt ihmishahmoja, joita ei paikalla kuvaushetkellä ollut. Samoin ihoni kananlihalle saivat kertomukset taloista, joissa asukkaiden mukaan kummitteli: ovet ja ikkunat aukeilivat ja sulkeutuivat itsekseen, rappusista, ylä- tai alakerrasta kuului askeleiden ääniä vaikka ketään ei näkynyt. Tavarat vaihtoivat salaperäisesti paikkaa ja jopa lensivät halki ilman näkymättömien käsien toimesta. Seiniin ilmestyi tyhjästä kirjoitusta taikka märkiä läiskiä. Huoneissa oli ihmisten aistimia kylmänkalseita alueita lämpötilan ollessa normaali muualla talossa, koirat ja kissat aistivat jonkin tai jonkun läsnäolon ihmisten näkemättä mitään — ne sähisivät tyhjälle ja haukkuivat nurkkaa. Ajatus siitä, että maailmassa oli kenties jotakin yliluonnollista, oli kiehtova. Luovuin sittemmin ajatuksesta ja tätä nykyä luotan askel askeleelta kehittyvään tieteeseen yliluonnollisten vastausten etsimisen sijaan.

Mutta tuolloin eräs mieleenpainuvimmista ”kummitusjutuista” oli Connecticutissa ja sittemmin Kaliforniassa asuneen Sarah Winchesterin elämäntarina. Hän oli naimisissa vuonna 1837 syntyneen William Winchesterin kanssa. Tämä toimi talousjohtajana Winchester Repeating Arms Companyssä ja oli sen perustajan Oliver Winchesterin ainut poika. Yritys nousi maailmanmaineeseen Winchester-kiväärin myötä: kivääriä kutsuttiin aseeksi, joka ”kukisti lännen”. Pariskunta sai lapsen vuonna 1866, tyttären, joka kuoli kuusiviikkoisena marasmiin eli vaikeaan aliravitsemukseen. Lapsen kuolema jätti Sarahiin lähtemättömän jäljen ja hän masentui vakavasti. Kun William kuoli vuosia myöhemmin tuberkuloosiin vain 43-vuotiaana — vajaan vuoden isänsä jälkeen — Sarahin elämä oli raunioina.

Sarah Lockwood Winchester, noin vuonna 1920. (Lähde: Wikimedia Commons.)

Sarah Lockwood Winchester, noin vuonna 1920.
(Lähde: Wikimedia Commons.)

Sarah vetäytyi sosiaalisesta elämästä ja alkoi vaikeuksien myötä uskoa, että hänen perheensä oli kirottu. Hän etsiytyi avuntarpeessaan Bostoniin ja siellä meedion puheille. Meedio kertoi, että Sarahin perhettä ja häntä itseään vaanivat Winchester-kiväärin luoteihin kuolleiden ihmisten henget. Williamin henki vakuutti meedion välityksellä Sarahille, että henget jättäisivät hänet rauhaan jos hän muuttaisi länteen ja rakentaisi siellä itselleen talon. Meedion mukaan Sarah olisi turvassa niin kauan kuin hän pitäisi yllä rakennusprojekteja talossaan — henget eivät asettuisi asumaan keskeneräiseen taloon. Rahasta Sarahilla ei ollut puutetta: hän peri noin puolet Winchester Repeating Arms Companystä ja hänen päivätulonsa oli nykyrahassa yli 22 000 euroa.

Sarah otti meedion neuvosta vaarin ja muutti vuonna 1884 Kaliforniaan ja siellä nykyisen San Josen alueelle, josta hän osti kahdeksan huoneen maalaistalon. Remontti- ja laajennusprojektit hän käynnisti välittömästi. Meedion sanoihin tiukasti luottaen hän ei missään vaiheessa keskeyttänyt rakennusprojekteja. Työmiehet tekivät talossa töitä yötä päivää, 365 päivänä vuodessa, seuraavat 38 vuotta, aina Sarahin kuolemaan saakka.

Rakennusprojekteihin ei ollut olemassa minkäänlaisia suunnitelmia, joten talosta kasvoi vuosien myötä sokkeloinen ja hankalasti hahmotettava; suositun teorian mukaan tämä oli tarkoituksellista henkien hämäämiseksi. Jotkut palvelusväestä joutuivat jopa käyttämään karttaa talossa suunnistaessaan. Pahasta reumatismista kärsinyt Sarah rakennutti taloon useita tiukkakäännöksisiä ja kapeita portaikkoja (hän oli varsin pienikokoinen nainen), joissa askelmien korkeus oli vain noin 10 senttimetriä. Sen ylemmäs hän ei voinut jalkojaan nostaa ja matalat askelmat mahdollistivat hänen liikkumisensa talossa. Talossa oli myös useita muita kummallisuuksia: ikkunoita lattiassa, ovia, jotka aukesivat seinään ja portaita, jotka eivät johtaneet mihinkään. Sarah oli myös juuttunut lukuun 13 — hän piti huolen muun muassa siitä, että huoneissa oli 13 kattopaneelia, kattokruunussa 13 kynttilää (hän osti kahdentoista kynttilän kattokruunun yhteen tanssisaleista ja asennutti siihen jalan kolmannelletoista kynttilälle). Samoin hän piti huolen siitä, että talossa oli 13 kylpyhuonetta, portaissa 13 askelmaa, vaatekoukkuja seinissä samoin 13 ja niin edelleen. Myös hänelle tärkeä hämähäkinseittikuvio esiintyi useassa talon yksityiskohdassa.

Kahdeksan huoneen maalaistalosta kasvoi vuosien saatossa 160 huoneen kartano, jossa oli 40 makuuhuonetta, kaksi tanssisalia (toinen niistä jäi keskeneräiseksi), 47 takkaa, yli 10 000 ikkunaruutua, 17 savupiippua, kaksi kellaria ja kolme hissiä. Talo on suurimmaksi osaksi punapuusta tehty, mutta Sarah ei pitänyt siitä miltä puu näytti. Puupintojen peittämiseen kului 78 000 litraa maalia.

Ilmakuva Winchester Housesta. (Lähde: Google Maps.)

Ilmakuva Winchester Housesta. (Lähde: Google Maps.)

Talo oli aikanaan edistyksellinen. Lämmitysjärjestelmänä oli höyry- ja ilmalämmitys, kaasuvalaistus toimi nappia painamalla, vessat olivat talossa sisällä ja talossa oli näin ollen myös viemäröinti — jopa kuumavesisuihku. Yksi talon kolmesta hissistä oli hydraulinen ja sen mäntä oli asennettu vaakatasoon paremman toimivuuden takaamiseksi vaikka normaalisti männät olivat pystyasennossa tilan säästämiseksi. Osa ikkunoista oli värilasia ja lasikuviointi oli useassa tapauksessa suunniteltu varta vasten Sarahille kuuluisan Tiffanyn toimesta. Talossa oli myös eräänlainen sisäinen puhelin, jossa nappia painamalla Sarah pystyi kommunikoimaan palvelusväelle missäpäin taloa hän oli. Huoneet oli numeroitu ja napin painalluksella hän sai huoneen numeron näkyviin järjestelmän päätteissä.

Vuoden 1906 San Franciscon maanjäristys vaurioitti taloa paikoitellen pahoin. Sarah itse jäi jumiin yhteen etupuolen huoneista useaksi tunniksi seinän nyrjähdettyä oven päälle niin ettei sitä saanut enää auki. Hän uskoi tämän olleen henkien antama merkki siitä, että talon etuosaa oli muokattu riittämiin ja oli aika rakentaa muualla talossa. Sarah antoi käskyn laudata lähestulkoon valmis etuosa umpeen ja työmiehet siirtyivät tämän jälkeen rakentamaan taloa toisiin suuntiin. Maanjäristyksen aiheuttamat vahingot jäivät suurilta osin korjaamatta ja niitä on näkyvissä vielä nykyäänkin, mukaan lukien kallelleen luhistuneet oven karmit huoneessa, joka lukitsi Sarahin sisäänsä järistyksen aikana. Maanjäristys aiheutti myös talon seitsemänkerroksisen tornin sortumisen — Winchester Housesta tuli tämän myötä vain nelikerroksinen.

Sarah kuoli syyskuun 5. päivänä vuonna 1922. Hänen testamenttinsa oli jaettu kolmeentoista kappaleeseen, joista jokaisen hän oli allekirjoittanut. Hän jätti talon irtaimiston sihteerilleen Marian Marriottille, jonka täti hän myös oli. Marian otti huonekaluista haluamansa ja huutokauppasi loput. Kesti kuusi ja puoli viikkoa kahdeksan muuttokuorman päivävauhtia tyhjentää Winchester House huonekaluista. Testamentti ei maininnut itse taloa, ja sen arvo kuitattiin lähes mitättömäksi talon keskeneräisyyden, maanjäristyksen aiheuttamien tuhojen ja epäkäytännöllisen kokonaisuuden vuoksi. Talo huutokaupattiin 135 000 dollarilla vuonna 1922 ja sen ostaja avasi sen viisi kuukautta myöhemmin matkailukohteena, helmikuussa 1923. Rakentamiseen oli joidenkin arvioiden mukaan kulunut noiden 38 vuoden aikana nykyrahassa noin 60 miljoonaa euroa.

Teinivuosieni lukumuistoja verestääkseni kävin työmatkallani Kaliforniassa Winchester Housessa opastetulla kierroksella. Kierros syyskuun 3. päivänä, miltei päivälleen 91 vuotta Sarahin kuoleman jälkeen, kesti lähes kolme tuntia ja kattoi noin 100 huonetta, yhden kellareista sekä puutarhan. Sisällä talossa oli makeahko, lähestulkoon suklainen tuoksu. Talo oli varsin sokkeloinen — oli helppo uskoa, että eksyminen sinne ei olisi kovin hankalaa. Sarah asui talossa itsekseen; seurana oli rakennusmiesten ja palvelusväen lisäksi vain osan aikaa Marian. Vierailijoita hänellä ei juuri käynyt, erakkoluonteesta kun oli kyse. En välitä ajatella miltä valtavankokoinen talo näytti ja kuulosti yöaikaan, millaista sen huoneissa oli asua.

Sisällä ei valitettavasti saanut ottaa valokuvia. Talossa tullaan oppaan mukaan lähiaikoina kuvaamaan elokuvaa, minkä vuoksi talon sisäosat oli ollut saatettava tekijänoikeuslain alaiseksi, mikä laittoi stopin sisätiloissa kuvaamiselle. Alla kuitenkin joitakin ottamiani valokuvia talon ulkopuolelta.

Tällaisesta talosta kaikki alkoi. Kuvassa on rakennusmiesten työnjohtajan asuttama talo aivan Winchester Housen vieressä. Talo on saman kokoinen kuin Sarahin ostama kahdeksan huoneen maatilatalo.

Tällaisesta talosta kaikki alkoi. Kuvassa on rakennusmiesten työnjohtajan asuttama talo aivan Winchester Housen vieressä. Talo on saman kokoinen kuin Sarahin ostama kahdeksan huoneen maalaistalo.

Talon etupuolta.

Talon etupuolta.

Talon eteläsivustaa.

Talon eteläsivustaa.

Lisää eteläsivustaa.

Lisää eteläsivustaa.

Ovi aukeaa tyhjän päälle.

Ovi aukeaa tyhjän päälle.

YouTubesta löytyy video, jossa on myös kuvaa sisältä talosta:

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 16/09/2013 Kategoria/t: Historia, Matkailu

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , ,

Firepower: Royal Artillery Museum

Kävin perjantaina idemmässä, Woolwichissa, Firepower-nimisessä kuninkaallisessa tykistömuseossa. Minun oli pitänyt käydä siellä jo pidemmän aikaa, ja nyt kun sattui kohdalle vapaapäivä viikonlopun ulkopuolella, päätin käydä pistäytymässä. Eipä siellä ollutkaan kun pari ihmistä minun lisäkseni perjantaista keskipäivää kuluttamassa.

Museossa oli muutama panssarivaunu sekä esim. taustalla tykkikärry, jolla on saateltu pari kuninkaallistakin hautaan (lipun alla oleva arkku on tietenkin nyt tyhjä!).

Museossa oli muutama panssarivaunu sekä esim. taustalla tykkikärry, jolla on saateltu pari kuninkaallistakin hautaan (lipun alla oleva arkku on tietenkin nyt tyhjä!).

Museossa oli näytillä tykkejä, tykin kuulia ja tuoreemmilta vuosikymmeniltä muunlaisia ammuksia. Vanhin tykki taisi olla 1000-luvun alkupuolelta. Museo oli omistettu ei pelkästään erilaisille tykeille vaan myös Woolwichissä vuonna 1716 kahden komppanian voimin alulle pannulle kuninkaalliselle tykistörykmentille, jonka historiaa kerrattiin omassa osastossaan.

Intialainen mörssäri

Intialainen mörssäri.

Museossa oli lisäksi myös mm. videomateriaalia, jossa toisen maailmansodan tykkimiehiä ja muun muassa Afganistanin sodassa palvelleita sotilaita haastateltiin. Lisäksi esillä oli uudempia ja vanhempia univormuja ja muita varusteita, aina taistelumuonapakkauksista lähtien.

Iltapäivä Woolwichissa museokäynnin jälkeen.

Iltapäivänäkymää joella Woolwichissa museokäynnin jälkeen.

Pari tuntia siellä vierähti, ja join vielä pikku pannullisen piparminttuteetä ja söin palan sitruunakakkua museon kahvilassa ennen kotiin paluuta. Tämän tein osaksi jalkoja lepuutellakseni, osaksi vältelläkseni ulos menoa: on ollut kylmää viime aikoina — vain paria lämpöastetta on pidellyt. Vielä en ole ottanut pikku lämmitintä käyttöön huoneessani, mutta voi olla, että kohta sen joutuu kaivaa taas ulos laatikostaan. Johonkin se syksy vain jälleen kerran karkasi!

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 02/12/2012 Kategoria/t: Harrastukset, Historia

 

Avainsanat: ,

Matkan pää

Kävin tänään katsomassa näytelmän nimeltä Journey’s End (suom. Matkan pää). Se perustuu kirjoittajansa R.C. Sherriffin omiin kokemuksiin 1. maailmansodan etulinjassa ja juoksuhaudoissa. Näytelmä on alun perin vuodelta 1928. Siinä 18-vuotias nuorimies löytää rintamalla entisen koulukaverinsa komentamassa komppaniaansa, ja saa huomata, miten kolme sotavuotta ovat vain vähän häntä itseään vanhempaa toveria muuttaneet.

Istuin teatterissa toisen maailmansodan veteraanin vieressä, ja juttelimme ennen näytelmän alkua, väliajalla ja hetkisen vielä teatterin ulkopuolella näytelmän päätyttyä. Hän oli ilmavoimien sotilaana pohjois-Afrikassa ja toimi kk-ampujana lentokoneessa. Parin hauskan anekdootin lisäksi hän kertoi, miten heidän telttaansa uutena kasvona tullut täydennysmies oli kuitannut naurahtaen komppaniansa miesten ensimmäisen kysymyksen: mitä haluat henkilökohtaisille tavaroillesi tehtävän, jos saat surmasi. Ei mennyt montaakaan päivää, kun kyseinen nuorimies ei enää palannutkaan punkalleen.

Näytelmän päättyessä itkimme molemmat. Toistemme nimiä emme tulleet kysyneeksi, mutta siinä jutellessa surin jälleen kerran sitä, etten koskaan puhunut oman vaarini kanssa sota-ajoista. Dementiankin esiin tultua vanhat ajat olisivat kenties olleet vielä tuoreina mielessä. Tosin eri asia on, olisiko vaari halunnut niistä puhua. Mutta mielelläni olisin käynyt läpi hänen vanhoja valokuviaan ja kuunnellut tarinoita kokemuksista.

Britannia on siitä erikoinen länsimainen demokratia, että se julisti sodan toista länsimaista demokratiaa, Suomea, vastaan toisessa maailmansodassa. Sitä tuskin kovinkaan moni tänne muuttanut suomalainen muistelee — ja tuskin kovinkaan moni paikallinen sitä edes tietää. Laukaustakaan kun ei maiden välillä koskaan vaihdettu.

Suomalaisen näkökulmasta brittien suhtautuminen maailmansotiin on myös hieman erikoinen. Varsinkin kun on kyse toisesta maailmansodasta. Täällä asenne on voittajan asenne, ja britit ovat kärkkäästi ilkkumassa saksalaisia (”jerryjä”, kuten heitä täällä noihin aikoihin kutsuttiin), ja heistä on hauska muistuttaa häviäjiä siitä, kuka sodan lopulta voitti. Tätä voittajan retoriikkaa viljellään niin komiikassa kuin vaikkapa Saksan ja Britannian (Englannin) kohdatessa toisensa jalkapallon parissa. ”Voititte tämän pelin, mutta me voitimme sodan!”

Toiseen maailmansotaan liittyy täällä eräänlainen ”riemullisuus” ja vapautuneisuus, molemmat suomalaisille vieraita käsitteitä sodasta puhuttaessa. Tietysti veteraaneille, kuten tämänpäiväinen kohtaaminenkin osoitti, tilanne on toisenlainen, mutta kansakuntana britit ovat suhteessaan toiseen maailmansotaan aivan eri planeetalla kuin suomalaiset. Suomalaisen on hankala ymmärtää, miltä tuntuu olla voittaja, vaikka monessa mielessä Suomi sodan voittikin (ja monessa mielessä hävisi).

Mutta on täkäläisillä kokemusta häviämisestäkin. Ainakin jossain syvällä pinnan alla. Olen muutamaan otteeseen yrittänyt keskustella brittiläisten kanssa siitä, miltä heistä tuntuu olla brittinä osa jatkumoa, jossa heidän isänmaansa kerran — eikä niin kovin kauan sitten — hallitsi miltei neljäsosaa planeetastamme aina siihen saakka kun imperiumi alkoi hajota. Miltä tuntuu menettää kansakuntana niin paljon? Miltä tuntuu, kun oman maan rooli maailmassa muuttuu niin radikaalisti? Poikkeuksetta olen saanut vastaukseksi hölmistyneen, epävarman katseen, joka ikään kuin sanoo: ”Ööh… Pitäisikö sen tuntua joltakin?” Kysymystäni ei yksinkertaisesti ymmärretä.

En tiedä, onko kohderyhmäni ollut poikkeuksellinen vai puuttuuko brittiläisiltä tässä suhteessa kansakunnan tasolla yhteinen kokemus historiasta. Ainut keskustelukumppanini, joka ymmärsi mitä ajoin takaa, oli irlantilainen ystäväni John, mutta hän ei tietenkään irlantilaisena voinut kysymykseeni lähteä vastaamaan. Joskus mietin myös sitä, onko kyse siitä, että imperiumin kaatuminen on täällä vielä vaiettu asia. Ovatko tavalliset perusbritit vielä alkaneet käsitellä tuota historian osaa ja sen vaikutusta siihen, keitä he tänä päivänä ovat? Kuten Suomessa sisällissota on edelleen pitkälti villaisella painettu ja vaiettu asia, kenties tällä saarella halutaan unohtaa maan vaikutusvallan suunnaton hupeneminen ja vain tuudittautua siihen lämpöiseen ajatukseen, että maa on sentään edelleen yksi maailman isoista pelureista. Vai onko kyse siitä, että Britannia on siinä määrin sulatusuuni (kuten se on aina ollut, viikingeistä normanneihin ja roomalaisiin jne.), että siltä kerta kaikkiaan puuttuu ”sisäsiittoisen” ja ”sulkeutuneen”  kansan yhteinen identiteetti ja muisti, joka Suomella esimerkiksi on? (Maailmansotien voittajaesimerkki ja saksalaisille ilkkuminen tosin vaikuttaisi kaatavan tämän hypoteesin.) Vai onko kyse jostain aivan muusta? Saa nähdä, saanko kysymykseeni koskaan tyydyttävää vastausta.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 30/07/2011 Kategoria/t: Ajatuksia, Historia, Kulttuuri

 

Avainsanat: , , , , , , , , , ,

Abbey Road — suojattu suojatie

The Beatlesin 60-luvun lopulla tunnetuksi tekemä Abbey Road -krossinki (äitini ilmaisua käyttäen) julistettiin tänään II luokan listatuksi kohteeksi (Grade II listed status), eli kohteeksi, jolla on ”kansallista erityisarvoa rajatulla alalla”.

Suojatie pääsi kolmen listausluokan alimmalle pykälälle. II luokan listauskohteita on Britanniassa kaiken kaikkiaan tällä hetkellä noin 350 000. Kahdessa korkeimmassa luokassa (I ja II*) ovat loput listatut rakennukset, joita on yhteensä noin 30 000. Niihin lukeutuvat mm. Westminsterin palatsi eli parlamenttitalo Big Beneineen ja Royal Albert Hall -konserttisali (jossa muuten kävin huhtikuussa silloin 81-vuotiaan säveltäjä-kapellimestari Ennio Morriconen kapellimestaroimassa konsertissa — taisi jäädä kirjoittamatta aiheesta silloin aikanaan).

Natsien tuhoisat ilmapommitukset toisessa maailmansodassa herättivät britit huomaamaan joidenkin rakennusten korkean kulttuurisen arvon. Historiallisesti arvokkaiden rakennusten listaa on koonnut vuodesta 1947 lähtien English Heritage (virallisesti: Historic Buildings and Monuments Commission for England), valtiohallinnon neuvonantajataho ekspertteineen. Komissio on julkinen elin, jota tukee Britannian kulttuuri-, media- ja urheiluministeriö (Department for Culture, Media and Sport). Ministeriö maksaa valtion tukina kolme neljäsosaa English Heritagen vuosittaisesta budjetista, noin 133 miljoonaa puntaa (155 miljoonaa euroa). Jäljelle jäävän neljäsosan English Heritage kerää itse mm. jäsenmaksuista ja kaupallisesta toiminnasta.

Komission ja itse listauksen tehtävänä on merkittävien rakennelmien kansallisen, ja joissain tapauksissa kansainvälisen arvon tunnustaminen, tiedon kerääminen ja tietämyksen lisääminen, historiallisten rakennusten ja kulttuuriperinnön ymmärtäminen sekä niiden suojaaminen ja säilyttäminen, tietyissä rajoissa.

Britannian hallituksen politiikka on, että kaikki ennen vuotta 1700 pystytetyt rakennukset listataan mikäli ne ovat kunnoltaan riittävässä määrin alkuperäisasussaan. Myös useimmat vuosina 1700–1840 rakennetut talot pääsevät listauksen piiriin. Mitä nuorempi kohde, sitä hankalampi sen on päästä listalle. Normaalisti alle 30-vuotiaita kohteita ei listata lainkaan. Myöskään suojateitä ei ole ennen listattu: Abbey Roadin krossinki on ensimmäinen lajissaan. Itse levytysstudio suojatien naapurissa listattiin aiemmin tänä vuonna.

Kaikki listatuista kohteista eivät suinkaan ole rakennuksia, kuten Abbey Road -esimerkistä voi huomata. Listatuksi on päässyt muun muassa siltoja, laitureita, hautamuistomerkkejä ja kaasulla toimivia lyhtypylväitä. Historiallisen merkityksen on oltava riittävä.

Mitä listalle pääseminen sitten tarkoittaa? Listattu kohde ei ole varsinaisesti suojeltu siinä mielessä, että kaikki siihen suunnitellut muutokset olisivat automaattisesti kiellettyjä. Listattuja kohteita voidaan remontoida, laajentaa ja joskus jopa purkaa — mutta toimiin on haettava etukäteen lupa vähintään paikallishallinnolta, joissain tapauksissa myös English Heritagelta (taikka vastaavilta elimiltä Walesissa ja Skotlannissa). Pintaremontteihin lupaa ei tarvitse hakea, mutta siinä vaiheessa kun ollaan kajoamassa ikkunoihin, purkamassa seiniä, maalamassa tiilipintaa tai muuntamassa takkoja, lupaa on haettava.

Listaus nostaa yleensä rakennuksen rahallista arvoa ja vääntää omistajansa rintaa rottingille. Remontteihin on myös mahdollista hakea rahallista tukea ja remonttikulut voivat joissain tapauksissa olla verovapaita.

Abbey Roadin suojatien tapauksessa listauksen suurin merkitys on varmasti vain se, että nyt sekä studio että suojatie ovat molemmat listauksen piirissä ja siten yhteen hiottuja myös paperilla eikä pelkästään ihmisten mielissä. Studion kohdalla merkitys olikin sitten paljon suurempi: studion omistava EMI-levy-yhtiö halusi viime vuonna myydä rahavaikeuksissa vääntelehtivän studion. Kaupasta oli kiinnostunut kiinteistöjen kehittäjä, joka suunnitteli studion paikalle luksushuoneistoja. Listauksella studiorakennus pystyttiin pelastamaan käytännössä purkutuomiolta helmikuussa 2010. Siinä säästyi iso pala musiikin lähihistoriaa.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 22/12/2010 Kategoria/t: Historia, Kaupunki, Kulttuuri

 

Avainsanat: , , , , , ,

Hautausmaa nimeltä Abney Park

Vajaan puolen tunnin kävelymatkan päässä pohjoisessa, Stoke Newingtonissa, sijaitsee Abney Park Cemetery. Se on ensimmäinen brittiläinen hautausmaa, jossa olen käynyt käveleskelemässä, Dalstonissa vietetyn kolmen viikon sisään jo kaksi kertaa, kahtena ensimmäisenä viikonloppuna. Ensimmäisellä kerralla eksyin sinne sattumalta: olin menossa lounaalle läheiseen intialaiseen kasvisravintolaan, joka ei kuitenkaan ollut vielä auki. Tarkoituksenani oli kuluttaa siellä parikymmentä minuuttia, mutta hautausmaata tutkaillessa vierähtikin huomaamatta yli tunti.

Suomalaisiin hautausmaihin tottuneelle Abney Park on eriskummallinen paikka. Suomessa hautausmaat kun ovat normaalisti hyvin hoidettuja ja ”sliipattuja”: nurmikot on leikattu, puista on pätkitty ylimääräiset oksat pois, pensaiden leviämistä on hillitty ja hautakivet ovat suorassa ja yleensä puhtaita.

Abney Parkissa asiat ovat toisin.

Enkeleitä viidakon keskellä.

Abney Park on hautausmaan ja arboretumin yhdistelmä (lat. arboretum, puulajipuisto).  Se on tätä nykyä hoitamaton, luonnontilassa oleva kokoelma puuvartisia kasveja — ja hautoja. Tämän kaltaisena yhdistelmänä Abney Park Cemetery oli aikoinaan Euroopan ensimmäinen ja sillä oli myös opetuksellinen tehtävä hautapaikkojen tarjoamisen lisäksi. Alkuaikoina kaikki 2 500 puuta ja pensasta alueella oli merkitty kyltein ja istutettu aakkosjärjestyksessä luokittain, alkaen vaahteroista (lat. acer).

Hautausmaan laitaa.

Abney Park perustettiin vuonna 1840 ja se on yksi ”Seitsemästä suuresta” (engl. ”Magnificent Seven”, mikä nykyään toimii myös viittauksena John Sturgesin samannimiseen länkkäriin vuodelta 1960, suomeksi 7 rohkeata miestä). Magnificent Seven on yhteisnimitys — ei niin yllättäen — seitsemälle hautausmaalle, jotka perustettiin vuosina 1832–1841.

Puu vie voiton kivestä.

Lontoon asukasluku yli kaksinkertaistui 1800-luvun ensimmäisen puoliskon aikana 2,3 miljoonaan ja pienten seurakuntien ylläpitämät hautausmaat kaupungin alueella kävivät vaarallisen ahtaiksi. Vainajia haudattiin jo käytössä oleviin hautoihin ja ylikuormitetussa maassa maatuvien ruumiiden jäänteitä päätyi vedenjakeluun, mikä puolestaan johti epidemioihin.

Metsikkö on paikoitellen hyvin vaikeakulkuista.

Vuonna 1832 parlamentti teki lakialoitteen, joka rohkaisi yksityisten kalmistojen perustamista silloisen Lontoon ulkopuolelle. Myöhemmin parlamentti myös kielsi uusien vainajien hautaamisen Lontoon keskusta-alueella sijaitseville hautausmaille. Seuraavan 10 vuoden aikana perustettiin ”Seitsemän suurta”.

Hylätty kappeli hautausmaan keskellä.

Abney Park on erityisesti mihinkään uskontoon liittymätön hautausmaa ja sen keskellä sijaitseva kappeli oli samoin suunnattu kaikille uskontokunnille tasavertaisesti: kappelissa oli yksi rukoustila ja yksi sisäänkäynti, jota kaikki käyttivät. Abney Parkin kappeli oli Euroopan ensimmäinen kaikille uskonnoille yhteinen hautausmaakappeli.

Torniin on tuotu pätkä puuta luultavasti penkiksi.

Sittemmin kappeli on poistettu käytöstä ja se on suljettu turvallisuussyistä. Ainoastaan pariin torniin pääsee ”sisään”, mutta portaat on poistettu, joten korkeuksiin ei pääse kiipeämään. Tänä päivänä torneja näyttävät käyttävän lähinnä kodittomat öisenä majapaikkanaan, sillä jonkinlaisia asumisen merkkejä niistä löytyi.

Tornin portaat on poistettu.

Vuodesta 1978 lähtien hautausmaan status on ollut ’käyttämätön’ ja se on julistettu avoimeksi julkiseksi tilaksi puistojen tapaan. Abney Park on nyt vapaa-ajan rahoittumisalue, se antaa sijaa taiteelle ja koulutukselle (puulajisto on laaja ja joidenkin puiden alkuperä ja perustiedot on edelleen ilmoitettu kyltein) ja edistää luonnonsuojelua.

Tämän tyyppinen hautakivi oli tyypillinen viktoriaanisena aikana. Uurnan päällä oleva kaapu suojeli symbolisesti tuhkaa. Toisen tulkinnan mukaan kaapu oli "viimeinen verho" meidän maailmamme ja tuonpuoleisen välillä.

Paikallishallinto on sittemmin sallinut joitakin yksittäisiä hautaanpanijaisia, mutta vain tapauksissa, joissa suvulla on ollut aiemmin hallussaan hautauslupa kyseiselle hautausmaalle. Tuhkien sirottelu Abney Parkiin on myös edelleen sallittua. Pääosin luonnolle on kuitenkin annettu valta viedä Abney Parkia haluamaansa suuntaan. Ja sen se on tehnyt peittämällä hautakivet pensaillaan, puskemalla aluskasvillisuutensa poluille, kutomalla köynnöksensä patsaiden päälle ja kurottamalla puittensa oksat kaiken ylle.

Rykelmä hautakiviä.

Tätä nykyä Abney Park on noin 13 hehtaarin viidakko keskellä Lontoota. Toisin kuin tavallisissa puistoissa, joissa on aina ihmisiä liikkeellä ja yksin tilan huoliteltu avaruus muistuttaa kaupunkiympäristöstä, Abney Parkissa on helppo unohtaa ympärillä olevat 7,5 miljoonaa ihmistä. Hautausmaan sokkeloisuus ja massiivinen kasvusto toimivat kuulo- ja näköesteinä: liikenteen melua ei kuulu, muita ihmisiä näkee vain harvoin.

Hiljainen, leveä polku metsän siimeksessä.

Mielenkiintoinen yksityiskohta lähihistoriasta on se, että Stoke Newingtonissa tiedetään olevan kaksi toisen maailmansodan aikaista räjähtämätöntä pommia, joista toinen on jossain Abney Parkin alueella. Tämän sain tosin tietää vasta sen jälkeen, kun olin käynyt rämpimässä pusikoissa kamerani kanssa. Heh.

Kiviä kasvuston keskellä.

Abney Park Cemetery on sattumalta myös hautausmaa, jossa Amy Winehousen kappaleen ”Back to Black” hautausmaakohtaukset on kuvattu.

Rukoileva tyttö tuli yllättäen eteen puskien takaa.

Viime viikonlopun hautausmaareissuni oli myös kamerankäytön harjoittelua. Säästin useamman kuukauden rahaa uutta kameraa varten, kamerakuume kun iski joskus tuossa keväällä. Ostin ensmmäisen järjestelmäkamerani (Canon EOS 450D) pari viikkoa sitten ja sen käyttö vaatii runsaasti opiskelua. Ensimmäistä kertaa hallinnassa on niin monta valokuvauksen aspektia, jotka peruskamera hoitaa automaattisesti ilman, että niitä tarvitsisi miettiä. Järjestelmäkamera sallii näin ollen käyttäjälleen enemmän luovuutta ja valinnanmahdollisuuksia, mikä on kiinnostavaa. Ja kuvanlaatu on totta kai aivan eri luokkaa kuin peruskamerassa.

Taustan voi sumentaa kohdistamalla etualan kohteeseen.

Käsittelemätön kuva, jossa värit pääsevät jo tässä vaiheessa mukavasti esille.

Räpsin viime sunnuntaina yli 300 kuvaa Abney Parkissa, joista noin 80 oli siedettäviä, mutta yksikään ei ollut todella hyvä. Vielä siis tovi menee harjoittelun parissa ennen kuin kamerasta saa ulos hienoja kuvia. 🙂

 
1 kommentti

Kirjoittanut : 19/09/2010 Kategoria/t: Historia, Kaupunki

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Atomipommien vuosipäivä (+ muuta)

Hiroshiman ja Nagasakin atomipommitusten 65-vuotispäiviä 6. ja 9. elokuuta muistettiin täällä muun muassa näyttelyllä, jossa esillä oli Lontoossa ensimmäistä kertaa tavaroita ja vaatekappaleita, jotka kärsivät atomipommien tuhovoimasta. Kävin tiistaina kiertämässä näyttelyn sen toiseksi viimeisenä päivänä.

Näyttely alkoi tutuilla kuvilla sienipilvistä. Oikealla shokissa oleva pikkutyttö.

Näyttely oli kveekareiden talossa  Eustonissa. Näyttely oli avoinna kaiken kaikkiaan 11 päivää ja useimpina päivistä näyttelyn lisänä oli myös muuta toimintaa, oli se sitten luentoja taikka videoesityksiä. Tiistaina näytettiin video 1980-luvun puolivälistä, jolloin 100 Hiroshiman pommista selvinnyttä japanilaista haastateltiin heidän kokemuksistaan. Tiistain esityksessä mukana oli 15 ihmisen haastattelut ja ne olivat karua katsottavaa ja kuunneltavaa.

Hiroshiman keskustaa; räjähdyksen keskus.

Näyttely koostui informaatiotauluista ja esineistä. Paikalla oli myös mahdollista taitella paperikurkia: japanilaisen legendan mukaan 1 000 paperikurjen taittelijan toivomus käy toteen. Paperikurjesta tuli kansainvälinen rauhan symboli hiroshimalaisen pikkutytön, Sadako Sasakin, myötä. Sadako sairastui leukemiaan 9 vuotta pommituksen jälkeen, 11-vuotiaana. Hän yritti vastustaa kuolemaa taittelemalla paperikurkia, mutta kuoli 12-vuotiaana lokakuussa 1955. Yhden tarinaversion mukaan Sadako ehti taitella kaikki 1 000 paperikurkea, mutta toisen mukaan hän ehti taitella niitä vain 644 ennen kuolemaansa. Hänen ystävänsä taittelivat loput ja Sadako haudattiin lopulta kaikkien näiden 1 000 paperikurjen kanssa.

Yllä on 13-vuotiaan koulupojan Tetsuo Manaben lakki. Tetsuo oli 2,2 kilometrin päässä räjähdyksen keskuksesta 6. elokuuta 1945. Kuten myös monet muut hiroshimalaiset, hän kuoli vammoihinsa vasta noin kuukauden kuluttua.

Tässä yllä on puolestaan 12-vuotiaan koululaisen Tetsuo Kitabayashin takki. Poika oli 600 metrin päässä räjähdyksen keskuksesta Hiroshimassa. Vakavista vammoistaan huolimatta Tetsuo pääsi kotiin asti, mutta kuoli saman päivän iltana.

Räjähdyksen kuumuus sulatti lasipullon muodottomaksi. Nagasakissa räjähdys aiheutti hetkellisesti lähialueille arviolta noin 3 900 Celsius-asteen kuumuuden (itse räjähdyksen keskus oli tietysti moninverroin kuumempi) ja paineaallon jälkeinen kuuma tuuli eteni noin 400 metriä sekunnissa.

Alla kuvassa oleva Hiroshiman pommista selvinnyt messuhalli valittiin Yhdysvaltojen ja Kiinan vastustuksesta huolimatta UNESCO:n maailmanperintökohteeksi vuonna 1996.

Näyttely oli vaikuttava kaikessa yksinkertaisuudessaan. Ja se pisti — jälleen kerran — miettimään, miten julmia ihmiset voivat olla ja miten karmeaa se oli, että pienessä hetkessä saatiin aikaiseksi niin valtava määrä siviiliuhreja ja vielä kahdessa eri kaupungissa. Ja onko tuosta otettu kansainvälisellä tasolla jotain opiksi? Eipä juuri.

Vuoden 1945 jälkeen maailmassa on tehty yli 2 000 ydinkoetta ja ydinaseiden kehittely jatkuu edelleen. Suurin koskaan testattu ydinase on Tsar Bomba (Tsaari-pommi), neuvostoliittolainen vetypommi, jonka tuhovoima oli Hiroshiman ja Nagasakin pommien yhteenlaskettu teho 1 400-kertaisena. Se tuotti hetkellisesti noin prosentin Auringon tehosta, sienipilvi oli yli 60 kilometriä korkea ja 40 kilometriä leveä. Räjähdyksen saattoi nähdä paljaalla silmällä 1 000 kilometrin päästä ja vielä 100 kilometrin päässä se aiheutti 3. asteen palovammoja.

Alun perin Tsar Bomban teho oli suunniteltu kaksinkertaiseksi tähän nähden, mutta testin ydinlaskeuma olisi ollut niin suunnaton, että pommi toteutettiin lopulta ”puolitehoisena”. Siinä meille kaikille mietittävää.

◊     ◊     ◊     ◊     ◊

Viikon kesälomani on nyt siis takana. Museokäynnin lisäksi kävin katsomassa musikaalin Priscilla: Queen of the Desert, joka oli hauska ja viihdyttävä, mutta jäi kuitenkin Sister Actille toiseksi. Sää oli paikoitellen sateista pitkin viikkoa, joten mitään erikoisempia ulkoilmaharrasteita en kehitellyt. Alkuviikosta istuin pubissa Thamesin rannalla Hammersmithissa ihanan entisen työkaverini Elinan kanssa; oli mahtavaa nähdä pitkästä aikaa — ja nähdä tuore aviovaimo ensimmäistä kertaa häiden jälkeen! 😀

Muuten hoidin asioita (mm. veronpalautuksiin liittyen), kävin ostoksilla (sänkyvaatteita ja pyyhkeitä) ja testasin yhden uuden ravintolan (Mooli’s Sohossa, aikamoinen pettymys intialaiseksi ruokapaikaksi). Sadepäivät kuluivat useampien elokuvien ja tietokonepelin parissa. Kourallisen päiviä siihen meni, että aloin irtautua työajatuksista ja oikeasti tuntea olevani lomalla. Harmi sinänsä, että en ehtinyt työkiireiden ja asunnon haun keskellä järjestää matkaa mihinkään kauemmas. Viime tingassa on turha ruveta junalippuja maan sisällä hommaamaan, sillä hinnat nousevat siinä vaiheessa pilviin. Pitäisi olla liikkkeellä varauksiensa kanssa vähintään kaksi viikkoa ennen matkaa. Toisaalta olin henkisesti jo niin piipussa pari viikkoa ennen lomaa, että ajatus matkan järjestämisestä tuntui ylivoimaiselta. Joten ehkä parempi näin kuitenkin.

Aloin myös pakata tavaroitani kasaan tällä viikolla. Sain kuin sainkin hankittua uuden asunnon, muuttopäivä on parin viikon päästä, lauantaina 28. päivä. Muutan noin 10 kilometrin päähän St. John’s Woodista itään päin, Hackneyn kaupunginosaan, lähelle Islingtonin rajaa.

Hackney on niin sanottua ”up-and-coming” -aluetta, eli suomeksi kaunisteltuna ”nousevaa” aluetta. Toisin sanoen alueella voisi olla paremmat rikostilastot ja viihtyisämmät elinympäristöt, mutta jos selvisin Redfernistä Sydneyssä, selviän todennäköisesti myös Hackneystä Lontoossa. Hackneyssä on niin kutsuttu Murhamaili (engl. Murder Mile), katu, joka sai karmivan nimensä 2000-luvun alussa, kun kahdeksan miestä ammuttiin kadulla kahden vuoden sisällä. Nykyisinkin katu on rikos- ja väkivaltapesäke, jonne ei ilta- ja yöaikaan ole asiaa ellei halua riskeerata kolkatuksi ja ryöstetyksi tulemista tai halua välttämättä huumediilereihin tutustua tai jengiläisten välienselvittelyyn osallistua. Tuleva uusi kotini on sentään noin parin kilometrin päässä tästä Hackneyn valopilkusta. Redfernin pahin paikka, The Block, oli silloisesta kodistani vain puolen kilometrin päässä.

Tuleva kotini ei ole täydellinen tietenkään (vähemmän miellyttävä asuinalue, enemmän ihmisiä talossa), mutta työmatka lyhenee noin puoleen tuntiin, rakennus on uudehko ja siten toivon mukaan homeeton, ja kämppiksinä on eläkeläispariskunnan sijasta oman ikäluokan ihmisiä: australialainen nainen ja kaksi brasilialaista miestä. Siinä on jo plussaa tarpeeksi. Vuokra ei nouse paljoakaan ja säästän samalla matkustuskuluissa noin 100 euroa kuussa, joten kuukausittaiset juoksevat kuluni pysyvät kuta kuinkin samoina kuin tähänkin asti.

Olen suunnitellut ottavani muuttoavuksi ’Miehen ja pakettiauton’ (Man and Van), palvelun, jossa saa vuokrata tuntitaksalla pakettiauton ja kuskin, joka hoitaa tavaroiden lastaamisen autoon ja niiden purkamisen autosta kohteessa. Sen sijaan, että kuluttaisin koko päivän rahjaamalla tavaroita pienissä määrin tuskaisesti metrolla ja bussilla, muuton pitäisi hoitua sutjakasti parissa tunnissa noin 100 euron korvausta vastaan. Ainoa haaste tuossa järjestelyssä on se, mistä pakettiautolle löytää parkkipaikan molemmissa päissä matkaa. Lontoon keskusta-alue kun ei ole mikään autoilijan paratiisi parkkeerausmahdollisuuksien suhteen. Mutta tuo tuskin on ylitsepääsemätön ongelma. 🙂

 
3 kommenttia

Kirjoittanut : 15/08/2010 Kategoria/t: Historia, Kaupunki

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , ,