RSS

Aihearkisto: Työ

Vanha työ takana

Keskiviikkona oli viimeinen päivä entisessä työpaikassa. Uusi työ alkaa maanantaina.

Kaikki meni toimistolla hyvin loppuun saakka, vaikka todella kiirettä pitikin. Työkavereiden kouluttamisen lisäksi piti pistää asiakaskohtaisia ohjeita ylös niille projektipäälliköille, jotka ottavat asiakkaani haltuunsa lähdettyäni. Pääasiakkaani, Britannian toiseksi suurimman markkinatutkimusfirman kohdalla asiakassuhteesta kirjoittamani informaatiodokumentti oli lopulta 16-sivuinen. Muiden asiakkaiden kohdalla selvisin paljon vähemmällä.

Ilmoitin pääasiakkaalleni tiistaiaamuna lähdöstäni (esimiesteni pyynnöstä tämä jätettiin valitettavan viime tinkaan). Sain pääkontaktiltani siellä lämpimän viestin koko asiakkaan tiimin puolesta. He kiittivät hyvää työsuhdetta ja omistautumistani heidän vaativiin projekteihinsa. Sen parempaa tunnustusta en olisi voinut saada, ja se lämmitti sydäntä. Samoin sydäntä lämmitti se tieto, että kun aloin tehdä töitä tämän asiakkaan kanssa, he lähettivät meille kenties kourallisen projekteja kuukaudessa. Loppuajasta projekteja tuli meille jopa kymmenen 24 tunnin aikana (ennätys muistaakseni tämän vuoden huhtikuulta), joten kasvatin työlläni pikku asiakkaan yhdeksi firman suurimmista.

Nautin heidän kanssaan työskentelystä ja puolentoista vuoden aikana rakensimme hyvin toimivan työsuhteen, jossa minä tiesin miten he toimivat ja he pystyivät luottaa siihen, että minä tiesin mitä tein. Pari työkaveriani auttoi minua silloin tällöin heidän projektiensa kanssa, mutta kumpikaan ei pitänyt siitä — minä olen kenties sen verran nörtti ja pilkunviilaaja, että asiakkaan mystiset ja vajavaiset ohjeet ja tiedostojen kummallisuudet olivat minulle kiinnostavia haasteita, eivät pakkopullaa. Valitettavasti nämä työkaverit ovat nyt saaneet hieman vastentahtoisesti asiakkaani projekteja harteilleen. Minulle lähes jokainen projekti oli pähkinä, joka piti purra ennen kuin pystyi edes ajatella kääntäjiin yhteyden ottamista. Asiakas luotti siihen, että minä selvitän sen, mistä projektissa on kyse (he olivat itse aika usein ulalla sen suhteen) ja olen yhteydessä, jos on kysyttävää. Minulla oli kapasiteettia tehdä se ja hommat hoituivat, mutta nyt työkavereillani ei ole tuohon mahdollisuutta siinä määrin, sillä heillä on omat pääasiakkaansa ja he hoitavat asiakkaani projekteja siinä sivussa.

Pääasiakkaani ei siis siirry suoraan yhdelle ainoalle projektipäällikölle, vaan heidän projektinsa rupeavat kulkemaan 4–5 käsiparin kautta. Tämän päätöksen tekivät esimieheni ja päätös on mielestäni väärä. Odotettavissa on aikamoinen sekasoppa, kun yhden vastaavan projektipäällikön sijasta asiakkaan projekteja hoitaa useampi ihminen, joista kenelläkään ei ole mahdollisuutta keskittyä heihin, vaan asiakkaan projekteja hoidetaan muiden pääasiakkaiden projektien kanssa lomittain. Itse hoidin tätä isoa asiakasta ehkä noin 85-prosenttisesti työajastani ja projektit ovat sen verran vaativia, että myös lähtöni jälkeen tilalla pitäisi olla projektipäällikkö, joka tekee saman: pitää kaikki langat käsissään. Mutta näin ei ole.

Espanjalaiskollegani sanoi suoraan, että hän uskoo firman menettävän asiakkaani projekteja tulevaisuudessa. En uskonut asian olevan ihan näin paha, mutta saatoin olla väärässä. Olen ollut kontaktissa markkinatutkimusfirman pääkontaktini kanssa myös työsuhteeni päätyttyä (teimme tiivistä yhteistyötä pitkän aikaa ja työsuhteemme oli erinomainen — hän halusi tavata minut kasvotusten jo parisen kuukautta sitten ja saattaa olla, että tapaamme vielä, vaikka en enää hoida heidän projektejaan). Hän sanoi minulle suoraan torstaina, että ”liikesuhteemme yrityksesi kanssa perustui pitkälti kontaktiin sinun kanssasi. Ajattelin, että sinun tulisi tietää tämä”. Tämä tuli aikamoisena shokkina. Tiesin, että tein hyvää työtä heidän kanssaan, mutta en olisi uskonut, että he niin vahvasti assosioivat firmani palvelut minuun henkilökohtaisesti. Espanjalaistyökaverini saattaa siis olla oikeassa: projekti- ja rahavirta asiakkaan suunnasta saattaa kuin saattaakin vähentyä merkittävästi lähtöni myötä. En ole millään tasolla vahingoniloinen, jos näin käy, sillä toivon vain parasta firmalle. Mutta jos näin käy, se osoittaa kenties entisille esimiehilleni, että tästä kyseisestä asiakkaasta huolehtiminen on vaativaa ja minä tein sen hyvin.

Espanjalaiskollegani mielestä esimieheni eivät ymmärrä tämän asiakassuhteen kompleksisuutta, ja he varmasti luulivat että ”valitan tyhjästä”, kun joskus mainitsin siitä miten aikaavievää ja hankalaa heidän projektiensa pyörittäminen yleensä on. Tosiasiassa en ”valittanut” tyhjästä; heillä vain ei ollut käsitystä siitä, mitä tämä asiakaskontakti vaatii. Kun olin hankaluuksissa suuren projektimäärän ja rajallisen ajan kanssa tässä kevään mittaan, esimieheni kehotti pariin otteeseen minua ikään kuin vähentämään panostustani pääasiakkaaseeni (antamaan pidempiä toimitusaikoja, vastaamaan heidän sähköposteihinsa hitaammin), koska minulla oli muitakin asiakkaita hoidettavana. Mutta en halunnut sitä tehdä, koska tiesin miten asiakas toimii. Jossain vaiheessa olin tosin niin tiukilla, että jouduin tehdä tämän pakosta, koska en olisi pystynyt hoitamaan kaikkia asiakkaitani ja priorisoimaan pääasiakkaani toivomuksia muiden kiireellisten projektien edelle. Tämä johti siihen, että menetimme pääasiakkaaltani kaksi uutta projektia viikon aikana. Kerroin tämän esimiehelleni ja siihen loppuivat kehotukset ”palvella heitä vähemmällä innolla”. Tosin esimieheni ei myöskään nähnyt tarpeelliseksi vähentää työtaakkaani muiden asiakkaiden projektien osalta, jotta olisin voinut palvella pääasiakastani entistäkin paremmin. Ja nyt olen tässä, loparit ottaneena.

Pääasiakastani ja heidän projektejaan tulen kaipaamaan jossain määrin, ja totta kai hienoja työkavereita. Ruotsalaiskollegani sanoi eilen sähköpostiviestissä, että toimistolla on ”tyhjää” ilman minua — tuntuu minustakin omituiselta, etten enää näe heitä työkuvioissa. Samalla odotan varautuneella innostuksella uuden työn aloittamista maanantaina. Jospa tässä uudessa firmassa ylitöitä ei tarvitsisi tehdä ihan niin paljoa kuin entisessä työpaikassa. Ja jospa uudessa työpaikassa voisin pitää lounastunnitkin. Aina saa toivoa. Todellisuus paljastunee muutaman kuukauden sisään.

Mainokset
 
4 kommenttia

Kirjoittanut : 20/08/2011 Kategoria/t: Ajatuksia, Työ

 

Avainsanat: ,

Lomanjälkeistä elämää — vuodatus

Viikko Maltalla on takana ja normaalielämä on ollut käynnissä puolitoista viikkoa. Työkiireiden vuoksi Maltan reissusta postaaminen on jäänyt toistaiseksi, mutta koetan korjata asian lähitulevaisuudessa.

Paluu Maltalta oli sekin kiireinen. Loman aikana järjestyi työhaastattelu Lontoon ytimessä sijaitsevaan firmaan, joka tuottaa mainontaa eri kielille. Työhaastattelu oli lomaltapaluupäivänä klo 17. Lento saapui puoliltapäivin Gatwickille, sieltä kiirehdin kotiin valmistautumaan haastatteluun. Ennen lomalle lähtöä tein pyynnöstä viimeisenä iltana haastattelua ennakoivan testin, jossa mitattiin muun muassa käännösten tarkastamiskykyä, erilaisten käännösten analysointikykyä ja tekstin luovaa tuottamista. Pakkaamisen viimeistely jäi lähtöaamuun ja kiirettä piti tuolloinkin.

Haastattelun järjestänyt rekrytointifirma halusi myös tavata minut henkilökohtaisesti tuntia ennen haastattelua, joten lounaan syömiseen ja haastatteluun valmistautumiseen jäi noin kaksi tuntia aikaa, kun oli jo riennettävä rekrytointifirmaan tapaamista varten. Sieltä puolestaan pikku kävelymatka itse työhaastatteluun viideksi. Arvioidun puolen tunnin sijasta haastattelussa vierähti tunti ja 20 minuuttia. Jääkaappi kotona oli tyhjä, joten kotiin piti palata ruokakaupan kautta. Olin kotona puoli kahdeksan maissa illalla, rättiväsyneenä. Herätys Maltalla oli ollut puoli neljältä aamulla Britannian aikaa, unta olin saanut kolmen ja puolen tunnin verran. Seuraavana aamuna töihin, ylitöitä, seuraavana päivänä (perjantaina) ei aikaa syödä lounasta ja töistä lähdin puoli kahdeksalta illalla. Noiden kolmen päivän aikana viikon loma oli jo tehokkaasti pois pyyhitty.

Positiivista oli se, että minua haastatellut firma piti minusta, ja itse olin tyytyväinen erityisesti siihen, että palkka siellä olisi yli 500 euroa kuussa enemmän kuin nykyisessä työpaikassani. Tulimme kuitenkin haastattelijoiden kanssa yhteisesti siihen tulokseen, että asiakasyritys, joka heillä oli mielessään tähän työtehtävään, ei olisi minulle sopiva (pääasiakkaani olisi ollut maailman suurin lääkefirma). He kuitenkin pitivät minusta sen verran, että halusivat tutkia, josko he voisivat tarjota minulle joitakin muita asiakkaita, ja tätä silmällä pitäen minut on kutsuttu toiseen haastatteluun ensi viikolla. Tuolloin on tarkoituksena on puhua siitä, löytyykö yrityksestä lopulta minulle sopivaa roolia. Maanantaina on siis yritettävä järjestää töistä vapaata haastattelua varten. Saa nähdä miten käy.

Tällä viikolla töissä nousi sapen maku suuhun useaan kertaan, ja olin vankasti sitä mieltä, että uuden työpaikan etsiminen on paras ratkaisu. Lomanjälkeiseen puoleentoista viikkoon mahtui useampi päivä, jolloin en ole ehtinyt syömään lounasta lainkaan. Tämän viikon perjantaina söin lounaani kymmeneltä illalla kun kotiuduin (tosin lähdin töistä jo puoli seitsemän maissa, kävimme avautumassa ruotsalaisen työkaverini kanssa toisillemme työasioista tuopin ääressä ennen kotiin menoa).

Keskiviikkona olin tilanteessa, jossa kaikkien projektieni loppuun saattaminen määräaikaan mennessä ei kerta kaikkiaan ollut fyysisesti mahdollista. Silloin sain onneksi parilta työkaverilta vetoapua. Torstaina lähin esimieheni sanoi minulle, että valitettavasti työkavereilta on turha pyytää apua enää tällä viikolla, sillä kaikilla on kiire (jostain syystä molemmat lähimmät esimieheni itse pääsevät kyllä lähtemään normaaliin aikaan töistä, kun puolet projektipäälliköistä taas jäävät istumaan toimistolle iltamyöhään lähes joka ilta).

Kun töissä on tarpeeksi kiire, on erikoista huomata, miten oma olo muuttuu. Sitä ikään kuin siirtyy tilaan, jossa kaikki muu katoaa ympäriltä. Nälkä ja vessahätä unohtuvat, ja joskus olen havahtunut kolmen maissa päänsärkyyn ja tajunnut, etten ole juonut pisaraakaan vettä koko päivänä, vaikka lasi on ollut täysinäisenä vieressä koko päivän. Voisin kuvitella, että tuo tila muistuttaa etäisesti tilaa, jonka äärimmäisissä olosuhteissa toimimaan pystyvät ihmiset ovat raportoineet kokeneensa. (Tietenkin olosuhteet omalla kohdallani, työpaikalla tietokoneen ääressä istuessa, ovat huomattavasti helpommat, joten vertaus ontuu raskaasti siinä suhteessa.) Esimerkiksi lentokoneiden maahansyöksyistä selvinneet ovat kertoneet eräänlaisesta ”putkinäöstä”, jossa selviytymisen kannalta epäolennaiset seikat ikään kuin suodattuvat pois huomiokentästä. Ihminen keskittyy selviämisen kannalta tärkeisiin seikkoihin, jotka kirkastuvat mielessä ja ohjaavat henkilön tekemään selviämisen kannalta oikeita valintoja.

Torstaina lähin esimieheni totesi minulle ja parille muulle huoneessa olijalle, että ”meillä ei ole tarpeeksi työntekijöitä” (purin kieltäni, etten sanoisi tilanteen olleen tämän jo vuoden päivät). Tällä viikolla tilanne kuitenkin eskaloitui siinä määrin, että myyntiosaston ihmisiä oli esimiesten toimesta kehotettu antamaan projekteille niin pitkiä suoritusaikoja kuin asiakkaat vain sallivat, sillä meillä ei ole aikaa saattaa projekteja normaalissa ajassa päätökseen ja pistää uusia sisään tulevia projekteja samalla alulle.

Tänä viikonloppuna jouduin tekemään töitä ensimmäistä kertaa myös viikonloppuna. Minun ei onnekseni tarvinnut lähteä toimistolle, vaan pystyin loggautumaan työsähköpostiini kotoa ja tekemään töitä etänä. Lauantaina iltapäivällä minun oli tarkastettava ja lähetettävä tšekinkielinen tiedosto asiakkaalle ja urdunkielinen pieni käännös myös. Tänä aamuna oli arabiankielisen käännöksen deadline kello 09:00. Kääntäjä oli myöhässä (ja tämä oli viimeinen kerta, kun hänen palvelujaan käytän — ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän myöhästyy käännöksensä kanssa), joten jouduin patistella häntä sähköpostitse ja yritin myös soittaa tuloksetta Egyptiin saadakseni hänet kiinni. (Firma oli sentään luvannut maksaa puhelinlaskuni, jos joudun soittaa omasta puhelimestani kansainvälisiä puheluja.) Nyt kun kello on 12 sunnunaina päivällä, työasiat on viimein hoidettu tälle viikolle. Toivottavasti oli viimeinen kerta kun teen palkatonta ylityötä myös viikonloppuisin.

Viimeisestä yhdeksästä firmaan palkatusta ihmisestä viisi joko lähti tai lähetettiin pellolle kolmen kuukauden koeajan aikana. Kolme tai neljä (neljännestä en ole varma) lähti omasta aloitteesta — huomasivat kai millaiseen stressisoppaan olivat lusikkansa pistäneet. Neljän jäljelle jääneen koeaika on edelleen käynnissä, ja ruotsalainen työkaverini sanoi pelkäävänsä, että yksi heistä saattaa sanoutua irti, sillä hänen työtaakkansa on hyvin raskas, varsinkin juuri aloittaneelle. Tällä viikolla firmaan palkattiin kolme tai neljä uutta työntekijää, joista kaksi aloittaa ensi viikolla. Saa nähdä miten heidän kanssaan käy. Kun työntekijät vaihtuvat niin tiuhaan tahtiin, luulisi johdonkin pikku hiljaa havahtuvan siihen, että jotakin on vialla.

Henkisesti olenkin jo jättänyt nykyisen työpaikkani. Nyt odottelen vain sitä, että se uusi työpaikka löytyy, toivottavasti tämän kesän aikana. Ainoat asiat, joita kenties tulee vähän ikävä, ovat:

1) työpaikkani muut projektipäälliköt, myyntipuolen ja palkanmaksun ihmiset: kaikki hienoja, ahkeria ihmisiä
2) pääasiakkaani, Britannian toiseksi suurin markkinatutkimusfirma, jonka projekteista nautin, ja heidän edustajiensa kanssa on mukava tehdä töitä (yksi heistä kuulostaa puhelimessa myös kovin komealta mieheltä, joten mikäs siinä hänen kanssaan asioidessa! :razz:).

Pitkiä päiviä, pientä palkkaa ja keskijohdon puutteellista kykyä tukea alaisiaan en jää kaipaamaan.

Pieni osa minusta on myös salaisesti vahingoniloinen siitä, että tiedän mistä firma itsensä löytää kun työpaikastani lähden. Olen vastuussa kaikista firman ääniprojekteista (muun muassa näkövammaisille nauhoitettavista uutiskirjeistä ja muista dokumenteista) ja heidän on koulutettava uusi henkilö hoitamaan audioprojekteja. Pääasiakkaani työllistää yhden ihmisen ja heidän projektinsa ovat usein vaativia ja aikaa vieviä. Kyseinen asiakas on tyytyväinen tapaani hoitaa asiat ja suhteemme on hyvä. Olen myös ollut kontaktihenkilömme asiakkaan suuntaan jo kohta vuoden ja tiedän mitä he haluavat — asiakaskontakti on rakennettava uudelleen seuraajani toimesta. Kolmanneksi, erään suuren (liikevaihto reilusti yli 10 miljardia euroa) kansainvälisen kiinteistökehitys- ja rakennuskonsernin suomalaishaara haluaa tehdä bisnestä firmamme suomea puhuvan projektipäällikön kanssa. He allekirjoittavat käännössopimuksen kanssamme kesän lopulla/alkusyksystä ja tuolloin firmassa on oltava suomenkielinen projektipäällikkö. Minä toivottavasti ehdin pois alta, mutta en kadehdi esimiesteni ahdinkoa siinä vaiheessa, kun heidän on etsittävä Lontoosta kykenevä suomea puhuva projektipäällikkö. Kuten viime viikkoisessa työhaastattelussa haastattelijani sanoi, se ei ole helppoa.

Vahingoniloni kasvaakin lähinnä siitä, että työnantajilleni valjennee vasta liian myöhään se, miten suuri arvo minulla yritykselle todellisuudessa on. Käytännössä paljon suurempi, kuin mitä palkkani antaisi ymmärtää.

