RSS

Aihearkisto: Kaupunki

Soho

Siitä on kuukausikaupalla, kun viimeksi kävin kameraa ulkoiluttamassa. Tässä eräänä päivänä kamera oli kuitenkin mukanani, pienellä iltapäiväkävelyllä. (Teen selkävaivojen vuoksi tätä nykyä lyhyempää päivää.) Pyörähdin Sohossa, työpaikkani naapurissa. Metsästin siellä muutamaa tiettyä vanhaa rakennusta, jotka halusin paikallistaa.

Soho on alue, jossa on mukava vain kuljeskella päämäärättömästi. Ja vaikka se on pienikokoinen – noin 2,5 neliökilometriä – kapeiden katujen sokkeloihin oli varsinkin vasta Lontooseen muutettuani kourallisen vuotta sitten mukava ”eksyä”.

Bride Lane

Bride Lane Sohossa.

1500-luvulla Sohon alue oli peltoa. Alueella liikkuneet metsästäjät huusivat ”soho!” ja Sohon sanotaan saaneen tästä nimensä. Soho-huuto oli käytössä myös aristokraatti James Scottilla, joka kutsui sen avulla miehensä kokoon Sedgemoorin taistelussa 6. heinäkuuta vuonna 1685. Scott oli kuningas Jaakko II:n veljenpoika, edellisen kuninkaan Kaarle II:n vanhin avioliiton ulkopuolinen poika. Scott oli sitä mieltä, että hänestä olisi pitänyt tulla kuningas Kaarle II:n kuoltua, mutta tämän veli nousi sen sijaan valtaistuimelle. Kesäinen vallankaappausyritys epäonnistui ja James Scott jäi kiinni. Hänet teloitettiin maanpetturina hakkaamalla pää irti kirveellä Tower of Londonissa 17. heinäkuuta 1685.

Scottin isän Kaarle II:n vallan alkuvuosina Lontoo koki kaksi väkevää mullistusta. Vuonna 1666 Lontoon suurpalo tuhosi yli 13 000 taloa. Tätä edeltävänä vuonna kaupunkia koetteli ruttoepidemia, joka tappoi – eräiden lähteiden mukaan selkeästi alakanttiin arvioituna – pahimmillaan jopa 7 000 ihmistä viikossa. Seitsemän tuhannen uhrin viikkoennätys tehtiin kyseisen vuoden syyskuussa.  Ruton uhreja haudattiin nykyisen Sohon alueelle joukkohautoihin.

William Blaken syntymäpaikka

William Blake syntyi vuonna 1757 rakennuksessa, joka seisoi tällä paikalla Marshall Streetillä.

Rakentaminen lisääntyi 1600-luvun loppua kohden ja 1600-1700-lukujen vaihteessa Sohoon saapui runsain määrin ranskalaisia protestantteja eli hugenotteja ja Sohoa kutsuttiinkin tuolloin Lontoon ranskalaisalueeksi. 1600-luvun talot rakennettiin uudelleen 1720-luvulla ja näistä taloista nykypäivän Sohossa on jäljellä vielä muutamia.

17 Newburgh Street

Yksi 300-vuotiaista: 17 Newburgh Street -osoitteesta katujen kulmassa löytyy tätä nykyä kenkäkauppa.

10-12 Ganton Street

10-12 Ganton Street: 1720-luvun yksinkertainen rakennustyyli näkyy myös tämän Mor Jewellery -koruliikkeen julkisivussa.

7-8 Kingly Street

7-8 Kingly Street — taloa asuttaa tällä hetkellä vaatekauppa vasemmalla ja parturi oikealla.

1700-luvun puolivälissä alkoi yläluokkien poismuutto ja alue jäi naapureistaan jälkeen mitä kaupunkikehitykseen tuli. Siinä missä Mayfair, Marylebone ja Bloomsbury vaurastuivat ja kehittyivät, Soho alkoi rapistua.

Seuraavan sadan vuoden kuluessa kaikki kunnialliset ihmiset olivat muuttaneet pois Sohosta. 1800-luvun puolivälin Sohoon jäivät prostituoidut, pienet teatterit ja musiikkibaarit. Soho onkin ollut Lontoon seksibisneksen keskus jo yli 200 vuotta. 1960-luvulla sinne mahtui lähes sata strippiluolaa  ja prostituoidut kansoittivat kadut, mutta nykyään se on vähemmän näkyvää. Alueella on kuitenkin edelleen useita luvallisia seksikauppoja sekä muun muassa aikuisviihde-elokuvateatteri. Prostituoidut työskentelevät katujen sijasta yksiöistään käsin.

Old Compton Streetin itäpuoli oli aikoinaan epämääräistä aluetta.

Old Compton Streetin itäpuoli oli aikoinaan epämääräistä aluetta, jopa vielä parikymmentä vuotta sitten.

