RSS

Aihearkisto: Matkailu

Sarah Winchesterin tarina

Varhaisteininä ja vielä jonkin aikaa teini-ikäisenäkin luin kiinnostuneena kirjoja paranormaaleihin ilmiöihin liittyen. Mieltäni kiehtoivat muun muassa eriskummalliset valokuvat, joihin oli ilmestynyt ihmishahmoja, joita ei paikalla kuvaushetkellä ollut. Samoin ihoni kananlihalle saivat kertomukset taloista, joissa asukkaiden mukaan kummitteli: ovet ja ikkunat aukeilivat ja sulkeutuivat itsekseen, rappusista, ylä- tai alakerrasta kuului askeleiden ääniä vaikka ketään ei näkynyt. Tavarat vaihtoivat salaperäisesti paikkaa ja jopa lensivät halki ilman näkymättömien käsien toimesta. Seiniin ilmestyi tyhjästä kirjoitusta taikka märkiä läiskiä. Huoneissa oli ihmisten aistimia kylmänkalseita alueita lämpötilan ollessa normaali muualla talossa, koirat ja kissat aistivat jonkin tai jonkun läsnäolon ihmisten näkemättä mitään — ne sähisivät tyhjälle ja haukkuivat nurkkaa. Ajatus siitä, että maailmassa oli kenties jotakin yliluonnollista, oli kiehtova. Luovuin sittemmin ajatuksesta ja tätä nykyä luotan askel askeleelta kehittyvään tieteeseen yliluonnollisten vastausten etsimisen sijaan.

Mutta tuolloin eräs mieleenpainuvimmista ”kummitusjutuista” oli Connecticutissa ja sittemmin Kaliforniassa asuneen Sarah Winchesterin elämäntarina. Hän oli naimisissa vuonna 1837 syntyneen William Winchesterin kanssa. Tämä toimi talousjohtajana Winchester Repeating Arms Companyssä ja oli sen perustajan Oliver Winchesterin ainut poika. Yritys nousi maailmanmaineeseen Winchester-kiväärin myötä: kivääriä kutsuttiin aseeksi, joka ”kukisti lännen”. Pariskunta sai lapsen vuonna 1866, tyttären, joka kuoli kuusiviikkoisena marasmiin eli vaikeaan aliravitsemukseen. Lapsen kuolema jätti Sarahiin lähtemättömän jäljen ja hän masentui vakavasti. Kun William kuoli vuosia myöhemmin tuberkuloosiin vain 43-vuotiaana — vajaan vuoden isänsä jälkeen — Sarahin elämä oli raunioina.

Sarah Lockwood Winchester, noin vuonna 1920. (Lähde: Wikimedia Commons.)

Sarah Lockwood Winchester, noin vuonna 1920.
(Lähde: Wikimedia Commons.)

Sarah vetäytyi sosiaalisesta elämästä ja alkoi vaikeuksien myötä uskoa, että hänen perheensä oli kirottu. Hän etsiytyi avuntarpeessaan Bostoniin ja siellä meedion puheille. Meedio kertoi, että Sarahin perhettä ja häntä itseään vaanivat Winchester-kiväärin luoteihin kuolleiden ihmisten henget. Williamin henki vakuutti meedion välityksellä Sarahille, että henget jättäisivät hänet rauhaan jos hän muuttaisi länteen ja rakentaisi siellä itselleen talon. Meedion mukaan Sarah olisi turvassa niin kauan kuin hän pitäisi yllä rakennusprojekteja talossaan — henget eivät asettuisi asumaan keskeneräiseen taloon. Rahasta Sarahilla ei ollut puutetta: hän peri noin puolet Winchester Repeating Arms Companystä ja hänen päivätulonsa oli nykyrahassa yli 22 000 euroa.

Sarah otti meedion neuvosta vaarin ja muutti vuonna 1884 Kaliforniaan ja siellä nykyisen San Josen alueelle, josta hän osti kahdeksan huoneen maalaistalon. Remontti- ja laajennusprojektit hän käynnisti välittömästi. Meedion sanoihin tiukasti luottaen hän ei missään vaiheessa keskeyttänyt rakennusprojekteja. Työmiehet tekivät talossa töitä yötä päivää, 365 päivänä vuodessa, seuraavat 38 vuotta, aina Sarahin kuolemaan saakka.

Rakennusprojekteihin ei ollut olemassa minkäänlaisia suunnitelmia, joten talosta kasvoi vuosien myötä sokkeloinen ja hankalasti hahmotettava; suositun teorian mukaan tämä oli tarkoituksellista henkien hämäämiseksi. Jotkut palvelusväestä joutuivat jopa käyttämään karttaa talossa suunnistaessaan. Pahasta reumatismista kärsinyt Sarah rakennutti taloon useita tiukkakäännöksisiä ja kapeita portaikkoja (hän oli varsin pienikokoinen nainen), joissa askelmien korkeus oli vain noin 10 senttimetriä. Sen ylemmäs hän ei voinut jalkojaan nostaa ja matalat askelmat mahdollistivat hänen liikkumisensa talossa. Talossa oli myös useita muita kummallisuuksia: ikkunoita lattiassa, ovia, jotka aukesivat seinään ja portaita, jotka eivät johtaneet mihinkään. Sarah oli myös juuttunut lukuun 13 — hän piti huolen muun muassa siitä, että huoneissa oli 13 kattopaneelia, kattokruunussa 13 kynttilää (hän osti kahdentoista kynttilän kattokruunun yhteen tanssisaleista ja asennutti siihen jalan kolmannelletoista kynttilälle). Samoin hän piti huolen siitä, että talossa oli 13 kylpyhuonetta, portaissa 13 askelmaa, vaatekoukkuja seinissä samoin 13 ja niin edelleen. Myös hänelle tärkeä hämähäkinseittikuvio esiintyi useassa talon yksityiskohdassa.

Kahdeksan huoneen maalaistalosta kasvoi vuosien saatossa 160 huoneen kartano, jossa oli 40 makuuhuonetta, kaksi tanssisalia (toinen niistä jäi keskeneräiseksi), 47 takkaa, yli 10 000 ikkunaruutua, 17 savupiippua, kaksi kellaria ja kolme hissiä. Talo on suurimmaksi osaksi punapuusta tehty, mutta Sarah ei pitänyt siitä miltä puu näytti. Puupintojen peittämiseen kului 78 000 litraa maalia.

Ilmakuva Winchester Housesta. (Lähde: Google Maps.)

Ilmakuva Winchester Housesta. (Lähde: Google Maps.)

Talo oli aikanaan edistyksellinen. Lämmitysjärjestelmänä oli höyry- ja ilmalämmitys, kaasuvalaistus toimi nappia painamalla, vessat olivat talossa sisällä ja talossa oli näin ollen myös viemäröinti — jopa kuumavesisuihku. Yksi talon kolmesta hissistä oli hydraulinen ja sen mäntä oli asennettu vaakatasoon paremman toimivuuden takaamiseksi vaikka normaalisti männät olivat pystyasennossa tilan säästämiseksi. Osa ikkunoista oli värilasia ja lasikuviointi oli useassa tapauksessa suunniteltu varta vasten Sarahille kuuluisan Tiffanyn toimesta. Talossa oli myös eräänlainen sisäinen puhelin, jossa nappia painamalla Sarah pystyi kommunikoimaan palvelusväelle missäpäin taloa hän oli. Huoneet oli numeroitu ja napin painalluksella hän sai huoneen numeron näkyviin järjestelmän päätteissä.

Vuoden 1906 San Franciscon maanjäristys vaurioitti taloa paikoitellen pahoin. Sarah itse jäi jumiin yhteen etupuolen huoneista useaksi tunniksi seinän nyrjähdettyä oven päälle niin ettei sitä saanut enää auki. Hän uskoi tämän olleen henkien antama merkki siitä, että talon etuosaa oli muokattu riittämiin ja oli aika rakentaa muualla talossa. Sarah antoi käskyn laudata lähestulkoon valmis etuosa umpeen ja työmiehet siirtyivät tämän jälkeen rakentamaan taloa toisiin suuntiin. Maanjäristyksen aiheuttamat vahingot jäivät suurilta osin korjaamatta ja niitä on näkyvissä vielä nykyäänkin, mukaan lukien kallelleen luhistuneet oven karmit huoneessa, joka lukitsi Sarahin sisäänsä järistyksen aikana. Maanjäristys aiheutti myös talon seitsemänkerroksisen tornin sortumisen — Winchester Housesta tuli tämän myötä vain nelikerroksinen.

Sarah kuoli syyskuun 5. päivänä vuonna 1922. Hänen testamenttinsa oli jaettu kolmeentoista kappaleeseen, joista jokaisen hän oli allekirjoittanut. Hän jätti talon irtaimiston sihteerilleen Marian Marriottille, jonka täti hän myös oli. Marian otti huonekaluista haluamansa ja huutokauppasi loput. Kesti kuusi ja puoli viikkoa kahdeksan muuttokuorman päivävauhtia tyhjentää Winchester House huonekaluista. Testamentti ei maininnut itse taloa, ja sen arvo kuitattiin lähes mitättömäksi talon keskeneräisyyden, maanjäristyksen aiheuttamien tuhojen ja epäkäytännöllisen kokonaisuuden vuoksi. Talo huutokaupattiin 135 000 dollarilla vuonna 1922 ja sen ostaja avasi sen viisi kuukautta myöhemmin matkailukohteena, helmikuussa 1923. Rakentamiseen oli joidenkin arvioiden mukaan kulunut noiden 38 vuoden aikana nykyrahassa noin 60 miljoonaa euroa.

Teinivuosieni lukumuistoja verestääkseni kävin työmatkallani Kaliforniassa Winchester Housessa opastetulla kierroksella. Kierros syyskuun 3. päivänä, miltei päivälleen 91 vuotta Sarahin kuoleman jälkeen, kesti lähes kolme tuntia ja kattoi noin 100 huonetta, yhden kellareista sekä puutarhan. Sisällä talossa oli makeahko, lähestulkoon suklainen tuoksu. Talo oli varsin sokkeloinen — oli helppo uskoa, että eksyminen sinne ei olisi kovin hankalaa. Sarah asui talossa itsekseen; seurana oli rakennusmiesten ja palvelusväen lisäksi vain osan aikaa Marian. Vierailijoita hänellä ei juuri käynyt, erakkoluonteesta kun oli kyse. En välitä ajatella miltä valtavankokoinen talo näytti ja kuulosti yöaikaan, millaista sen huoneissa oli asua.

Sisällä ei valitettavasti saanut ottaa valokuvia. Talossa tullaan oppaan mukaan lähiaikoina kuvaamaan elokuvaa, minkä vuoksi talon sisäosat oli ollut saatettava tekijänoikeuslain alaiseksi, mikä laittoi stopin sisätiloissa kuvaamiselle. Alla kuitenkin joitakin ottamiani valokuvia talon ulkopuolelta.

Tällaisesta talosta kaikki alkoi. Kuvassa on rakennusmiesten työnjohtajan asuttama talo aivan Winchester Housen vieressä. Talo on saman kokoinen kuin Sarahin ostama kahdeksan huoneen maatilatalo.

Tällaisesta talosta kaikki alkoi. Kuvassa on rakennusmiesten työnjohtajan asuttama talo aivan Winchester Housen vieressä. Talo on saman kokoinen kuin Sarahin ostama kahdeksan huoneen maalaistalo.

Talon etupuolta.

Talon etupuolta.

Talon eteläsivustaa.

Talon eteläsivustaa.

Lisää eteläsivustaa.

Lisää eteläsivustaa.

Ovi aukeaa tyhjän päälle.

Ovi aukeaa tyhjän päälle.

YouTubesta löytyy video, jossa on myös kuvaa sisältä talosta:

Mainokset
 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 16/09/2013 Kategoria/t: Historia, Matkailu

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , ,

Oxford, 09.11.2012

Pitänee rykäistä Oxfordin päiväreissulta jokunen kuva vielä blogiin ennen vuoden vaihtumista, ettei jää tekemättä kokonaan.

Kävin siellä lomapäivänä marraskuun alkupuolella. Lähtö Paddingtonin asemalta oli aamukahdeksan jälkeen ja paluu Lontooseen illalla yhdeksän maissa.

Hieman ankeaan Bathin kaupunkiin verrattuna Oxford oli todella kaunis — upeita rakennuksia vieri vieressä ja Thames virtasi rauhallisesti paljon Lontoon vuolaasta juoksusta kapeammassa uomassaan.

Ympäriinsä kävelyn lisäksi en tehnyt muuta ”turistityötä” kuin että kävin Oxfordin linnassa opastetulla kierroksella. Olin suunnitellut käyväni lounaalla nepalilaisessa ravintolassa, mutta he eivät saaneet aikaiseksi avata ravintolaa aiottuun aikaan, joten nälkäisenä ja ajan kulusta tietoisena menin sen sijaan italialaiseen ravintolaan syömään, kun sellainen sattui sopivasti kohdalle. Muuten kävin maistelemassa pikku tuoppeja erilaisia aleja kolmessa eri pubissa, lueskelin kirjaa ja välillä käveleskelin keskustassa rakennuksia ihaillen. Illallinen oli grillikioskista mukaan napattu kebabrulla matkalla juna-asemalle.

Ilma oli kylmä ja pilvinen, mutta reissu oli siitäkin huolimatta mukava.

Radcliffe Camera

Radcliffe Camera – Radcliffe Science Library.

The Royal Blenheim -pubi

The Royal Blenheim -pubi.

Pikkutuoppeja

The Royal Blenheim ja ale-maistelua: War Horse, Inferno ja White Horse.

Oxford Castle

Oxford Castle ja kierrosoppaamme julisteessa.

Ruumishuone Oxfordin linnassa

Ruumishuone Oxfordin linnassa; oppaamme (oikealla) mukaan siellä kummittelee. 😛

Kaupunkinäkymää linnan tornista

Kaupunkinäkymää linnan tornista.

Thames-joki ulottuu Oxfordiinkin asti

Thames-joki ulottuu Oxfordiinkin asti.

Kaunista arkkitehtuuria

Kaunista arkkitehtuuria.

Katunäkymää keskustassa

Katunäkymää keskustassa.

Thames Oxfordissa

The Thames.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 23/12/2012 Kategoria/t: Kaupunki, Matkailu

 

Avainsanat: , , , , ,

Puerto del Carmen, Lanzarote

Ansaittu lomaviikko Lanzaroten Puerto del Carmenissa oli ja meni. Reissu meni suunnitelmien mukaan: en tehnyt mitään koko aikana. Jos ei syömistä, juomista, kävelemistä, auringon ottamista, uimista, television katselua ja lukemista lasketa.

Puerto del Carmen.

Puerto del Carmen.

Matkaan lähtö oli jonkinasteinen tuskien taival aikaisesta lennosta johtuen. Olin laskeskellut, että kenties saan muutaman tunnin nukutuksi sillä ylös piti nousta jo puoli kolmen maissa, jotta ehdin parilla yöbussilla Victorian asemalle aamu viiden junaan kohti Gatwickin lentoasemaa.

Lämmintä oli noin 22-23 astetta.

Lämmintä oli noin 22-23 astetta.

Töissä oli sen verran kiirettä koko viikon, että en ehtinyt/jaksanut pakata ennen viimeistä iltaa, joten sille puhteelle piti varata illasta toista tuntia, että saa kaivettua tarvittavat vaatteet ja kengät varastosta esiin ja niin edespäin.

Noh, työt tulivat sitten kuitenkin yöunien eteen. Minulla on työpöydällä tällä hetkellä kahdeksassa länsi-Euroopan maassa parin viikon päästä käynnistyvä promootio (tyyliin ”Osta tämä tulostin, niin saat kaupan päälle ohjelmiston!”), jonka aikataulut ovat asiakkaan viivyttelyjen takia todella tiukat. Tämä tekee omasta työstäni kiireistä, eikä ole mitään ongelmaa saada 9 tuntia päivässä kulumaan pelkästään tämän promon hoitamiseen. Työmäärää lisäsi vielä se, että tiiminvetäjämme oli lomalla keskiviikosta eteenpäin, joten jouduin hoitamaan hänenkin tehtävänsä siinä ”sivussa”. Lähdin töistä perjantai-iltana klo 22.20 ja totesin itsekseni, että kun olen yhdeltätoista kotona, en ole vielä syönyt, pakannut enkä käynyt suihkussa. Näin ollen lienee parasta etten nuku ollenkaan ennen kentälle lähtöä. Mieluummin valvon koko yön kuin herään viluissani, aivot solmussa ja entistä väsyneempänä tunnin, parin jälkeen.

Näkymä huoneeni parvekkeelta.

Näkymä huoneeni parvekkeelta.

Ja niin siinä sitten kävi: vedin unettoman yön ja nukuin vasta lentokoneessa ja pikku torkut iltapäivällä hotellissa. Hyvin meni siitäkin huolimatta.

Matkalla Puerto Caleroon.

Matkalla Puerto Caleroon.

Kuten sanottua, en tehnyt reissussa juuri mitään. Aktiivisin (ja pilvisin) päivä oli sunnuntai, jolloin kävelin Puerto Caleron kylään, joka siintää valkoisena vuorten juurella yllä olevassa kuvassa. Siellä söin jäätelöannoslounaan, koska siltä tuntui.

Olen aikuinen - saan syödä lounaaksi ihan mitä itse haluan!

Olen aikuinen – saan syödä lounaaksi ihan mitä itse haluan.

Muuten käveleskelin päämäärättömästi ympäriinsä ja istuin joko rannalla taikka uima-altaalla lukemassa (taisin yhtenä päivänä hieman torkahtaakin altaalla). Päivää rytmittivät puolihoitoon kuuluneet aamupala ja illallinen, jotka tarjottiin tien toisella puolella sijaitsevan hotellin ravintolassa. Ruokaa oli riittävästi ja laatu oli sen kolmen tähden arvoista kuten kyseiseen hotelliluokkaan sopikin.

Rannalla oli turistisesongin ulkopuolella mukavan hiljaista, myös keskipäivän auringossa.

Rannalla oli turistisesongin ulkopuolella mukavan hiljaista, ei pelkästään auringon laskiessa kuten yllä, mutta myös keskipäivän auringossa.

En ehtinyt ennen lähtöäni penkoa tavaroitani niin tarkkaan, että olisin löytänyt adapterini ja näin ollen vietin myös kännykätöntä elämää useamman päivän. Älypuhelinaikaan pari viikkoa sitten siirtyneenä nettiä oli välillä kyllä vähän ikävä! Aamuherätyksetkin siis hoituivat ilman kelloa: heräsin siinä seitsemän ja kahdeksan välillä itsekseni kuten aina jälkikäteen televisiosta aamu-uutisten aikaan näin.

Kivikkoisempaa rantaa.

Kivikkoisempaa rantaa.

Ostoksia en juuri tehnyt viikolla kuluneiden pikku ruokatavaroiden ja juomien lisäksi. Pari pulloa viiniä (hinta yhteensä noin neljä ja puoli euroa) ja pitkät housut ostin itselleni tuliaisiksi ja työpaikalle hieman makeanpuolta viemisiksi.

Matkalla Puerto Caleroon.

Matkalla Puerto Caleroon.

Kotimatka hoitui ihan mukavasti vaikka alku vaikutti hieman kehnolta hotellin onnistuttua sössimään taksivaraukseni. Kun taksi oli vartin myöhässä, menin kyselemään vastaanottoon sen perään ja he tilasivat toisen auton, joka onneksi saapui viiden minuutin sisään.

Kävelyllä.

Kävelyllä.

Kentällä lento oli sitten myöhässä (määräämättömän ajan kentän näyttöjen perusteella). Tämä tietysti tarkoitti sitä, että Lontoon päässä en enää ehtisi maanalaiseen vaan joutuisin mennä yöbusseilla kotiinkin päin. Loppujen lopuksi lento taisi olla sen puolisen tuntia myöhässä ja busseilin kotiin Victorian asemalta. Kotona olin yhden maissa yöllä — meni hieman aikaa sompaillessa Lontoon päässä, sillä en ollut katsonut etukäteen millä busseilla pääsisin asemalta kotiin. Mutta suhteellisen kivuttomasti löysin ensimmäisen bussin kohti Trafalgar Squarea ja siellä pikku kävelyn jälkeen satuin huomaamaan bussin, joka meni itä-Lontooseen läheltä kotia.

Viimeisen iltapäivän auringonlaskua.

Viimeisen iltapäivän auringonlaskua.

Nyt pitäisi sinnitellä viikon päivät töissä. Sitten on taas pitkä viikonloppu — palaan töihin tapaninpäivän jälkeen. Joululomapäiville ei ole mitään suunnitelmia, mutta ajan saanen varmasti kulumaan.

 
2 kommenttia

Kirjoittanut : 16/12/2012 Kategoria/t: Matkailu

 

Avainsanat: , ,

Ateenan jälkeen

Lomareissu Ateenaan oli ja meni kesäkuun ensimmäisellä viikolla. Reissu meni hyvin ja oli aika venkulia ajatella, että edellisen kerran kävin siellä 30 vuotta sitten. Helmikuun lomalla Suomessa katsoimme 80-luvun alun Ateenan lomakuvat perheen kanssa, kun isä oli laittanut ne DVD:lle. Nyt tällä reissulla mieleen ei kuitenkaan palannut mitään muistikuvia — reilun parin vuoden ikäinen matkaaja ei nähtävästi kyennyt muutama vuosikymmen sitten painamaan mitään mieleensä!

Sää oli aurinkoinen ja lämmin koko viikon ajan. Lämpötila huiteli kolmessa kymmenessä ja hotellilla sai olla ilmastointi päällä öisinkin. Ateena oli mukavan käveltävä kaupunki, joten sitä tulikin tehtyä oikein urakalla. Ostin viikon metrolipunkin varmuuden vuoksi, mutta saattoi olla, että sitä ei ihan koko rahan edestä tullut käytettyä.

Hotelli oli kävelymatkan päässä Syntagma-aukiosta (vähän yli kolme kilometriä) ja siitä olikin sitten kivenheitto Plakaan ja Akropolis-kukkulalle, Zeuksen temppelille, vanhalle agoralle ja muille välttämättömille Ateenan nähtävyyksille. En poistunut Ateenasta koko reissulla. Olin vähän ajatellut, että olisi ollut kiva tehdä reissu jollekin läheiselle saarelle, mutta se jäi toiseen kertaan.

Ateena on nyt suurin piirtein nähty turistin näkökulmasta, ensi kerralla voisikin sitten keskittyä vaikka saarihyppelyyn. En siis mennyt niin sanotusti merta edemmäs kalaan, en mennyt edes meren rannalle tällä reissulla. Viimeistä edeltävän lomapäivän iltana harkitsin vakavasti, että olisin vääntäytynyt vaikka vain Pireuksen satamaan käymään, mutta päädyinkin vain loikoilemaan hotellin katolla sijaitsevalla uima-altaalla, koska kunnon uima-allaslököilypäivää en ollut vielä pitänyt.

Ns. pakollisista nähtävyyksistä jäi käymättä Panathinaiko-stadion, vaikka vierestä kävelinkin. Siitä olisi saanut paremmin irti, jos olisi maksanut sisään ja ostanut kierrokselle audiokerronnan mukaan. Olin kuitenkin stadionin vieressä keskipäivän jälkeen ja aurinko porotti siihen malliin, että kiipeily stanionin penkkirivistöille iltapäivän kuumuudessa houkutteli vähemmän kuin viereisessä kansallispuistossa puiden varjossa käveleskely. Loman loppupäässä Kerameikos-hautausmaalla käynti olikin tästä syystä suhteellisen raskas. Olin mahduttanyt yhteen päivään aika monta kohdetta ja myöhäisiltapäivän kiertely lähestulkoon puuttomalla hautausmaalla oli suhteellisen lämpöinen kokemus.

Mukavan vilpoinen kokemus oli tosin pienessä Plakassa sijaitsevassa kauneus-/jalkahoitolassa käynti. Paikka on erikoistunyt jalkahoitoihin, joita tarjoavat karppien sukuun kuuluvat Garra rufa -kalat. Ne poistavat kuivaa ihoa imukuppisuunsa avulla ja jättävät terveen ihon sikseen. Turkista alun perin lähtenyttä hoitomuotoa käytetään myös mm. psoriasis- ja ekseemapotilainen oireiden lievittämiseen ja englanniksi kala tunnetaankin useimmiten nimellä ’tohtorikala’, doctor fish. Kävelystä raskaat jalat viilenivät kummasti, kun sai istuskella rauhassa ilmastoidussa hoitolassa puoli tuntia jalat viileässä vedessä töpöttäen kalojen kutkutellessa jalkateriä. Siinä jalkojani kalanruokana lilluttaessani amerikkalainen turistinainen pysähtyi kysymään minulta miltä hoito tuntui. Sanoin sen kutittavan vähän. Nainen ei kuitenkaan uskaltautunut kalojen tohtoroitavaksi vaan päätyi ottamaan tavanomaisen jalkahoidon. (Yhdysvalloissa kalajalkahoidot ovat laittomia useimmissa osavaltioissa, sillä hygienialait niissä vaatisivat heittämään kalat pois yhden hoitokerran jälkeen — tämä puolestaan tekisi hoidoista suhteettoman kalliita.) Kaiken kaikkiaan miellyttävä kokemus, mutta vaatisi muutaman hoitokerran, että kaikista kovettumista ja kuivasta ihosta pääsisi eroon.

Lontoon päässä minulla oli sunnuntai vielä luonnollisesti vapaata ennen töihin paluuta. Siinä ehti hoitaa pyykinpesua ja muuta arkeen palaamisen valmistelua. Maanantaiaamuna otti sen tunnin tai kaksi ennen kuin loma olikin jo kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. 😆 Näin se menee näiden lyhyempien lomien kanssa ainakin. (Pisin lomani on tainnut olla 10 päivää viimeisten kolmen ja puolen vuoden aikana.) Täältä Britannian näkökulmasta katsottuna tuntuu suorastaan oudolta, että Suomessa ihmiset saattavat olla lomalla kuukauden tai ylikin putkeen. Täällä tyypillinen käytäntö on, että kahta viikkoa pidempiä lomia ei voi ottaa. Minun kesälomani onkin nyt tältä vuodelta pidetty, heh. Mutta Ateenasta on muistona oliiveja, pieni pullo valkoviiniä ja purkki kreikkalaisen salaatin maustesekoitusta. Niissä paistaa aurinko.

Lisää valokuvia Ateenasta löytyy Flickr-sivultani.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 24/06/2012 Kategoria/t: Kaupunki, Matkailu

 

Avainsanat: , , , , ,

Lomaa kohti työläisen mieli

Muutamisen viikkoa on nyt kahden työpaikan ruljanssia takana. On mennyt ihan mukavasti vaikka energiatasot ovat kyllä tavallista alempana. Ei pelkästään siksi, että työmatkat ovat pidempiä suurimman osan viikkoa vaan myös siksi, että asiakkaan toimistolla on paljon uutta opittavaa ja virallisen työpaikkani toimistolla teen käytännössä molempien firmojen töitä, joten kiire on kova. Päivät venyvät pitkiksi siis myös siellä: perjantaina vierähti toimistolla puoli kahdeksaan. Pääsyy tähän on kylläkin oma luonto: minulla on vielä pari omaa projektia kesken ja niitä hoitaa minun poissaollessani kollegani — yritän tehdä mahdollisimman paljon ollessani Covent Gardenin toimistolla jotta kollegalleni jäisi vähemmän ylimääräistä tekemistä. Siksipä minä istun puoli kahdeksaan toimistolla, mutta kollega lähtee kuudelta, kuten aina. (Minä en koskaan riskeeraa projektiaikatauluja sen takia, että kello lyö kuusi ja työaika loppuu, mutta kollegalleni ei ole ongelma jättää joitakin asioita tekemättä, koska ei ehtinyt niitä työajan puitteissa tehdä. Olemme siis kaksi täysin erilaista projektipäällikköä, tuossakin suhteessa.) Mutta en valita. Ei tätä loputtomiin jatku. Vaikka se oma luonto pistää tekemään kovasti töitä ja ”vielä vähän paremmin” kyllä jatkossakin, siitä ei mihinkään pääse. Sopisi vain toivoa, että se näkyisi myös palkassa syksyn palkkaneuvottelujen jälkeen. 😆

Ajatukset alkavat kuitenkin pikku hiljaa kääntyä viikon mittaiseen kesälomaani, joka on viikon päästä. Ateena odottaa. Viime viikonloppuna aloin katsastaa kohteita, joissa pitää yrittää käydä, aina suklaakaupoista monumentteihin ja ruokaravintoloista puistoihin/hautausmaihin. Tosin en aio itselleni mitään aikataulua laatia, kunhan jotain teen joka päivä, ettei nyt ainakaan mene hotellihuoneella istuskeluksi. Mitään hirveää suorituslistaa en tee. Laadin jonkinmoista listaa Maltalle viime vuonna, mutta kuuma ilma vei sen verran mehut, että ei listalta paljoa saanut ruksittua suorituksia pois. Tämä puolestaan aiheutti jonkinlaista lomastressiä. Tällä kertaa en aio stressata. Jos tekee mieli viettää päivä tekemättä mitään (= lojua uima-altaalla kirjaa lukien) niin sitten ollaan tekemättä mitään.

Maltan reissusta tämä matka eroaa siinäkin mielessä, että nyt aion mennä sinne uima-altaalle enemmänkin kuin kerran, ja tällä kertaa ihan veteenkin asti. Maltalla minulla ei edes ollut uimapukua mukana, mutta tälle reissulle ostin niitä kaksi (toinen on tosin kaksiosainen, joista yläosaa voi käyttää ihan vain toppina). Paree kastella ne molemmat jossain vaiheessa! Rannalla olisi kiva mennä käymään myös, mutta se on hankalaa yksin reissatessa. Auringonpaahteesta olisi kiva päästä mereen vilvoittelemaan — ja muutenkin meressä uiminen on ihanaa — mutta mihinkäs jätät tavarat (rahat, mahdollisesti kameran, pyyhkeen, bussilipun, juomapullon), kun ei ole ketään niistä huolehtimassa? Ei oikein onnistu. Joten taitaa rannalla käynti jäädä käytännöllisistä syistä.

Mutta uima-altaalle on jo kirjakin hommattuna. Matkalukemiseksi lähtee tällä kertaa brittiläisen historioitsija Antony Beevorin D-Day: The Battle for Normandy. Reilut viitisensataa sivua Normandian maihinnousua on siis tiedossa. En tosin malttanut odottaa lomalle asti vaan rupesin lukemaan kirjaa jo eilen, St. Paulin katedraalin takana nurmikolla auringossa loikoillen. Ja oli sen verran hyvä teos, että lukeminen jatkui tänään pubissa lounassiiderin ja -ranskalaisten lomassa. Ja keskustassa matelin suosikki-cupcake-puotiini jälkiruokaa hakemaan varsin hitaasti, kahdesta syystä: 1) luin kävellessäni mainittua kirjaa ja 2) jalkani olivat uusissa kävelykengissä mukavasti rikki yli 13 kilometrin pubiin kävelyn jälkeen. Oli mahtava kesäsää lähestulkoon 30 asteen lämpöineen, joten mikäs siinä oli pääosin joenrantaa kävellessä, kun perillä siinsi tuoppi kylmää siideriä. Urakan päätyttyä jalat eivät kyllä kiittäneet.

Antony Beevor on kirjoittanut myös useita muita kirjoja, joista erityisesti vankat ja palkitut teokset Berliinin taisteluista ja viimein luhistumisesta (Berlin: The Downfall 1945, 2002/2003) ja Stalingradin taisteluista (Stalingrad, 1998) ovat olleet lukulistallani jo pitkään. Beevor oli puhumassa Sydneyn kirjoittajafestivaaleilla vuonna 2003, jolloin olin ostaa Berlinin, mutta kirja jäi kokonsa vuoksi tuolloin festivaalikirjakaupan hyllyyn, kun ajattelin sen olevan liikaa rinkassa reissuillani. Päädyin tosin lähettämään useamman kirjan laivarahtina Suomeen kun matka jatkui Australiasta eteenpäin, joten siinä se olisi mennyt tuokin kirja. Mutta Berlin ja Stalingrad ovat siis molemmat edelleen ostoslistalla.

D-Day ei tosin ollut ensimmäinen lomakirjaostokseni. Tilasin netistä ensin Pulitzer-palkitun J. Robert Oppenheimerin elämäkerran (huomaako, että toinen maailmansota kiinnostaa, heh?), mutta kun sen postista viime viikonloppuna hain, totesin, että en taida jaksaa raahata moista tiiliskiveä ulkomaille asti. Sen lukeminen jääköön toiseen ajankohtaan. Niinpä kävin ihan tavallisesta kirjakaupasta ostamassa eilen matkaani D-Dayn.

Viikolla pitäisi siis jossain vaiheessa kaivaa matkalaukku esiin ja pakata, kaiken työväsymyksen keskellä. Ja tulostella karttoja ja niin edelleen. Lauantaiaamuna on varhainen lähtö lentokentälle, mutta kunhan koneeseen selviää ja kentältä hotellille, sitten se kauan odotettu loma voikin alkaa.

 
1 kommentti

Kirjoittanut : 27/05/2012 Kategoria/t: Matkailu, Työ

 

Avainsanat: , , , , , , ,

Synttäreiden juhlistaminen

Viime kesäkuussa tuli 30 vuotta täyteen, mutta en juhlistanut synttäreitäni mitenkään vajaan parin viikon takaisen eron, jatkuvien ylitöiden ja asunnonhakustressin vuoksi. Oikeastaan koko kesä meni aika mitäänsanomattomissa merkeissä.

Ajattelin ottaa takaisin kesäkuussa 2011, juhlistaa kolmikymppisiäni vuoden myöhässä — ja tehdä sen kunnolla.

En ole käynyt tutustumassa uuteen maahan moneen vuoteen, joten päätin buukata viikon matkan jonnekin, jossa en ole koskaan ennen käynyt. Katselin lentoja Euroopan ulkopuolelle, Intia ensimmäisenä mielessä, mutta lennot olivat sen verran hinnoissaan, että päätin karsia lentoon pistämistäni rahoista ja panostaa enemmän hotelliin ja muihin menoihin. Niinpä päätin pysyä Euroopassa.

Halusin jonnekin, jossa on lämmintä ja meri lähellä, jos vaikka saisi kesän alkuun hieman rusketustakin. Harkitsin Kreikkaa, koska olen pitkään halunnut käydä tutustumassa paikan päällä kreikkalaisen mytologian eri kohteisiin, saariin, joilla jumalat kuljeksivat, temppeleihin, joita heidän kunniakseen rakennettiin, antiikin runoilijoiden kotipaikkoihin ja niin edelleen. Pohdintojeni aivan loppumetreille selvisi Kreeta, jossa sijaitsee muun muassa Minoksen labyrintti, jossa nokkela Theseus onnistui surmaamaan härän ja ihmisen sekasikiön, hirviömäisen Minotauroksen. Harkitsin kiinnostavista historiallisista syistä myös Roomaa.

Loppujen lopuksi päädyin kuitenkin Maltaan, vuonna 1964 Britanniasta itsenäistyneeseen pieneen saarivaltioon, jossa ehtisi lyhyiden välimatkojen myötä nähdä paljon, kun käytettävissä on kuusi kokonaista päivää. Matkaan lähden päivää ennen syntymäpäivääni kesäkuussa, joten olen jo muilla mailla, kun ikävuosi jälleen kerran vaihtuu.

Maltalla on paljon nähtävää, muun muassa  Unescon maailmanperintökohteisiin lukeutuvat megaliittiset temppelit, joista vanhin on lähes 6000-vuotias ja saa Egyptin pyramidit näyttämään nuorilta, ja Hal Saflienin hypogeum, puoliksi maanalainen temppeli, joka on maailman ainut esihistorialliselta ajalta nykypäiviin saakka selvinnyt temppeli. Tosin hypogeumiin päästetään vain 80 ihmistä per päivä, joten täytyy selvittää hyvissä ajoin etukäteen, onko netitse mahdollista varata lippuja. Muussa tapauksessa tämä erikoisuus jää välistä, sillä lippujonot ovat useamman viikon mittaisia.

Päätin panostaa auringon, meren ja uutuudenviehätyksen lisäksi myös majapaikkaan. Halusin mukavaan hotelliin, jossa aamupala kuuluu hintaan ja josta on hyvät kulkuyhteydet ympäri saarta. Ja kun erityisestä juhlistusmatkasta on kyse, halusin ehdottomasti myös merinäköalan. Joten valmistauduin maksamaan yösijasta runsaasti enemmän kuin varsin kohtuuhintaisista lennoista.

Kiitos internetin ihmeellisen maailman, löysin kahden hengen huoneen yhden ihmisen käyttöön neljän tähden kylpylähotellista meren rannalla, merinäköalalla ja puolihoidolla. Hinta kirpaisi hetken aikaa — lähtöhinta seitsemästä yöstä oli kokonaiset 1820 euroa, tosin en maksanut puoliakaan tuosta, kiitos onnekkaan varaamisajankohdan. Päätin kuitenkin, että tällä reissulla hemmottelen itseni rennoksi raadoksi ja otan viikosta kaiken irti, normaalista poiketen myös valitsemastani hotellista. Juon cocktailin tai pari hotellin cocktail-baarissa, syön hyvin jossakin sen viidestä ravintolasta, käyn kenties hieronnassa kylpylän puolella, uin joissain sen viidestä uima-altaasta tai lillun porealtaassa, enkä huolehdi mistään. Aamupalat ja illalliset kuuluvat hintaan, aurinko toivon mukaan paistaa, ja jos meren näkee ensimmäisenä kun herää ja viimeisenä kun nukkumaan käy, asiat eivät voi olla kovin huonosti.

 
6 kommenttia

Kirjoittanut : 05/02/2011 Kategoria/t: Matkailu

 

Avainsanat: , , , , , , , , , ,

Dublin-viikonloppu 26.-28.11.2010

Meillä oli taas kerran nettiystävysten tapaaminen, tällä kertaa Dublinissa. Meitä oli paikalla parhaimmillaan kuusi ihmistä: kaksi paikalle aikonutta joutuivat perua tulonsa, Jon rahasyistä ja Rob siitä syystä, että passi oli käynyt pesukoneessa turhan monta kertaa.

Dubliniin vääntäytyivät minun lisäkseni Misty ja Laura Teksasista ja Washingtonista, Rens Hollannista sekä pari irlantilaista, John Dublinista ja Niall tunnin junamatkan päästä Dublinin ulkopuolelta.

Laura ja Misty saapuivat Irlantiin jo torstaina, minä puoliltapäivin perjantaina ja Rens perjantai-iltana. Muut olivat aamupäiväretkellä Dublinin ulkopuolella kun saavuin kaupunkiin, joten pyörähdin katsomassa hostellini vieressä sijaitsevan Trinity Collegen kampusta. Muun muassa sen vuoksi, että Samuel Beckett, irlantilaiskirjailijoista suosikkini, opiskeli 1920-luvulla siellä ranskaa, italiaa ja englanninkielistä kirjallisuutta ja myös luennoi siellä 1930-luvulla. Tätä nykyä Trinityssä on noin 20-vuotias Samuel Beckett -keskus, jonka osana on asiaankuuluvasti myös teatteri.

Kampuksen rakennukset olivat upeita.

Kuljeskelin päämäärättömästi ympäriinsä vielä parisen tuntia. Olin ajatellut käyväni Writer’s Museumissa (Kirjoittajien museo), mutta harmikseni en ollut kirjoittanut sen osoitetta ylös, ja muistikuvani sen sijainnista kartalla olivat liian hatarat, joten se ei sattunut reitilleni. Jalkojen väsähdettyä kävin ostamassa päivän Guardianin ja menin lukemaan sitä pubiin Guinness-tuopin ääreen.

Tapasimme viimein porukalla noin puoli seitsemältä ja suuntasimme pubiin syömään. Rens liittyi seuraan noin tuntia myöhemmin.

Vaihdoimme jossain vaiheessa paikkaa rock-henkiseen baariin, jossa menikin loppuyö. Erikoista kyllä, puolen yön jälkeen havahduimme siihen, että ulkona välkkyi kirkas valo satunnaisesti. Kun poistuimme baarista neljän maissa kebab-paikkaa kohti, totesimme, että välkkyminen jatkui edelleen. Kesti hieman aikaa tajuta, että kyseessä oli salamointi. Pian kuitenkin alkoi jyristä siihen malliin heti salaman välähdyksen jälkeen, että huomasimme ukkosen olevan suoraan kaupungin yllä.

Kävimme syömässä, ja kun tulimme pihalle, oli alkanut sataa lunta. Eikä mitään normaalia lunta, eikä edes rakeita, vaan jotain niiden väliltä. Kevyttä, mutta kiinteää, styroksipallojen kaltaista lumiraesadetta, jollaista en ollut koskaan aiemmin nähnyt. Ja lunta tuli sankasti.

Matkalla hostelleille, lumisota alkamaisillaan. Kuvan otti John.

Misty, joka matkasi Dubliniin lämpöisestä Teksasista, oli innoissaan lumesta.

Teksasilainen lumitanssi.

Kun muut olivat menneet hostellilleen, John saattoi minut omalleni. Tunnelma aamuöisessä Dublinin keskustassa oli surrealistinen: kadut olivat tyhjiä ja hiljaisia, maa oli valkoisenaan lumesta ja joka puolella pubien ja kauppojen varashälyttimet ulisivat kuin viimeistä päivää, luultavimmin aiemman salamoinnin vuoksi.

Pakollinen black metal -henkinen poseerauskuva sillalla.

Meillä oli tarkoitus lähteä lauantaina aamukymmeneltä matkaan Dublinin ulkopuolelle Malahideen ja Howthiin, pariin pikku merenrantakylään, mutta koska kello oli noin viisi kun pääsimme pehkuihin, aamun lähtöä myöhäistettiin parilla tunnilla. John kävi aamusta huollattamassa autonsa ja tuli sillä perässä, kun me muut otimme junan Howthiin.

Kävimme alkuiltapäivästä lauantaina Howthissa puolen tunnin junamatkan päässä Dublinista. Saimme vapaana kuljeksivan koiran seuraksemme joksikin aikaa.

Howth oli tuttu paikka edelliseltä Dublinin reissulta, mutta tällä kertaa siellä oli paljon kylmempi. Pakkasta oli vain noin pari astetta, mutta meren läheisyys ja tuuli tekivät siitä paljon brutaalimman tuntuisen. Lisäksi edellisyönä satanut lumi ja jää oli pakkautunut ylös kalliolle johtavalle polulle niin, että kalliolle nouseminen — ja sieltä laskeutuminen — olisi ollut liian uhkarohkeaa. Jätimme yrityksen pariin metriin turvallisuussyistä.

Howthista John ajoi meidät Malahideen, jossa kävimme tutustumassa paikalliseen linnaan, joka oli Talbotin perheen omistuksessa 800 vuotta. Suvun viimeinen jäsen, viime vuonna Australiassa kuollut Rose Talbot joutui myymään linnan, osittain kyetäkseen maksamaan perintöverot. Nykyisin linnan omistaa Irlannin valtio.

Niall, Rens, Misty ja John kävelevät linnalle. Laura jätti unenpuutteen vuoksi päiväretken välistä ja kävi mm. seuraamassa kaupungilla talousvaikeuksien keskellä kamppailevien irlantilaisten mielenosoitusta.

Kävelimme metsikön läpi linnalle auringon laskiessa. Paluumatkalla olikin sitten niin pimeää, että tien hahmottaminen metsän keskellä oli hieman haasteellista. Sähkövalaistus on yliarvostettua. 😀

Linnan sisätiloissa kuvaaminen oli valitettavasti kielletty. Koristeellisista seinien ja kattojen puuleikkauksista, upeista huonekaluista ja vaikuttavan iäkkäästä kirjastosta olisi ollut mukava saada kuvia.

Illaksi palasimme Dubliniin ja siellä syömisten ja juomisten pariin pubiin. Tällä kertaa minä luovutin jo puoliltaöin, sillä työviikon — ja edellisen illan myöhään valvomisen — jälkeen unelle oli tarvetta. Muut olivat jatkaneet kuulemma puoli viiteen lauantaiyönäkin!

Sunnuntaina ei sitten ihmeempiä ehtinytkään. Kävimme syömässä valtavan perinteisen irlantilaisen aamiaisen paahtoleipineen, pekoneineen, papuineen, kananmunineen, sienineen, paistettuine tomaatteineen, makkaroineen, verimakkaroineen, white puddingkeineen (kuin verimakkara, mutta ilman verta) ja pannulla paistettuine perunaleipineen. Aamiaisen jälkeen Laura jatkoi junalla matkaa eteläiseen Irlantiin, jossa hänen reilun viikon Irlannin kiertomatkailunsa alkoi. Misty ja Rens jäivät vielä päiväksi Johnin kanssa Dublinia kiertelemään. Minä puolestani suuntasin lentokentälle ja toivoin, että lentoani ei peruttaisi. Eikä peruttu; se oli vain kenties puolisen tuntia myöhässä sääolosuhteiden vuoksi. Dublin vaikuttaa selviytyvän paremmin talviolosuhteista kun Lontoo. Lentoni oli kuitenkin sopivaan aikaan siinä mielessä, että laskeutumiskenttäni Gatwick oli jo päivän päästä suljettu lumisateiden vuoksi, peräti muutamaksi päiväksi.

Edellisestä kerrasta, kun amerikkalaisnaisia näin, ehti kulua pari vuotta. Toivottavasti ei menisi niin kauaa seuraavaan kertaan. Rensin kohdalla on puolestaan ilmassa mahdollisuus siitä, että hän saisi työpaikkansa puolesta siirron Lontooseen ensi vuonna. Saa nähdä, miten käy!

Johnin näin jo nyt menneenä viikonloppuna uudestaan: hän tuli kaverinsa Emman kanssa pitkäksi viikonlopuksi Lontooseen ja spesiaalitapauksena maanantai-iltana amerikkalaisbändi Neurosiksen keikalle. Liityin heidän seuraansa keikalle; joukossa oli myös sunnuntai-iltana camdenilaisessa metallibaarissa tapaamamme chileläinen Pablo, joka innostui lähtemään keikalle myös, sekä Emman ystävä John.

Asiasta kolmanteen, viimeksi mainittu John yllätti minut siinä vaiheessa, kun kysyin häneltä mitä hän tekee työkseen. Ulkonäön perusteella olisin veikannut hitsaria. Pystyin helposti kuvittelemaan noin 35-vuotiaan pitkätukan poninhäntäpäähän hitsarin kypärän ja ruumiillisen työn tekijältä näyttävän kehon päälle hitsarin haalarit. John tekee kuin tekeekin ruumiillista työtä, mutta hieman eri mielessä kuin ajattelin. Hän on ammatiltaan freelance-palsamoija, joka kiertää ympäri Irlantia valmistamassa ruumiita avoimen arkun hautajaisia varten. Kovin tarkkoja yksityiskohtia en onnistunut hänen työstään saamaan, mutta pääroolissa on kaikkien ruumiin nesteiden (mukaan lukien virtsa ja ulosteet) poistaminen, kaulavaltimon kaivaminen esiin ja veren korvaaminen formaldehydipohjaisella kemikaaliliuoksella. Ruumis myös luonnollisesti pestään, puetaan, meikataan ja sen hiukset kammataan/muotoillaan. Palsamoija tekee työnsä yksin, tai kuten John sanoi, hänen työtoverinsa on käsiteltävä ruumis. Taitaa olla tähän mennessä erikoisin ammatti, johon olen live-elämässä törmännyt. Mikäli aikaa keskustelulle ennen keikkaa olisi ollut enemmän, olisi ollut mielenkiintoista kuulla enemmänkin muun muassa siitä, miten tuonkaltainen ammatti vaikuttaa ihmisen näkemyksiin kuolemasta, elämästä ja ruumiillisuudesta. Ei tuohon hommaan ihan kuka tahansa heikkohermo pystyisi.

 
2 kommenttia

Kirjoittanut : 07/12/2010 Kategoria/t: Ihmiset, Matkailu

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , ,