RSS

Avainsana-arkisto: bussi

Arkirutiineja ja loman paikka

Taas on aikaa vierähtänyt edellisestä postauksesta. Tätä nykyä ei hirveästi kertomisen aiheita ole, arkirutiineja kummempaa kun ei juuri tapahdu. Joten tässä seuraa peruspäivitys, jolla on mittaa sen edestä, että päivityksiä tulee nykyään harvemmin. 😛

Päivät menevät viikolla työhakemusten parissa. Entinen työpaikkani tarjosi minulle mahdollisuutta käyttää toimistoani (joka muuten olisi tyhjillään) jatkossakin, joten matkaan bussilla ”töihin” neljänä päivänä viikossa, istun toimistossani koneella sen 8–9 tuntia ja kartoitan avoimia työpaikkoja useammalta rekrytointisivustolta. Huonona päivänä hakemuksia lähtee yksi, hyvänä päivänä neljä. Tänään lähti neljä. Viikkotavoitteeni on 10–12 hakemusta; tämän viikon osalta kuusi hakemusta on jo lähetetty. Se, joka minulle sanoi joskus, että työnhaku on kokopäivätyötä, oli ihan oikeassa.

Jos viikonloppuja ei lasketa, olen nyt ollut työttömänä kahdeksan päivää. Tuntuu, kuin olisin ollut sitä jo kuukauden. Joulukuu lähestyy ja samalla varaamani joululento Suomeen (18.12.). Jos en ole saanut siihen mennessä töitä, joudun suurella todennäköisyydellä jäämään Suomeen vähintään kuukaudeksi (jotta voisin tulla tänne takaisin työnhakuun suomalaisella työttömyystuella kolmeksi kuukaudeksi). Mikä puolestaan tarkoittaisi hyvin suurella todennäköisyydellä sitä, että joutuisin muuttamaan Lontoossa muualle, sillä vuokranantajani toivoo pidempää vuokrasuhdetta ja sitä, että vuokrakausien vaihteet sijoittuisivat kesään ja vuodenvaihteeseen. Viimeinen vaihtoehto on Suomeen jääminen. Mikä tarkoittaa sitä, että joutuisin muuttaa Suomen sisällä joka tapauksessa, jos töitä meinaan saada. Todennäköisesti Helsinkiin. Ja Lontoon jälkeen pikkuinen peräkylä, jota Helsingiksi kutsutaan, ei totta puhuen kiinnosta pätkääkään. Eli lopputulos on se, että toivon palaavani Lontooseen joka tapauksessa. Kyse on vain siitä, kuinka pian.

Itse en ole pitänyt lukua hakemuksista, joita olen lähettänyt. Kyllä ne tallessa tässä koneella ovat, mutta en välttämättä haluakaan tarkkaa lukumäärää tietää. Yksi brittiystävistäni kertoi työttömänä ollessaan lähettäneensä 12 päivän aikana yli 40 hakemusta. En tajua, miten hän siihen pystyi. Tosin jotkut hakemukset ovat simppelimpiä, mutta toisiin saatekirjettä vääntäessä saattaa vierähtää se kaksi tuntia helpostikin, varsinkin, jos joutuu muokata ansioluetteloakin uuteen uskoon. Vapaa-aikaakin olisi hyvä olla ja lomapäivä tai pari pitäisi pitää välillä. Vähemmän lohdullista tuossa ystäväni tapauksessa on se, että hän ei kuullut pihaustakaan yhdestäkään noista yli neljästäkymmenestä työpaikasta. Nykyisen työpaikkansa hän löysi lopulta suhteilla: hänen kaverinsa tiesi avoimesta työpaikasta firmassaan ja vinkkasi siellä, että tätä tyyppiä muuten kannattaisi haastatella.

Minulla 40 hakemuksen raja ei vielä ole mennyt rikki, tosin en tiedä kuinka pitkä matka tuohon rajapyykkiin on. Ei kovinkaan pitkä, luulen. Muistan lukeneeni jollain suomalaisella keskustelupalstalla, että joku oli lähettänyt 98 hakemusta, eikä ollut saanut yhtään haastattelukutsua.

Minulla on sentään yksi haastattelu takana. En koskaan kuullut työnantajasta mitään takaisinpäin, enkä soittanut itsekään heille, sillä en oikeasti ollut kiinnostunut työpaikasta — lähes neljä tuntia päivässä työmatkoihin ja epäkiinnostava rahapelitoimiala, ei kiitos. (Eräästä viime viikolla hakemastani työpaikasta kuului seuraavaa: työnantajan mielestä minua ei voida harkita pestiin, sillä asun liian kaukana työpaikasta. Työmatka olisi minulla tuonne ollut 20 minuuttia junalla. Ei mikään matka Lontoossa! Viimeiset kuukaudet, sen jälkeen kun siirryin metrolakon jälkeen maanalaisen käyttäjästä bussien käyttäjäksi leppoisuussyistä, olen istunut bussissa töihin 45 minuuttia.)

Mutta niin, en siis sentään ihan noin säälittävä ole kuin tuo keskustelupalstan 98 hakemuksen tapaus. Tosin toivottaisin kyllä haastattelun tai pari tervetulleeksi taas tässä lähitulevaisuudessa. Saisi välillä edes jotain onnistumisen kokemusta. Jos ei tässä parin viikon sisään ala kuulua mitään, marssin paikalliseen työvoimatoimistoon ja pyydän heiltä vinkkejä ja kenties apua ansioluetteloni hiomiseen. Mistä sen tietää, vaikka olen ihan hakoteillä tämän vieraassa maassa työn hakemiseni kanssa.

Nyt kun työpaikkani ei enää maksa kuukausimatkalippua, olen vähentänyt kaupungilla liikkumista runsaasti. Metroa en käytä enää juuri ollenkaan sen kalleuden takia ja pyrin kävelemään mahdollisimman paljon. Viime torstaina pidin kuitenkin ”vapaapäivän” ja ostin päivän matkustuslipun, jolla reissasinkin sitten ympäri kaupunkia asioita hoitamassa. Kaikki kun alkoi olla loppu aina vanupuikoista kasvovoiteeseen ja hammastahnasta sukkahousuihin.

Busseissa kertalippu on vain punnan, joten bussilla körryytänkin aina toimistolle. (Voisin toki kävelläkin sinne, jos olisin masokisti. Pääsisin toimistolle noin tunnissa ja vartissa, mutta en viitsi raahata tietokonettani sinne käsipelillä, joten valitsen bussin mukavuussyistä.) Tosin enää en tee sitä, mitä aiemmin tein harva se päivä: otin töitten jälkeen bussin Oxford Streetille, kävin siellä ruokakaupassa ja otin toisen bussin kotiovelle. Nyt säästän sen punnan kun kävelen ruokakauppaan kodin päässä ja menen koko matkan sillä yhdellä ja samalla bussilla, joka jättää minut 10 minuutin kävelymatkan päähän kotoa. Tosin se ruokakauppa on väärällä puolella kotia: joutuu ensin kävelemään kodin ohi ja vielä toiset 10 minuuttia kaupalle, himputti vieköön. 😛 Parina sunnuntaina olen tosin kävellyt iltapäivällä lempikapakkaani kirjan kanssa, istunut siellä yhden tuopin verran lukemassa (noin 2–3 tuntia) ja ottanut bussin takaisin kotiin. Kävelymatka baariin 1h 15min, bussimatka kotiin noin 35 minuuttia. Tuo on ollut viikon kohokohtia. 😆

Viikonloppuisin olen lähinnä kotosalla, pesen pyykkiä, siivoilen ja totta kai pelailen tietokoneella (tällä hetkellä työn alla on taktinen roolipeli Fallout Tactics: Brotherhood of Steel). Luen myös entistä enemmän kirjoja. Tätä nykyä Neil Gaimanin Smoke and Mirrors -novellikokoelma on viimeistä novellia vaille luettu. Lukujonossa ovat:

  • John Steinbeckin To a God Unknown vuodelta 1933 (sain sen lahjaksi kaverilta, joka yöpyi kesällä luonani)
  • John Cornwellin kartoitus saksalaisista tiedemiehistä ja natsien tutkimusprojekteista ensimmäisestä maailmansodasta Kolmannen valtakunnan tuhoon, Hitler’s Scientists. Science, War and the Devil’s Pact (2003)
  • Richard Powersin romaani The Echo Maker (2006), jota joku suositteli eräällä keskustelufoorumilla. Se kertoo miehestä, joka saa auto-onnettomuudessa pahan aivovamman. Mies uskoo häntä hoitavan naisen vain näyttävän, kuulostavan ja käyttäytyvän kuin siskonsa, mutta olevan kaksoisolento. Lopulta miehen käsitys myös omasta identiteetistä alkaa hämärtyä.
  • Lionel Shriverin We Need to Talk about Kevin (2005), jonka ostin käytettynä entisen työkaverini puhuttua siitä. Kirja kuulemma muutti hänen käsitystään siitä, mitä kirjallisuus voi olla. Kirja pakottaa puhumaan itsestään ja se sai ainakin entisen työkaverini itkemään valtoimenaan. Romaanissa äiti ruotii mahdollisia syitä siihen, miksi hänen pojastaan tuli koulusurmaaja.
  • Koraanin lukeminen on minulla kesken myös. Sain ilmaiskappaleen Lontoon kirjamessuilla loppukeväästä. Olen menossa vasta toisessa kirjassa ja lukeminen on aika hidasta, sanakirjaa kun joutuu aina välillä konsultoida. Ja jos tekstistä meinaa jotain myös irti saada, niin täytyy lukea ajatuksen kanssa. (Kielikorvani ei muuten sano, kuuluuko sen olla ”joutuu konsultoida” vai ”joutuu konsultoimaan”. Valitsin yllä olevaan lauseeseen sanamuodon täysin summamutikassa.)

Tuossa on siis lukemista vähäksi aikaa. Olenkin kiitettävästi pysytellyt poissa kirjakaupoista tänä vuonna. Australiassa asustaessani lähetin paketissa kirjoja Suomeen, kun niitä kummasti kertyi siellä ollessa. Ensimmäiset kuukaudet Lontoossa vältin tietoisesti kirjakauppoihin astumista. Nyt olen hieman hellittänyt siinä vakaumuksessani, tosin nettikirjakaupat kiinnostavat enemmän. Niistä kun saa kirjoja käytettyinä ja huokeaan hintaan. Vaikka ei täällä peruskaupoissakaan kirjoilla turhan korkeita hintoja ole. Perusromaanit ja novellikokoelmat irtoavat noin 8–9 eurolla ja kirjakaupoissa on paljon alennuksia ja esim. kolme kahden hinnalla -tarjouksia.

Mistä tulikin mieleeni, että en voi käsittää sitä, että suomalaiset eivät nouse barrikadeille kirjojen korkeiden hintojen vuoksi. Briteille kelpaavat hyvin pehmeäkantiset pokkarit, miksi Suomessa myydään kovakantisia kirjoja 25–30 euron hintaan? Miksi kirja on Suomessa lähempänä luksustuotetta kuin käyttötavaraa? Eikö asialle voisi tehdä jotain? Joku? Joskus?

Otsikossa mainittu loman paikka tulee muuten nyt viikonloppuna. Kesälomani oli kokonaista seitsemän päivää, joten päätimme erään brittikaverini kanssa lähteä pikareissuun. Otimme äkkilähdön ja tempaisemme Prahaan muutamaksi päiväksi lauantaina. Kaverin nimeä en kerro, koska äiti rupeaa taas mielessään liioittelemaan ja kuvittelemaan kaikenlaista. 😛

Mainokset
 
1 kommentti

Kirjoittanut : 06/10/2009 Kategoria/t: Arki

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , ,

Metrolakko toteutui

Northern Line on ainut tänä iltana normaalisti toiminut metrolinja. Muut vaipuivat pikku hiljaa synkkyyteen: ensin vähäisiä myöhästymisiä, sitten vakavia myöhästymisiä, sitten osa linjasta suljettiin ja lopulta osan kohdalla koko linjan toiminta loppui.

Lontoon metrolinjat tänä iltana muutama tunti lakon alkamisen jälkeen.

Northern Line on ainut tänä iltana normaalisti toiminut metrolinja. Muut linjat vaipuivat yksitellen pikku hiljaa synkkyyteen: ensin vähäisiä myöhästymisiä, sitten vakavia myöhästymisiä, sitten osa linjasta suljettiin. Lopulta joidenkin kohdalla koko linjan toiminta loppui. Bakerloo Line meni ensimmäisenä, jo ennen iltaseitsemää.

Tulin sillipurkiksi muuttuneella bussilla tänään töistä, sillä pääsin lähtemään kotiin vasta juuri lakon alkamisen aikoihin. Huomenna aikaisin bussilla töihin.

 
2 kommenttia

Kirjoittanut : 09/06/2009 Kategoria/t: Arki, Kaupunki

 

Avainsanat: ,