Vuonna 1854 nykyisin Broadwick Streetinä tunnetun kadun tienoilla puhkesi vakava koleraepidemia. Lontoon viemärisysteemi ei tuolloin vielä ulottunut Sohoon saakka, ja monissa talojen kellareissa oli lattialautojen alla niin kutsuttua ’yömaata’ (engl. night soil) – eufemismi ihmisulosteille, joita kerättiin likakaivoihin ja -kuoppiin. Kun alueelle virtasi vielä runsaasti ihmisiä, tilanne vaikeutui edelleen ja myötävaikutti tietenkin useisiin terveysongelmiin. Likakaivojen kapasiteetti ei riittänyt ja viranomaisten ratkaisu pulmaan oli upottaa ulosteet Thamesiin, mikä saastutti kaupungin veden. Syyskuun 1854 alussa Sohossa kuoli kolmen päivän aikana 127 ihmistä. Seuraavan viikon kuluessa kolme neljäsosaa alueen asukkaista oli poistunut kodeistaan. Syyskuun 10. päivä kuolleita oli jo viisisataa ja kaiken kaikkiaan epidemia tappoi yli 600 ihmistä.

Lääkäri John Snow (1813–1858).

Lääkäri John Snow (1813–1858).

Avainroolissa Sohon koleraepidemian aikaan oli lääkäri John Snow, joka kutsui epidemiaa ”pahimmaksi kolera-aalloksi, joka kuningaskuntaa oli koskaan kohdannut” — myös monet muut kaupungin alueet olivat saaneet osansa koleran ongelmista. Hän kartoitti Sohossa sairastuneiden osoitteet ja päätyi siihen lopputulokseen, että sairastuneet olivat kaikki lähellä erästä vesipumppua. Snow ymmärsi, että kolera levisi veden mukana ja sai myös viranomaiset vakuutetuksi siitä, että pumppu oli ongelman ydin. Hänen näkemyksensä oli vastoin silloista käsitystä, jonka mukaan sairaudet levisivät ”huonon” tai saastuneen ilman kautta. Samoin Louis Pasteurin teoria mikro-organismien kautta leviävistä taudeista odotti tuolloin vielä keksimistään lähes kymmenen vuotta. Vesipumppu suljettiin sairauden hallitsemiseksi ja myöhemmin paljastuikin, että pumpun vesiallas oli ulosteiden saastuttama. Snown uraauurtava epidemologinen työ vaikutti saniteettisuunnitteluun ja sen myötä hygieniataso kohosi.

Snown tutkimuksissa oli tosin yksi mielenkiintoinen poikkeama: läheisen luostarin munkeista yksikään ei ollut sairastunut koleraan. Syy tähän oli kuitenkin loppuviimein varsin maallinen — munkit joivat veden sijasta vain olutta, jota he panivat luostarissaan.

1800-luvun puolivälin alkuperäistä pumppua ei tänä päivänä enää ole, mutta sen lähistölle on pystytetty John Snown muistomerkki, kopio kyseisestä vesipumpusta. Muistomerkin pumpusta puuttuu kahva, mikä muistuttaa Snown saavutuksesta saattaa pumppu toimintakunnottomaksi epidemian aikana. Muistomerkin lähellä on myös lääkärin mukaan nimetty pubi, The John Snow. Pubi on Broadwick Streetin ainut rakennus, joka on edelleen pystyssä 150 vuotta myöhemmin. Luftwaffe ja kuumat kiinteistömarkkinat tekivät työnsä muiden kadun rakennusten osalta.

Kahvaton vesipumppumuistomerkki

Kahvaton vesipumppumuistomerkki.

John Snown mukaan nimetty pubi lähellä pumppua

John Snown mukaan nimetty pubi lähellä pumppua.

Pumppua voi käyttää myös kirjoitusalustana. Taustalla John Snow -pubi

Pumppua voi käyttää myös kirjoitusalustana. Taustalla John Snow -pubi.

Viime vuosisadan alussa alueelle löysivät tiensä taiteilijat ja boheemit, olihan Soho vain lyhyen kävelymatkan päässä West Endin teattereista ja taidegallerioista. 1940-luvulla jazz saapui Englantiin ja se kumpusi muualle maahan juuri Sohosta. 1950-luku oli puolestaan Beatnikien aikaa ja tästä maasta kasvoi myöhemmin 60-luvun ”swinging sixties”. Euroopan kenties ensimmäinen rock-klubi, The 2i’s Coffee Bar Old Compton Streetillä, tarjosi esiintymistilan useille tuleville tähdille kuten Cliff Richards, Ritchie Blackmore ja Tommy Steele, aina vuodesta 1956 vuoteen 1970. Wardour Streetillä oli puolestaan 60–80-luvuilla kuuluisa Marquee Club, jossa Rolling Stones esiintyi ensi kertaa vuoden 1962 heinäkuussa.

Old Compton Streetin länsipuoli on historiallisesti ollut se parempi puoli

Old Compton Streetin länsipuoli on historiallisesti ollut se parempi puoli.

Soho alkoi sittemmin jakautua itä- ja länsi-Sohoon: vielä 1990-luvulla idässä Old Compton Streetin ympäristö oli epämääräinen ja epämiellyttävä, lännessä puolestaan Carnaby Streetin ympärillä oli niin kutsuttu parempi puoli, joka on vuosien saatossa kehittynyt kylämäiseksi ostosalueeksi, jossa kapeilla kävelyteillä ja -kujilla on putiikkeja putiikkien perään. Vaikka joidenkin mielestä kauppaketjut ovat verottaneet alueen tunnelmaa, suuret nimet ovat kuitenkin virkistäneet aiemmin väsyneen alueen kaupallista elämää. Samoin viimeisen parinkymmenen vuoden aikana yöelämä on kokenut Sohossa nousukauden ja sinne ovat löytäneet tiensä useat baarit ja klubit.

Carnaby Street on Sohon kuuluisin ostoskatu

Carnaby Street on Sohon kuuluisin ostoskatu.

Tänä päivänä Soho on myös Lontoon kuuma alue mitä luoviin ammatteihin tulee: noin joka viides luovan alan työpaikka Lontoossa on yrityksessä, joka toimii Sohosta käsin (ja Lontoossa on kolmasosa koko Britannian luovista työpaikoista). Muun muassa tuottajat, ohjaajat, kirjoittajat, suunnittelijat ja erikoistehosteiden tekijät ovat kansoittaneet Sohon toimistot niin television, elokuvan, musiikin, muodin kuin tietokone- ja konsolipelienkin alalla.

Mainokset
 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 07/04/2014 Kategoria/t: Historia, Kaupunki

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Matka kotiin

Kävin lauantai-iltana Woolwichissa tuttavapariskunnan kutsumana. Meitä oli siellä grillijuhlissa isolla takapihalla toistakymmentä henkeä. Oli oikein mukava ilta kansainvälisessä seurassa.

Kokeilin kotimatkalla DLR-junassa kännykkäni video-ominaisuutta, jota en ollutkaan testannut aiemmin.

Tässä pikku video matkalta.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 21/07/2013 Kategoria/t: Harrastukset, Kaupunki

 

Avainsanat: , , , , , ,

Crowdfunding ja kissakahvila

Kuva: Jemima Yong.

Lauren Pears. Kuva: Jemima Yong.

Törmäsin tammikuun alkupuolella netissä videoon, joka esitteli uuden tuloillaan olevan konseptin Lontoon kahvilaskeneen: kissakahvila. Kissakahvila on alun perin taiwanilainen keksintö. Ensimmäinen kissakahvila perustettiin siellä 5–6 vuotta sitten ja sittemmin konsepti on levinnyt Etelä-Koreaan, Japaniin ja Kiinaan. Yksin Tokiossa kissakahviloita on noin sata.

Kissakahvila on kahvila, jossa asustelee joukko kissoja, jotka ovat asiakkaiden seurana ja paijattavana. Kissakahvila tarjoaa kaupunkilaisille mahdollisuuden viettää aikaa kissojen seurassa — monella kun ei ole lupaa ottaa asuntoonsa lemmikkejä, niille ei ole tilaa taikka työpäivät ovat lemmikin pitoon liian pitkiä. Kodittomat kissat puolestaan saavat kahvilassa elinikäisen asuinpaikan ja asiaankuuluvan huolenpidon.

Australialaisella Lauren Pearsilla oli tavoite: Lontoon ensimmäisen kissakahvilan perustaminen. Suunnitelma oli kasassa, kontaktit luotuina, luvat hankittuina, paikka päätettynä (itä-Lontoo, siellä tarkemmin sanottuna Shoreditch), mutta rahoitus oli vielä avoinna. Siinä avuksi tuli crowdsourcing taikka tässä tapauksessa tarkemmin sanottuna crowdfunding, suuren yleisön masinoiminen kattamaan kuluja vapaaehtoisten lahjoitusten avulla.

Crowdsourcing on ollut terminä käytössä vuodesta 2006, mutta käytännössä sen historia on paljon pidempi. Crowdsourcingia on hyödynnetty varsinkin nettimaailmassa, kun on ollut tarvetta löytää vastauksia kysymyksiin taikka esimerkiksi saada yhteys kadonneeseen ihmiseen. Poliisi on toki käyttänyt keinoa hyvin pitkän aikaa, kun he vetoavat kansalaisiin rikollisten kiinnisaamiseksi tai kadonneiden löytämiseksi yleisövihjeiden avulla. Samoin esimerkiksi poliittisten kysymysten kohdalla crowdsourcingia saatetaan käyttää allekirjoitusten hankkimiseksi erilaisiin vetoomuksiin. Kyseessä on avoin avunpyyntö tai kutsu osallistua jonkin asian tai tehtävän loppuunsaattamiseksi.

Lady Dinah’s Cat Emporium on nimi, jonka Lauren päätti kahvilalleen antaa. Varainhankintaa varten tehtiin lyhyt video, jossa kerrotaan hankkeesta enemmän.

Netissä varainkeruuseen oli perustettu sivu (varainkeruuseen erikoistuneen sivuston alle), jossa oli aikalaskuri kampanjalle sekä esiin kirjattu rahallinen tavoite kokonaisuudessaan. Laurenin tavoite oli saada kokoon parissa kuukaudessa 108 000 puntaa (noin 126 000 euroa).

Lahjoittajille vastalahjaksi oli luvassa lahjakortteja kahvilaan. Lahjoitussummavaihtoehtoja oli useita, viiden punnan minimilahjoituksesta aina 20 000 puntaan. Viidellä punnalla pääsee käymään kahvilassa, 20 000 punnalla lahjoittaja turvaa yhden kissan elinikäisen hoidon ja saa VIP-pääsyn kahvilaan omaksi eliniäkseen sen lisäksi, että sillä irtoaa kutsu avaijaisiltaan ja mahdollisuus antaa yhdelle kahvilan kissoista nimi. Kankkulan kaivoon rahojaan ei tarvitse heittää: mikäli varainkerääjä ei pääse määräajassa tavoitteeseensa, lahjoitukset palautetaan lahjoittajille.

Itse annoin kahvilan perustamiseen kymmenen puntaa (noin 12 euroa). Vastapainoksi sain sillä lahjakortin, joka sisältää pääsyn kahvilaan sekä lämpimän juoman ja palan purtavaa, oli se sitten kakkupala taikka suolapala. Lahjakortti tupsahti postiluukusta viime viikon lopulla:

Lahjakortti

Tässä tapauksessa crowdfunding pääsi tavoitteeseensa ja kissakahvila sai määräajassa lahjoituksia 109 510 punnan edestä. Kahvila avaa ovensa myöhemmin tänä vuonna — jos kaikki menee suunnitelmien mukaisesti, huhtikuun loppuun mennessä.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 18/03/2013 Kategoria/t: Kaupunki

 

Avainsanat: , , , , , , , ,

Oxford, 09.11.2012

Pitänee rykäistä Oxfordin päiväreissulta jokunen kuva vielä blogiin ennen vuoden vaihtumista, ettei jää tekemättä kokonaan.

Kävin siellä lomapäivänä marraskuun alkupuolella. Lähtö Paddingtonin asemalta oli aamukahdeksan jälkeen ja paluu Lontooseen illalla yhdeksän maissa.

Hieman ankeaan Bathin kaupunkiin verrattuna Oxford oli todella kaunis — upeita rakennuksia vieri vieressä ja Thames virtasi rauhallisesti paljon Lontoon vuolaasta juoksusta kapeammassa uomassaan.

Ympäriinsä kävelyn lisäksi en tehnyt muuta ”turistityötä” kuin että kävin Oxfordin linnassa opastetulla kierroksella. Olin suunnitellut käyväni lounaalla nepalilaisessa ravintolassa, mutta he eivät saaneet aikaiseksi avata ravintolaa aiottuun aikaan, joten nälkäisenä ja ajan kulusta tietoisena menin sen sijaan italialaiseen ravintolaan syömään, kun sellainen sattui sopivasti kohdalle. Muuten kävin maistelemassa pikku tuoppeja erilaisia aleja kolmessa eri pubissa, lueskelin kirjaa ja välillä käveleskelin keskustassa rakennuksia ihaillen. Illallinen oli grillikioskista mukaan napattu kebabrulla matkalla juna-asemalle.

Ilma oli kylmä ja pilvinen, mutta reissu oli siitäkin huolimatta mukava.

Radcliffe Camera

Radcliffe Camera – Radcliffe Science Library.

The Royal Blenheim -pubi

The Royal Blenheim -pubi.

Pikkutuoppeja

The Royal Blenheim ja ale-maistelua: War Horse, Inferno ja White Horse.

Oxford Castle

Oxford Castle ja kierrosoppaamme julisteessa.

Ruumishuone Oxfordin linnassa

Ruumishuone Oxfordin linnassa; oppaamme (oikealla) mukaan siellä kummittelee. 😛

Kaupunkinäkymää linnan tornista

Kaupunkinäkymää linnan tornista.

Thames-joki ulottuu Oxfordiinkin asti

Thames-joki ulottuu Oxfordiinkin asti.

Kaunista arkkitehtuuria

Kaunista arkkitehtuuria.

Katunäkymää keskustassa

Katunäkymää keskustassa.

Thames Oxfordissa

The Thames.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 23/12/2012 Kategoria/t: Kaupunki, Matkailu

 

Avainsanat: , , , , ,

Pitkä viikonloppu nettituttujen kanssa

Viikko sitten meillä oli pitkästä aikaa nettituttujen kanssa tapaaminen. Teksasista paikalle saapui Misty (matkaseuranaan kaverinsa Chris). Irlannista paikalla oli John ja Lontoosta minun lisäkseni Ali, Bev ja Pinder. Letician oli tarkoitus tulla lounaalle myös sunnuntaina, mutta hän ei loppujen lopuksi raskaudeltaan kyennyt. Ruotsista joukkoon oli liittymässä hollantilainen Rens, mutta erinäisten sattumusten vuoksi hän ei ehtinyt lennolleen ja jäi harmillisesti siis pois tapaamisesta.

Torstaina Misty, Chris ja minä matkustimme puolentoista tunnin junamatkan päähän Bathin kaupunkiin. Siellä tutustuimme roomalaisten aikaiseen kylpylään, joka oli museona varsin hyvin toteutettu ja ehdottomasti näkemisen arvoinen.

Roomalainen kylpylä Bathissa

Muuten Bathin kaupunki oli isompiin kaupunkeihin tottuneille tylsähkö. Kiersimme pikku kävelylenkin kaupunkin muita ”päänähtävyyksiä” katsomassa (mm. kaaren muotoon rakennettuja taloja oli tarjolla — tosin emme vaikuttuneet niistä edes sen vertaa, että valokuvan olisimme näpänneet), mutta loppupäivä meni pubilounaalla ja sitten parissa muussa pubissa oluita maistellen. Palasin illalla kotiin, Misty ja Chris jäivät yöksi ja jatkoivat aamusta etelämpään kansallispuistoon pyöräretkelle, lähelle rannikkoa. Retki oli kuulemma mukava, villihevosineen kaikkineen.

Perjantaina tapasin Johnin Lontoossa puoliltapäivin ja kävimme lounaalla meksikolaisessa ravintolassa. Alun perin aioimme käydä lounaalla ravintolassa, joka tarjoaa shampanjaa ja hotdogeja — ihan vain siksi, että tarjolla olisi ollut shampanjaa ja hotdogeja — mutta jono siellä oli sen verran pitkä, että etsimme toisen vaihtoehdon.

Enigma-salauslaite, Churchill War Rooms -museo

Lounaan jälkeen kävimme Churchill War Rooms -museossa lähellä parlamenttitaloa. Kohde on bunkkeri, jossa toisen maailmansodan Lontoon pommitusten aikana Churchill hallintoineen asui ja työskenteli. Museossa oli runsaasti mm. videomateriaalia, jossa silloisia työntekijöitä haastateltiin vuosikymmeniä myöhemmin. Samoin ääninauhalta sai kuunnella Churchillin puheita ja muuta materiaalia. Huoneet olivat siinä kunnossa kuin ne olivat käyttöaikanakin; kokonaisuutena se oli varsin mielenkiintoinen kokemus. Ostimme museon kaupasta Johnin kanssa Mistylle pienen kirjasen, joka ohjeisti vuonna 1944 amerikkalaisia sotilaita brittien tavoista ja luonteesta. (Silloin kyseisellä miniopuksella tuskin oli huumoriarvoa, mutta nykylukijalle osa neuvoista oli varsin hauskoja.)

Churchillin työpöytä

Museokäynnin jälkeen vääntäydyimme Johnin kanssa hieman pohjoisempaan, kohteena pubi, jossa tapasimme Pinderin. Miehille tapaaminen oli ensimmäinen, mutta itse olin tavannut Pinderin kerran tai pari aikaisemminkin. Edellisestä kerrasta oli tosin pari vuotta, sillä Pinder vietti välissä kaksi vuotta Kanadassa. Tuopin jälkeen vaihdoimme pubia belgialaiseen sellaiseen, jonne saapuivat myös Bev töiden jälkeen sekä Misty ja Chris pyöräretkeltään palattuaan.

Parin drinkin jälkeen Pinder poistui takavasemmalle ja me muut suuntasimme Dans le Noir ? (ranskalaisittain välilyönti ennen kysymysmerkkiä) -ravintolaan illalliselle. Pilkkopimeässä ateriointi oli erikoinen kokemus. Oli aika haasteellista yrittää päästä irti ajatuksesta, että silmät lopulta sopeutuisivat hämärään/pimeään, sillä minkäänlaista sopeutumista ei tapahtunut. Sokea tarjoilijamme johdatti meidät letkassa pöytäämme ja sen jälkeen pääsimmekin opiskelemaan näppituntumalla viini- ja vesilasien sekä ruokailuvälineiden paikkoja pöydässä.

Itse syömisessä veitsi oli käytännössä hyödytön. Myös ruoan paikallistaminen lautasella oli hankalaa. Jouduimme jossain vaiheessa turvautua näppituntumaan myös siinä. Vettä pullosta lasiin kaataessa sormella oli koetettava veden pinnan nousu, jotta ei lorottelisi vesiä pöydälle. Viinilasillisia omaan menuvalintaani kuului kaksi, mutta toinen niistä jäi juomatta miltei kokonaan. Pari pientä tuoppia olutta ja iso tuoppi siideriä alkuillan janojuomaksi kun oli jo alla.

Alkuruoka oli hyvää: siinä oli muistaakseni pekonia ja kyyhkystä, vihreää salaattia ja leipäkuutioita. Pääruoasta minulla jäi osa syömättä — en tosin muista mikä liha oli kyseessä tuossa vähemmän mieluisessa kokemuksessa (saattoi olla rasvaista sian vatsapalaa; aivan liian rasvaista minun makuuni se joka tapauksessa oli). Kaksi muuta lihaa pääruoassa olivat kyllä hyviä, muistaakseni ne olivat ankkaa ja lammasta. Minulla ja Bevillä oli punainen menu (lihaa ja kasviksia), sillä halusimme rajata merenelävät pois lautaselta. John ja Misty valitsivat valkoisen menun (ei rajoituksia). Heidän lautaselleen päätyi mm. krokotiilia. He arvuuttelivat keskenään mitä liha voisi olla, mutta kumpikaan heistä ei tunnistanut syödessään sitä krokotiiliksi. Jälkiruokana minulla oli persikkaista juustokakkua ja pari pientä macaron-leivosta.

Illallinen päättyi puoliltaöin ja kaikki kiirehtivät koteihinsa ja majapaikkoihinsa, junat kun lakkaavat kulkemasta pian puolen yön jälkeen. Suurin osa porukasta pääsi ajoissa perille asti, mutta itse missasin viimeisen junan Whitechapelista, joten jouduin kävellä sieltä vartin verran kotiin.

Lauantain herätys oli suhteellisen leppoisa: tapasimme Leicester Squarella lounaalle menoa varten. Alin oli tarkoitus liittyä joukkoon myös, mutta laiskuuttaan hän ei päässyt ajoissa sängystä ylös. Joten Misty, Chris, John ja minä kävimme libanonilaisessa ravintolassa lounaalla nelistään. Ruoka oli varsin hyvää ja monipuolista: valitsimme 7–8 sorttia mezze-lautasia jaettavaksi, salaatista lihaan ja leipään.

Päivälle meillä ei ollut suunnitelmia. Misty kysäisi, olisiko Lontoossa tarjolla joitakin vanhoja hautausmaita, jossa voisimme piipahtaa. Vein porukan tuttuun Abney Parkiin, jossa pyörimme kylmässä syyssäässä kai parisen tuntia. Ali vääntäytyi sillä aikaa keskustaan, Chris lähti omille teilleen kameransa kanssa, ja me muut tapasimme Alin vanhassa tutussa Interpid Fox -metallibaarissa kuuden kieppeillä. Bev liittyi myös joukkoon miesystävänsä kanssa, ja istuimme iltaa isommalla porukalla noin seitsemään, jolloin Misty ja John suuntasivat Devin Townsendin keikalle Camdeniin. Me muut jatkoimme Foxissa vielä, Ali ja minä pidempään, Bev kumppaneineen luovuttivat ennen yhdeksää. Alin kanssa siirryimme baarin yläkertaan, jossa esiintyi Metallica-coverbändi Mentallica.

Sunnuntain ohjelmassa oli taas lounastapaaminen, tällä kertaa itäisessä Lontoossa. Bevin suosituksesta kävimme Johnin ja Mistyn kanssa Bishopsgate Kitchenissä syömässä. Alin oli taas tarkoitus saapua paikalle, mutta sängystä oli ilmeisen hankala päästä ylös, joten hän liittyi seuraamme vasta puoli kolmelta, kun olimme Liverpool Streetin asemalla saattelemassa Johnia junalle kohti lentokenttää.

Kävimme Alin ja Mistyn kanssa aseman lähistöllä pienessä museossa nimeltä Dennis Severs’ House. Amerikkalainen Dennis Severs asui talossa vuodesta 1979 aina vuonna 1999 sattuneeseen kuolemaansa saakka. Vain noin viisikymppisenä kuollut herra Severs sisusti asuntonsa antiikilla, menneiden vuosisatojen hengessä, ajatuksenaan luoda tuosta 1700-luvun alkuvuosikymmeninä rakennetusta nelikerroksisesta talosta eräänlainen aikakapseli. Talon kymmenen huonetta on sisustettu 1700- ja 1800-luvun mallin mukaan ja sen huoneet näyttäytyvät museokävijälle aivan kuin talon asukkaat olisivat poistuneet huoneista vain minuutteja aiemmin.  Lautasella on puoliksi syöty leivänpala, teekupissa on höyryävää juomaa, takanreunalla on puoliksi juotu pikkuruinen pikari viiniä, korkeaselkäiselle, koristeelliselle nojatuolille on laskettu keskeneräinen ristipistotyö ja työpöydällä on kirjeen kirjoittaminen kesken. Huoneissa kuuluu taustanauhalta ajan ääniä, muun muassa tykkien laukauksia Thamesin suunnalta, päivältä, jolloin julistettiin, että kuningas oli kuollut. Omituinen, mutta kiehtova kokemus.

Ali ja Misty sunnuntaisella kävelyllä

Loppuiltapäivä meni käveleskelyn parissa. Kuljeksimme rauhalliseen tahtiin alas joelle, ylitimme Tower Bridgen ja kuljimme joen etelärantaa länteen, kunnes tulimme sopivanlaisen pubin kohdalle. Siellä vierähtikin rupatellessa ihan huomaamatta viisi tuntia aina iltakymmeneen saakka. Illalllista kävimme syömässä pienen sateisen kävelymatkan päässä Chinatownissa, kunnes olikin sitten aika sanoa Mistylle hyvästit, sillä lento takaisin Yhdysvaltoihin oli aikaisin seuraavana aamuna. Hurrikaani Sandyn vuoksi lento New Yorkiin jouduttiin tosin perua ja toinen järjestää suoraan Houstoniin — Mistyn kannalta tosin kätevämpi niin.

Töihin ja arkeen paluu oli suhteellisen kivuton, sillä minulla oli vielä maanantaikin vapaata. Sai ruokaostokset tehtyä, pyykit pestyä jne. Ja töihin palattua lähin esimieheni sanoi antavansa minulle viime aikojen ylitöistä yhden ylimääräisen vapaapäivän vielä tälle vuodelle. Tein noin parin viikon aikana nelisen päivää ylimääräistä, mutta olen tyytyväinen, että sain edes yhden lisälomapäivän. Parempi sekin kuin ei mitään. Edellisessä työpaikassa ei puhettakaan, että olisi saanut edes tämän verran takaisin työnantajalta. Nyt vain pitäisi koettaa saada lomapäivä johonkin mahdutettua. Montaa vaihtoehtoa ei ole, sillä tiimistä on lähes koko loppuvuoden jo aina joku lomalla, ja kaksi työntekijää poissa yhtä aikaa ei ole suositeltava ratkaisu. Mutta jossain välissä.

Jossain välissä.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 06/11/2012 Kategoria/t: Ihmiset, Kaupunki, Ruoka ja juoma

 

Avainsanat: , , , , , , , ,

Kelluntaa

”Kiva kokeilla jotain uutta” oli ajatuksena, kun ostin kolmen kerran kelluntaterapiapaketin jonkin aikaa sitten. Tänään oli aamusta kymmeneltä ensimmäinen sessio, ensi viikolla seuraava ja viimeinen siitä viikko eteenpäin.

Kelluntaterapia (floatation therapy) on rentoutumistarkoitukseen suunnattu hoitomuoto, jossa asiakas menee ilkosiltaan suihkun jälkeen äänieristettyyn tankkiin, jossa on noin 25–30 cm voimakasta suolavettä, joka on lämmitetty kehonlämpöiseksi. Tehokkaasti kelluttavana suolana on magnesiumsulfaatti, myös karvas- tai katkerosuolana (tai epsomsuolana) tunnettu magnesiumin, rikin ja hapen yhdiste, jota käytetään muum muassa lihaskouristusten hoitoon ja maataloudessa kasvien magnesiumin lähteenä. Siellä sitten lillutaan kuin painottomuudessa noin tunnin verran rentoutuen. Session alussa rauhoittava musiikki soi noin 10 minuuttia, mutta sen jälkeen on täysin hiljaista aina viimeisiin minuutteihin asti, jolloin musiikki alkaa taas soida session päättymisen merkiksi. Tankissa on mahdollista pitää päällä himmeä valo, jos ei ihan pimeydessä halua kellua.

Kelluntatankki

Alkujaan 1950-luvulla kelluntatankkia käytettiin psykologisissa kokeissa, joissa testattiin aistideprivaation vaikutuksia ihmisiin. Tällöin todettiin muun muassa, että pitkitetty aistiärsykkeiden poistaminen tai minimointi johtaa muuntuneeseen tajunnantilaan ja hallusinaatioihin. Tästä syystä aistideprivaatiota on käytetty myös kidutuskeinona. Lyhyempikestoisena kokemuksena se on rentouttava, minusta ei niin kovin kaukana esimerkiksi saunan mukanaan tuomasta rentoutumisen tunteesta.

Ilma oli mukavan lämpöinen (eilenkin oltiin kolmessakymmenessä asteessa) heti aamusta, joten kävelin Canary Wharfiin, jossa yritys sijaitsee. Perillä vastassa oli muhkealihaksinen musta mies, joka oli varsin hyvällä tuulella. Hän esitteli minulle tilat, ensikertalainen kun olin, ja pahoitteli, että Brad Pitt ja George Clooney eivät valitettavasti ole töissä viikonloppuisin, joten saisin tyytyä hänen esittelykierrokseensa. Hänellä ainakin huumorin kukka kukki!

Itse sessio oli varsin rentouttava, mutta ihmeen hankalaa on saada lihaksensa rennoiksi. Käytin tarjolla ollutta puhallettavaa niskatyynyä tankissa kelluessani ja kenties siitä syystä varsinkin niskan lihaksista oli tietoinen koko kellunnan ajan. Samoin huomasin otsalihasten jännittyvän tahattomasti. Ensi kerralla jätän tyynyn pois ja koitan olla kurttuilematta kulmieni kanssa. Muuten kyllä sain itseni rennoksi. Tunnin kuluttua tuntui itse asiassa hieman oudolta nousta taas seisomaan ja tuntea lihasten raskaus luiden ympärillä. Voisin kuvitella, että työstressin taikka runsaan urheilun raskauttamien ihmisten lisäksi lihaston, luuston ja jänteiden kanssa kipuileville ihmisille kellunnasta voisi olla hyötyä.

Perjantaina menen lillumaan työpäivän jälkeen. Unen luulisi tulevan illalla helposti.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 19/08/2012 Kategoria/t: Kaupunki

 

Avainsanat: , , , , ,

Rotherhithestä Limehouseen

Viime lauantaina tuli uusi kokemus taas vyön alle, kun kävin merimieskirkon kioskilla suklaaostoksilla ja päätin kävellä sieltä takaisin kotiin.

Menin kirkon kioskilla käymään, kun ”korkeintaan 1–2 kuukauden” mitasta kolmeen kuukauteen venynyt pätkäni asiakkaan toimistolla tulee kohta päätökseensä. Vein viimeisenä päivänäni tänään sinne suomalaista suklaata maisteltavaksi. Työni asiakkaan puolella tosin jatkuu vielä ainakin kuun loppuun, mutta voin hoitaa loppuajan hommiani virallisesta työpaikastani käsin, eikä minun tarvitse enää matkata Lontoon ulkopuolelle muutamana päivänä viikossa.

Merimieskirkko sijaitsee Rotherhithessä, joen eteläpuolella. Se ei ole turhan kaukana kotoani, mutta siltojen puute lähistöllä pidentää matkaa, jos kävellä tahtoo. Itä-Lontoon puolella ei ole siltoja joen yli ja reilu kuukausi sitten avattuun gondolihissiin menen toisen kerran — sillä pääsee joen yli Greenwichistä Royal Docksiin. Joten takaisin pohjoispuolelle pääsee vain parilla lautalla taikka hieman keskemmältä kaupunkia Tower Bridgen yli, mutta ylityspaikoille on matkaa. Tunneleita joen alitse idässä kulkee kuitenkin useampia.

Siinä missä Tower Bridge on tullut ylitettyä jo lukemattomia kertoja, joen alta en ole vielä jalkaisin koskaan kulkenut. Sadetta pikkuisen ropsautteleva lauantainen alkuiltapäivä oli oikein sopiva ajankohta tunneliin laskeutumista ajatellen: pysyisi ainakin kuivana puolentoista kilometrin matkan tunnelissa ja joen pinnan alla.

Rotherhithen Overground-aseman lähettyvillä on tunnelin eteläpää, joka laskee loivasti alas suuren, noin 10 metriä halkaisijaltaan olevan metallirengaspuoliskan alitse. Metallirenkaan puoliska on ikään kuin portti tunneliin ja se toimii samalla epävirallisena mittatikkuna sille, mahtuuko sen alta kulkeva ajoneuvo tunneliin. Portti on itse asiassa tunnelin rakentamisessa käytetyn valtavankokoisen poran osa.

Rotherhithen tunnelin eteläpuolinen suuaukko vuonna 1909.

Rotherhithen tunnelia rakennettiin 1900-luvun alussa nelisen vuotta, paikallisten asukkaiden raivoisasta vastustuksesta huolimatta. Noin 3 000 ihmistä sai lähteä kävelemään tunnelin tieltä. Tunneli rakennettiin alkujaan jalankulkijoiden ja hevosvetoisten kulkuneuvojen käyttöön ja tästä syystä sen kaksi kaistaa ovat kapeita vain 2,3 metrin leveydessään.

Alkuperäinen käyttötarkoitus saneli myös sen, miksi tunnelissa on pari suhteellisen tiukkaa käännöstä lähellä sen alku- ja loppupäätä: mutkat rakennettiin tunneliin, jotta hevoset eivät näkisi päivänvaloa turhan aikaisin ja innostuisi ryntäämään suuna päänä sitä kohti. Mutkat myös sallivat tunnelin väistää tärkeitä lastauslaitureita, jotka olivat rakentamisen aikoihin joen kummallakin puolella. Ja alkuperäisellä suunnittelulla on tietysti vaikutuksensa nykypäivän kalustoon: kovin pitkät ajoneuvoyhdistelmät eivät tiukoista mutkista selviä, joten autojen pituusraja kulkee kymmenessä metrissä.

Moottoriajoneuvot ottivat kuitenkin tilan haltuun hyvin pian. Alkuaikoina tunnelia käytti noin 2 600 kulkuneuvoa päivittäin, mutta 1950-luvun puolivälille tultaessa lukumäärä oli jo nelinkertaistunut yli kymmeneentuhanteen. Tätä nykyä tunnelia käyttää noin 34 000 autoa joka päivä. Lisäksi tunnelin läpi ajaa päivittäin noin 40 polkupyörää ja kävelee noin 20 jalankulkijaa (minä näin matkallani kaksi polkupyörää ja kaksi lenkkeilijää). Jalankulkijat ovat sen verran harvinainen näky tunnelissa, että yhdestä pakettiautosta piti pelkääjänpaikan pitäjän oikein kurottua avoimesta autonikkunasta ihmettelemään tätä suklaakasseineen etenevää kävelijää.

Vuonna 2003 Rotherhithen tunneli sai kyseenalaista kunniaa, kun se listattiin Euroopan kymmenenneksi vaarallisimmaksi tunneliksi kehnojen turvallisuusjärjestelyittensä vuoksi. Sittemmin tunneliin on asennettu muun muassa yhdeksän valvontakameraa, hätäpuhelimia ja sen ilmastointijärjestelmät on uusittu.

Loppupää siintää.

Tunneli viistää menemään enimmillään 23 metriä vedenpinnan alapuolella. Kun tunnelin kaksi kaistaa syövät jo melkein viisi metriä tunnelin leveyttä, siinä ei jalankulkijoille ja pyöräilijöille hirveästi tilaa jää. Autokaistojen kapeudesta johtuen pyöräilijät valitsevat turvallisuussyistä ajoväyläkseen mieluummin jalkakäytävän, toisin kuin normaaliliikenteessä maan pinnalla. Jalkakäytävät tunnelin molemmin puolin ovat nekin kapeat ja mekkala vilkkaasti liikennöidyssä tunnelissa aikamoinen, kun korkeutta tunnelilla on maksimissaan vain noin neljä ja puoli metriä. Tilan kapoisuudesta johtuen tunnelin nopeusrajoitus on alhainen: vain 32 km/h. Pakokaasun katkuja saa hengitellä yltäkyllin tietysti myös ja viimeisten satojen metrien kohdalla rupesikin jo kaipaamaan tuulenvirettä ja raitista ilmaa.

Jos ankeat tunnelikuvat kiinnostavat tylsistynyttä sielua, niin alla voi katsoa jonkun kuvaaman automatkan kyseisen tunnelin kautta.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 09/08/2012 Kategoria/t: Kaupunki

 

Avainsanat: , , , ,