RSS

Avainsana-arkisto: biologinen adaptaatio

Elokuva-adaptaatiosta — Osa III: Pinnan alla — Essee 14: Kohti uudenlaista adaptaatiokäsitystä

________________________________

KUUSITOISTA PIENTÄ ESSEETÄ
ELOKUVA-ADAPTAATIOSTA
________________________________

Osa III: Pinnan alla

Essee 11:      Taru sormusten herrasta ja Akilleen kantapää
Essee 12:       Adaptaation suunta kohti katsojaa
Essee 13:       Millainen on hyvä adaptaatio?
Essee 14:      Kohti uudenlaista adaptaatiokäsitystä
Essee 15:       Elokuva on elokuva, kirja on kirja
Essee 16:       Adaptaation tulevaisuus

________________________________

”Pistetään henkilöistä joku kertojana lukemaan kirjan proosaa toiminnan päälle. Melkein koko elokuvan ajaksi. Näin varmistetaan, että elokuva on varmasti pätevä kirjaan nähden.”

”Eikö siinä tapauksessa voitaisi vain tehdä niin, että joku lukee romaanin kameran edessä?”[i] adaptoija sanoo ja huomaa tuottajan kalvosimesta heijastuvasta kuvastaan näyttävänsä kovin harmaalta. ”Samat asiat, jotka tekevät kirjasta kiinnostavan, eivät tee elokuvasta kiinnostavaa,”[ii] adaptoija jatkaa vaimeasti.

”Älä yritä ohjata tätä keskustelua sivupoluille.”

”Mutta kirjallisuus ja elokuva ovat kaksi eri asiaa,” adaptoija kuiskaa alistuneen oloisena. ”Polkuja on siten välttämättä vähintään kaksi.”

”Minä alan kuule saada tarpeekseni tuosta sinun ylimielisestä asenteestasi!” tuottaja puuskahtaa ja läimäisee kämmenellään adaptoijaa otsaan. Tämän pää heilahtaa vaarallisen näköisesti taaksepäin ja niskasta kuuluu vaimea risahdus. Adaptoija ei välitä. Hän on alkanut toivoa kuolemaa.

Tuottaja ei kuitenkaan ole vielä päässyt tiensä päähän:

”Joten ennen kuin käämini palaa totaalisesti, paina jo perkele kaaliisi, että kirja on hyvä, joten elokuva on hyvä vain jos se on samanlainen kuin kirja!”

Essee 14:      Kohti uudenlaista adaptaatiokäsitettä

Perinteinen käsitys elokuva-adaptaatiosta toimii niin, että siinä kirjan voi kuvitella olevan tähtikuvion keskiössä ja kaikki siitä tehdyt adaptaatiot (sakaroiden päät), oli niitä sitten yksi, kaksi tai useampia, on kiinni ytimessä (lähtöteoksessa), mutta eivät toisissaan. Tämän kulttuurisen adaptaation mallin mukaan ei ole hedelmällistä esimerkiksi verrata kirjan pohjalta tehtyjä elokuvaversioita keskenään sillä niillä ei ole muuta tekemistä toistensa kanssa, kuin että niiden alkuperä on samassa kirjassa. Samalla tavalla, jos kirjasta on tehty vain yksi adaptaatio, tätäkin verrataan vain kirjaan, ei esimerkiksi muihin elokuviin.

Tutkija Sarah Cardwell on nostanut mielenkiintoisena vertailukohtana esille adaptaatiokäsitteen sellaisena kuin se esiintyy luonnontieteissä.[iii] Biologiassa geneettinen adaptaatio tarkoittaa lajin ”jalostumista”. Yksilöiden vahvimmat ominaisuudet jatkavat eteenpäin ja seuraava sukupolvi on kehittyneempi ja ympäristöönsä edeltäjäänsä paremmin sopeutunut.

Biologinen adaptaatio takaa koko lajin (elokuva-adaptaation tapauksessa vaikkapa esimerkiksi elokuvallisen tarinankerronnan) hengissä säilymisen. Tämä poikkeaa perinteisestä adaptaatiokäsityksestä, jossa adaptaation puhutaan takaavan vain yhden tietyn yksilön (kirjan) hengissä säilymisen kulttuurisessa jatkumossa halki vuosikymmenten tai jopa -satojen.

Cardwellin mallissa geneettinen adaptaatio on lineaarinen prosessi, jossa kaikki osat ovat tekemisissä toistensa kanssa. Toisin sanoen, elokuva-adaptaatiossa lähdeteos elää jokaisessa siitä tehdyssä adaptaatiossa, mutta jokainen adaptaatio on myös yhteydessä toisiin. Näin ollen esimerkiksi vuonna 1996 tehtyä elokuvaa Jane Austenin Emmasta voidaan verrata – ja sitä on hyödyllistäkin verrata – samannimiseen, samana vuonna ja samaan kirjaan pohjaavaan TV-elokuvaan, eikä niitä tarvitse verrata yksinään Austenin romaaniin.

Tämän mallin myötä huomataan siis myös, että molemmilla vuonna 1996 tehdyillä adaptaatioilla on jotakin yhteistä lähdeteoksen ulkopuolellakin. Ne eivät ole syntyneet tyhjiössä vaan ne jakavat ajallisen ja osittain myös kulttuurisen kontekstin (toinen on brittiläistä tuotantoa, toinen brittiläis-amerikkalaista). Geneettinen adaptaatio tapahtuu nimenomaan vaikutussuhteessa ympäristön kanssa.

Perinteinen kulttuurisen adaptaation ydinprosessimalli, jossa jokainen adaptaatio on yhteydessä vain lähtöteokseensa, ei välttämättä ole paras lähtökohta adaptaatioiden tutkimukseen tai arvottamiseen, sillä se on kovin tekstikeskeinen.[iv] Biologinen adaptaatiomallikaan ei vastaa kaikkiin kysymyksiin, mutta se näyttää vaihtoehtoisen tavan katsoa asiaa. Sen kautta voidaan tunnistaa adaptaatio elokuvaksi, jolla on elokuvaperinteen konteksti, ja myös kirjan ulkopuolisten viittausten luoma merkitysverkosto, joka ei suinkaan pysähdy kirjallisesta teoksesta tehtyihin muihin adaptaatioihin vaan ulottuu kauemmas kattaen koko elokuvahistorian mahdollisuudet.

Kyse on siis intertekstuaalisuudesta. Loppujen lopuksi adaptaation suhde lähtöteokseensa on vain yksi monista intertekstuaalisuuden säikeistä: viittauspisteinä on koko kirjallisuus- ja elokuvakenttä, musiikki, kuvataide, julkisuuden henkilöt ja tapahtumat, yhteiskunta, lopulta koko maailma.

Adaptaatiossa on aina jotakin uutta, jotakin vanhaa, jotakin elokuvan rakenteen itsensä generoimaa ja välttämättä myös jotakin kokonaan tekstin ulkopuolista, joka syntyy vain ja ainoastaan yksilöllisessä vastaanottajassa, siinä elämyksessä, kun teos ja sen vastaanottaja kohtaavat.

Ne, jotka tuntevat sekä lähtöteoksen että adaptaation, saavat kahden kokonaisuuden (kirjan ja oman tulkintansa siitä) rinnalle kaksi muuta: elokuvan ja oman tulkintansa siitä. Kenties näiden rinnalla elää vielä kolmannen asteen tulkinta: oma ja henkilökohtainen näkemys, joka ei ole yhtenevä elokuvan eikä sen puoleen kirjankaan kanssa. Se on yhtä aikaa erillinen, molemmista irrallaan oleva kokonaisuus kuin näiden osittainen hybridikin.

Elokuva-adaptaatio siis moninkertaistaa tulkinnan ja elämyksen. Sen sijaan, että meillä on kirja luettavana ja tulkittavana, meillä on myös elokuva katsottavana ja tulkittavana – ja tulkittavana eri tavoin kuin kirjallinen teos. Voisiko kirjan lukenut elokuvan katsoja ajatella: ”Nyt minulla on kolme tarinaa: Philip K. Dickin romaani Do Androids Dream of Electric Sheep, Hampton Fancherin ja David Webb Peoplesin käsikirjoittama ja Ridley Scottin ohjaama Blade Runner (1982) ja ikioma persoonallinen näkemykseni tarinasta”?

 

 


[i] James, Clive (1994), lainattu teoksessa Inglis, Fred 2000. Brideshead Revisited revisited: Waugh to the knife, edelleen teoksessa Giddings, Robert ja Erica Sheen (toim.) 2000. The Classic Novel: From Page to Screen. Manchester: Manchester University Press, s. 185.

[ii] McFarlane, Brian 2000. ‘It wasn’t like that in the book’. Literature Film Quarterly, 2000, Vol. 28 Issue 3. Elektroninen lehti: EBSCOhost, s. 164.

[iii] Cardwell, Sarah 2002. Adaptation Revisited: Television and the Classic Novel. Manchester: Manchester University Press, s. 13-15.

[iv] Cardwell, Sarah 2002, mainittu teos, s. 18-19.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 03/12/2013 Kategoria/t: Ajatuksia, Harrastukset

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , ,