RSS

Avainsana-arkisto: adaptaatio

Elokuva-adaptaatiosta — Osa I: Näkyvillä — Essee 2: Brutaalista teurastamisesta

________________________________

KUUSITOISTA PIENTÄ ESSEETÄ
ELOKUVA-ADAPTAATIOSTA
________________________________

Osa I: Näkyvillä

Essee 1:     Kokemuksia adaptaatiosta
Essee 2:     Brutaalista teurastamisesta
Essee 3:     ”Ei se kirjassa noin mennyt”
Essee 4:     Kirjasta elokuvaksi
Essee 5:     Adaptaation luonne ja käsitteen ahtaus

________________________________

”Tiedä paikkasi.”

”P-paikkani?”

”Sama mitä teet, se on kuitenkin väärin,” tuottaja kähisee.

Adaptoija räpäyttää silmiään.

”Ensinnäkin sinä köyhdytät auttamatta katsojan mielikuvitusta, mikä on toki tuomittavaa.”

”Kuinka niin köyhdytän?”

”Kirjan lukijalla on vapaus kuvitella mielessään henkilöiden ulkonäkö ja tapahtumapaikat, äänensävyt ja eleiden yksityiskohdat,” tuottaja sanoo. ”Mutta siinä vaiheessa, kun siirrytään konkreettisiin kuviin elokuvassa, katsojan ei enää tarvitse kuvitella mitään. Näin ollen hänen mielikuvituksensa näivettyy.[i] Miltei silminnähden, näin olen saanut kuulla luotettavasta akateemisesta lähteestä.”

”Tuo on silkkaa katsojan aliarvi–” adaptoija yrittää.

”Minä puhun nyt,” tuottaja sanoo nostamatta katsettaan adaptoijan rinnoista.

”Tämän lisäksi ryöväät katsojilta tarpeen olla tarkkaavaisia.”

”Enkä.”

”Kylläpäs. Yleisö on synnynnäisesti huono ylläpitämään mielenkiintoaan, joten romaanin rytmi pitää alistaa mitä väkivaltaisimmille tiivistyksille ja leikkauksille.”[ii]

”Kirjan lukemiseen menee usein toistakymmentä tuntia. Elokuva on rajattu puoleentoista tuntiin. Eikö se ole itsestään selvää, että–”

”Ei. Kyse on yleisöjen erilaisuudesta,” tuottaja vakuuttaa. ”Ei elokuvayleisö tarvitse älyllistä haastetta.”[iii]

”Vai niin.”

”Kirjallisuudessa on kauniita yksityiskohtia, elokuvassa pitää olla spektaakkelia. Annetaan siisti, yksinkertaistettu paketti ja lisätään siihen räjähdyksiä, luonnonmullistuksia ja seksiä niin pysyvät tyytyväisinä.”

”Mutta tämä on viktoriaaninen romaani kotiopettajattaresta, joka–”

”Aivan sama minulle.”

”Mutta tehän sanoitte hetki sitten, että–”

”Aivan sama.”

 

Essee 2:      Brutaalista teurastamisesta

Käsikirjoittaja-ohjaaja Noel Langley adaptoi Charles Dickensin romaanin Pickwick-kerhon paperit (The Pickwick Papers) elokuvaksi vuonna 1952. Elokuva on saanut katsojien taholta kiitosta muun muassa näyttelijävalinnoistaan, adaptoinnin yleisestä tasosta, parhaiden kohtien mukaan ottamisesta ja onnistuneesta dickensmäisestä komiikastaan.[iv]

Elokuvan ja kirjan suhdetta valottaneen tutkija Robert Giddingsin näkemys samaisesta adaptaatiosta on kuitenkin kuta kuinkin päinvastainen. Hän pahoittelee sitä, miten elokuva on ”teurastanut brutaalisti”[v] osia kirjasta, miten henkilöitä on leikattu ja sivujuonia poistettu. Giddings suree muun muassa sitä, ettei elokuvassa näytetä Tony Wellerin avio-ongelmia tai pastori Stigginsin nöyrtymistä. Törkeätä kyllä, Langley on leikannut pois myös Eatansvillen vaalit, krikettiottelun ja – mikä murheellisinta – Bathiin sijoittuvan sekvenssin, jolla Dickens kuvaa Giddingsin mukaan loistavasti kylpyläkulttuurin alasluisua.[vi]

Giddings toistaa näin tutunoloisen näkemyksen adaptaation tuloksista sellaisina kuin ne nähdään sekä adaptaatiotutkimuksen parissa että niiden adaptaatioarvioitsijoiden toimesta, jotka unohtavat sen, että adaptaatio on elokuva. Huomio keskittyy kirjasta poisjätettyihin osiin, joiden tuhoa voivotellaan pysähtymättä kertaakaan pohtimaan mahdollisia syitä tehdyille leikkauksille.

Uskaltaisin kuitenkin väittää, että suuri osa elokuvan ystävistä osaa kyllä tarjota useammankin eri motivaation leikkauksille. Ensimmäisenä saattaisi tulla mieleen, että elokuvassa ei esimerkiksi keskitytä kuvaamaan Bathin alamäkeä siksi, ettei elokuva kerro pienen kylpyläkaupungin rapistumisesta vaan herra Pickwickistä ja joukosta iloluontoisia miehiä, jotka seikkailevat ympäriinsä. Lisäksi herra Pickwick on päähenkilö sekä kirjassa että elokuvassa, ja ehkäpä juuri siksi elokuva jättää tarinan pastorin nöyrtymisestä kuvaamatta, sillä se saattaisi viedä elokuvan rajatussa kestossa huomiota liian kauas päähenkilöstä ja hajottaa näin kerrontaa.

Yleisesti ottaen näkemys kirjan tarinaan tehdyistä poikkeamista adaptaatiossa on selkeä: jos jotakin ei ole kirjassa, sitä ei pitäisi myöskään olla elokuvassa. Samoin, jos jotakin on kirjassa, sen pitäisi myös löytyä elokuvasta. Adaptaatiotutkijat puhuvatkin usein kirjan ”hengissä säilymisestä”, ja nimenomaan uskollisen adaptaation kautta.[vii] Takana on näkemys siitä, että elokuvan tulisi lähettää uusia lukijoita kirjan pariin, ja jos elokuva poikkeaa kirjasta, se on ”valheellista mainontaa”.[viii] Elokuva on automaattisesti ja auttamattomasti toisarvoinen ja kirjalliselle teokselle alisteinen koska kirja on tullut olevaksi ensin.

Elokuva-adaptaation kohdalla puhutaankin yhä uudestaan ja uudestaan siitä, mitä se leikkaa ja ”tuhoaa” tai mitä se ”onnistuu” kirjasta säilyttämään. Lisäykset, laajennukset ja tilanteiden avaukset unohtuvat lähes järjestään niin tavallisten tallaajien kuin tutkijoiden ja elokuva-arvostelijoidenkin puheissa. Huomio ei siis kiinnity siihen mitä adaptaatioelokuva sanoo vaan siihen mitä kirja sanoo, ja mitä elokuva puolestaan ”ei voi” sanoa, ja mikä on näin ollen jätettävä pois adaptaatiosta.

Harva pysähtyy koskaan miettimään mitä kirjasta kenties puuttuu, jotta adaptoitavasta teoksesta tulisi toimiva elokuvallinen tarina. Adaptoijille tämä on heidän työssään mitä olennaisin kysymys.

 

 


[i] Inglis, Fred 2000. Brideshead Revisited revisited: Waugh to the knife, teoksessa Giddings, Robert ja Erica Sheen (toim.) 2000. The Classic Novel: From Page to Screen. Manchester: Manchester University Press, s. 185.

[ii] Inglis, Fred 2000, mainittu teos, s. 179.

[iii] Lester Asheim 1949. From Book to Film: A Comparative Analysis of Selected Novels and the Motion Pictures Based on Them. Väitöskirja. Faculty of the Graduate Library School. University of Chicago, s. 140-141.

[iv] Amazon.com. Video: The Pickwick Papers (1954) Amazon.com, http://www.amazon.com/exec/obidos/tg/detail/-/6300251829/qid=1122473551/sr=8-1/ref=sr_8_xs_ap_i1_xgl27/104-6764251-7762342?v=glance&s=video&n=507846 (27.7.2005).

[v] Giddings, Robert 2000. Pickwick Papers: Beyond that place and time, teoksessa Giddings, Robert and Erica Sheen (toim.) 2000. The Classic Novel: From Page to Screen. Manchester: Manchester University Press, s. 44.

[vi] Giddings, Robert 2000, mainittu teos, s. 44-45.

[vii] Jonathan Bignell 2000. A taste of the Gothic: film and television versions of Dracula, teoksessa Giddings, Robert ja Erica Sheen (toim.) 2000. The Classic Novel: From Page to Screen. Manchester: Manchester University Press, s. 118.

[viii] Cardwell, Sarah 2002. Adaptation Revisited: Television and the Classic Novel. Manchester: Manchester University Press, s. 38-39.

Mainokset
 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 24/06/2013 Kategoria/t: Ajatuksia, Harrastukset

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , ,

Elokuva-adaptaatiosta — Osa I: Näkyvillä — Essee 1: Kokemuksia adaptaatiosta

Ajattelin laittaa tänne blogiini jo useamman vuotta sitten kirjoittamani tekstit elokuva-adaptaatiosta. Olin yliopistoaikoinani siitä erityisen kiinnostunut — harkitsin jopa jossain vaiheessa adaptaatiotutkijan uraa.

Tekstikokonaisuus koostuu kuudestatoista kevyestä miniesseestä, joita keventää edelleen esseiden väliin pätkitty fiktiivinen tarina käsikirjoittajan ja elokuvatuottajan keskustelusta, jossa he valmistautuvat tekemään elokuva-adaptaatiota. Tosin myös tässä fiktiivisessä tarinassa viitataan pitkin matkaa aitoihin, julkaistuihin tutkimusteksteihin.

Tuottajan esittämät näkemykset pohjaavat osittain kirjallisuustaustan omaavien adaptaatiotutkijoiden esittämiin näkemyksiin kun taas käsikirjoittaja yrittää tuoda elokuvan puolelta adaptaatiota katsovien tutkijoiden ja adaptaatioiden tekijöiden näkökulmaa esille. Heidän välisensä vääntö on karikatyyri adaptaatiotutkimuksessa elokuvan ja kirjallisuuden välillä käytävästä hyvin todellisesta väännöstä, joka on paikoitellen yllättävänkin lapsellista taistelua ”kirjallisen korkeakuulttuurin” ja ”populaarin massatuotantoelokuvan” välillä.

Koko tekstikokonaisuus on jaettu kolmeen osaan: Näkyvillä, Piilossa ja Pinnan alla. Ensimmäisen osa koostuu viidestä esseestä ja alla miniesseistä ensimmäinen, otsikolla Kokemuksia adaptaatiosta.

________________________________

KUUSITOISTA PIENTÄ ESSEETÄ
ELOKUVA-ADAPTAATIOSTA
________________________________

Osa I: Näkyvillä

Essee 1:     Kokemuksia adaptaatiosta
Essee 2:     Brutaalista teurastamisesta
Essee 3:     ”Ei se kirjassa noin mennyt”
Essee 4:     Kirjasta elokuvaksi
Essee 5:     Adaptaation luonne ja käsitteen ahtaus

________________________________

Tuottaja taputtaa karvaisella kädellään pöydänkulmalla makaavaa nahkakantista kirjaa ja poraa silmillään vastapäätä istuvaa käsikirjoittajaa.

”Meillä on käsissämme arvostettu klassikko. Tästä tehdään kuule adaptoija sellainen elokuva, ettei yliopistoväellä, tärkeilevillä kriitikoilla ja yleisön wannabe-intellektuelleilla ole mitään valittamista. Olen juuri saanut akateemiselta taholta oppitunnin siitä, miten kirjoista tehdään elokuvia. Tiedän siis mistä puhun. Tätä kirjaa ei häpäistä. Ymmärrätkö? Tässä tehdään uskollista elokuvasovitusta eikä harrasteta nekrofiliaa. Kaput?”

”Capisce.”

”Meillä on käsissämme kirjallinen mestariteos, jossa kaikki on jo tehty erinomaisesti. Ellei jopa täydellisesti,” tuottaja sanoo ja jää tuijottamaan adaptoijaa. Adaptoija tuijottaa hailakoilla silmillään takaisin.

”Miksi me sitten edes lähdemme tekemään siitä adaptaatiota?”

Tuottajan miltei adaptoijan käsivarren paksuinen sikari pysähtyy puolitiehen matkallaan suuhun.

”Emme kai me tyydy siihen, että lähtisimme vain kokeilemaan miten kirja toimii valkokankaalla?” adaptoija ihmettelee. ”Ei kai tässä siitä ole kyse?”

”Ei tietenkään,” tuottaja hirnahtaa sikarinsavunsa takaa. ”Me tarjoamme katsojille pääsyn kirjallisuuden älylliseen maailmaan helpomman tien kautta. Sillä tavalla niiden nutipäiden ei tarvitse katsos koskaan rasittaa aivosoluaan ja lukea kirjaa.”

Adaptoijan kasvoilla ollut ilme alkaa hitaasti haihtua.

”Me koulutamme heitä klassikkokirjojen maailmaan.[i] Näytämme mistä he jäävät paitsi, kun eivät viitsi lukea kunnon kirjallisuutta,” tuottaja sanoo ja miltei huomaamattomasti nitistää kiinni auki unohtuneen sepaluksensa.

 

Essee 1:      Kokemuksia adaptaatiosta

Noin joka neljäs koko liikkuvan kuvan historiassa tehdyistä elokuvista on romaaneihin, tosielämän tapahtumiin, näytelmiin tai muihin teksteihin perustuvia adaptaatioita.[ii] Trendi sai alkunsa yli sata vuotta sitten, kun parjatulle ja vähätellylle elokuvataidemuodolle haettiin arvostusta linkittämällä se kirjallisuuteen, jolta arvostusta ei puuttunut. Samankaltainen tavoite toistui sittemmin myös teatterin lavalta elokuvaan siirrettyjen näytelmien kohdalla.[iii]

Nykyään motiivit adaptaatioiden tekemiseen ovat toisenlaiset, sillä elokuva on vuosikymmenten saatossa löytänyt paikkansa pidettynä ja arvostettunakin kulttuurimuotona, vaikka siihen suhtaudutaankin vielä hieman epäilevästi, lähinnä osassa akateemisista piireistä.

Tänä päivänä elokuva on saavuttanut aseman, jota sillä ei alkuaikoina luonnollisestikaan ollut: se on levinnyt laajemmalle maailmassa kuin kenties koskaan osattiin odottaa. Elokuva koskettaa miljoonia ihmisiä tavalla tai toisella joka päivä, se viihdyttää, mietityttää, esittää tulevaisuudenvisioita, jotka kiehtovat mieliä vuosikymmenten jälkeenkin, se itkettää, naurattaa, vihastuttaa ja saa sydämen pakahtumaan. Tämän lisäksi elokuvaa opetetaan, opiskellaan, tutkitaan ja ennen kaikkea siitä keskustellaan. Sillä on toisin sanoen merkitystä.

Näin myös elokuva-adaptaatioiden kohdalla. Niitä on katsottu, niistä on nautittu, niitä on parjattu, tutkittu ja arvotettu jo vuosikymmenet. Ja syystäkin: tänä päivänä käytäntö on itse asiassa se, että jopa yli puolet kaikista televisiolle ja elokuvalle kirjoitetuista tarinoista ovat romaaneihin, novelleihin, näytelmiin tai non-fiktioteksteihin perustuvia adaptaatioita.[iv] Tämä tarinoiden liike, jota tapahtuu molempiin suuntiin, osoittaa, että elokuva ja kirjallisuus eivät suinkaan ole kuin varhaisen adaptaatiotutkija George Bluestonen mainitsemat baletti ja arkkitehtuuri, kaksi kulttuurimuotoa, joita ei voisi keskenään edes verrata.[v]

Yleensä kun tuotannossa on uusi, esimerkiksi laajalle levinneen kirjan tai tietokonepelin pohjalta tehtävä adaptaatio, sitä odotetaan sekavin tuntein. Tämän osoittivat myös muun muassa tapaukset Taru sormusten herrasta (2001/2002/2003) ja pari vuotta myöhemmin ensi-iltaan tullut Doom (2005). Ilmassa väreilee jännitystä: miltä tarina näyttää valkokankaalla? Samalla odotukseen sisältyy myös pelko pettymyksestä: elokuva ei kuitenkaan ole samanlainen kuin lähtöteksti, hyviä kohtia on pudotettu pois, rooleihin on valittu väärät näyttelijät, tapahtumapaikat ovat erilaisia kuin kirjaa lukiessa kuviteltiin ja niin edelleen.

Tuskin on olemassa yhtään ainutta elokuva-adaptaatiota, johon kaikki sen katsojat olisivat tyytyväisiä. Tämä on sinänsä itsestäänselvyys, sillä tuskin maailmassa on mitään muutakaan taideteosta, joka miellyttäisi kaikkia. Silti esimerkiksi Sormusten herra -trilogia tuntui onnistuneen mainiosti. Harvallapa on näistä Peter Jacksonin ohjaamista elokuvista mitään muuta ”pahaa” sanottavaa, kuin että ”kirjassa se meni eri lailla”.

Jacksonin elokuvatrilogia koskettaa katsojaansa, sen tarina on mukaansatempaava ja kiinnostava, sen henkilöt ovat kiehtovia ja se tarjoaa katsojalle useita samastumisen kohteita. Se on visuaalisesti äärimmäisen kaunis ja siinä on lukematon määrä uskomattomalla herkkyydellä tehtyjä yksityiskohtia. Elokuvien pohjalla on legendaarinen taru, myyttinen taistelu hyvän ja pahan, puhtauden ja lankeemuksen välillä. Sanalla sanoen, ne koskettavat meissä sitä mikä meissä on inhimillisintä.

Doom-elokuvan laadusta voidaan toki olla sitten jo kenties useampaa mieltä. Itse Doom-tietokonepelejä varhaisnuoresta saakka pelanneena menin minäkin tuolloin suurella mielenkiinnolla elokuvateatteriin. Odotin innolla, miten pelin vastustajat olisi kuvattu, minkälainen tarina pelin sinänsä hataran juonen ympärille olisi rakennettu, ja miten elokuva visuaalisesti toistaisi pelin maailmaa ja toimijoita. Ehkä innostunein kysymys mielessäni oli: millainen ”minä” (pelaaja, pelin tarinan päähenkilö) olisin elokuvassa? Kaiken kaikkiaan pelkäsin, ettei elokuva vastaa sitä, mitä siltä odotan – ja siksi pyrinkin odottamaan siltä mahdollisimman vähän.

Elokuvan jälkeen en ollut innoissani, mutta en myöskään pettynyt. Tarina oli kelvolla tavalla viihdyttävä, ja siihen oli mukavasti saatu ympättyä henkilöitä, joita peleissä ei ollut. Doom tarjosi myös jännitystä ja huumoria.

Hieman minua jäi harmittamaan se, että en tunnistanut ensimmäisen ja toisen Doomin ympäristöjä elokuvassa lainkaan. Toki elokuva pohjautuukin pelisarjan kolmanteen osaan, mutta kuten monet muut Doomin ystävät, myös minä jäin kaipaamaan ykkös- ja kakkososien sisältöä – ihan vain nostalgiasyistä.

Odotin siis tunnistavani myös edes jonkin vanhempien Doom-pelien jaksoista lavasteissa. Elokuvan lavasteet näyttivät kuitenkin olevan enemmänkin Alien-elokuvista kuin Doom-tietokonepeleistä. Lisäksi minua haittasi hieman se, miten monia pelien hirviöistä oli jätetty pois elokuvasta. Käytännössä elokuvassa oli vain yhden tai kenties kahdenlaisia hirviöitä, ja suosikkini ykkösestä ja kakkosesta, Archvile (voimakas vastustaja, joka herättää pelissä tapetut hirviöt uudelleen henkiin), oli jäänyt kokonaan pois.

Tarinan edetessä kiinnitin kuitenkin huomioni elokuvassa esiintyvään kromosomiseerumiin, joka aiheuttaa sen, että sen vaikutuksen alaisena keho regeneroituu nopeasti, eli pystyy käytännössä huijaamaan kuolemaa parantamalla itsensä. Pelinörttiminua kutkutti huomata, että Archvile oli kuin olikin jotenkin Doom-elokuvan ”hengessä mukana”.

Doom ei suinkaan ole lähtöteokselleen uskollinen adaptaatio, mutta vaikka elokuva poikkesi paljon pitämistäni tietokonepeleistä, se oli silti viihdyttävä.

Ja viihdyttävää oli myös huomata katsojien reaktioista elokuvateatterissa ketkä olivat Doomiin tutustuneet ja ketkä eivät. Elokuvan häpeilemättömän suorat, pilke silmäkulmassa tehdyt viittaukset peleihin saivat yleisössä aikaan hyväntahtoisen naurunremakan, kun yhtäkkiä mieleen pulpahtivat muistot 1990-luvun alusta, kun ensimmäistä, tietokonepelien kehityksessä uraauurtavaa Doomia pääsi pelaamaan.

Itsekin hykertelin siinä vaiheessa, kun elokuva siirtyi muutamaksi minuutiksi katsomaan maailmaa päähenkilön silmin kuten tietokonepeliä pelatessa. Ja nauruksi hykerrys muuttui siinä vaiheessa, kun kuvan alalaitaan ilmestyi peleistä tuttu sätkättävä moottorisaha päähenkilön aseeksi vihollisia vastaan.

Vähintään yhtä paljon minua nauratti kuitenkin myös se, mitä ympärilläni salissa tapahtui: harvoin kolmekymppiset, aikuiset miehet nauravat elokuvateatterissa niin paljon ja niin hartaasti.

 

 


[i] Inglis, Fred 2000. Brideshead Revisited revisited: Waugh to the knife, teoksessa Giddings, Robert ja Erica Sheen (toim.) 2000. The Classic Novel: From Page to Screen. Manchester: Manchester University Press, s. 185.

[ii] Writing Studio, The (ei vuosilukua). The Art of Writing and Making Films: Adaptation & Remakes, http://www.writingstudio.co.za/page614.html (9.5.2005; sivustolla ei tekijätietoja).

[iii] Bazin, André (1968), What is cinema? Berkeley: University of California Press, s.76, lainattu teoksessa Andrew, Dudley 1984. Adaptation, teoksessa James Naremore (toim.) 2000. Film Adaptation. New Brunswick, NJ: Rutgers University Press, s. 35.

[iv] The Writing Studio, mainittu lähde.

[v] Bluestone, George 1957 (1968). Novels into Film. Berkeley: University of California Press, s. 5.

 
1 kommentti

Kirjoittanut : 24/06/2013 Kategoria/t: Ajatuksia, Harrastukset

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , ,