RSS

Aihearkisto: Kulttuuri

Nyt puhutaan säästä

Lämpötila 24.03.2012 (Heathrow’n lentokentän mittauspiste): +20°C.

Lämpötila 24.03.2013 (Heathrow’n lentokentän mittauspiste): ±0°C ja lunta.

Vuonna 1758 Samuel Johnson, runoilija ja sanakirjan kokoaja, sanoi: ”Kun kaksi englantilaista kohtaavat, ensimmäinen keskustelun aihe on sää.”

Viime aikoina säästä puhuminen on yltynyt uusiin mittasuhteisiin, eikä pelkästään natiivibrittien keskuudessa. Myös me maahanmuuttajat saamme huomata sään olevan keskustelunaiheena keskuudessamme harva se päivä. Tämä talvi vaikuttaa tavallista pidemmältä. Ihmisten väsymys jatkuvaan harmauteen ja viluun näkyy Facebook-tilapäivityksissä, tupakkataukokeskusteluissa, aamutervehdysten yhteydessä työpaikalla, kaupan kassalla ja tuntemattomien kanssa bussipysäkeillä. Twitterissä levisi ytimekäs lausahdus: ”Upea talvi meillä tänä keväänä!”

Lloyd TSB haastatteli paria tuhatta ihmistä vuonna 2010 ja päätyi tulokseen, jonka mukaan britit keskustelevat säästä enemmän ja useammin kuin intohimostaan jalkapallosta tai vaikkapa työstään. Tämä tuntuu pitävän tälläkin hetkellä hyvin paikkansa. Perinteisesti brittejä pidetään sääkeskustelujen ammattilaisina. Oli kyse sitten enemmän tai vähemmän totuudenmukaisesta kulttuurisesta stereotypiasta, muissa maissa englannin kurssikirjojen kautta levitettävästä näkemyksestä taikka pilke silmäkulmassa sanotusta vitsistä, britit tuntuvat itsekin myöntävän asian.

Jokusen vuotta sitten tehdyn kyselyn mukaan säästä puhuminen otti ykköspaikan kaikkista ”brittiläisimpien” piirteiden listalla. Kyselyn otos oli suhteellsen kookas (5 000 aikuista) ja top 3 -listapaikat jakautuivat seuraavasti:

1. Säästä puhuminen (58% vastaajista)

2. Jonottamisen jalo taito (50+% vastaajista)

3. Sarkasmi (48% vastaajista)

Kyselyn tehneen One Poll -yrityksen edustaja sanoi: ”Britanniassa on lähes mahdotonta mennä minnekään missä ei puhuttaisi säästä. Britit ovat lähestulkoon ylpeitä runsaasta sadekertymästään.”

Pari vuotta myöhemmin, vuonna 2010 tehdyn tutkimuksen mukaan yli puolen väestöstä kohdalla brittiläinen keskustelu kääntyy säähän vähintään joka kuudes tunti. Joka neljäs briteistä pitää säätä niin mielenkiintoisena asiana, että sitä käytetään keskustelun avaajana. Kiinnostus säähän kasvaa myös nähtävästi iän myötä: siinä missä 18–24-vuotiaista vastaajista 42% katsoi sääennusteen ainakin kerran päivässä, yli 55-vuotiaista sen teki 80 prosenttia vastaajista.

Saaren säähän vaikuttavat eri tuulet. Skotlannin länsiosiin puskee merellinen tuuli pohjoiselta napa-alueelta, joka tuo mukanaan viileää ja kosteaa ilmaa. Itäiseen Skotlantiin ja koillis-Englantiin saapuu kylmää ja kuivaa ilmaa mantereenpuoleisen pohjoisen napa-alueen tuulen mukana. Eteläinen ja kaakkois-Englanti puolestaan saavat tuta mantereen kautta matkaavan trooppisen ilmamassan, joka kantaa mukanaan lämmintä ja kuivaa ilmaa. Walesiin ja lounais-Englantiin vaikuttavat taas lähinnä merelliset trooppiset tuulet, joiden mukana saapuu lämmintä ja kosteaa ilmaa. Joskus näiden eri ilmamassojen vaikutuksesta saarella saattaa olla kesäaikaan jopa yli 20 asteen lämpöero eri paikkakuntien välillä.

Suomalaisesta näkökulmasta katsottuna sää on täällä rehevämpi puheenaihevaihtoehto kuin Suomessa. (Lähes 18 000 kilometrin mittaisella rannikolla lienee asian kanssa jotain tekemistä.) Suomen sää on loppujen lopuksi aika stabiili — Britanniassa sää vaihtelee koko ajan ja se kuuluisa sade saattaa yllättää milloin tahansa. Tällä viikolla oli päivä, jolloin mentiin parissa minuutissa auringonpaisteesta muutaman minuutin lumimyräkkään, tuosta vain.

Yllä olevan tutkimuksen vastaajista 44% yhtyi näkemykseen sään vaihtelevuuden merkityksestä keskustelunaihen yleisyyteen. Muita syitä sääaiheen pysyvyyteen olivat:

– keskustelemalla säästä on helppo olla ystävällinen tuntemattomille

– sää aiheena pitää keskustelun turvallisena eikä tarvitse keskustella henkilökohtaisemmista asioista

Sosiaaliantropologi Kate Foxin mukaan britit tarvitsevat sääkeskusteluja päästäkseen yli sosiaalisista estoistaan. Vaihteleva sää tarjoaa ihmisille aiheen, jonka varjolla on turvallista lähettää sosiaalisia viestejä toisille. Eikä säästä keskustelemalla tule vahingossa loukanneeksi ketään.

Suomen Lontoon suurlähetystö kertoi perjantaina Facebook-sivullaan saaneensa seuraavan sähköpostin, jossa Suomea kehotetaan lopettamaan epämiellyttävä käytös välittömästi — uutisoinnin perusteella tämän hetkinen kylmä ilma on saapunut tänne Suomesta:

Dear Sir/Madam/Ms,

According to reports in today’s newspapers, the foul weather that we are experiencing in the UK is coming directly from Finland.

I respectfully request that you stop this unfriendly behaviour immediately. It is playing havoc with my plans for the garden, not to mention the heating bills.

I shall expect an improvement very soon, and will not accept any excuses! Thank you.

Sään on parasta lämmetä pikaisesti. Täällä ihmisten suunnitelmat puutarhojensa suhteen menevät tällä menolla pipariksi ja kaasulämmityskulut kipuavat pilviin.

Mainokset
 
1 kommentti

Kirjoittanut : 24/03/2013 Kategoria/t: Arki, Kulttuuri

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,

Moderni raivo

Neljän Lontoossa asutun vuoden jälkeen päätin viimein käydä Tate Modern -museossa, joka pitää sisällään modernia taidetta. Se on maailman vilkkaimmin vierailtu modernin taiteen galleria: siellä käy vuosittain lähes viisi miljoonaa kiinnostunutta. Tate Modernissa on muun muassa Picasson töitä. Pyörähdin siellä sunnuntaiaamuisen kävelylenkin yhteydessä. Puoli tuntia kesti kävellä sinne ja sama tietysti takaisin.

Opin reissulla pari asiaa:

1) Älä anna vapaaehtoista lahjoitusta mennessäsi museoon vaan vasta poistuessasi sieltä. Näin vältät antamasta rahojasi taholle, joka saa sinut lähinnä pahalle päälle, kun modernin taiteen aiheuttama turhautuminen lähentelee tummanpunaisena kihisevää raivoa jossain otsalohkon seudulla.

2) En kerta kaikkiaan pidä modernista taiteesta.

Kiersin museossa kolme kerrosta (ilmaiset kerrokset — toisissa oli meneillään maksullisia näyttelyitä), joissa oli sekä valokuvia, maalauksia, veistoksia että videoinstallaatioita.

Ensimmäisessä kerroksessa oli lähinnä surrealismia. Toisessa näyttelyiden aiheina olivat runous ja uni ja ”muunnellut näyt”. Viimeisessä oli minimalismia sekä aiheina mm. rakenteet ja selkeys, energia ja prosessi sekä ”kohtauksen asettelu”.

Ensimmäisessä kerroksessa meni vielä ihan hyvin. Siellä oli muutama teos, joista pidin kovastikin. Muun muassa tämä:

Surrealismia

Seuraavassa kerroksessa rupesi jo ärsyttämään vaikka yhteen huoneeseen mahtui useita kiinnostavia lehdenkansia valokuvaajalta, joka yhdisteli eri kuvia taideteoksiksi. Pääaiheenaan hänellä oli aikansa poliittinen voima, jota hän kritisoi ja pilkkasi: natsi-Saksa.

Mutta tuon huoneen jälkeen alkoi alamäki. Kun pääsin viimeiseen kerrokseen, turhautumisen tunne oli suunnaton. Kihisin paikoitellen raivosta: miksi tällaista ”taidetta” tehdään? Kenellä on pokkaa sanoa vakavalla naamalla, että risukasa huoneen nurkassa on taidetta? Miksi tällaisesta maksetaan? Mikä tämän kaiken arvo on?

Näin mielessäni valkosankaisiin jättisilmälaseihin ja sammaleenvihreään slipoveriin pukeutuneet ruutupaitapellet, jotka hymisevät keskenään viinilasien ääressä värikkäät raitasukat liian lyhyiden oranssien samettihousujen lahkeiden alta välkkyen: ”Tämä on suurenmoista; miten rohkeaa onkaan taiteilijalta laittaa kasa tiiliä lattialle, juuri tähän asentoon, juuri nyt — puhuttelevaa, rajoja rikkovaa, ennenkokematonta”.

Yksi teoksista oli yksinkertaisesti raamiton peili seinällä. Toinen oli puhdas valkoinen kangas (itse asiassa kolme niitä vierekkäin). Kolmas oli kangas, joka oli viilletty halki keskeltä — teoksen vieressä lyhyt kuvaustaulu kertoi, miten tämä viilto oli ”tarkkaan ennalta harkittu, mutta nopeasti toteutettu”. Kankaiden viiltely ei ollut ainut asia mielessäni; viimeisen kerroksen puolivälissä toivoin jo kuolemaa. Jos yhdenkään teoksen kuvauksen yhteydessä olisi mainittu teoksen rahallinen arvo taidemaailmassa, olisin varmasti rynnännyt ulos museosta eläimenä huutaen.

Tate Modern saa puolestani tönöttää ihan rauhassa joen rannalla. Kierrän sen jatkossa riittävän kaukaa, oman mielenrauhani vuoksi ja elämänhaluni säilyttääkseni.

Risuja ja mehiläisvahaa.

Risuja ja mehiläisvahaa.

Kangasta ja lasisylinteri lattialla.

Kangasta ja lasisylinteri lattialla.

Noin kolmevuotias museokävijä kysyi äidiltään: "Äiti, onko nuo kaksi tuolia kiinni toisissaan?". Totesin mielessäni: "no niin näyttävät helvetti soikoon olevan".

Noin kolmevuotias museokävijä kysyi äidiltään: ”Äiti, onko nuo kaksi tuolia kiinni toisissaan?”. Totesin mielessäni: ”no niin näyttävät helvetti soikoon olevan”.

Valkeita kiviä lattialla. Teos on 1980-luvulta.

Valkeita kiviä lattialla. Teos on 1980-luvulta.

Näitä oli kolme, mutta harmillisesti en saanut kolmatta mahtumaan kuvaan.

Näitä oli kolme, mutta harmillisesti en saanut kolmatta mahtumaan kuvaan.

"Tarkkaan harkittu, mutta nopeasti toteutettu" viilto kankaassa.

”Tarkkaan harkittu, mutta nopeasti toteutettu” viilto kankaassa.

Peili seinällä.

Peili seinällä.

Lastulevyä.

Lastulevyä.

Peltihormeja.

Peltihormeja.

Tiiliä lattialla.

Tiiliä lattialla.

Kolmen taideteoksen sarja.

Kolmen taideteoksen sarja.

 
1 kommentti

Kirjoittanut : 24/02/2013 Kategoria/t: Kulttuuri

 

Avainsanat: ,

Kesä vierähti, syksy saapui

Niin vain on kulunut pari kuukautta — ylikin — edellistä postauksesta. Jotenkin se aika vain kuluu niin nopeasti ettei huomaakaan.

Mitään suurempia ei viimeisten parin kuukauden aikana ole sinänsä sattunut. Jotain nyt on kuitenkin tullut harrastettua työssäkäynnin ohella. Kesäloma oli sen viikon mittainen (kesäkuun alussa), joten kesästä nauttiminen jäi aika vähiin, mikä tosin on normaalia täällä, sillä on yleistä, että töistä voi ottaa pisimmillään vain kahden viikon lomapätkän kerrallaan. Töiden ohella ja lyhyiden viikonloppujen aikana sitten harrastaa sen mitä saa aikaiseksi.

Syyskuinen auringonlasku — Canary Wharf

Innostuin joskus  heinäkuussa yhtenä iltana varaamaan kerralla seitsemän teatteri- ja musikaalilippua, kolmen kuukauden aikana käytettäväksi. Kävin heinä-syyskuussa katsomassa seuraavat:

  • Thriller Live — Michael Jacksonin musiikin ja saavutusten ympärille rakennettu tanssille pohjaava musikaali
  • Blood Brothers — tarina lapsena eri kodeissa ja yhteiskuntaluokissa kasvaneista kaksospojista, jotka ystävystyvät myöhemmin tavatessaan
  • Spamalot — Monty Pythonien elokuvaan Monty Pythonin hullu maailma perustuva musikaalikomedia, jossa kuningas Arthur miehineen etsii Graalin maljaa
  • Our Boys — 1980-luvun Britannian sotilassairaalaan sijoittuva draama nuorista miehistä, joiden suhdetta repii petos
  • Private Peaceful — Kokoillan monologinäytelmä, jossa nuori ensimmäisen maailmansodan sotamies muistelee sotilasvankilassa kokemuksiaan juoksuhaudoissa
  • What the Butler Saw — Psykiatriselle klinikalle sijoittuva kommelluksia pursuava farssi
  • A Long Day’s Journey into Night — amerikkalaisen Pulitzer-palkitun Eugene O’Neillin draama perheestä, jota riivaavat addiktio (miehillä alkoholiin ja äidillä morfiiniin) ja siitä juontuvat ongelmat

Elokuvissa olen käynyt vain kerran, uuden Batmanin katsomassa jokusen viikkoa sitten. Varsin nautinnollinen kokemus sekin!

Elokuussa puolestaan tapasin entisen pääkontaktini asiakkaan puolelta edellisestä työpaikastani. Olemme pitäneet jonkin verran yhteyttä sen jälkeen kun vaihdoin työpaikkaa reilu vuosi sitten, mutta emme töiden puolesta koskaan nähneet toisiamme silloin aikoinaan. Kävimme olusella Sohossa sunnuntai-iltana elokuun puolivälissä, kun hän pääsi kakkostyöpaikastaan: viikolla hän tekee jossain määrin samankaltaista projektinhallintatyötä kuin minäkin ja viikonloput hän on tatuoijana tatuointistudiolla.

Harmikseni sain kuulla, että entinen työpaikkani on menettänyt tämän asiakkaan lähtöni jälkeen. Harmillista tämä on siksi, että tein reilun vuoden töitä niin sanotusti niska limassa sen eteen, että tästä alkujaan pikkuasiakkaasta tuli yksi firman avainasiakkaista, mutta lähtöni jälkeen asiakassuhde mureni suhteellisen lyhyessä ajassa.

Lokakuinen auringonnousu Thamesilla — ensimmäinen pyöräilyretkeni, joka ei tapahtunut joulupäivän aamuna

Hoidin kaiken alusta loppuun heidän projektiensa kanssa ja vaikka listallani oli paljon muitakin asiakkaita, tämä kyseinen firma vei käytännössä vähintään 85 prosenttia työajastani. Lähtöni jälkeen asiakkaan ”huolto” jaettiin viiden eri ihmisen käsiin, ja tiesin tuon kuultuani, että siitä ei tulisi mitään — tämän asiakkaan kohdalla työt pitää keskittää yksiin, korkeintaan kaksiin käsiin. Mutta minultahan ei mitään kysytty, ja entinen firmani kuvitteli, että kun asiakas kerran on saatu haaviin, se ei enää vaadi erityispanostusta. Riittää, kun projektit vain pyörivät omalla painollaan. Ja niin siinä sitten kävi, että asiakas ei ollutkaan lähtöni jälkeen uuteen sekavalta vaikuttavaan järjestelyyn tyytyväinen ja sisään tulevien projektien määrä väheni pian huomattavasti. Väheni siinä määrin, että entinen työkaverini kertoi toisen firman omistajista tulleen eräänä päivänä projektihuoneeseen kysymään miksi tämä asiakas ei enää lähetä projekteja yhtä paljon kuin ennen.

Asiakkaani kertoi drinkin ääressä, että entisestä työpaikastani oli jossain vaiheessa soitettu hänelle (hän epäili, että toisen omistajista toimesta), kyselty kuulumisia ja todettu, että ”haluaisimme tehdä enemmän bisnestä kanssanne”. Asiakkaani oli kertomansa mukaan vastannut, että he odottivat minun lähtöni jälkeen, että palvelun taso pysyy samana, mutta näin ei ollut tapahtunut, joten projektivirta oli alkanut tyrehtyä sen myötä. Lopulta erään projektin kanssa oli käynyt asiakkaan mukaan ”suuremman luokan munaus” ja he päättivät lopettaa entisen firmani käyttämisen kokonaan. Siinä siis lopputulos. Omalta kohdaltani kuitenkin positiivista on se, että työpanoksellani oli käytännön tasolla todistettavaa merkitystä, jota ei tosin missään vaiheessa työpaikkani puolesta tunnustettu (paitsi eroilmoitukseni päivänä, jolloin toinen omistajista sanoi ääneen sen, että olin työlläni tehnyt asiakkaasta yhden yrityksen avainasiakkaista). Kuulin sittemmin entiseltä italialaiskollegaltani, että toinen omistajista oli sanonut hänelle (kun hän oli uhannut lähteä kävelemään ellei palkka nouse), että ”kukaan ei ole korvaamaton”. Mutta minä olin tämän asiakassuhteen hoidossa korvaamaton. Jos jotain mieltälämmittävää edellisestä työpaikastani kaipaa, niin tuo on sellainen ajatus.

Tapasin syyskuussa puolestani toisen entisen kollegani edellisestä työpaikastani, unkarilaisen sellaisen (joka on myös lähtenyt sittemmin kävelemään). Istuimme illan viinipullon ja juustojen kanssa purkamassa entisen työpaikan aikeuttamia traumoja ja vaihtamassa kuulumisia muutenkin. Keskustelimme myös suomalaisuudesta ja unkarilaisuudesta, ja totesimme, että niin kaukana toisistamme kuin serkuskansoina asummekin, on meidän kansallisissa ajattelutavoissamme paljon yhteistä. Kuten muun muassa se, että pistämme sanoille ja arjen sopimuksille enemmän painoarvoa kuin esimerkiksi Välimeren kansat, joiden kanssa voi sopia tapaamisesta kahdelta, mutta on erittäin epätodennäköistä, että he ovat paikalla ennen puolta kolmea. 😆

Äiti ja isä pyörähtivät myös viikonloppuna täällä käymässä syyskuussa. Söimme ja joimme hyvin, kävimme muun muassa tutkimassa Chelsea Physic Gardenin kasveineen, British Museumin muumioineen ja pyörimme Borough Marketilla. Shishaa piti käydä polttelemassa eräässä Edgware Roadin kuppilassa myös ja tietysti vanhassa tutussa viskikaupassa kävimme pullo-ostoksilla.

Tässä kuussa puolestaan viimeiset pari viikkoa on ollut töissä todella kiirettä. Osittain siksi, että yksi tiimiläisistä jäi äitiyslomalle, eikä hänen tilalleen ole vielä saatu apuvoimia tilannetta korjaamaan. Asiakas myös lähettää kiireisiä projekteja sisään yksi toisensa jälkeen, mikä ei auta ollenkaan. Viime viikolla ylityötunteja kertyi viisitoista, tällä viikolla nelisentoista. Kun työpäivä matkoineen venyy noin neljääntoista tuntiin, käyn käytännössä kotona suihkussa, syömässä ja nukkumassa. Alkavalla viikolla minulla on onneksi torstai ja perjantai vapaat (ja seuraavan viikon maanantai), joten kolme päivää täytyy enää kestää. Sitten meillä pitäisikin olla jo käytössä lisäkäsipari tiimissä, joten toivottavasti loppuvuosi menee vähemmillä ylityötunneilla.

Otin tulevan viikonlopun ympärillä päivät vapaaksi, sillä huomenna Lontooseen puskee teksasilainen ystäväni Misty kaverinsa Chrisin kanssa. Perjantaina joukkoon liittyvät John Irlannista ja Rens Hollannista/Ruotsista. Lontoosta puolestaan lisävoimia tarjoavat Ali ja Bev, mahdollisesti myös Leticia, mikäli raskaudeltaan kykenee. Torstaiaamusta lähden Mistyn ja Chrisin kanssa Bathiin päiväretkelle. Itse tulen iltajunalla takaisin, mutta Misty ja Chris jäävät yöksi ja jatkavat perjantaiaamuna matkaa etelä-Englantiin, jossa he aikovat tehdä pyöräretken kansallispuistossa ennen paluutaan Lontooseen illalla. Minä puolestani viihdytän Lontoossa Johnia, joka tulee tänne jo aamukoneella.

Rens puolestaan saapuu illalla töiden jälkeen vasta, joten tapaamme jossain pubissa kunhan kaikki ovat tiensä Lontooseen löytäneet. Perjantai-illalle olen varannut meille pöydän Dans le Noir? -ravintolasta, jossa tarjoilijat ovat sokeita ja jossa syödään pilkkopimeässä yllätysmenun tarjontaa. Minun piti mennä sinne jo pari vuotta sitten, kun aiheesta oli puhetta entisen työkaverini Elinan kanssa, mutta se jäi silloin aikoinaan ja Elina on harmillista kyllä palannut sittemmin Suomeen. Menuvaihtoehtoja on reilu kourallinen; oma etukäteen tehty valintani oli kolmen ruokalajin illallinen, jossa on sekä lihaa että kasviksia, ja johon kuuluu yllätyscocktail, kaksi lasia viiniä ja pullo vettä. Tuo on siis luvassa myöhään perjantai-iltana — odotan innolla, sekä mukavaa seuraa, että toivottavasti maistuvaa ruokaa!

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 21/10/2012 Kategoria/t: Arki, Harrastukset, Kulttuuri, Ruoka ja juoma, Työ

 

Avainsanat: , , , , ,

Cynic & Chimp Spanner

Taas on vierähtänyt aikaa edellisestä kunnon postauksesta, eikä irtoa valitettavasti vielä tänäänkään. Vietän tosin tässä joululomaviikkoani, joten enköhän minä nyt viikon sisään pari postausta saa aikaiseksi.

Niitä odotellessa pari videota (ei tosin itse kuvaamiani). Kävin maanantai-iltana viime viikolla ex tempore katsomassa amerikkalaisen Cynicin keikan Highbury & Islingtonissa pohjois-Lontoossa, The Garage -nimisellä klubilla. Lämppärinä oli brittiläinen Chimp Spanner. Cynicin olin nähnyt jo kerran aiemminkin: viimeinen Suomessa näkemäni musiikillinen riento ennen muille maille muuttoa, joulukuussa 2008.

Oikein mukava keikallinen progressiivista musiikkia — vaikka tiistaiaamuna töissä vähän väsyttikin. Niin se vain ikä painaa.

 
2 kommenttia

Kirjoittanut : 12/12/2011 Kategoria/t: Kulttuuri, Tapahtumat

 

Avainsanat: , , ,

Rugby League Four Nations — rugbya Wembleyn stadionilla

Ystäväni Maureen Australiasta on kova rugbyfani. Itse en ole kovinkaan montaa peliä nähnyt, enkä vielä tunne pelin yksityiskohtia kovin hyvin, mutta rugby on yksi harvoista urheilulajeista, joka kiinnostaa minua. Olin innolla Maureenin matkassa kun kävimme hänen kanssaan eilen meidän molempien ensimmäisessä livepelissä Wembleyn stadionilla. Kyseessä oli Four Nations -turnaus ja kaksi sen peliä: Wales vastaan Uusi-Seelanti ja Englanti vastaan Australia.

Four Nations (Neljä kansakuntaa) on kolmen rugbyssa vahvimman kansakunnan (Australia, Uusi-Seelanti ja Englanti) sekä yhden vaihtuvan maan turnaus, joka on järjestetty vuodesta 2009. Sitä ennen pelattiin kymmenen vuotta Rugby Tri-Nations -turnausta, jossa nimensä mukaisesti oli mukana vain kolme vahvinta. Nykyään Four Nationsiin valitaan neljäs maa vuosittain joko Euroopan tai Tyynenmeren mestareista. Ensi vuonna Four Nationsia ei tosin järjestetä, sillä joukkueet valmistautuvat tuolloin vuoden 2013 maailmancupiin. Maailmancup järjestetään Englannissa ja Walesissa — täytynee käydä katsomassa peli tai pari silloin täällä.

En ottanut peleihin mukaan kameraani, sillä sitä ei ole vielä(kään) vakuutettu. Joten alla olevat kuvat ovat kännykkäkamerasta ja laatu on sen mukainen.

Uuden-Seelannin 'haka'.

Uuden-Seelannin joukkueen tavaramerkki on ’haka’, maan maoriperinteen jäänne. Haka on maorisotureiden sotahuuto, jolla he osoittavat vahvuuttaan ja aggressiivisuuttaan viholliselle. Uuden-Seelannin All Blacksit (kuten joukkuetta kutsutaan) esittävät hakan ennen jokaista peliä. Itse näin hakan ensimmäisen kerran livenä Rotoruan kaupungissa Uudessa-Seelannissa noin kahdeksan vuotta sitten, en tosin All Blacksien toimesta, vaan maorisotureiden, maorikylää jäljittelevässä ulkoilmamuseossa.

Alla video Uusi-Seelanti vastaan Fidži -pelistä aiemmin tänä vuonna. Fidži aloittaa uhittelun. All Blacks nimensä mukaisesti mustissaan esittää hakansa heti Fidžin jälkeen.

Uusi-Seelanti voitti odotetusti Walesin eilen lukemin 0–36.

Kokomustat vastaan lohikäärmeet.

Walesin joukkuetta kutsutaan Lohikäärmeiksi, Walesin lipun mukaan. Uusi-Seelanti puolestaan näkyi videoscreeneillä nimellä Kiivit, kuten uusiseelantilaisia yleisesti kutsutaan. Australian joukkue oli Kengurut. Englannin joukkue oli… Englanti. Englannilla ei oikein tahdo olla mitään kansallista symbolia, joka vääntäytyisi mukavasti joukkueen nimitykseksi. Maureenin kanssa pohdimme huumorimielessä vaihtoehtoa Queens (kuningattaret) — mutta tämä ei liene paras vaihtoehto, sillä queen on gay-slangia ja tarkoittaa naismaista tai erityisen prameasti esiintyvää homoseksuaalia. Ei kenties sovi kovin hyvin yksiin testosteronipitoisen kontaktilajin kanssa.

Yleisöä.

Englannin ja Australian peli oli huomattavasti vauhdikkaampi, joukkueet kun olivat tasaväkisempiä. Yleisöstä valtaosa oli luonnollisesti Englannin puolella, Maureen ja minä olimme selkeästi vähemmistössä Australian puolella. Vieressäni istui englantilainen ”herrasmies”, jonka kaltaista aggressiivisuutta ja suoranaista vihaa vastapuolta kohtaan en ole ennen urheilun parissa kuullut. Englanti—Australia -pelin aikana kuulin noin parin vuoden tarpeiksi kiroilua vierustoverini suusta. Mies kavereineen lähtikin pois siinä vaiheessa, kun kävi selväksi, ettei Englanti enää saa Australiaa pisteissä kiinni.

Englanti vs Australia.

Wembleyn 35 000-päisen yleisön harmiksi (meitä muutamaa tuhatta lukuun ottamatta) Australia voitti Englannin 20–36.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 06/11/2011 Kategoria/t: Kulttuuri, Tapahtumat

 

Avainsanat: , , , , , , , , ,

Katu-uskottavuuden katoavaisuus

Huomenna illalla täräytän töiden jälkeen suomalaisystäväni Arjan kanssa Engelbert Humperdinckin konserttiin Royal Albert Halliin. Hänellä on ylimääräinen lippu ja ystäviä, jotka nauravat päin naamaa kun heiltä kysyy olisivatko he halukkaita lähtemään konserttiin seuraksi. Minä sanoin ”kyllä”, katu-uskottavuuden mahdollisesta kolhiintumisesta huolimatta. 😛 Kerrankos sitä, minä ja kaikki muut keski-ikäiset naiset Engelbertiä kuuntelemaan.

Olen käynyt Royal Albert Hallissa kerran aikaisemminkin, viime vuoden huhtikuussa, italialaisen säveltäjä-kapellimestarilegenda Ennio Morriconen johtamaa 100 hengen orkesteria ja kuoroa kuuntelemassa.

Ennio Morricone johtaa Roma sinfoniettaa ja Crouch End Festival -kuoroa.

Ihmiset palaavat paikoilleen väliajalta.

Ennio Morricone tunnetaan parhaiten elokuvamusiikistaan, muun muassa tunnusmusiikeista Sergio Leonen spagettiwesterneihin Kourallinen dollareita (1964), Hyvät, pahat ja rumat (1966) ja Huuliharppukostaja (1968).

Tällä kertaa lavalla on kuitenkin elokuvamusiikin sijasta ikivihreitä kohta 80 ikävuoden ovea kolkuttelevan Engelbertin tyyliin.

 
4 kommenttia

Kirjoittanut : 02/11/2011 Kategoria/t: Kulttuuri

 

Avainsanat: , , ,

Vesipiipulliset omenaa ja kirsikkaa

Viikonloppu vetelee taas kerran viimeisiään. Sää on ollut suhteellisen vilpoinen tänä viikonloppuna — varsinkin verrattuna edelliseen, jolloin mittarilukemat kipusivat kolmeenkymmeneen ja oli mukava istuskella puistossa Pimm’siä juoden ja kirjaa lukien.

Yksi uusi kokemus sentään kertyi tältä viikonlopulta. Kävimme Maureenin, Alin ja Ozin kanssa syömässä vanhassa tutussa iranilaisravintolassa Kensal Greenissä lauantai-iltana. Pöytä notkui jälleen kerran lihasta, riisistä ja salaatista — luuton kana oli ihan yhtä hyvää kuin muistinkin. Tällä kertaa ennakoimme sentään sen verran, että jätimme jälkiruokateen lisäksi tilaa (juuri ja juuri) myös ruusuvesi-pistaasipähkinä-jäätelölle. Ali tosin otti sitruunasorbettia, jossa oli mukana, erikoista kyllä, myös nuudeleita.

Jossain vaiheessa, jostain syystä, keskustelu kääntyi shishaan (tai šišaan) eli vesipiippuun, joka oli minulle outo ja omituinen asia. Oz ehdotti ruokailun jälkeen että kävisimme shishalla illan päätteeksi. Ali ja Maureen olivat heti mukana (vaikka kukaan heistä kolmesta ei muutoin tupakoi), enkä itsekään pistänyt ollenkaan pahakseni. Aina on kiva kokeilla jotain uutta.

Oz oli autolla liikenteessä, joten liikahtaminen sopivanlaiselle alueelle oli helpompaa kuin julkisilla. Niinpä lyllersimme mahat täynnä autolle ja ajoimme Cricklewoodiin luoteis-Lontooseen, entisestä asuinpaikastani vielä hieman kauemmas keskustasta. Käveleskelimme siellä pienen hetken sopivaa paikkaa etsien ja päädyimme lopulta pieneen ja hämärään olohuonetta muistuttavaan shisha-baariin, josta valtasimme mustan nahkasohvan ja pari samoin kulunutta nahkanojatuolia itsellemme. Pöytien ympärillä pienet porukat polttelivat isoja piippujaan ja kaksi televisiota näyttivät jalkapalloa ja toinen huumoripitoista keskusteluohjelmaa. Ikkunassa välkkyivät jouluvaloja muistuttavat rihmastot pieniä  sinisiä lamppuja.

Shishan alkuperästä on jonkin verran epäselvyyttä: jotkut sanovat sen olevan lähtöisin Intiasta, toiset Iranista. (Ilmeisesti kuitenkin persialaiset veivät sen aikoinaan Intiaan — tosin jotkut sanovat sen olleen juuri päinvastoin.) Joka tapauksessa se on ollut käytössä aina 1500-luvulta lähtien ja on levinnyt vuosien saatossa myös Eurooppaan ja muille mantereille, varsinkin viimeisen noin kymmenen vuoden aikana. Britannian, Yhdysvaltojen, Kanadan ja Meksikon ulkopuolella shisha tunnetaan yleensä nimellä hookah, mutta esimerkiksi Kreikassa, Turkissa ja Israelissa siitä käytetään yleisesti nimitystä narghile. Nimitykset tosin limittyvät usein puhekielessä. (Eräs amerikkalainen ystäväni esimerkiksi puhuu aina hookah’sta, ei koskaan shishasta.) Täällä polttelusta itsestään käytetään nimitystä shisha (so. käydään shishalla), piippua kutsutaan shishaksi ja samoin shisha on nimitys tupakkasekoitteelle, jota piipussa poltetaan.

Britannian tupakkalain muutos joitakin vuosia sitten sulki osan shisha-baareista, mutta toisilla on joko erikoislupa sallia tupakointi sisätiloissa, koska koko liikeidea keskittyy tupakoinnin ympärille, tai he voivat kiertää tupakkalain vaihtamalla tupakan piipussa muihin kuivattuihin lehtiin. Vesipiipussa voi polttaa esimerkiksi erilaisia yrttejä ja hedelmiä tai hedelmäsiirappia. Tavallisia savukkeita shisha-baareissa ei kuitenkaan saa sisällä polttaa.

Shisha on merkittävä osa kulttuuria ja sosiaalista elämää Lähi-Idässä, sillä muslimiväestö ei käytä alkoholia eikä käy pubeissa. Sen sijaan he kokoontuvat seurustelemaan vesipiipun ympärille shisha-baareihin ja saattavat juoda teetä tai mehua polttelun lomassa. Lontoossa suuri osa shisha-baareista on libanonilaisten, pakistanilaisten ja egyptiläisten omistuksessa. Monet niistä ovat ns. ”ukkobaareja”, sillä varsinkin vanhemman kansan mielestä shishan polttaminen on aikuisten miesten hommaa. Sopivaa paikkaa etsiessämme kiinnitimme erityistä huomiota siihen, että baarissa oli myös naisia paikalla, sillä muuten minua ja Maureenia olisi saatettu katsoa hieman kieroon.

Kuva ei ole mikään paras mahdollinen (lähteenä freakingnews.com), mutta shishan ulkonäkö tullee sillä selvennettyä. Piiput ovat tosin useimmiten koristeellisempia ja värikkäämpiä kuin tämä kuvan piippu. Eilisiltaiset piippumme olivat turkoosin ja viininpunaisen värisiä, kauniita kapistuksia.

Shisha eli vesipiippu.

Shishassa poltetaan siis yleensä tupakan ja hunajan tai melassin siirappimaista seosta, joka on maustettu eri tavoin. Tavallisimpia makuja ovat omena, viinirypäle, vesimeloni, sitruuna, kahvi, kikherne ja minttu. Piipun alaosassa on vesisäiliö, jonka kautta savu kierrättyy, viilenee ja suodattuu veden läpi. Itse tupakkaseos on piipun yläosassa rei’itetyn folion alla. Folion päälle asetellaan muutama hehkuva hiilenkekäle, jotka aikaansaavat savun muodostumisen poltettavassa aineessa. Baarin pitäjä kiertää säännöllisin väliajoin pienen metallisen ämpärin ja pihtien kanssa vaihtamassa sammumaisillaan olevat kekäleet uusiin. Poltteluistunnot kestävät usein tuntikausia.

Eilisiltaiset makuvalintamme olivat omena ja kirsikka, ja viihdyimme baarissa vain noin tunnin verran sillä minun oli ehdittävä vielä maanalaisella kotiin. Kokemus oli oikein mukava ja varsinkin kirsikka-shisha erityisen hyvää. Mikäs siinä oli istuskellessa ja kuulumisia vaihtaessa pehmeillä sohvilla, kun makeat, hedelmäiset savut kiehkuroivat ympärillä ja taustalla oli vain liikenteen ja televisioiden vaimea ääniverho.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 09/10/2011 Kategoria/t: Kulttuuri, Ruoka ja juoma

 

Avainsanat: , , ,