RSS

Avainsana-arkisto: brittläinen imperiumi

Matkan pää

Kävin tänään katsomassa näytelmän nimeltä Journey’s End (suom. Matkan pää). Se perustuu kirjoittajansa R.C. Sherriffin omiin kokemuksiin 1. maailmansodan etulinjassa ja juoksuhaudoissa. Näytelmä on alun perin vuodelta 1928. Siinä 18-vuotias nuorimies löytää rintamalla entisen koulukaverinsa komentamassa komppaniaansa, ja saa huomata, miten kolme sotavuotta ovat vain vähän häntä itseään vanhempaa toveria muuttaneet.

Istuin teatterissa toisen maailmansodan veteraanin vieressä, ja juttelimme ennen näytelmän alkua, väliajalla ja hetkisen vielä teatterin ulkopuolella näytelmän päätyttyä. Hän oli ilmavoimien sotilaana pohjois-Afrikassa ja toimi kk-ampujana lentokoneessa. Parin hauskan anekdootin lisäksi hän kertoi, miten heidän telttaansa uutena kasvona tullut täydennysmies oli kuitannut naurahtaen komppaniansa miesten ensimmäisen kysymyksen: mitä haluat henkilökohtaisille tavaroillesi tehtävän, jos saat surmasi. Ei mennyt montaakaan päivää, kun kyseinen nuorimies ei enää palannutkaan punkalleen.

Näytelmän päättyessä itkimme molemmat. Toistemme nimiä emme tulleet kysyneeksi, mutta siinä jutellessa surin jälleen kerran sitä, etten koskaan puhunut oman vaarini kanssa sota-ajoista. Dementiankin esiin tultua vanhat ajat olisivat kenties olleet vielä tuoreina mielessä. Tosin eri asia on, olisiko vaari halunnut niistä puhua. Mutta mielelläni olisin käynyt läpi hänen vanhoja valokuviaan ja kuunnellut tarinoita kokemuksista.

Britannia on siitä erikoinen länsimainen demokratia, että se julisti sodan toista länsimaista demokratiaa, Suomea, vastaan toisessa maailmansodassa. Sitä tuskin kovinkaan moni tänne muuttanut suomalainen muistelee — ja tuskin kovinkaan moni paikallinen sitä edes tietää. Laukaustakaan kun ei maiden välillä koskaan vaihdettu.

Suomalaisen näkökulmasta brittien suhtautuminen maailmansotiin on myös hieman erikoinen. Varsinkin kun on kyse toisesta maailmansodasta. Täällä asenne on voittajan asenne, ja britit ovat kärkkäästi ilkkumassa saksalaisia (”jerryjä”, kuten heitä täällä noihin aikoihin kutsuttiin), ja heistä on hauska muistuttaa häviäjiä siitä, kuka sodan lopulta voitti. Tätä voittajan retoriikkaa viljellään niin komiikassa kuin vaikkapa Saksan ja Britannian (Englannin) kohdatessa toisensa jalkapallon parissa. ”Voititte tämän pelin, mutta me voitimme sodan!”

Toiseen maailmansotaan liittyy täällä eräänlainen ”riemullisuus” ja vapautuneisuus, molemmat suomalaisille vieraita käsitteitä sodasta puhuttaessa. Tietysti veteraaneille, kuten tämänpäiväinen kohtaaminenkin osoitti, tilanne on toisenlainen, mutta kansakuntana britit ovat suhteessaan toiseen maailmansotaan aivan eri planeetalla kuin suomalaiset. Suomalaisen on hankala ymmärtää, miltä tuntuu olla voittaja, vaikka monessa mielessä Suomi sodan voittikin (ja monessa mielessä hävisi).

Mutta on täkäläisillä kokemusta häviämisestäkin. Ainakin jossain syvällä pinnan alla. Olen muutamaan otteeseen yrittänyt keskustella brittiläisten kanssa siitä, miltä heistä tuntuu olla brittinä osa jatkumoa, jossa heidän isänmaansa kerran — eikä niin kovin kauan sitten — hallitsi miltei neljäsosaa planeetastamme aina siihen saakka kun imperiumi alkoi hajota. Miltä tuntuu menettää kansakuntana niin paljon? Miltä tuntuu, kun oman maan rooli maailmassa muuttuu niin radikaalisti? Poikkeuksetta olen saanut vastaukseksi hölmistyneen, epävarman katseen, joka ikään kuin sanoo: ”Ööh… Pitäisikö sen tuntua joltakin?” Kysymystäni ei yksinkertaisesti ymmärretä.

En tiedä, onko kohderyhmäni ollut poikkeuksellinen vai puuttuuko brittiläisiltä tässä suhteessa kansakunnan tasolla yhteinen kokemus historiasta. Ainut keskustelukumppanini, joka ymmärsi mitä ajoin takaa, oli irlantilainen ystäväni John, mutta hän ei tietenkään irlantilaisena voinut kysymykseeni lähteä vastaamaan. Joskus mietin myös sitä, onko kyse siitä, että imperiumin kaatuminen on täällä vielä vaiettu asia. Ovatko tavalliset perusbritit vielä alkaneet käsitellä tuota historian osaa ja sen vaikutusta siihen, keitä he tänä päivänä ovat? Kuten Suomessa sisällissota on edelleen pitkälti villaisella painettu ja vaiettu asia, kenties tällä saarella halutaan unohtaa maan vaikutusvallan suunnaton hupeneminen ja vain tuudittautua siihen lämpöiseen ajatukseen, että maa on sentään edelleen yksi maailman isoista pelureista. Vai onko kyse siitä, että Britannia on siinä määrin sulatusuuni (kuten se on aina ollut, viikingeistä normanneihin ja roomalaisiin jne.), että siltä kerta kaikkiaan puuttuu ”sisäsiittoisen” ja ”sulkeutuneen”  kansan yhteinen identiteetti ja muisti, joka Suomella esimerkiksi on? (Maailmansotien voittajaesimerkki ja saksalaisille ilkkuminen tosin vaikuttaisi kaatavan tämän hypoteesin.) Vai onko kyse jostain aivan muusta? Saa nähdä, saanko kysymykseeni koskaan tyydyttävää vastausta.

Mainokset
 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 30/07/2011 Kategoria/t: Ajatuksia, Historia, Kulttuuri

 

Avainsanat: , , , , , , , , , ,