Työpaikkaa vaihtaessa ollaan tietysti aina mahdollisessa ojasta allikkoon -tilanteessa. Menetän hienot työkaverit ja saan kenties huonot tilalle. Työmäärä saattaa olla yhtä raskas ja työaikaan yhtä huonosti mitoitettu kuin nykyisessäkin työpaikassa. Tai tilanne saattaa olla vieläkin pahempi. Yksi asia kuitenkin on varma: kun tästä työstä viimein lähden, palkkani nousee huomattavasti.

Jos nykyinen työpaikkani maksaisi työstäni sen 500 euroa enemmän kuussa, ei minulla olisi paljoakaan valittamista yleensä ottaen. Mutta kun tietää, että siivoojat tienaavat keskimäärin enemmän Suomessa kuin minä nykyisessä työssäni Lontoossa, joka on maailman 17. kallein kaupunki asua (Helsinki on sijalla 31), alkaa pikku hiljaa korpeamaan. Ja kun tietää, miten paljon alle Lontoon keskiarvon nykyinen palkkani tämänkaltaisesta työstä on, ei sekään helpota. Tietysti tilanne oli puolitoista vuotta sitten se, että minun oli otettava vastaan ensimmäinen työpaikka, joka minulle tarjoutui. Sen tein, ja siksi olen edelleen täällä, eikä minun tarvinnut palata Suomeen. Mutta johonkin se raja on vedettävä; minulla raja tuli viimein vastaan kuukausi sitten, ja päivitin ansioluetteloni ja latasin sen verkkoon työnantajien saataville.

Nyt vain kituutetaan niin kauan, että se kaivattu puhelinsoitto tulee: ”X haluaisi tarjota paikan sinulle. Oletko vielä kiinnostunut ottamaan sen vastaan?”.

Tästä on jo niin kauan aikaa...

 
1 kommentti

Kirjoittanut : 03/07/2011 Kategoria/t: Työ

 

Avainsanat: , , , , , , ,

Arkipäivitystä

Kävin eilen kävelemässä kamerani kanssa Regent’s Parkissa vaihteeksi ja tuloksia näkyy muutama alla. Kukkapenkkejä oli myllätty istutuksia varten jo auki ja ilmassa oli auringonpaistetta ja kevään tuoksua. Mukavaa vaihtelua jatkuvaan sateen tihutteluun! Kyllä se tästä pikku hiljaa kevääksi kääntyy. 😀

Työmaalla tahti jatkuu entisellään, vaikka yksi myyntitiimistämme sanoutui irti muutama viikko sitten (kertoi minulle syyksi lähinnä työpaineet ja sen, että oli saanut moitteita(!) siitä, ettei tee palkatonta ylityötä). Torstaina on tulossa kahden esimieheni kanssa puolivuotiskehityskeskustelu, jossa aion ottaa työmäärän (jälleen kerran) esiin ja myös esittää toiveen siitä, että säännöllisiin iltavuoroihin ei tarvitsisi palata. Olen pari kuukautta tehnyt normaalia työpäivää pitkin viikkoa muutamaa iltavuoroa lukuun ottamatta ja vaikutus energiatasoihin on ollut positiivinen. Mielelläni en enää palaisi takaisin entiseen, mutta saa nähdä miten toiveen kanssa käy. Aion myös pyytää tuntuvaa palkankorotusta. Sekin olisi varsin suotavaa tässä vaiheessa, kun vuosi firmassa on jo takana ja palkka ei tällä nykyisellä tasollaan kovin lämmitä.

Sain myös viestin vastaajaan viime viikolla jostakin rekrytointifirmasta, sillä ansioluetteloni on jossain netissä edelleen. Pyysivät soittamaan takaisin johonkin avoimeen työpaikkaan liittyen, mutta en soittanut. Aiemmin, kun tällaisia soittoja on tullut, kyse on ollut pienipalkkaisista töistä, joissa yleensä tarvitaan suomen kieltä. Suurella todennäköisyydellä tämäkin olisi ollut joku puhelintyö, myyntiä tai esim. neuvontapuhelintyyppistä työtä. Tosin jos palkankorotusta ei irtoa, täytyy päivittää ansioluettelo ja vastata kerkeämmin rekryfirmojenkin soittopyyntöihin. 😆

Kotosalla vuokraisäntä on palannut kahden kuukauden talvireissultaan ja sänkyäni tärisyttävä musiikin jumputus on palannut arkeen. Torstaiyönä jouduin käydä puoli yhden jälkeen pyytämässä, että pistäisi teknonsa pienemmälle, sillä herätys on minulla, kuten normaalisti, taas seitsemältä. Asun tällä hetkellä kolmen brasilialaismiehen kanssa, eikä heistä kukaan oikein huomaa sitä, miten äänekkäästi he elävät. Voipi olla, että uuden kämpän haku on taas edessä kesällä, sillä joskus ottaa tosissaan pannuun yöaikaan äänekkäästi keskusteleminen, vuokraisännän musiikin kuuntelu, ovien paukuttelu ja portaissa tömistäminen. Itse kun on tottunut siihen, että naapurit ja muut asunnon asukit otetaan automaattisesti huomioon elämän äänitasossa. Jotain kertoo minusta myös se, että kun viime vuonna vielä asuin eläkeläispariskunnan kanssa saman katon alla, he huomauttivat, että eivät tiedä olostani mitään, koska olen niin hiljaa. Rentouttavaa hiljaisuutta kaipaan muilta usein minäkin, mutta tässä talossa siihen ei taida olla mahdollisuuksia. Korvatulpat ovat tarpeen nukkuessa.

Muuten ei sinänsä ihmeempiä, mutta jotain pientä nyt sentään. Vietin tietoisesti elämäni ensimmäisen tipattoman tammikuun, tosin siinä ei ollut sinänsä mitään ihmeellistä, sillä muutenkin saattaa mennä viikkotolkulla suu kuivana. Samoin olen vähentänyt tietoisesti hiilihydraattien/sokerin kulutustani vuoden alusta, sillä karkin syönti riistäytyi käsistä viime vuoden loppupuoliskolla. Iltaherkkujen syönti on vähentynyt huomattavasti. Lisäksi olen jättänyt leivän, riisin, pastan ja perunan pois. Kiloja on kenties pari karissut, mutta en ole puntarissa käynyt, sillä puntarini majailee Suomessa. Sokerin aiheuttamat energiatason heittelyt ovat vähentyneet joka tapauksessa ja turvonnut olo helpottanut, joten siinä mielessä on parempi olo nykyään.

Kavereita en ennen tiistai-iltaa ollut nähnyt sitten joulukuun puolivälin — viikot ja viikonloput hujahtavat ohi hetkessä, joten ei ole tullut sovittua mitään kenenkään kanssa. Tiistaina tosin näin yhden tutun pubissa, jossa se tipatonkin sitten parin pienen punaviinilasin myötä katkesi. Perjantaina on tarkoitus puolestaan nähdä kouluajoilta eräs paikkakuntalainen, joka on asunut Lontoossa jo kolmisen vuotta. Näimme täällä ensimmäistä kertaa syksyllä suomalaiskuoron konsertin yhteydessä ja silloin sovittiin, että nähdään joskus töiden jälkeen oluella. Jokunen kuukausi siihenkin päivämäärän lukkoon lyömiseen meni! Mutta perjantaina vihdoin näemme. Jossain pubissa. Tuopilla tai parilla. 😀

 
2 kommenttia

Kirjoittanut : 13/02/2011 Kategoria/t: Arki, Työ, Valokuvaus

 

Avainsanat: , , , , , , , , ,

Pikkujoulua ja ei

Tapasin eilen illalla muutaman tutun naaman illallisella. Ali ja Maureen olivat kutsuneet muutamia ystäviään illalliselle iranilaiseen ravintolaan. Ali on itse iranilainen; kuulin eilen ensimmäistä kertaa ikinä hänen puhuvan persiaa, kun hän teki pöydän ruokatilauksen. Muutoin olen kuullut vain Alin erinomaisen ”vihainen arabi” -imitaation pariin kertaan. 😆 (Ali ei tosiasiassa puhu arabiaa.)

Paikalla oli myös vanha tuttu muilta illallisilta tai sunnuntai-iltapäivisiltä lautapelisessioilta pubeissa, turkkilainen Ozan (lyhyemmin Oz) sekä minulle uusi tuttavuus Nazneen (lyhyemmin Naz). Mukana olisi ilmeisesti pitänyt olla myös Nazin aviomies, mutta hän ei päässyt paikalle.

Ravintola sijaitsi luoteis-Lontoossa Kensal Greenissä. Harmittelin kovasti sitä, että en saanut itseäni talosta ulos paria tuntia aiemmin, sillä aivan Kensal Greenin Overground-aseman vieressä sijaitsee Kensal Greenin hautausmaa, joka on yksi Seitsemästä suuresta (joista yhdessä — Abney Parkissa — olen jo käynyt). Se on Seitsemästä suuresta ensimmäinen ja vanhin; se perustettiin vuonna 1832. Olisin mielelläni käynyt siellä kuljeskelemassa kameran kanssa ennen ruokailua, mutta se jää nyt toiseen kertaan. Pitkän tähtäimen tavoitteenani on käydä kamerani kanssa jokaisessa näistä seitsemästä viktoriaanisesta hautausmaasta — tälle päivälle olen itse asiassa suunnitellut Tower Hamlets Cemeteryä, joka on noin puolen tunnin junamatkan päässä.

Alkuruoat ovat pöydässä. Samoin illallistajat: Ali, Maureen, Oz ja Naz.

Ali ja Maureen ovat jossain määrin ravintolasnobeja. Ei snobeja siinä mielessä, että kaiken pitäisi olla kallista ja fiiniä, mutta snobeja siinä mielessä, että he ovat tarkkoja ruoan laadusta ja autenttisuudesta (Alille esimerkiksi on tärkeää se, että iranilaiseksi itseään väittävässä ravintolassa ei käytetä mausteena chiliä, sillä chili ei kuulu perinteiseen iranilaiseen ruokaan). Samalla he ovat hintatietoisia: ruoan on oltava hyvää eikä se saa olla sellaisenaan ylihinnoiteltua. Heidän kanssaan kun illalliselle menee, saa olla varma siitä, että ruoka on laadukasta ja täyden illallisen saa noin 20 punnalla. Näin oli myös eilen illalla.

Alkupaloina oli lajitelma hummusta, yrteillä maustettua jogurttista kurkkusalaattia, kesäkurpitsasalaattia sekä kermaista kaalisalaattia ja iso lautasellinen tuoreita yrttejä kera juuston, pähkinöiden ja retiisien. Pääruoaksi tilasimme kaikille yhteisen grillilautasen, jossa oli salaatin lisäksi paria sorttia kanaa ja paria sorttia lammasta sekä mustaksi paistettuja tomaatteja. (Tomaatit olivat parhaita paistettuja tomaatteja, joita olen koskaan maistanut.) Lisäksi pöytään tuli muutama annos kana- ja lammasruokia sekä ylimäärin riisiä. Ohutta ja rapeahkoa kiviuunissa paistettua vaaleaa leipää oli tarjolla runsaasti myös. Juomana oli vettä ja dooghia, jogurttipohjaista ja yrteillä maustettua suolaista juomaa. (Ravintolassa ei islamin lakien mukaisesti tarjoilla lainkaan alkoholia, eikä sinne saa myöskään tuoda esim. omaa viinipulloa.) Jälkiruoaksi joimme pannullisen teetä sokerin kera.

Pääruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi.

Illallinen oli erinomainen ja ruokaa jäi vielä kotiinviemisiksikin — tämän päivän lounas on siis hoidossa!

Eilisilta korvasi enemmän kuin hyvin sen, että jouduin jättää ylitöiden vuoksi firman pikkujoulut välistä perjantai-iltana. Muut lähtivät pubiin seitsemän maissa (laskutusten hoitajaa lukuun ottamatta, hän lähti hieman ennen kahdeksaa) ja ravintolavaraus oli puoli yhdeksältä. Minulla on maanantai vapaa, joten jouduin jäädä delegoimaan maanantain työni muille projektipäälliköille, mikä vei runsaasti aikaa, sillä projektilistani on tällä hetkellä noin kaksi kertaa niin pitkä kuin se normaalisti on. Oli siis paljon delegoitavaa.

Esimieheni soitti toimistolle varttia vaille yhdeksän ja käski minun jättää loput hommat sikseen ja ottamaan firman piikkiin taksin ravintolaan, jossa muut odottavat minua. Siinä vaiheessa olin kuitenkin lopettelemassa joka tapauksessa, ja sen verran huonolla tuulella, että ajatus fiinistä illallisesta hiprakassa olevien työtoverien kanssa ei kuulostanut kovin houkuttelevalta. Halusin vain pois työkuvioista ja kotiin. Niinpä pyysin heitä olemaan odottamatta minua ja sanoin jättäväni pippalot tällä kertaa välistä. En ollut syönyt aamuseitsemän jälkeen mitään, sillä jätin lounaan välistä ajatellen, että siten ehtisin varmasti saamaan kaikki valmiiksi ennen pikkujouluja. Nälkä oli ollut joskus iltapäivällä, mutta kun viimein pääsin ruokakaupan kautta kotiin kymmenen maissa illalla ja olin saanut väkerrettyä itselleni salaatin illalliseksi, jouduin syödä sen puoli väkisin, koska nälkä oli mennyt ohi päivän mittaan. Että sellaiset firman pikkujoulut minulla. 🙂 Mutta kuten sanottua, eilisillan ravintolaillallinen hyvässä seurassa oli varmasti monin verroin mukavampi kokemus kuin se, mitä perjantaina menetin.

Eilen matka ravintolaan ja sieltä pois bussilla ja Overgroundilla sujui muuten yllättävän hyvin siihen nähden, että kaupungissa on suhteellisen paljon lunta. Overground joutui seisomaan Eustonin asemalla noin 10 minuuttia ilmeisesti edellä menevän junan vuoksi, mutta muuten kaikki meni mukavasti. Näppäsin kodin lähistöllä lumisesta maisemasta kuvan matkallani illalliselle.

Dalston eilen hieman ennen iltakuutta.

Lontoolle epätyypillisesti talvi on siis jälleen kerran luminen, nyt jo toista vuotta putkeen.

 
2 kommenttia

Kirjoittanut : 19/12/2010 Kategoria/t: Ihmiset, Ruoka ja juoma, Työ

 

Avainsanat: , , , , , , ,

Amhara

Käännös- ja kielipalvelualan työssäni on se kiinnostava puoli, että joka päivä pääsee tekemisiin erilaisten kielten kanssa. Entisenä kielitieteen opiskelijana se on tietysti nörttimielessä mielenkiintoista. Työkavereina minulla on muutama britti, italialainen, espanjalainen, tanskalainen, pari saksalaista, puolalainen, virolainen, ruotsalainen ja latvialainen. Tämän lisäksi on tietysti päivittäiset kontaktit asiakkaisiin ja palveluntarjoajiin ympäri maailman.

Hoidin viime viikolla ensimmäisen projektini amharan kieleen ja täytyy myöntää, että kielitieteilijänörtti minussa hihkui innosta, kun sain käännöksen viimein käsiini kääntäjältä.

Osa kielistä on ”käsiteltävissä”. Vaikka ei sinänsä osaisi espanjaa tai saksaa, joitakin sanoja ymmärtää joka tapauksessa esimerkiksi englannin kautta. Monet näiden kielten sanoista ovat myös läheistä sukua mm. suomen sivistyssanoille esimerkiksi latinan välityksellä, joten niitä voi ymmärtää yhteisen ”välikäden” kautta.

Samoin esimerkiksi eri afrikan kieliä voi pikku hiljaa oppia ”ymmärtämään”, koska ne käyttävät latinalaisia aakkosia. Olen tehnyt viimeiset kaksi kuukautta töitä valtavan projektin parissa, jossa englannin kielipareina on ollut kuusi Intian kieltä (mm. tamil ja kannada) sekä kourallinen afrikkalaisia kieliä kuten zulu ja xhosa. Siinä kun dokumentteja käy läpi, oppii väkisinkin tunnistamaan joitakin sanoja, kuten esimerkiksi sen, että englannin sana ”please” kääntyy setswanaksi muotoon ”tsweetswee” tai että ”gender” (sukupuoli) on ”bong”.

Kielissä on tietysti valtava määrä sellaisia, joista kieltä tuntematon ei saa juuri mitään käsitystä, kuten muun muassa heprea. Kiinan kieli on myös yksi niistä. Merkistö on vieras, eikä siitä ymmärrä mitään vaikka kuinka tekstiä lukisi. Silmäni ei ole vielä edes harjaantunut tekemään eroa yksinkertaistettujen ja perinteisten kiinan merkkien välillä, vaikka joskus osunkin oikeaan. Yleensä joutuu kuitenkin varmistamaan asian luottokääntäjältä, jos asiakas ei erikseen mainitse, onko lähtökieli esimerkiksi kiinasta englantiin perinteisin vai yksinkertaistetuin merkein kirjoitettu. Lisäksi kaikki kiinan kielen kääntäjät eivät käännä perinteisille merkeille, joten tekstiä on turha heille lähettää, jos asiakas haluaa käännöksensä kiinaan nimenomaan perinteisin merkein kirjoitettuna.

Amharan kieli on outoudessaan omaa luokkaansa. Sitä puhutaan lähinnä Etiopiassa ja se on seemiläinen, eli afroaasialainen kieli. Seemiläisiin kieliin kuuluvat myös mm. arabia, heprea ja tigrinja (toinen Eritrean pääkielistä), aramea, sekä lukuisat kuolleet kielet kuten foinikia, akkadi ja puuni.

Olen lähes viikottain tekemisissä amharan kanssa, sillä eräs asiakkaistamme tarvitsee säännöllisesti amharan kielen tulkkia. En ole kuitenkaan koskaan itse kuullut amharaa puhuttavan, ja kirjoitetussa muodossa siis törmäsin siihen ensi kertaa viime viikolla.

Kun näin amharankielisen dokumentin ensimmäistä kertaa, ensimmäinen ajatukseni oli Star Trek ja Klingonin kieli. Eräs työkaverini puolestaan ajatteli ensimmäisenä Tarua sormusten herrasta ja haltijoiden kieltä. (Tosin minusta esimerkiksi intialainen telugu näyttää enemmän haltijoiden kieleltä kuin amhara, varsinkin jos sitä katselee ylösalaisin. :P) Amharan kirjaimisto on kuin ulkoavaruudesta. Tai tulos siitä, kun luolamaalaukset yhtäkkiä olisivat muuttuneet kirjoitukseksi.

Ote amharankielisestä tekstistä.

Koeta siinä sitten pähkäillä missä on verbi ja missä substantiivi. Ei onnistu.

 
2 kommenttia

Kirjoittanut : 18/11/2010 Kategoria/t: Työ

 

Avainsanat: , , , , , , ,