RSS

Avainsana-arkisto: Akhilleus

Elokuva-adaptaatiosta — Osa III: Pinnan alla — Essee 11: Taru sormusten herrasta ja Akilleen kantapää

________________________________

KUUSITOISTA PIENTÄ ESSEETÄ
ELOKUVA-ADAPTAATIOSTA
________________________________

Osa III: Pinnan alla

Essee 11:      Taru sormusten herrasta ja Akilleen kantapää
Essee 12:       Adaptaation suunta kohti katsojaa
Essee 13:       Millainen on hyvä adaptaatio?
Essee 14:       Kohti uudenlaista adaptaatiokäsitystä
Essee 15:       Elokuva on elokuva, kirja on kirja
Essee 16:       Adaptaation tulevaisuus

________________________________

”Kyllähän konditionaali onnistuu elokuvassa, koska siinä on myös sanoja ja dialogia. Ei elokuva ole pelkästään liikkuvaa kuvaa. Mutta sitä minä en aivan täysin ymmärrä, että miksi mainitsemasi professorin mukaan elokuvan PITÄISI jotenkin kuvata konditionaali visuaalisesti,” adaptoija yrittää. ”Konditionaali on verbaalisen kielen osa.”

Tuottajan hymy rapisee lattialle. Miehen nenänreiät lepattavat holtittomasti.

”Ja konditionaali on perkeleen tärkeä osa tämän kirjan proosaa.”

”Mutta kun kirjassa ei ole muuta kuin sanoja, ei voida kiinnittää huomiota muuhun kuin sanoihin.” Adaptoija puhuu pehmeimmällä ja vähiten provosoivalla äänensävyllään. ”Elokuva on niin monitasoinen rypäs erilaisia ja yhtäaikaisia merkityksen luojia, että yksi metafora tai konditionaalin esittäminen eivät juuri kokonaisuudessa paina. Kielikuvat ovat tärkeitä kirjallisuudessa, mutta niiden asema ei ole sama elokuvassa.”

Tuottaja vetää keuhkonsa täyteen ilmaa ja muljauttaa silmämunansa hetkeksi kattoon. Kun pää palaa takaisin alas, ja hänen silmänsä porautuvat jälleen adaptoijaan, huulilla on erehtymättömän väkinäinen tekohymy.

”Oletko koskaan lukenut Malisen tutkimusta metaforista Thomas Hardyn romaaneissa? Tai Liljan tarkastelua vertauksista Virginia Woolfin tuotannossa? Tai Björkstånin aluevaltausta metaforien osalta Kurt Vonnegut juniorin kirjoissa?”

Adaptoija nilkauttaa hartioitaan ja niiskaisee.

”Ensimmäinen asia, jonka huomenna aamulla teet, on että menet Turun yliopiston kirjastoon ja luet nuo tutkimukset kannesta kanteen.”

”Mutta kun elok–”

”Pää kiinni.”

Essee 11:      Taru sormusten herrasta ja Akilleen kantapää

Wolfgang Petersenin ohjaama elokuva Troija (Troy, 2004) pohjaa Homeroksen tarueepoksiin Ilias ja Odysseia. Sekä Homeroksella että elokuvassa Akhilleus kuolee, kun Paris ampuu tätä kantapäähän nuolella, mutta siinä missä Homeroksella ensimmäinen nuoli osuu, elokuvassa kohtausta pitkitetään ja Paris joutuu yrittämään useamman kerran. Elokuvantekijöiden ratkaisulle on ainakin kaksi motivoivaa tekijää.

Yhtenä syynä tähän on jännitteen nostaminen: Paris (jota näyttelee Orlando Bloom) ampuu monta kertaa ohi ennen tappavaa osumaa. Jännitys nousee joka kerran jälkeen sillä samaan aikaan Helenan henki on vaarassa. Samalla pitkitetty kohtaus antaa katsojan rauhassa yhdistellä asioita mielessään samalla kun jännite nousee. Toinen syy Parisin ohimenevään jousikömpelyyteen löytyykin sitten juuri asioita hieman kauempaa yhdistelemällä – vaikka viittaus onkin sen verran selkeä, että se tuskin jää keneltäkään elokuvia viime vuosina seuranneelta huomaamatta.

Parisin jousiammuntakohtauksen pitkittäminen ja nuorukaisen jousiammuntaan keskittyminen ohjaa katsojaa palauttamaan mieleen toisen jousenkäsittelytaiturin nimeltä Legolas. Eikä Troijan jousiammuntakohtaus tietenkään viittaa Legolasiin J.R.R. Tolkienin kirjassa Sormusten herrasta, vaan siitä tehtyyn elokuvaan. Ja nimenomaan Peter Jacksonin 2000-luvun alun trilogiaan, ei vuoden 1978 elokuva-adaptaatioon. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että Troijan Paris näyttää häkellyttävästi samaiselta Sormusten herran Legolasilta, mikä puolestaan on seurausta siitä, että heitä molempia näyttelee mainittu Orlando Bloom. Tätä kautta katsojalle annetaan mahdollisuus nähdä hetken legendaarinen Legolas yhdistyneenä vielä legendaarisempaan Parisiin.

Näin Troijan kohtauksessa kiertyvät yhteen Homeros ja antiikin Kreikan mytologia tuhansien vuosien takaa, Troija-elokuva itse, jonka osana kuva on, tarua tuntemattomalle huoli siitä, miten Akhilleukselle käy, Peter Jacksonin elokuvatrilogia, Tolkienin taru, ja Bloom itse näyttelijäpersoonana.

Yhden kuvan viittaus toisiin teksteihin (eli intertekstuaalisuus) on läpitunkevaa, ja kun katsoja kokee kaiken tämän yhdessä hetkessä, tuloksena on mielihyvän tunne. Moni katsoja taputtaa itseään olalle tyytyväisenä elokuva-, kirjallisuus- ja kulttuuritietämyksestään – riippumatta siitä, ovatko he koskaan lukeneet Homerosta tai Tolkienia tai edes nähneet Jacksonin Sormusten herrasta muuta kuin trailerin.

Troijan kohtauksen intertekstit ovat kuitenkin kaikki heille tuttuja tavalla tai toisella ja niiden yhdistämisen huomaaminen elokuvan kohtauksessa saa sisäisen hymyn karehtimaan terveen narsistisessa hengessä. Toisiin elokuviin tehdyt viittaukset ovatkin elokuvan ystäville yksi suurimpia mielihyvän lähteitä. Adaptoijalta voikin kysyä: miksi ihmeessä jättää tällaiset mahdollisuudet käyttämättä?

Mainokset
 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 10/11/2013 Kategoria/t: Ajatuksia, Harrastukset

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,