RSS

Avainsana-arkisto: Dans le Noir?

Pitkä viikonloppu nettituttujen kanssa

Viikko sitten meillä oli pitkästä aikaa nettituttujen kanssa tapaaminen. Teksasista paikalle saapui Misty (matkaseuranaan kaverinsa Chris). Irlannista paikalla oli John ja Lontoosta minun lisäkseni Ali, Bev ja Pinder. Letician oli tarkoitus tulla lounaalle myös sunnuntaina, mutta hän ei loppujen lopuksi raskaudeltaan kyennyt. Ruotsista joukkoon oli liittymässä hollantilainen Rens, mutta erinäisten sattumusten vuoksi hän ei ehtinyt lennolleen ja jäi harmillisesti siis pois tapaamisesta.

Torstaina Misty, Chris ja minä matkustimme puolentoista tunnin junamatkan päähän Bathin kaupunkiin. Siellä tutustuimme roomalaisten aikaiseen kylpylään, joka oli museona varsin hyvin toteutettu ja ehdottomasti näkemisen arvoinen.

Roomalainen kylpylä Bathissa

Muuten Bathin kaupunki oli isompiin kaupunkeihin tottuneille tylsähkö. Kiersimme pikku kävelylenkin kaupunkin muita ”päänähtävyyksiä” katsomassa (mm. kaaren muotoon rakennettuja taloja oli tarjolla — tosin emme vaikuttuneet niistä edes sen vertaa, että valokuvan olisimme näpänneet), mutta loppupäivä meni pubilounaalla ja sitten parissa muussa pubissa oluita maistellen. Palasin illalla kotiin, Misty ja Chris jäivät yöksi ja jatkoivat aamusta etelämpään kansallispuistoon pyöräretkelle, lähelle rannikkoa. Retki oli kuulemma mukava, villihevosineen kaikkineen.

Perjantaina tapasin Johnin Lontoossa puoliltapäivin ja kävimme lounaalla meksikolaisessa ravintolassa. Alun perin aioimme käydä lounaalla ravintolassa, joka tarjoaa shampanjaa ja hotdogeja — ihan vain siksi, että tarjolla olisi ollut shampanjaa ja hotdogeja — mutta jono siellä oli sen verran pitkä, että etsimme toisen vaihtoehdon.

Enigma-salauslaite, Churchill War Rooms -museo

Lounaan jälkeen kävimme Churchill War Rooms -museossa lähellä parlamenttitaloa. Kohde on bunkkeri, jossa toisen maailmansodan Lontoon pommitusten aikana Churchill hallintoineen asui ja työskenteli. Museossa oli runsaasti mm. videomateriaalia, jossa silloisia työntekijöitä haastateltiin vuosikymmeniä myöhemmin. Samoin ääninauhalta sai kuunnella Churchillin puheita ja muuta materiaalia. Huoneet olivat siinä kunnossa kuin ne olivat käyttöaikanakin; kokonaisuutena se oli varsin mielenkiintoinen kokemus. Ostimme museon kaupasta Johnin kanssa Mistylle pienen kirjasen, joka ohjeisti vuonna 1944 amerikkalaisia sotilaita brittien tavoista ja luonteesta. (Silloin kyseisellä miniopuksella tuskin oli huumoriarvoa, mutta nykylukijalle osa neuvoista oli varsin hauskoja.)

Churchillin työpöytä

Museokäynnin jälkeen vääntäydyimme Johnin kanssa hieman pohjoisempaan, kohteena pubi, jossa tapasimme Pinderin. Miehille tapaaminen oli ensimmäinen, mutta itse olin tavannut Pinderin kerran tai pari aikaisemminkin. Edellisestä kerrasta oli tosin pari vuotta, sillä Pinder vietti välissä kaksi vuotta Kanadassa. Tuopin jälkeen vaihdoimme pubia belgialaiseen sellaiseen, jonne saapuivat myös Bev töiden jälkeen sekä Misty ja Chris pyöräretkeltään palattuaan.

Parin drinkin jälkeen Pinder poistui takavasemmalle ja me muut suuntasimme Dans le Noir ? (ranskalaisittain välilyönti ennen kysymysmerkkiä) -ravintolaan illalliselle. Pilkkopimeässä ateriointi oli erikoinen kokemus. Oli aika haasteellista yrittää päästä irti ajatuksesta, että silmät lopulta sopeutuisivat hämärään/pimeään, sillä minkäänlaista sopeutumista ei tapahtunut. Sokea tarjoilijamme johdatti meidät letkassa pöytäämme ja sen jälkeen pääsimmekin opiskelemaan näppituntumalla viini- ja vesilasien sekä ruokailuvälineiden paikkoja pöydässä.

Itse syömisessä veitsi oli käytännössä hyödytön. Myös ruoan paikallistaminen lautasella oli hankalaa. Jouduimme jossain vaiheessa turvautua näppituntumaan myös siinä. Vettä pullosta lasiin kaataessa sormella oli koetettava veden pinnan nousu, jotta ei lorottelisi vesiä pöydälle. Viinilasillisia omaan menuvalintaani kuului kaksi, mutta toinen niistä jäi juomatta miltei kokonaan. Pari pientä tuoppia olutta ja iso tuoppi siideriä alkuillan janojuomaksi kun oli jo alla.

Alkuruoka oli hyvää: siinä oli muistaakseni pekonia ja kyyhkystä, vihreää salaattia ja leipäkuutioita. Pääruoasta minulla jäi osa syömättä — en tosin muista mikä liha oli kyseessä tuossa vähemmän mieluisessa kokemuksessa (saattoi olla rasvaista sian vatsapalaa; aivan liian rasvaista minun makuuni se joka tapauksessa oli). Kaksi muuta lihaa pääruoassa olivat kyllä hyviä, muistaakseni ne olivat ankkaa ja lammasta. Minulla ja Bevillä oli punainen menu (lihaa ja kasviksia), sillä halusimme rajata merenelävät pois lautaselta. John ja Misty valitsivat valkoisen menun (ei rajoituksia). Heidän lautaselleen päätyi mm. krokotiilia. He arvuuttelivat keskenään mitä liha voisi olla, mutta kumpikaan heistä ei tunnistanut syödessään sitä krokotiiliksi. Jälkiruokana minulla oli persikkaista juustokakkua ja pari pientä macaron-leivosta.

Illallinen päättyi puoliltaöin ja kaikki kiirehtivät koteihinsa ja majapaikkoihinsa, junat kun lakkaavat kulkemasta pian puolen yön jälkeen. Suurin osa porukasta pääsi ajoissa perille asti, mutta itse missasin viimeisen junan Whitechapelista, joten jouduin kävellä sieltä vartin verran kotiin.

Lauantain herätys oli suhteellisen leppoisa: tapasimme Leicester Squarella lounaalle menoa varten. Alin oli tarkoitus liittyä joukkoon myös, mutta laiskuuttaan hän ei päässyt ajoissa sängystä ylös. Joten Misty, Chris, John ja minä kävimme libanonilaisessa ravintolassa lounaalla nelistään. Ruoka oli varsin hyvää ja monipuolista: valitsimme 7–8 sorttia mezze-lautasia jaettavaksi, salaatista lihaan ja leipään.

Päivälle meillä ei ollut suunnitelmia. Misty kysäisi, olisiko Lontoossa tarjolla joitakin vanhoja hautausmaita, jossa voisimme piipahtaa. Vein porukan tuttuun Abney Parkiin, jossa pyörimme kylmässä syyssäässä kai parisen tuntia. Ali vääntäytyi sillä aikaa keskustaan, Chris lähti omille teilleen kameransa kanssa, ja me muut tapasimme Alin vanhassa tutussa Interpid Fox -metallibaarissa kuuden kieppeillä. Bev liittyi myös joukkoon miesystävänsä kanssa, ja istuimme iltaa isommalla porukalla noin seitsemään, jolloin Misty ja John suuntasivat Devin Townsendin keikalle Camdeniin. Me muut jatkoimme Foxissa vielä, Ali ja minä pidempään, Bev kumppaneineen luovuttivat ennen yhdeksää. Alin kanssa siirryimme baarin yläkertaan, jossa esiintyi Metallica-coverbändi Mentallica.

Sunnuntain ohjelmassa oli taas lounastapaaminen, tällä kertaa itäisessä Lontoossa. Bevin suosituksesta kävimme Johnin ja Mistyn kanssa Bishopsgate Kitchenissä syömässä. Alin oli taas tarkoitus saapua paikalle, mutta sängystä oli ilmeisen hankala päästä ylös, joten hän liittyi seuraamme vasta puoli kolmelta, kun olimme Liverpool Streetin asemalla saattelemassa Johnia junalle kohti lentokenttää.

Kävimme Alin ja Mistyn kanssa aseman lähistöllä pienessä museossa nimeltä Dennis Severs’ House. Amerikkalainen Dennis Severs asui talossa vuodesta 1979 aina vuonna 1999 sattuneeseen kuolemaansa saakka. Vain noin viisikymppisenä kuollut herra Severs sisusti asuntonsa antiikilla, menneiden vuosisatojen hengessä, ajatuksenaan luoda tuosta 1700-luvun alkuvuosikymmeninä rakennetusta nelikerroksisesta talosta eräänlainen aikakapseli. Talon kymmenen huonetta on sisustettu 1700- ja 1800-luvun mallin mukaan ja sen huoneet näyttäytyvät museokävijälle aivan kuin talon asukkaat olisivat poistuneet huoneista vain minuutteja aiemmin.  Lautasella on puoliksi syöty leivänpala, teekupissa on höyryävää juomaa, takanreunalla on puoliksi juotu pikkuruinen pikari viiniä, korkeaselkäiselle, koristeelliselle nojatuolille on laskettu keskeneräinen ristipistotyö ja työpöydällä on kirjeen kirjoittaminen kesken. Huoneissa kuuluu taustanauhalta ajan ääniä, muun muassa tykkien laukauksia Thamesin suunnalta, päivältä, jolloin julistettiin, että kuningas oli kuollut. Omituinen, mutta kiehtova kokemus.

Ali ja Misty sunnuntaisella kävelyllä

Loppuiltapäivä meni käveleskelyn parissa. Kuljeksimme rauhalliseen tahtiin alas joelle, ylitimme Tower Bridgen ja kuljimme joen etelärantaa länteen, kunnes tulimme sopivanlaisen pubin kohdalle. Siellä vierähtikin rupatellessa ihan huomaamatta viisi tuntia aina iltakymmeneen saakka. Illalllista kävimme syömässä pienen sateisen kävelymatkan päässä Chinatownissa, kunnes olikin sitten aika sanoa Mistylle hyvästit, sillä lento takaisin Yhdysvaltoihin oli aikaisin seuraavana aamuna. Hurrikaani Sandyn vuoksi lento New Yorkiin jouduttiin tosin perua ja toinen järjestää suoraan Houstoniin — Mistyn kannalta tosin kätevämpi niin.

Töihin ja arkeen paluu oli suhteellisen kivuton, sillä minulla oli vielä maanantaikin vapaata. Sai ruokaostokset tehtyä, pyykit pestyä jne. Ja töihin palattua lähin esimieheni sanoi antavansa minulle viime aikojen ylitöistä yhden ylimääräisen vapaapäivän vielä tälle vuodelle. Tein noin parin viikon aikana nelisen päivää ylimääräistä, mutta olen tyytyväinen, että sain edes yhden lisälomapäivän. Parempi sekin kuin ei mitään. Edellisessä työpaikassa ei puhettakaan, että olisi saanut edes tämän verran takaisin työnantajalta. Nyt vain pitäisi koettaa saada lomapäivä johonkin mahdutettua. Montaa vaihtoehtoa ei ole, sillä tiimistä on lähes koko loppuvuoden jo aina joku lomalla, ja kaksi työntekijää poissa yhtä aikaa ei ole suositeltava ratkaisu. Mutta jossain välissä.

Jossain välissä.

Mainokset
 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 06/11/2012 Kategoria/t: Ihmiset, Kaupunki, Ruoka ja juoma

 

Avainsanat: , , , , , , , ,

Kesä vierähti, syksy saapui

Niin vain on kulunut pari kuukautta — ylikin — edellistä postauksesta. Jotenkin se aika vain kuluu niin nopeasti ettei huomaakaan.

Mitään suurempia ei viimeisten parin kuukauden aikana ole sinänsä sattunut. Jotain nyt on kuitenkin tullut harrastettua työssäkäynnin ohella. Kesäloma oli sen viikon mittainen (kesäkuun alussa), joten kesästä nauttiminen jäi aika vähiin, mikä tosin on normaalia täällä, sillä on yleistä, että töistä voi ottaa pisimmillään vain kahden viikon lomapätkän kerrallaan. Töiden ohella ja lyhyiden viikonloppujen aikana sitten harrastaa sen mitä saa aikaiseksi.

Syyskuinen auringonlasku — Canary Wharf

Innostuin joskus  heinäkuussa yhtenä iltana varaamaan kerralla seitsemän teatteri- ja musikaalilippua, kolmen kuukauden aikana käytettäväksi. Kävin heinä-syyskuussa katsomassa seuraavat:

  • Thriller Live — Michael Jacksonin musiikin ja saavutusten ympärille rakennettu tanssille pohjaava musikaali
  • Blood Brothers — tarina lapsena eri kodeissa ja yhteiskuntaluokissa kasvaneista kaksospojista, jotka ystävystyvät myöhemmin tavatessaan
  • Spamalot — Monty Pythonien elokuvaan Monty Pythonin hullu maailma perustuva musikaalikomedia, jossa kuningas Arthur miehineen etsii Graalin maljaa
  • Our Boys — 1980-luvun Britannian sotilassairaalaan sijoittuva draama nuorista miehistä, joiden suhdetta repii petos
  • Private Peaceful — Kokoillan monologinäytelmä, jossa nuori ensimmäisen maailmansodan sotamies muistelee sotilasvankilassa kokemuksiaan juoksuhaudoissa
  • What the Butler Saw — Psykiatriselle klinikalle sijoittuva kommelluksia pursuava farssi
  • A Long Day’s Journey into Night — amerikkalaisen Pulitzer-palkitun Eugene O’Neillin draama perheestä, jota riivaavat addiktio (miehillä alkoholiin ja äidillä morfiiniin) ja siitä juontuvat ongelmat

Elokuvissa olen käynyt vain kerran, uuden Batmanin katsomassa jokusen viikkoa sitten. Varsin nautinnollinen kokemus sekin!

Elokuussa puolestaan tapasin entisen pääkontaktini asiakkaan puolelta edellisestä työpaikastani. Olemme pitäneet jonkin verran yhteyttä sen jälkeen kun vaihdoin työpaikkaa reilu vuosi sitten, mutta emme töiden puolesta koskaan nähneet toisiamme silloin aikoinaan. Kävimme olusella Sohossa sunnuntai-iltana elokuun puolivälissä, kun hän pääsi kakkostyöpaikastaan: viikolla hän tekee jossain määrin samankaltaista projektinhallintatyötä kuin minäkin ja viikonloput hän on tatuoijana tatuointistudiolla.

Harmikseni sain kuulla, että entinen työpaikkani on menettänyt tämän asiakkaan lähtöni jälkeen. Harmillista tämä on siksi, että tein reilun vuoden töitä niin sanotusti niska limassa sen eteen, että tästä alkujaan pikkuasiakkaasta tuli yksi firman avainasiakkaista, mutta lähtöni jälkeen asiakassuhde mureni suhteellisen lyhyessä ajassa.

Lokakuinen auringonnousu Thamesilla — ensimmäinen pyöräilyretkeni, joka ei tapahtunut joulupäivän aamuna

Hoidin kaiken alusta loppuun heidän projektiensa kanssa ja vaikka listallani oli paljon muitakin asiakkaita, tämä kyseinen firma vei käytännössä vähintään 85 prosenttia työajastani. Lähtöni jälkeen asiakkaan ”huolto” jaettiin viiden eri ihmisen käsiin, ja tiesin tuon kuultuani, että siitä ei tulisi mitään — tämän asiakkaan kohdalla työt pitää keskittää yksiin, korkeintaan kaksiin käsiin. Mutta minultahan ei mitään kysytty, ja entinen firmani kuvitteli, että kun asiakas kerran on saatu haaviin, se ei enää vaadi erityispanostusta. Riittää, kun projektit vain pyörivät omalla painollaan. Ja niin siinä sitten kävi, että asiakas ei ollutkaan lähtöni jälkeen uuteen sekavalta vaikuttavaan järjestelyyn tyytyväinen ja sisään tulevien projektien määrä väheni pian huomattavasti. Väheni siinä määrin, että entinen työkaverini kertoi toisen firman omistajista tulleen eräänä päivänä projektihuoneeseen kysymään miksi tämä asiakas ei enää lähetä projekteja yhtä paljon kuin ennen.

Asiakkaani kertoi drinkin ääressä, että entisestä työpaikastani oli jossain vaiheessa soitettu hänelle (hän epäili, että toisen omistajista toimesta), kyselty kuulumisia ja todettu, että ”haluaisimme tehdä enemmän bisnestä kanssanne”. Asiakkaani oli kertomansa mukaan vastannut, että he odottivat minun lähtöni jälkeen, että palvelun taso pysyy samana, mutta näin ei ollut tapahtunut, joten projektivirta oli alkanut tyrehtyä sen myötä. Lopulta erään projektin kanssa oli käynyt asiakkaan mukaan ”suuremman luokan munaus” ja he päättivät lopettaa entisen firmani käyttämisen kokonaan. Siinä siis lopputulos. Omalta kohdaltani kuitenkin positiivista on se, että työpanoksellani oli käytännön tasolla todistettavaa merkitystä, jota ei tosin missään vaiheessa työpaikkani puolesta tunnustettu (paitsi eroilmoitukseni päivänä, jolloin toinen omistajista sanoi ääneen sen, että olin työlläni tehnyt asiakkaasta yhden yrityksen avainasiakkaista). Kuulin sittemmin entiseltä italialaiskollegaltani, että toinen omistajista oli sanonut hänelle (kun hän oli uhannut lähteä kävelemään ellei palkka nouse), että ”kukaan ei ole korvaamaton”. Mutta minä olin tämän asiakassuhteen hoidossa korvaamaton. Jos jotain mieltälämmittävää edellisestä työpaikastani kaipaa, niin tuo on sellainen ajatus.

Tapasin syyskuussa puolestani toisen entisen kollegani edellisestä työpaikastani, unkarilaisen sellaisen (joka on myös lähtenyt sittemmin kävelemään). Istuimme illan viinipullon ja juustojen kanssa purkamassa entisen työpaikan aikeuttamia traumoja ja vaihtamassa kuulumisia muutenkin. Keskustelimme myös suomalaisuudesta ja unkarilaisuudesta, ja totesimme, että niin kaukana toisistamme kuin serkuskansoina asummekin, on meidän kansallisissa ajattelutavoissamme paljon yhteistä. Kuten muun muassa se, että pistämme sanoille ja arjen sopimuksille enemmän painoarvoa kuin esimerkiksi Välimeren kansat, joiden kanssa voi sopia tapaamisesta kahdelta, mutta on erittäin epätodennäköistä, että he ovat paikalla ennen puolta kolmea. 😆

Äiti ja isä pyörähtivät myös viikonloppuna täällä käymässä syyskuussa. Söimme ja joimme hyvin, kävimme muun muassa tutkimassa Chelsea Physic Gardenin kasveineen, British Museumin muumioineen ja pyörimme Borough Marketilla. Shishaa piti käydä polttelemassa eräässä Edgware Roadin kuppilassa myös ja tietysti vanhassa tutussa viskikaupassa kävimme pullo-ostoksilla.

Tässä kuussa puolestaan viimeiset pari viikkoa on ollut töissä todella kiirettä. Osittain siksi, että yksi tiimiläisistä jäi äitiyslomalle, eikä hänen tilalleen ole vielä saatu apuvoimia tilannetta korjaamaan. Asiakas myös lähettää kiireisiä projekteja sisään yksi toisensa jälkeen, mikä ei auta ollenkaan. Viime viikolla ylityötunteja kertyi viisitoista, tällä viikolla nelisentoista. Kun työpäivä matkoineen venyy noin neljääntoista tuntiin, käyn käytännössä kotona suihkussa, syömässä ja nukkumassa. Alkavalla viikolla minulla on onneksi torstai ja perjantai vapaat (ja seuraavan viikon maanantai), joten kolme päivää täytyy enää kestää. Sitten meillä pitäisikin olla jo käytössä lisäkäsipari tiimissä, joten toivottavasti loppuvuosi menee vähemmillä ylityötunneilla.

Otin tulevan viikonlopun ympärillä päivät vapaaksi, sillä huomenna Lontooseen puskee teksasilainen ystäväni Misty kaverinsa Chrisin kanssa. Perjantaina joukkoon liittyvät John Irlannista ja Rens Hollannista/Ruotsista. Lontoosta puolestaan lisävoimia tarjoavat Ali ja Bev, mahdollisesti myös Leticia, mikäli raskaudeltaan kykenee. Torstaiaamusta lähden Mistyn ja Chrisin kanssa Bathiin päiväretkelle. Itse tulen iltajunalla takaisin, mutta Misty ja Chris jäävät yöksi ja jatkavat perjantaiaamuna matkaa etelä-Englantiin, jossa he aikovat tehdä pyöräretken kansallispuistossa ennen paluutaan Lontooseen illalla. Minä puolestani viihdytän Lontoossa Johnia, joka tulee tänne jo aamukoneella.

Rens puolestaan saapuu illalla töiden jälkeen vasta, joten tapaamme jossain pubissa kunhan kaikki ovat tiensä Lontooseen löytäneet. Perjantai-illalle olen varannut meille pöydän Dans le Noir? -ravintolasta, jossa tarjoilijat ovat sokeita ja jossa syödään pilkkopimeässä yllätysmenun tarjontaa. Minun piti mennä sinne jo pari vuotta sitten, kun aiheesta oli puhetta entisen työkaverini Elinan kanssa, mutta se jäi silloin aikoinaan ja Elina on harmillista kyllä palannut sittemmin Suomeen. Menuvaihtoehtoja on reilu kourallinen; oma etukäteen tehty valintani oli kolmen ruokalajin illallinen, jossa on sekä lihaa että kasviksia, ja johon kuuluu yllätyscocktail, kaksi lasia viiniä ja pullo vettä. Tuo on siis luvassa myöhään perjantai-iltana — odotan innolla, sekä mukavaa seuraa, että toivottavasti maistuvaa ruokaa!

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 21/10/2012 Kategoria/t: Arki, Harrastukset, Kulttuuri, Ruoka ja juoma, Työ

 

Avainsanat: , , , , ,