RSS

Avainsana-arkisto: Aristoteles

Elokuva-adaptaatiosta — Osa I: Näkyvillä — Essee 4: Kirjasta elokuvaksi

________________________________

KUUSITOISTA PIENTÄ ESSEETÄ
ELOKUVA-ADAPTAATIOSTA
________________________________

Osa I: Näkyvillä

Essee 1:     Kokemuksia adaptaatiosta
Essee 2:     Brutaalista teurastamisesta
Essee 3:     ”Ei se kirjassa noin mennyt”
Essee 4:     Kirjasta elokuvaksi
Essee 5:     Adaptaation luonne ja käsitteen ahtaus

________________________________

”Tämä kirja kirjoitettiin 1800-luvun lopulla. Tämä löytyy kirjallisuuden kaanonista. Tiedätkö mitä se tarkoittaa?”

”Yliopisto- ja kulttuurimaailman auktoriteettien ylläpitämää kapeaa määritelmää siitä, mikä on hyvää kirjallisuutta ja mikä ei,” adaptoija sanoo.

”Aivan. Ja mitä se tarkoittaa meidän elokuvaihmisten kannalta?”

”Ehm…” Adaptoija on hetken häkellyksen oma. ”Sillä ei ole väliä?”

”Väärin. Se tarkoittaa sitä, että me teemme siitä automaattisesti huonon elokuvan.”

”Anteeksi?”

”Jos kirja on hyvä, siitä voidaan tehdä vain huono elokuva. Jos taas kirja on ala-arvoinen kioskikirja, siitä on mahdollista tehdä hyvä elokuva.[i] Kaput?”

”Mutta ei kyse ole siitä, onko kirja hyvä vai huono, vaan siitä, onko siinä tarinaa.”[ii] Adaptoija oikaisee asentoaan. ”Aristoteles–”

”–on kuollut,” tuottaja sanoo silmää räpäyttämättä. ”Joten pää kiinni.”

Essee 4:      Kirjasta elokuvaksi

Jo Horatius ja Aristoteles tiesivät, mikä ihmisiin puree. Me kaipaamme syitä ja seurauksia, pyrimme löytämään yhtymäkohtia asioiden välille myös siellä missä niitä ei ole, ja haikailemme pois monotonisuudesta ja jokapäiväisyydestä. Me myös etsimme tarinoita seuratessamme päätäntöjä ja sulkeumia – kenties siitä syystä, että omasta elämästämme niitä ei usein tunnu löytyvän.

Klassinen tarinankerronta tuntuu sekä vastaavan sisäiseen tarpeeseemme pyrkiä kohti eheyttä että ruokkivan tätä tarvetta. Se yhtä hyvin kouluttaa meitä lukemaan itsensä luonnollisena kuin antaa meille sen, mitä kaipaammekin rakenteesta saadun nautinnon muodossa. Näin ollen joskus tuntuukin siltä, että klassinen tarinankerronta resonoi jonkin meissä olevan kanssa, vastaa siihen, mitä meissä kulttuurisen perinnön myötä on.

Klassisen tarinankerronnan perinne elää yhä vahvana modernissa elokuvakerronnassa. Viime vuosisadalla valtavirtaelokuva ja Hollywood pyrkivät osaltaan hiomaan aristoteelisen tarinarakenteen huippuunsa ja tämä suuntaus jatkuu pitkälti edelleen.

Romaanin rakenne puolestaan tempoilee eri tavalla kirjasta toiseen, eikä sillä ole samalla tavalla vakiintunutta muotoa kuten perinteisellä Hollywood-elokuvalla. Tässä rakenteellisessa mielessä elokuvan ero kirjallisuuteen on merkittävä. Iso osa kirjallisuudesta kääntyy klassisesta tarinasta poispäin ja toisenlaisten muotojen puoleen, aina tajunnanvirrasta ja pikkutarkasta kuvailusta pirstaleiseen postmoderniin ja kauemmas, eikä kirjan lukija odota teoksen muodolta mitään tiettyä rakennetta samassa määrin kuin elokuvan katsoja elokuvan muodolta. Mielenkiintoista onkin se, että tarinoiden liike valtavirtaelokuvan ja kirjallisuuden välillä on erilaisista tarinankerronnan painotuksista huolimatta niinkin suurta kuin mitä se on.

Elokuva-adaptaatiossa tämä tarinankerronnan ja tarinan rakenteen erilaisuus on totta kai otettava huomioon. Kirjallisuudessa henkilöt voivat esimerkiksi huoletta lopussa kohdata sattumalta, mutta elokuvassa tällaiset sattumat saavat aikaan närkästyksen tunteen katsojassa. Deus ex machinan käyttö (jota jo Aristoteles 2 300 vuotta sitten Runousopissaan kritisoi) tuomitaankin elokuvassa yleensä epäonnistuneena käsikirjoittamisena ja kirjoittajan mielikuvituksettomuutena – poikkeuksena kenties komediat, joissa se sallitaan, vähintäänkin tapauksissa, joissa päähenkilö on saanut kärsiä kohtuuttomasti. Aristoteleen mukaan juonen tulisi olla orgaaninen: tapahtumien on noustava edellisten tapahtumien johdosta tai niiden vuoksi. Mikäli näin ei ole, tarinan sisäinen logiikka kärsii ja katsojalla saattaa olla vaikeuksia ”unohtaa tietoisesti epäuskonsa fiktiiviseen tarinaan”* ja uppoutuminen tarinan maailmaan hankaloituu. (* Englanninkielinen termi willing suspension of disbelief taipuu hieman hankalasti suomeen!)

Näin ollen esimerkiksi siinä missä E.M. Forsterin kirjassa Matka Intiaan Ronny ja Adela kohtaavat jälleen tarinan lopulla sattumalta, David Leanin elokuva-adaptaatiossa (A Passage to India, 1984) pariskunnan suhde elpyy unikuvien ja psykologisten heijastumien kautta, joissa seksuaalisuutta ja erotiikkaa ei suljeta pois häveliäisyyssyistä kuten kirjan kohdalla.[iii] Tutkija Neil Sinyardin mielestä elokuvan ratkaisu onkin mittaamattoman paljon vakuuttavampi ja kiehtovampi kuin kirjan sattumanvarainen henkilöiden yhteen saattaminen.[iv]

Adaptaatiossa on siis kyse paljon muustakin kuin yksinkertaisesta mediasta toiseen siirtymisestä – joka kaiken lisäksi usein harhaanjohtavasti kutistetaan näkemykseen ’sanallisesta mediasta kuvalliseen’. Eikä kertomakirjallisuudessa hyväksyttävä deus ex machina ole suinkaan ainut asia, jota adaptoijan täytyy pitää silmällä.

Kirjallisuus esimerkiksi kantaa hyvin vaikka päähenkilö olisi vastenmielinen niljake, mutta elokuvan katsoja vieraantuu tästä ja samalla elokuva menettää katsojan kiinnostuksen ja näin ollen epäonnistuu. Elokuvan katsoja kohtaa henkilöt suoraan, ilman kertojaa, joka voi sanoillaan selittää henkilön vastenmielisyyden pois tai pehmentää sitä. Koska meillä on kirjallisuudessa usein pääsy henkilöiden ajatuksiin kertojan kautta, me hyväksymme paljon enemmän.

Näin ei kuitenkaan normaalisti tapahdu elokuvassa – eikä tosielämässä. Tosielämässä me päättelemme ihmisten käytöksestä ja sanoista mitä heidän päässään ja sydämessään liikkuu. Ja me useimmiten käännämme selkämme ihmisille, joiden toiminta tai käytös on mielestämme moraalitonta tai inhottavaa. Emme toisin sanoen samastu heihin. ”Pahat ihmiset” eivät ole kuin minä, ja pahat ihmiset saavat ansionsa mukaan, vaikka vain sen myötä, että kiellän heiltä pääsyn lähelleni.

Tämä kaikki ei kuitenkaan tahdo sanoa, ettäkö elokuva olisi ”todempaa” kuin kirjallisuus, mutta muun muassa elokuvan fotorealistisuus ja henkilöiden kohtaaminen ilman ilmeistä kertojan välittäjäntehtävää tekevät elokuvasta hyvin erilaisen kokemuksen kuin kirjallisuudesta. Tämän täytyy luonnollisesti näkyä myös elokuva-adaptoijan työssä, kun kehityshistorialtaan erilainen sekä olemuksellisesti, kerronnallisesti ja rakenteellisesti poikkeava, ja täysin erilaisella realistisuuden tasolla operoiva teksti on lähdeaineistona tulevalle elokuvalle.

 

 


[i] Minghella, Anthony 2004. Haastattelu Helsingin Sanomissa 8.2.2004, s.C3; sekä Inglis, Fred (ja myös hänen lainaamansa Andrew Davies), teoksessa Giddings, Robert and Erica Sheen (toim.) 2000. The Classic Novel: From Page to Screen. Manchester: Manchester University Press, s. 193.

[ii] Ibid.

[iii] Sinyard, Neil 2000. ‘Lids tend to come off’: David Lean’s film of E.M. Forster’s A Passage to India, teoksessa Giddings, Robert ja Erica Sheen (toim.) 2000. The Classic Novel: From Page to Screen. Manchester: Manchester University Press, s. 157.

[iv] Ibid.

Mainokset
 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 24/06/2013 Kategoria/t: Ajatuksia, Harrastukset

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , ,