RSS

Avainsana-arkisto: asiakassuhde

TeamSport — kartingia

Menneenä keskiviikkona kävimme työn puolesta ajamassa kartingia etelä-Lontoossa sijaitsevassa TeamSport-kartingkeskuksessa, jossa on 400 metrin mittainen sisärata. Rupeaman taustalla oli totta kai tiiminrakennus ja asiakkaamme puolelta mukana oli kolme ihmistä myös. En ollut aikaisemmin kokeillut kartingia, joten oli kiva päästä uuden kokemuksen pariin.

Alussa saimme ajopuvut päällemme kunhan olimme rekisteröityneet ja ilmoittaneet mm. hätäkontaktit siltä varalta, että kuolema korjaa. (Heh!) Sitten vuorossa oli lyhyen opastusvideon katsominen ja ajoratahenkilökunnalta sai kysellä tarkentavia kysymyksiä mikäli oli tarpeen. Kysyin koroistani, sillä videolla selkeästi sanottiin, että ei korkoja — kenkäni kuitenkin läpäisivät arvioinnin ja pääsin korkoineni ajamaan. Minulla ei onneksi ollut jalassa piikki-sellaisia; niihin olisi ajaminen tyssännyt.

TeamSportissa kaikki autot ovat päästöttömiä, sillä ne kulkevat litium-akuilla bensan sijaan. Tämä oli siis myös ensimmäinen kerta, kun ajoin sähköautolla. Radalla saimme tutustua autoon ja itse rataan ”lämmittelykierroksilla”, joiden jälkeen ajettiin 15 minuutin mittainen testiajo, jossa otettiin jokaiselta kuskilta paras kierrosaika, mikä puolestaan määritteli lähtöruudun itse kisaan.

Lämmittelykierroksella käyttämäni auto oli hieman arvaamaton kaasupolkimen suhteen: se ei totellut kunnolla vaan keräsi vauhtia arvaamattomasti polkimen pohjaan painamisen jälkeen. Ei oikein tiennyt millä nopeudella sitä loppujen lopuksi etenee, kun vauhti ei lisääntynytkään suoraan verrannollisesti siihen miten poljinta painoi vaan auto kiihtyi jälkijättöisesti kuin omia aikojaan. Lämmittelykierrosten paras kierrosaikani oli 43 sekuntia ja risat. Sijoituin sillä kolmanneksi. Testiajo toisella autolla meni hyvin ja kuroin parhaan kierrosaikani aina 36 sekuntiin ja pääsin sillä toiseen lähtöruutuun.

Itse kisaan meidät jaettiin kolmeen mahdollisimman tasaväkiseen joukkueeseen testiaikojen perusteella. Varsinainen kilpailu meni minulta täysin penkin alle! Etanoin itselleni keskiarvokierrosajaksi 49 sekuntia (vaikka nopein kierrosaika olikin 37 sekuntia) ja tulin aikoineni toiseksi viimeiseksi. 😆 Kisan toisella kierroksella esimieheni kurvasi mutkassa ohi ja puski rytäkässä autooni oikein kunnolla. Tuloksena oli rikkoontunut kaasupoljin — jurruuttelin kävelyvauhtia suurimman osan kierrosta varikolle vaihtamaan auton. Kun kaasupoljin oli taas kunnossa, innostuin tulemaan yhteen mutkaan hieman liian suurella innolla ja sain autoni pyörähtämään täyden ympyrän radalla. Ja kerran jäin autollani turvavalliin kiinni! Kilpailu keskeytettiin siksi aikaa, että ratamies kävi työntämässä minut takaisin ajoradalle ja kasvot oikeaoppisesti kohti menosuuntaa. En onneksi ollut ainut, joka valleista jouduttiin irti työntämään!

Kilpailussa joukkueemme tuli kolmanneksi eli viimeiseksi. Päätin jättää kolmannen ajorupeaman omaan arvoonsa ja keskittyä iloitsemaan karsintakierroksen hyvästä ajasta ja toiseen lähtöruutuun pääsemisestä. 😆

Ennen varsinaista kisaa, lähtöruutuihin kohta ajamassa (minä toisessa autossa punaisessa ajopuvussa).

Ennen varsinaista kisaa, lähtöruutuihin kohta ajamassa (minä autossa numero viisi).

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 03/02/2013 Kategoria/t: Työ

 

Avainsanat: , , , , ,

Kesä vierähti, syksy saapui

Niin vain on kulunut pari kuukautta — ylikin — edellistä postauksesta. Jotenkin se aika vain kuluu niin nopeasti ettei huomaakaan.

Mitään suurempia ei viimeisten parin kuukauden aikana ole sinänsä sattunut. Jotain nyt on kuitenkin tullut harrastettua työssäkäynnin ohella. Kesäloma oli sen viikon mittainen (kesäkuun alussa), joten kesästä nauttiminen jäi aika vähiin, mikä tosin on normaalia täällä, sillä on yleistä, että töistä voi ottaa pisimmillään vain kahden viikon lomapätkän kerrallaan. Töiden ohella ja lyhyiden viikonloppujen aikana sitten harrastaa sen mitä saa aikaiseksi.

Syyskuinen auringonlasku — Canary Wharf

Innostuin joskus  heinäkuussa yhtenä iltana varaamaan kerralla seitsemän teatteri- ja musikaalilippua, kolmen kuukauden aikana käytettäväksi. Kävin heinä-syyskuussa katsomassa seuraavat:

  • Thriller Live — Michael Jacksonin musiikin ja saavutusten ympärille rakennettu tanssille pohjaava musikaali
  • Blood Brothers — tarina lapsena eri kodeissa ja yhteiskuntaluokissa kasvaneista kaksospojista, jotka ystävystyvät myöhemmin tavatessaan
  • Spamalot — Monty Pythonien elokuvaan Monty Pythonin hullu maailma perustuva musikaalikomedia, jossa kuningas Arthur miehineen etsii Graalin maljaa
  • Our Boys — 1980-luvun Britannian sotilassairaalaan sijoittuva draama nuorista miehistä, joiden suhdetta repii petos
  • Private Peaceful — Kokoillan monologinäytelmä, jossa nuori ensimmäisen maailmansodan sotamies muistelee sotilasvankilassa kokemuksiaan juoksuhaudoissa
  • What the Butler Saw — Psykiatriselle klinikalle sijoittuva kommelluksia pursuava farssi
  • A Long Day’s Journey into Night — amerikkalaisen Pulitzer-palkitun Eugene O’Neillin draama perheestä, jota riivaavat addiktio (miehillä alkoholiin ja äidillä morfiiniin) ja siitä juontuvat ongelmat

Elokuvissa olen käynyt vain kerran, uuden Batmanin katsomassa jokusen viikkoa sitten. Varsin nautinnollinen kokemus sekin!

Elokuussa puolestaan tapasin entisen pääkontaktini asiakkaan puolelta edellisestä työpaikastani. Olemme pitäneet jonkin verran yhteyttä sen jälkeen kun vaihdoin työpaikkaa reilu vuosi sitten, mutta emme töiden puolesta koskaan nähneet toisiamme silloin aikoinaan. Kävimme olusella Sohossa sunnuntai-iltana elokuun puolivälissä, kun hän pääsi kakkostyöpaikastaan: viikolla hän tekee jossain määrin samankaltaista projektinhallintatyötä kuin minäkin ja viikonloput hän on tatuoijana tatuointistudiolla.

Harmikseni sain kuulla, että entinen työpaikkani on menettänyt tämän asiakkaan lähtöni jälkeen. Harmillista tämä on siksi, että tein reilun vuoden töitä niin sanotusti niska limassa sen eteen, että tästä alkujaan pikkuasiakkaasta tuli yksi firman avainasiakkaista, mutta lähtöni jälkeen asiakassuhde mureni suhteellisen lyhyessä ajassa.

Lokakuinen auringonnousu Thamesilla — ensimmäinen pyöräilyretkeni, joka ei tapahtunut joulupäivän aamuna

Hoidin kaiken alusta loppuun heidän projektiensa kanssa ja vaikka listallani oli paljon muitakin asiakkaita, tämä kyseinen firma vei käytännössä vähintään 85 prosenttia työajastani. Lähtöni jälkeen asiakkaan ”huolto” jaettiin viiden eri ihmisen käsiin, ja tiesin tuon kuultuani, että siitä ei tulisi mitään — tämän asiakkaan kohdalla työt pitää keskittää yksiin, korkeintaan kaksiin käsiin. Mutta minultahan ei mitään kysytty, ja entinen firmani kuvitteli, että kun asiakas kerran on saatu haaviin, se ei enää vaadi erityispanostusta. Riittää, kun projektit vain pyörivät omalla painollaan. Ja niin siinä sitten kävi, että asiakas ei ollutkaan lähtöni jälkeen uuteen sekavalta vaikuttavaan järjestelyyn tyytyväinen ja sisään tulevien projektien määrä väheni pian huomattavasti. Väheni siinä määrin, että entinen työkaverini kertoi toisen firman omistajista tulleen eräänä päivänä projektihuoneeseen kysymään miksi tämä asiakas ei enää lähetä projekteja yhtä paljon kuin ennen.

Asiakkaani kertoi drinkin ääressä, että entisestä työpaikastani oli jossain vaiheessa soitettu hänelle (hän epäili, että toisen omistajista toimesta), kyselty kuulumisia ja todettu, että ”haluaisimme tehdä enemmän bisnestä kanssanne”. Asiakkaani oli kertomansa mukaan vastannut, että he odottivat minun lähtöni jälkeen, että palvelun taso pysyy samana, mutta näin ei ollut tapahtunut, joten projektivirta oli alkanut tyrehtyä sen myötä. Lopulta erään projektin kanssa oli käynyt asiakkaan mukaan ”suuremman luokan munaus” ja he päättivät lopettaa entisen firmani käyttämisen kokonaan. Siinä siis lopputulos. Omalta kohdaltani kuitenkin positiivista on se, että työpanoksellani oli käytännön tasolla todistettavaa merkitystä, jota ei tosin missään vaiheessa työpaikkani puolesta tunnustettu (paitsi eroilmoitukseni päivänä, jolloin toinen omistajista sanoi ääneen sen, että olin työlläni tehnyt asiakkaasta yhden yrityksen avainasiakkaista). Kuulin sittemmin entiseltä italialaiskollegaltani, että toinen omistajista oli sanonut hänelle (kun hän oli uhannut lähteä kävelemään ellei palkka nouse), että ”kukaan ei ole korvaamaton”. Mutta minä olin tämän asiakassuhteen hoidossa korvaamaton. Jos jotain mieltälämmittävää edellisestä työpaikastani kaipaa, niin tuo on sellainen ajatus.

Tapasin syyskuussa puolestani toisen entisen kollegani edellisestä työpaikastani, unkarilaisen sellaisen (joka on myös lähtenyt sittemmin kävelemään). Istuimme illan viinipullon ja juustojen kanssa purkamassa entisen työpaikan aikeuttamia traumoja ja vaihtamassa kuulumisia muutenkin. Keskustelimme myös suomalaisuudesta ja unkarilaisuudesta, ja totesimme, että niin kaukana toisistamme kuin serkuskansoina asummekin, on meidän kansallisissa ajattelutavoissamme paljon yhteistä. Kuten muun muassa se, että pistämme sanoille ja arjen sopimuksille enemmän painoarvoa kuin esimerkiksi Välimeren kansat, joiden kanssa voi sopia tapaamisesta kahdelta, mutta on erittäin epätodennäköistä, että he ovat paikalla ennen puolta kolmea. 😆

Äiti ja isä pyörähtivät myös viikonloppuna täällä käymässä syyskuussa. Söimme ja joimme hyvin, kävimme muun muassa tutkimassa Chelsea Physic Gardenin kasveineen, British Museumin muumioineen ja pyörimme Borough Marketilla. Shishaa piti käydä polttelemassa eräässä Edgware Roadin kuppilassa myös ja tietysti vanhassa tutussa viskikaupassa kävimme pullo-ostoksilla.

Tässä kuussa puolestaan viimeiset pari viikkoa on ollut töissä todella kiirettä. Osittain siksi, että yksi tiimiläisistä jäi äitiyslomalle, eikä hänen tilalleen ole vielä saatu apuvoimia tilannetta korjaamaan. Asiakas myös lähettää kiireisiä projekteja sisään yksi toisensa jälkeen, mikä ei auta ollenkaan. Viime viikolla ylityötunteja kertyi viisitoista, tällä viikolla nelisentoista. Kun työpäivä matkoineen venyy noin neljääntoista tuntiin, käyn käytännössä kotona suihkussa, syömässä ja nukkumassa. Alkavalla viikolla minulla on onneksi torstai ja perjantai vapaat (ja seuraavan viikon maanantai), joten kolme päivää täytyy enää kestää. Sitten meillä pitäisikin olla jo käytössä lisäkäsipari tiimissä, joten toivottavasti loppuvuosi menee vähemmillä ylityötunneilla.

Otin tulevan viikonlopun ympärillä päivät vapaaksi, sillä huomenna Lontooseen puskee teksasilainen ystäväni Misty kaverinsa Chrisin kanssa. Perjantaina joukkoon liittyvät John Irlannista ja Rens Hollannista/Ruotsista. Lontoosta puolestaan lisävoimia tarjoavat Ali ja Bev, mahdollisesti myös Leticia, mikäli raskaudeltaan kykenee. Torstaiaamusta lähden Mistyn ja Chrisin kanssa Bathiin päiväretkelle. Itse tulen iltajunalla takaisin, mutta Misty ja Chris jäävät yöksi ja jatkavat perjantaiaamuna matkaa etelä-Englantiin, jossa he aikovat tehdä pyöräretken kansallispuistossa ennen paluutaan Lontooseen illalla. Minä puolestani viihdytän Lontoossa Johnia, joka tulee tänne jo aamukoneella.

Rens puolestaan saapuu illalla töiden jälkeen vasta, joten tapaamme jossain pubissa kunhan kaikki ovat tiensä Lontooseen löytäneet. Perjantai-illalle olen varannut meille pöydän Dans le Noir? -ravintolasta, jossa tarjoilijat ovat sokeita ja jossa syödään pilkkopimeässä yllätysmenun tarjontaa. Minun piti mennä sinne jo pari vuotta sitten, kun aiheesta oli puhetta entisen työkaverini Elinan kanssa, mutta se jäi silloin aikoinaan ja Elina on harmillista kyllä palannut sittemmin Suomeen. Menuvaihtoehtoja on reilu kourallinen; oma etukäteen tehty valintani oli kolmen ruokalajin illallinen, jossa on sekä lihaa että kasviksia, ja johon kuuluu yllätyscocktail, kaksi lasia viiniä ja pullo vettä. Tuo on siis luvassa myöhään perjantai-iltana — odotan innolla, sekä mukavaa seuraa, että toivottavasti maistuvaa ruokaa!

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 21/10/2012 Kategoria/t: Arki, Harrastukset, Kulttuuri, Ruoka ja juoma, Työ

 

Avainsanat: , , , , ,

Työrintamalla tapahtuu

Töissä on viimeisen hieman yli kuukauden aikana tullut eteen joitakin muutoksia. Asiakastiimistämme (joka itsessään koostuu kolmesta erillisestä tiimistä: kahdesta käännösprojektitiimistä, jotka erikoistuvat eri tyyppisiin teksteihin, ja taittajatiimistä) on kaksi projektipäällikköä siirretty toisiin asiakastiimeihin firmassa. Myös taittajatiimiä on supistettu. Tämä johtui siitä, että asiakkaamme päätti keväällä, että toukokuusta lähtien he antavat osan projekteista halvemmalle firmalle (mikä ei tule toimimaan laaduntarkkailua ajatellen, mutta monesta muustakin syystä; tosin tämä on asiakkaan ongelma ja ennen kaikkea heidän oma valintansa).

Toinen muutoksiin vaikuttanut seikka on se, että toinen senioriprojektipäälliköistä jäi äitiyslomalle parisen viikkoa sitten. Jäljelle jäänyt senioriprojektipäällikkö ei pysty hoitamaan kahden tiimin töitä yksin, joten me projektipäälliköt olemme ottaneet harteillemme osan budjettien laskemisesta. (Mikä sinänsä on minulle tuttua jo edellisestä työpaikasta, mutta käytännöt ovat tietenkin erilaiset.) Lisäksi kahden projektipäällikön poistuttua meitä yhden käännöstiimin projektipäälliköitä on koulutettu tekemään toisen tiimin projekteja, jotka ovat kompleksisempia kuin oman tiimimme projektit. Tämä toinen tiimi tuottaa digitaalisia projekteja, esimerkiksi mainosbannereita nettisivuille. Viimeisten viikkojen aikana on tullut näin ollen paljon uutta opeteltavaa.

Kaiken tämän uuden opeteltavan lisäksi viimeisen kuukauden on pitänyt kiirettä, sillä asiakas ei vielä tähän mennessä ole vähentänyt työmäärää meidän osaltamme, mutta meidän päässämme on siis kolme ihmistä vähemmän hoitamassa hommia. En kuitenkaan valita. Päivät ovat hieman pidempiä ja ruokatunnit ovat jääneet välistä, mutta edelliseen työpaikkaan verrattuna tämä ei kuitenkaan tunnu pahalta. Töissä on ihan kiva olla tästäkin huolimatta, työilmapiiri kun on hyvä.

Mutta ei tässä vielä kaikki.

Torstaiaamuna heti töihin päästyäni asiakastiimimme johtaja sieppasi minut kokoushuoneeseen ja sanoi haluavansa puhua kanssani. Ensimmäinen ajatus, joka päässä ehti vilahtaa lyhyen kokoushuoneeseen kävelyn aikana oli, että mitähän minä nyt olen tehnyt väärin. Odotin jonkinlaista epävirallista huomautusta jostain, mutta olin onneksi väärässä.

Asiakkaamme, yksi maailman johtavista tulostimien ja projektoreiden valmistajista, oli pyytänyt yhtä tiimistämme tulemaan osa-aikaisesti tekemään töitä asiakkaan toimistolla. Tiimijohtajamme oli päätynyt valinnassaan minuun, koska olen kuulemma ”kypsä projektipäällikkö” ja tulen hyvin toimeen vaativan asiakkaan kanssa. Asiakas on jossain määrin hankala: heidän projektipäällikkönsä ovat töykeitä, joustamattomia eikä heillä ole juuri ymmärrystä siitä, miten lokalisaatioprojektit toimivat ja mitä kaikkea meidän täytyy pystyä tekemään tiukissa aikatauluissa pysytellen. He tuottavat harmaita hiuksia itse kullekin harva se päivä, ja joskus ovat jopa antaneet aihetta meidän johtajallemme olla yhteydessä heidän johtajaansa, sillä asiakkaan projektipäälliköt ovat kohdelleet projektipäälliköitämme epäasiallisesti (kuten sanottua, he todella ovat töykeitä ja hankalia ihmisiä jokapäiväisiksi työkumppaneiksi). Jollakin keinolla olen kuitenkin tullut heidän kanssaan toimeen ihan mukavasti, ja yksi jokusen viikkoa sitten toiseen firmaan siirtynyt asiakkaan projektipäälliköistä sanoi jopa lähtiessään minulle, että minä ja italialainen Silvia olimme hänen suosikkejaan työkumppaneina. Hänen suunnaltaan kuukausien ajan tulleesta tylytyksestä ei olisi kyllä uskonut. 😀 Eli niin, toistaiseksi on mennyt olosuhteisiin nähden ihan mukavasti asiakkaan kanssa. Joskus tekisi kyllä mieli sanoa heille pari valittua sanaa takaisin, mutta kiroilen sen sijaan hiljaa mielessäni ja valitan kollegoille, jotka nyökyttelevät ymmärtäväisesti päitään, aivan kuten minäkin teen heidän valittaessaan minulle.

Tästä viikosta alkaen minut lähetetään siis kolmena päivänä viikossa Lontoon ulkopuolelle asiakkaan toimistoon, jossa työnkuvani on vielä suhteellisen avoin, mutta ilmeisesti tulen tekemään lähinnä heidän projektipäälliköittensä töitä, en niinkään omiani (vaikka saattaa olla, että käytännössä tulen tekemään molempia hommia asiakkaan työpaikalla sillä minulle annetaan työläppäri, joka mahdollistaa yhteydenoton firmamme palvelimiin — ja tietysti omia hommiani sitten kahtena päivänä viikossa Covent Gardenin toimistollamme). Joten paljon uutta opeteltavaa on tiedossa edelleen.

Tässä vaiheessa tämä järjestely on vain väliaikainen: yhdestä kahteen kuukautta. Toivon hartaasti, että tämä pitää paikkansa, eikä minun tarvitse ruveta tekemään tätä kahden toimiston hommaa yhtään kauempaa.

On sinänsä mielenkiintoista päästä näkemään mitä asiakkaan projektipäälliköt käytännössä tekevät, sillä meidän näkökulmastamme he eivät juuri tiedä mistään mitään eivätkä tee muuta kuin välitä sähköposteja meidän ja omien tuotepäälliköittensä välillä. Kenties saamamme kuva on väärä — toivottavasti on. 😆 Tiimijohtajamme sanoi kuitenkin, että tällä meidän osa-aikaisjärjestelyllämme saattaa olla se vaikutus, että asiakas huomaa heidän omien projektipäälliköittensä tarpeettomuuden. Saattaa nimittäin olla, että meidän projektipäällikkömme voisivat ihan hyvin hoitaa myös sen, mitä asiakkaan omat projektipäälliköt hoitavat välikätenä. Tämä mahdollisuus kuitenkin varmistunee siinä vaiheessa, kun näen, mitä he asiakkaan päässä oikeasti tekevät. Ja varsinkin, jos loppuviimein tulen tekemään sekä heidän hommiaan että omiani, mikä osoittaisi asiakkaalle sen, että yksi projektipäällikkö pystyy hoitamaan projektit alusta loppuun asiakkaan tuotepäälliköitten kanssa asioiden, eikä asiakkaan projektipäälliköitä tarvita siinä ovenkynnyksellä pönöttämässä.

Olen osittain innoissani tästä muutoksesta siinä mielessä, että se tarjoaa mahdollisuuden ammatilliseen kasvuun ja kenties auttaa palkankorotusneuvotteluissa myöhemmin tänä vuonna. Toisaalta se tulee olemaan myös raskasta. Kuten mainittua, asiakkaan toimisto on Lontoon ulkopuolella, joten työmatkat pitenevät noin 35–40 minuutista reiluun puoleentoista tuntiin. Kolme päivää viikosta työmatkoihin menee siis kolmisen tuntia päivässä. Lähden aamulla kotoa ennen puolta kahdeksaa, olen kotona illalla puoli kahdeksan maissa. Firma tulee kuitenkin siinä mielessä vastaan, että he a) maksavat junalippuni Eustonin asemalta Hertfordshiren kreivikunnan alueella sijaitsevaan 81 000 asukkaan pikkukaupunkiin ja b) tarjoavat pienen palkankorotuksen tämän työjärjestelyn ajaksi. Tiimijohtajamme kutsui tätä ”kipurahaksi”. Tuskallista se todellakin saattaa olla, mikäli tähänastinen kokemus kirnuun piereskelevistä noita-akoista pitää sitten paikanpäälläkin paikkansa. Ilmeisesti työilmapiiri asiakkaan työpaikalla on jossain määrin ”haasteellinen”.

Mutta aika näyttää, tulevasta keskiviikosta lähtien. Huomenna on vielä normaali päivä Covent Gardenin toimistolla, ja tästä kansallisesta vapaapäivästä ja näin ollen pitkästä viikonlopusta ehtii vielä nauttia tämän pilvisen maanantain verran.

 
2 kommenttia

Kirjoittanut : 07/05/2012 Kategoria/t: Työ

 

Avainsanat: , , , , , ,

Oma työmaa mansikka

Uutta työtä on takana nyt miltei neljän kuukauden verran ja koeaika on päättynyt. Kokonaisuutta ajatellen tein ehdottomasti oikean päätöksen ottaa loparit entisestä työpaikasta — olisi vain pitänyt lähteä sieltä aikaisemmin. Annoin heille turhan pitkän mahdollisuuden osoittaa kykenevänsä laittamaan asiat kuntoon, he kun loppujen lopuksi eivät näyttäneet siihen pystyvän. Näin kourallista entisiä työkavereita pubissa kuukausi lähtöni jälkeen ja se ahdistus, joka heistä huokui oli varsin tuttua. Lopareitteni jälkeen firmasta on lähtenyt kävelemään neljä muutakin työntekijää, yksi vanha konkari, yksi reilu puoli vuotta siellä kestänyt ja kaksi uutta aloittajaa jo koeajalla. Niin se vain tuntuu siinä työpaikassa menevän.

Pari viikkoa sitten lauantaina soitin yhdelle entiselle työkaverille, joka oli lähettänyt sähköpostia ja sanoi haluavansa jutella. Kuulin hänenkin etsivän nyt uutta työpaikkaa. Asiat ovat kuulemma menneet entistäkin huonompaan suuntaan, ihmiset itkevät vessassa työpäivän aikana tai illalla toimistolla yksin ollessaan. Muistuivat omat pahimmat ajat mieleen, kun parina lauantaiaamuna heti herättyä tuli itkeä tirautettua pelkästä väsymyksestä ja tulevan maanantain jo roikkuessa synkkänä pilvenä mielen päällä.

Entinen lähin esimieheni oli minuun sähköpostitse yhteydessä noin kuukausi lähtöni jälkeen ja tiedusteli, olisinko halukas tekemään heille iltatöitä freelancerina, he kun tarvitsisivat apua audioeditoinnissa (firma tekee näkövammaisille tiedotteita, uutiskirjeitä jne. audiomuotoon ja minä vastasin aikoinani niiden nauhoittamisesta ja editoinnista). Vastasin kieltävästi, ja ajattelin mielessäni ongelman olevan tässä vaiheessa heidän, ei minun. Koulutin yhden kollegani tekemään audioeditointia ennen lähtöäni. Entisen esimieheni tehtävä on järjestää kyseisen työntekijän työmäärä siihen kasaan, että tämä pystyy hoitaa editoinnin. Tuumin, että tilanne taisi olla tuolloin aika epätoivoinen, jos minuun oli oltava yhteydessä.

Sittemmin olen käynyt kerran vanhalla toimistolla tekemässä lyhyen nauhoituksen suomeksi, heillä kun on Tanskassa asiakas, jolle tein jo varsinaisena työaikanani muutaman nauhoituksen automaattisen puhelinpalvelun ääneksi. Pikakäynti toimistolla tiesi helppoa rahaa noin kymmenen minuutin työstä, mutta samalla sain muistutuksen siitä, millaista siellä on olla töissä. Nauhoituksesta vastannut entinen kollegani kertoi myös hakevansa uutta työpaikkaa ja kertoi ilmapiirin olevan todella huono. Päätimme käydä tässä joskus pubissa olusella juttelemassa enemmän.

Nyt kun tilannetta ja entistä työpaikkaa katsoo ulkopuolelta, huomaa miten negatiivinen työyhteisö se oli. Ensimmäisen maistiaisen siitä sain noin kuukauden siellä olon jälkeen, kun toinen johtajista huomautti asenteeni olevan ”negatiivinen”. Jos esimerkiksi kääntäjä oli tehnyt työnsä epätyydyttävästi, saatoin huokaista. Minulle huomautettiin, etten saisi tehdä niin, koska se vaikuttaa negatiivisesti koko työyhteisöön. En osannut siinä tilanteessa sanoa mitään asiaan, koska kommentti tuli niin yllätyksenä. Kahdessa edellisessä työpaikassa kun olin saanut kuulla täysin päinvastaista työyhteisössäni: ensimmäisessä Lontoon työpaikassani (jossa pomoni kutsui minua ”auringonpaisteekseen”) ja ihastuttavalta naisprofessorilta ja hallintohenkilökunnan edustajalta Suomessa yliopistolla työskennellessäni. Ensimmäistä kertaa elämässäni sain siis kuulla olevani negatiivinen asenteeltani. Sama johtaja viittasi myös negatiiviseen ”huumorintajuuni”. Puhun toki suomen ja englannin lisäksi sujuvasti sarkasmia, mutta en ollut aiemmin joutunut tilanteeseen, jossa jopa huumorintajuni tuntui olevan työyhteisölle vahingollista. Työkavereilleni se ei tosin ollut missään vaiheessa ongelma, he osasivat erottaa vitsin ilkeämielisestä piikittelystä. Nykyisessä työpaikassani huumorintajuni ei ole ollut ongelma kenellekään. Se kertoo jostakin sekin.

Samoin positiivisia tunteenilmaisuja katsottiin entisellä työpaikallani hieman oudoksuen; tunteiden näyttämistä suuntaan taikka toiseen ei pidetty sopivana. Tämä oli minusta jokseenkin omituista, olemmehan kaikki ihmisiä. Myös työkavereiden kanssa työpaikan tilasta keskustelemista yritettiin hillitä. Toimistolla vallitsi tietynlainen vaikenemisen ja salailun kulttuuri. Tämän hetkisessä työpaikassa on aivan toisenlainen ääni kellossa. Jokainen saa olla oma itsensä.

Keskustelin entisen työpaikan tilasta minua pari kuukautta aiemmin loparit ottaneen italialaiskollegani Paolon kanssa hänen lähtönsä jälkeen, ja hän oli pohdinnoissaan tullut siihen tulokseen, että johto ja keskijohto eivät yksinkertaisesti luottaneet alaisiinsa. Hän epäili sen johtuvan ylimmän johdon omasta vilukipelistä: he olivat nimittäin itse lähteneet entisestä työpaikastaan, vaihtaneet nimiään ja pistäneet kilpailevan yrityksen pystyyn. Nimen vaihtamisen syynä oli tietysti se, että työsopimuksissa on normaalisti lauseke, joka kieltää työsuhteen päätyttyä kilpailevaan yritystoimintaan osallistumisen ensimmäisen puolen vuoden aikana. Lauseke ei kuitenkaan herroja estänyt, he veivät mukanaan myös yhden firman suurimmista asiakkaista. Ei siis ihme, jos he suhtautuvat työntekijöihinsä epäilevästi, jos kerran itsekin olivat kykeneväisiä kyseenalaiseen toimintaan.

Nykyisessä työpaikassani työyhteisö ja toimistotunnelma on normaali. Ensimmäisen kuukauden jälkeen lähin esimieheni pyysi minua lyhyeen, epämuodolliseen keskusteluun kanssaan siitä, miten koin ensimmäisen kuukauden menneen. Sanoin olevani tyytyväinen ja lisäsin vielä arvostavani hänen työtään esimiehenä. Ja joka sana oli totta. Hän sanoi myös olevansa iloinen, että liityin heidän tiimiinsä ja että hän oli tyytyväinen työhöni. Olimme mukavasti samoilla linjoilla. Sama toistui myös kolmen kuukauden koeajan päätyttyä kehityskeskustelussa: tyytyväisyys on molemminpuolista.

Uudesta työpaikasta puuttuu kokonaan se omituinen, pinnan alla värisevä kylmä ja inhimillisyyden kieltävä epäluottamuksen ilmapiiri. Ketään ei kielletä ilmaisemasta negatiivisia kuin sen puoleen positiivisiakaan tunteita. Jos esimiehelle sanoo työmäärän olevan liian suuri, hän ottaa työnkuvansa mukaisesti selvää kenellä voisi olla kapasiteettia ottaa lisää työtä hoidettavakseen. Edellisessä työpaikassa esimiehen kommetti vastaavassa tilanteessa oli: puhu tiimillesi. Tilanne oli hankala, kun kaikki tiesivät toisten olevan yhtä kiireisiä, eikä tehnyt mieli tehdä heidän elämäänsä entistäkin hankalammaksi sysäämällä omia liikatöitään heidän harteilleen. Eikä esimies tehnyt sitä, mikä hänen työtehtäviinsä kuului: työmäärän jakaminen sopivasti tiimin kesken. Siinä tilanteessa sitä valitsi sen ”helpoimman” ratkaisun: jäi palkattomiin ylitöihin.

Ainoa sinänsä negatiivinen asia nykyisessä työpaikassani on pari epämiellyttävää asiakaskontaktia. Siinä missä entisessä työpaikassani minulla oli hoidettavanani noin kolmisenkymmentä eri asiakasta, tässä työssä asiakkaita on vain yksi (yksi maailman suurimmista tulostimien, skannereiden ja projektorien valmistajista) ja senkin jaan koko tiimin kanssa. Meitä on noin 20 henkeä hoitamassa vain heidän projektejaan. Asiakkaan puolelta meihin päin on yhteydessä neljä naista, joista yhden elämäntehtävä näyttää olevan haukkana jokaisen mahdollisen inhimillisen virheen vahtaaminen. Myös toinen asiakaskontakti on hieman hankala, mutta kukaan ei pääse tämän yhden noita-akan kanssa samalle tasolle vaikka kuinka yrittäisi. Kolmas naisista on aika lailla normaali, neljäs taas vaikuttaa olevan täysin hukassa työnsä kanssa eikä tunnu aivokapasiteetiltaan ylittävän edes sitä kuuluisaa saapasta.

Noita-akka tuntuu nauttivan sadistisella tavalla muiden virheiden märehtimisestä. Tilanne on kuulemma tällä hetkellä parempi kuin se oli aiemmin tänä vuonna — noita-akka sai itse asiassa tuolloin varoituksen siitä, miten hän firmamme projektipäälliköitä kohteli. Esimiehemme olivat yhteydessä noita-akan esimiehiin kun tilanne oli ajautunut tarpeeksi pahaksi. Esimieheni sanoi hänen olevan epäasiallinen myös ”elävässä elämässä”. Hän oli osallistunut kokoukseen, jossa asiakkan edustajat ja meidän firmamme edustajat kokoontuivat saman pöydän ääreen. Firmamme kertoessa projektityökäytännöistä, noita-akka kuulemma huokaili ja pyöritteli silmiään täysin häpeilemättä. Asiallista toimintaa tosiaankin.

Vielä tänäkin päivänä noita-akka huomauttaa esimeksiksi siitä, jos sähköpostissa on kirjoitusvirhe: sähköpostit pitäisi oikolukea ennen lähettämistä, ettei kirjoitusvirheitä pääsisi läpi. Projektipäälliköistämme yksikään ei ole äidinkieleltään englanninkielinen, mutta tämä ei asiakasta heilauta. Kirjoitusvirheet on huomattava ennen kuin painaa Lähetä-nappia. Asiakkaan maailmassa inhimillisiä erehdyksiä ei ole.

Kummallista kyllä, olen ollut hyvissä väleissä molempien näiden hieman hankalien naisten kanssa viimeisen kuukauden — lieneekö sitten syynä se, että heillä on ollut hyviä päiviä, heillä on silmätikkuna joku muu työkavereistani vai se, että meillä synkkaa loppujen lopuksi ihan hyvin. Mutta kyllä he siltikin osaavat olla hieman ”haastavia”. Kerran yhdestä sanasta sähköpostissani puuttui epähuomiossa P-kirjain ja sain siitä asiakkaalta huomautuksen. Meidän puoleltamme emme tietenkään ota samanlaista asennetta heidän virheisiinsä vaan hoidamme ne hienotunteisesti taikka jätämme mainitsematta, jos he esimerkiksi kutsuvat meitä väärällä etunimellä (kuten työkaveriani Silviaa kerran) tai lisäävät etunimeni perään H-kirjaimen, jota siinä ei ole. Meillä on muutakin tekemistä kuin lähettää sähköpostia kirjoitusvirheiden osoittamiseksi — eikä se sitä paitsi olisi kovin positiivista asiakaskontaktien hoitamista. 😛

Samoin nykyisessä työpaikassani on käytäntö, jonka mukaan jokainen projektipäällikkö lähettää joka päivä ennen kello neljää asiakkaalle raportin projektiensa sen hetkisestä tilanteesta. Tähän ratkaisuun päädyttiin siksi, että noita-akka soitteli jatkuvasti projektipäälliköille päivän aikana ja kuulusteli heitä projektien aikatauluissa pysymisestä. Projektipäälliköille ei tahtonut jäädä aikaa itse työn tekemiseen, joten esimiehemme ehdotti päivärapottiratkaisua, jotta projektipäälliköiden työaika ei kuluisi asiakkaan kyttäämisen kanssa vääntämiseen. Tilanne on siis parantunut huomattavasti aiemmasta, mutta tarpeettoman töykeät sähköpostit asiakkaan suunnalta ovat edelleen jokapäiväisiä, kuka meistä sattuukin sitten päivän silmätikku olemaan. Esimieheni sanoo samaa jokaiselle: ei kannata ottaa henkilökohtaisesti. Tämä nainen ei ole ihan normaali. Töissä menee mukavasti, paitsi silloin, kun saa osakseen epäasiallista tekstiä asiakkaalta. Silloin kirotaan työkavereiden kanssa iloisesti yhdessä ja jaetaan anekdoottimaisesti tuoreimmat asiakkaan töräytykset.

Edellisessä työpaikassani minulla ei ollut yhtään ns. hankalaa asiakasta. Kaikki suhtautuivat projekteihin hyvällä asenteella ja jos joku meni joskus vikaan, asioista voitiin keskustella asiallisesti. Jos projekti oli vaikkapa aikataulusta myöhässä, tarjosin asiakkaalle esimerkiksi kymmenen prosentin alennuksen projektikustannuksista. Asia oli sillä selvä. Pääasiakkaani kanssa oli itse asiassa aina miellyttävää asioida, vaikka joskus tuli sellainen olo, että tiesin paremmin mitä he haluavat kuin he itse. Välillä sai tuli hieman ”lapsenvahtiolo”.

Olen pitänyt sähköpostitse yhteyttä entisen pääasiakkaani pääkontaktin kanssa työsuhteeni päätyttyäkin — meillä synkkasi työnteko todella hyvin yhteen aikoinaan ja olemme kai jossain määrin ystävystyneet viime kuukausien aikana — ja tämän silloisen ”lapsenvahtitunteen” syntymisen takana on mitä ilmeisemmin ollut se, että asiakkaan puolella kiire on ollut myös niin kova, että heidän on ollut mahdotonta pysyä aina täysin ajan tasalla siitä mssä mennään. Näissä tilanteissa minä olin se, joka tutkin asiaa, jos joku vaikutti projektissa hieman oudolta. Asiakkaan kannalta tämä oli tietysti hyvää palvelua. Minun kannaltani se tosin merkitsi usein ylitöitä.

Mutta kuten sanottua, kokonaisuutena olen työpaikan vaihdokseen tyytyväinen. Oikean päätöksen tein.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 15/12/2011 Kategoria/t: Työ

 

Avainsanat: , , , ,

Vanha työ takana

Keskiviikkona oli viimeinen päivä entisessä työpaikassa. Uusi työ alkaa maanantaina.

Kaikki meni toimistolla hyvin loppuun saakka, vaikka todella kiirettä pitikin. Työkavereiden kouluttamisen lisäksi piti pistää asiakaskohtaisia ohjeita ylös niille projektipäälliköille, jotka ottavat asiakkaani haltuunsa lähdettyäni. Pääasiakkaani, Britannian toiseksi suurimman markkinatutkimusfirman kohdalla asiakassuhteesta kirjoittamani informaatiodokumentti oli lopulta 16-sivuinen. Muiden asiakkaiden kohdalla selvisin paljon vähemmällä.

Ilmoitin pääasiakkaalleni tiistaiaamuna lähdöstäni (esimiesteni pyynnöstä tämä jätettiin valitettavan viime tinkaan). Sain pääkontaktiltani siellä lämpimän viestin koko asiakkaan tiimin puolesta. He kiittivät hyvää työsuhdetta ja omistautumistani heidän vaativiin projekteihinsa. Sen parempaa tunnustusta en olisi voinut saada, ja se lämmitti sydäntä. Samoin sydäntä lämmitti se tieto, että kun aloin tehdä töitä tämän asiakkaan kanssa, he lähettivät meille kenties kourallisen projekteja kuukaudessa. Loppuajasta projekteja tuli meille jopa kymmenen 24 tunnin aikana (ennätys muistaakseni tämän vuoden huhtikuulta), joten kasvatin työlläni pikku asiakkaan yhdeksi firman suurimmista.

Nautin heidän kanssaan työskentelystä ja puolentoista vuoden aikana rakensimme hyvin toimivan työsuhteen, jossa minä tiesin miten he toimivat ja he pystyivät luottaa siihen, että minä tiesin mitä tein. Pari työkaveriani auttoi minua silloin tällöin heidän projektiensa kanssa, mutta kumpikaan ei pitänyt siitä — minä olen kenties sen verran nörtti ja pilkunviilaaja, että asiakkaan mystiset ja vajavaiset ohjeet ja tiedostojen kummallisuudet olivat minulle kiinnostavia haasteita, eivät pakkopullaa. Valitettavasti nämä työkaverit ovat nyt saaneet hieman vastentahtoisesti asiakkaani projekteja harteilleen. Minulle lähes jokainen projekti oli pähkinä, joka piti purra ennen kuin pystyi edes ajatella kääntäjiin yhteyden ottamista. Asiakas luotti siihen, että minä selvitän sen, mistä projektissa on kyse (he olivat itse aika usein ulalla sen suhteen) ja olen yhteydessä, jos on kysyttävää. Minulla oli kapasiteettia tehdä se ja hommat hoituivat, mutta nyt työkavereillani ei ole tuohon mahdollisuutta siinä määrin, sillä heillä on omat pääasiakkaansa ja he hoitavat asiakkaani projekteja siinä sivussa.

Pääasiakkaani ei siis siirry suoraan yhdelle ainoalle projektipäällikölle, vaan heidän projektinsa rupeavat kulkemaan 4–5 käsiparin kautta. Tämän päätöksen tekivät esimieheni ja päätös on mielestäni väärä. Odotettavissa on aikamoinen sekasoppa, kun yhden vastaavan projektipäällikön sijasta asiakkaan projekteja hoitaa useampi ihminen, joista kenelläkään ei ole mahdollisuutta keskittyä heihin, vaan asiakkaan projekteja hoidetaan muiden pääasiakkaiden projektien kanssa lomittain. Itse hoidin tätä isoa asiakasta ehkä noin 85-prosenttisesti työajastani ja projektit ovat sen verran vaativia, että myös lähtöni jälkeen tilalla pitäisi olla projektipäällikkö, joka tekee saman: pitää kaikki langat käsissään. Mutta näin ei ole.

Espanjalaiskollegani sanoi suoraan, että hän uskoo firman menettävän asiakkaani projekteja tulevaisuudessa. En uskonut asian olevan ihan näin paha, mutta saatoin olla väärässä. Olen ollut kontaktissa markkinatutkimusfirman pääkontaktini kanssa myös työsuhteeni päätyttyä (teimme tiivistä yhteistyötä pitkän aikaa ja työsuhteemme oli erinomainen — hän halusi tavata minut kasvotusten jo parisen kuukautta sitten ja saattaa olla, että tapaamme vielä, vaikka en enää hoida heidän projektejaan). Hän sanoi minulle suoraan torstaina, että ”liikesuhteemme yrityksesi kanssa perustui pitkälti kontaktiin sinun kanssasi. Ajattelin, että sinun tulisi tietää tämä”. Tämä tuli aikamoisena shokkina. Tiesin, että tein hyvää työtä heidän kanssaan, mutta en olisi uskonut, että he niin vahvasti assosioivat firmani palvelut minuun henkilökohtaisesti. Espanjalaistyökaverini saattaa siis olla oikeassa: projekti- ja rahavirta asiakkaan suunnasta saattaa kuin saattaakin vähentyä merkittävästi lähtöni myötä. En ole millään tasolla vahingoniloinen, jos näin käy, sillä toivon vain parasta firmalle. Mutta jos näin käy, se osoittaa kenties entisille esimiehilleni, että tästä kyseisestä asiakkaasta huolehtiminen on vaativaa ja minä tein sen hyvin.

Espanjalaiskollegani mielestä esimieheni eivät ymmärrä tämän asiakassuhteen kompleksisuutta, ja he varmasti luulivat että ”valitan tyhjästä”, kun joskus mainitsin siitä miten aikaavievää ja hankalaa heidän projektiensa pyörittäminen yleensä on. Tosiasiassa en ”valittanut” tyhjästä; heillä vain ei ollut käsitystä siitä, mitä tämä asiakaskontakti vaatii. Kun olin hankaluuksissa suuren projektimäärän ja rajallisen ajan kanssa tässä kevään mittaan, esimieheni kehotti pariin otteeseen minua ikään kuin vähentämään panostustani pääasiakkaaseeni (antamaan pidempiä toimitusaikoja, vastaamaan heidän sähköposteihinsa hitaammin), koska minulla oli muitakin asiakkaita hoidettavana. Mutta en halunnut sitä tehdä, koska tiesin miten asiakas toimii. Jossain vaiheessa olin tosin niin tiukilla, että jouduin tehdä tämän pakosta, koska en olisi pystynyt hoitamaan kaikkia asiakkaitani ja priorisoimaan pääasiakkaani toivomuksia muiden kiireellisten projektien edelle. Tämä johti siihen, että menetimme pääasiakkaaltani kaksi uutta projektia viikon aikana. Kerroin tämän esimiehelleni ja siihen loppuivat kehotukset ”palvella heitä vähemmällä innolla”. Tosin esimieheni ei myöskään nähnyt tarpeelliseksi vähentää työtaakkaani muiden asiakkaiden projektien osalta, jotta olisin voinut palvella pääasiakastani entistäkin paremmin. Ja nyt olen tässä, loparit ottaneena.

Pääasiakastani ja heidän projektejaan tulen kaipaamaan jossain määrin, ja totta kai hienoja työkavereita. Ruotsalaiskollegani sanoi eilen sähköpostiviestissä, että toimistolla on ”tyhjää” ilman minua — tuntuu minustakin omituiselta, etten enää näe heitä työkuvioissa. Samalla odotan varautuneella innostuksella uuden työn aloittamista maanantaina. Jospa tässä uudessa firmassa ylitöitä ei tarvitsisi tehdä ihan niin paljoa kuin entisessä työpaikassa. Ja jospa uudessa työpaikassa voisin pitää lounastunnitkin. Aina saa toivoa. Todellisuus paljastunee muutaman kuukauden sisään.

 
4 kommenttia

Kirjoittanut : 20/08/2011 Kategoria/t: Ajatuksia, Työ

 

Avainsanat: ,