RSS

Avainsana-arkisto: Doom

Elokuva-adaptaatiosta — Osa II: Piilossa — Essee 6: Adaptaatio elokuvan tekemisen muotona

________________________________

KUUSITOISTA PIENTÄ ESSEETÄ
ELOKUVA-ADAPTAATIOSTA
________________________________

Osa II: Piilossa

Essee 6:      Adaptaatio elokuvan tekemisen muotona
Essee 7:       Adaptoijan työkalupakki
Essee 8:       Adaptoijan ääni
Essee 9:       Toisen asteen luovuus
Essee 10:     Totuuden puhumisesta

________________________________

Tuottaja kaivaa hammastikun povitaskustaan.

”Ensimmäinen askel on se, että kaikki kirjassa pitää yksinkertaistaa ja tehdä helpoksi, ettei katsoja joudu ajattelemaan tai kyseenalaistamaan mitään,”[i] tuottaja rahisee ja viittilöi kirjaan adaptoijan polvella.

”Anteeksi, nyt en ole aivan täysin kärryi–”

”Kirjallisuus on arvokas, tuhansia vuosia vanha taiteenlaji. Elokuva taas nuorta, nopeaa, kertakäyttöistä, helppoa pikaruokaviihdettä.” Tuottaja sanoo ja kaivaa eiliseltä lounaalta peräisin olevaa lihanpalaa tikulla hampaittensa välistä.

”Vai niin…”

”Jossain perkeleen tynnyreissäkö teitä adaptoijia kasvatetaan?” tuottaja mölähtää. ”Adaptaatiomme tuleva katsoja on jo saanut lukea kirjasta, mitä elokuvassa tapahtuu, joten me tarjoamme vain kevennetyn tulkinnan. Ei tässä mitään ajatuksia pyritä herättelemään,” tuottaja sanoo ja rykäisee lihanpalan kohti roskista. Se menee vain vaivaisen sentin verran reunasta ohi.

”Mutta eivät kaikki katsojat suinkaan tunne romaania, vaikka se klassikko onkin,” adaptoija sanoo. ”Mehän puhuim–”

”Tuntevatpas. Ja niiden, jotka eivät tunne, on ennen kaikkea tunnettava tarvetta palata alkuperäisen tekstin pariin katsottuaan elokuvan.” Tuottaja nojautuu  kohti adaptoijaa: ”Ymmärrätkö, pässi, että me yritämme tehdä kirjaa tutuksi katsojille? Että he voisivat lähestyä älyllistä teosta helpommalla tavalla.”

”Anteeksi, mutta ymmärsinköhän nyt oikein,” adaptoija kysyy. ”Meillä on siis tässä työn alla useita vuosia kestävä, häkellyttävän kallis ja sijoituksena riskialtis… kirjamainos?”[ii]

”Olet juuri nähnyt valon.”

”Mutta kun minusta tuntuu, että minulla olisi adaptaatiollani jotakin sanottavaakin… Kommentoisin mielelläni viktoriaanisen ajan tapaa–”

”Mur!”

”A-anteeksi?”

“Perkele.” Adaptoija säpsähtää tuottajan lohikäärmemäisen katseen alla. ”Tällä tulevalla elokuvalla ei ole mitään tekemistä sinun kanssasi.”

Essee 6:      Adaptaatio elokuvan tekemisen muotona

Pohjimmiltaan adaptaatiossa on kyse elokuvan tekemisestä. Kirjallinen tarina ei suinkaan ole suoraan siirrettävissä valkokankaalle, sillä ovathan romaanin kirjoittaminen ja elokuvan käsikirjoittaminen toisistaan suuresti poikkeavia taiteenlajeja.

Pääsyynä tähän on tietenkin se, että kerronta on kovin erilaista mediasta riippuen ja siksi myös esimerkiksi Doom-elokuvaan (2005) on lisätty protagonisteiksi muitakin ihmishenkilöitä kuin pelkkä tietokonepelissä esiintynyt pelaajahahmo. Doom ei siis ole tietokonepeli valkokankaalla vaan elokuva.[iii] Ei ole siis vain adaptoijan tunnollisuudesta kiinni tekeekö hän eri elementtien siirrot lähtötekstistä valkokankaalle ikään kuin leikkaa-ja-liimaa-toimintona, vaan kyse on ennen kaikkea luovasta prosessista.

Adaptoija on näin ollen ensikädessä käsikirjoittaja, jolla on lähdeaineisto. Käytännössä, kun adaptoija lähtee työstämään aineistostaan elokuvaa, hän tunnistaa kirjasta päähenkilön, etsii hänen tarinansa, sen juonen, päähenkilön kuvattavaan elämänvaiheeseen ja valintoihin vaikuttaneet henkilöt, sekä henkilöt ja asiat, jotka pyrkivät estämään päähenkilöä pääsemästä tavoitteeseensa. Adaptoijaa kiinnostaa niin henkilöiden päällimmäiset tavoitteet kuin myös heidän piiloiset tarpeensa elämässä. Toisin sanoen adaptoijan liike tarinankertojana on samanlainen kuin kenen tahansa elokuvallisen tarinan kertojan.

Epäilemättä jossain vaiheessa kuuluu kuitenkin huudahdus: ”Mutta elokuvan on oltava uskollinen kirjalle!” Tätä usein automaattisesti ulos pulpahtavaa väitettä onkin syytä pohtia lähemmin. Onko elokuvan todella oltava uskollinen lähtöteokselleen? Ja jos uskollisuutta lähtötekstille vaaditaan, niin kenen tulkinnalle kirjasta tarkalleen ottaen elokuvan pitäisi olla uskollinen? Tulkintojahan on lopulta yhtä monta kuin lukijoitakin.

Elokuva-adaptaatio ilmoittaa normaalisti ”pohjaavansa” tai ”perustuvansa” jonkun aiemmin luomaan teokseen. Tämä tarkoittaa kirjaimellisesti sitä, että sidos lähtötekstiin on löysä, eikä lähtöteosta seurailla sanasta sanaan. Itse asiassa elokuva-adaptaatio ei koskaan edes väitä olevansa ”muka-tosi” eli samanlainen kuin teos, johon se perustuu.

Vertailun vuoksi. Kuvittele seuraavanlaiset elokuvien mainoslauseet: ”Memento (2000)! Tämä elokuva on juuri samanlainen kuin Jonathan Nolanin novelli!” Tai: ”Katso Master and Commander: maailman laidalla (2003) niin sinun ei tarvitse lukea sivuakaan Patrick O’Brianin romaanisarjasta, jossa Kapteeni Aubrey miehistöineen seikkailee!” Entäpä tämä: ”Ensi-ilta! Blade Runner (1982)! Tiivistelmä Philip K. Dickin romaanista!” Tuskin olen ainoa, jonka mielestä nuo hypoteettiset mainoslauseet eivät kuulosta kovin hyviltä.

Totuuden nimissä katsojat harvoin odottavat tai kaipaavat elokuviin mennessään novellia valkokankaalla, ”tiivistelmää” tai kopiota, joka marssii jonkin toisen teoksen saappaissa. Katsoja kaipaa enemmän. Tästä syystä elokuva-adaptaatiossa pyritään myös tarjoamaan enemmän, ja muokkaamaan tarinasta omanlaisensa, omassa mediassaan täydempi kokemus. Hyvin usein tämä tarkoittaa, että elokuvan ja kirjan välillä on suurikin ero.

Näin tapahtui selkeästi muun muassa eräässä 2000-luvun alun menestyneessä adaptaatiossa. Ron Howardin ohjaama elokuva Kaunis mieli (A Beautiful Mind, 2001) on adaptaatio samannimisestä kirjasta, jonka kirjoitti ekonomisti-toimittaja Sylvia Nasar. Siinä missä elokuva on tarina miehen taistelusta hallitusta ja lopulta omaa mieltään vastaan, kirja on elämäkerta matemaattisesta nerosta, taloustieteen Nobelin palkinnon voittajasta.

Nasarin kirja luotaa syvältä skitsofreniaa, sen polveilevia taudinkuvia, historiaa, sosiaalisia vaikutuksia ja pohtii Nashin sairastumista muun muassa rinnastamalla hänet muihin tunnettuihin skitsofreenikkoihin. Lisäksi kirjassa käsitellään perusteellisesti matematiikan historiaa, sen suurimpia vaikuttajia, pohditaan ”matemaattista persoonallisuutta”, ja esitellään pikkutarkasti esimerkiksi teoreettisen matematiikan suurin ratkaisematon ongelma: Riemannin hypoteesi. Samoin syvälle sukelletaan myös taloustieteen kohdalla.

Kauniit mielet kirjana ja elokuvana ovat eri genreistä ja ne painivat täysin eri sarjoissa. Näin ollen todellisuudessa kirjaa ja siihen pohjaavaa elokuvaa ei aina ole edes hedelmällistä verrata keskenään hampaat irvessä.

Nasarin kirjoittama elämäkerta ja Howardin ohjaama elokuva ovat silti molemmat saaneet roimasti arvostusta osakseen – omilla aloillaan. Kaunis mieli -elokuva sai kahdeksan Oscar-ehdokkuutta ja se valittiin lopulta patsaan arvoiseksi neljässä sarjassa. Kaunis mieli -kirja puolestaan voitti vuoden 1998 National Book Critics Circle -palkinnon elämäkertasarjassa ja oli saman vuoden Pulitzer-palkintofinalisti.

Mitä tapauksesta Kaunis mieli siis opimme? Opimme sen, että kun adaptoija näin ”raiskaa kirjan”, mutta pistää tilalle omassa sarjassaan yhtä hyvän teoksen, kriitikot yleensä vaikenevat.[iv] Adaptaatiossa on lopulta kyse ei pelkästään elokuvan vaan nimenomaan hyvän elokuvan tekemisestä – mikäli adaptoija haluaa välttää työnsä tulikivenkatkuiset teilaukset. Kirjailijan suulla puhumista enemmän vaakakupissa painaa adaptoijan panostaminen elokuvan tekemisen taitoon.

 

 


[i] Lester Asheim 1949. From Book to Film: A Comparative Analysis of Selected Novels and the Motion Pictures Based on Them. Väitöskirja. Faculty of the Graduate Library School. University of Chicago.

[ii] Cardwell, Sarah 2002. Adaptation Revisited: Television and the Classic Novel. Manchester: Manchester University Press, s. 28, 38.

[iii] Poikkeuksena kenties elokuvan lopulla oleva kohtaus, jossa elokuvan katsoja ottaa ikään kuin päähenkilön roolin ja katsoo elokuvan maailmaa tämän silmien läpi (ns. first person shooter -näkökulma). Tässäkin elokuva kuitenkin poikkeaa perustavanlaatuisesti Doom-pelistä, sillä toisin kuin pelaaja, elokuvan katsoja ei voi vaikuttaa toimintaan.

[iv] McKee, Robert 1997. Story: Substance, Structure, Style, and the Principles of Screenwriting. New York: Harper-Collins Publishers, s. 369.

Mainokset
 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 30/09/2013 Kategoria/t: Ajatuksia, Harrastukset

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Elokuva-adaptaatiosta — Osa I: Näkyvillä — Essee 1: Kokemuksia adaptaatiosta

Ajattelin laittaa tänne blogiini jo useamman vuotta sitten kirjoittamani tekstit elokuva-adaptaatiosta. Olin yliopistoaikoinani siitä erityisen kiinnostunut — harkitsin jopa jossain vaiheessa adaptaatiotutkijan uraa.

Tekstikokonaisuus koostuu kuudestatoista kevyestä miniesseestä, joita keventää edelleen esseiden väliin pätkitty fiktiivinen tarina käsikirjoittajan ja elokuvatuottajan keskustelusta, jossa he valmistautuvat tekemään elokuva-adaptaatiota. Tosin myös tässä fiktiivisessä tarinassa viitataan pitkin matkaa aitoihin, julkaistuihin tutkimusteksteihin.

Tuottajan esittämät näkemykset pohjaavat osittain kirjallisuustaustan omaavien adaptaatiotutkijoiden esittämiin näkemyksiin kun taas käsikirjoittaja yrittää tuoda elokuvan puolelta adaptaatiota katsovien tutkijoiden ja adaptaatioiden tekijöiden näkökulmaa esille. Heidän välisensä vääntö on karikatyyri adaptaatiotutkimuksessa elokuvan ja kirjallisuuden välillä käytävästä hyvin todellisesta väännöstä, joka on paikoitellen yllättävänkin lapsellista taistelua ”kirjallisen korkeakuulttuurin” ja ”populaarin massatuotantoelokuvan” välillä.

Koko tekstikokonaisuus on jaettu kolmeen osaan: Näkyvillä, Piilossa ja Pinnan alla. Ensimmäisen osa koostuu viidestä esseestä ja alla miniesseistä ensimmäinen, otsikolla Kokemuksia adaptaatiosta.

________________________________

KUUSITOISTA PIENTÄ ESSEETÄ
ELOKUVA-ADAPTAATIOSTA
________________________________

Osa I: Näkyvillä

Essee 1:     Kokemuksia adaptaatiosta
Essee 2:     Brutaalista teurastamisesta
Essee 3:     ”Ei se kirjassa noin mennyt”
Essee 4:     Kirjasta elokuvaksi
Essee 5:     Adaptaation luonne ja käsitteen ahtaus

________________________________

Tuottaja taputtaa karvaisella kädellään pöydänkulmalla makaavaa nahkakantista kirjaa ja poraa silmillään vastapäätä istuvaa käsikirjoittajaa.

”Meillä on käsissämme arvostettu klassikko. Tästä tehdään kuule adaptoija sellainen elokuva, ettei yliopistoväellä, tärkeilevillä kriitikoilla ja yleisön wannabe-intellektuelleilla ole mitään valittamista. Olen juuri saanut akateemiselta taholta oppitunnin siitä, miten kirjoista tehdään elokuvia. Tiedän siis mistä puhun. Tätä kirjaa ei häpäistä. Ymmärrätkö? Tässä tehdään uskollista elokuvasovitusta eikä harrasteta nekrofiliaa. Kaput?”

”Capisce.”

”Meillä on käsissämme kirjallinen mestariteos, jossa kaikki on jo tehty erinomaisesti. Ellei jopa täydellisesti,” tuottaja sanoo ja jää tuijottamaan adaptoijaa. Adaptoija tuijottaa hailakoilla silmillään takaisin.

”Miksi me sitten edes lähdemme tekemään siitä adaptaatiota?”

Tuottajan miltei adaptoijan käsivarren paksuinen sikari pysähtyy puolitiehen matkallaan suuhun.

”Emme kai me tyydy siihen, että lähtisimme vain kokeilemaan miten kirja toimii valkokankaalla?” adaptoija ihmettelee. ”Ei kai tässä siitä ole kyse?”

”Ei tietenkään,” tuottaja hirnahtaa sikarinsavunsa takaa. ”Me tarjoamme katsojille pääsyn kirjallisuuden älylliseen maailmaan helpomman tien kautta. Sillä tavalla niiden nutipäiden ei tarvitse katsos koskaan rasittaa aivosoluaan ja lukea kirjaa.”

Adaptoijan kasvoilla ollut ilme alkaa hitaasti haihtua.

”Me koulutamme heitä klassikkokirjojen maailmaan.[i] Näytämme mistä he jäävät paitsi, kun eivät viitsi lukea kunnon kirjallisuutta,” tuottaja sanoo ja miltei huomaamattomasti nitistää kiinni auki unohtuneen sepaluksensa.

 

Essee 1:      Kokemuksia adaptaatiosta

Noin joka neljäs koko liikkuvan kuvan historiassa tehdyistä elokuvista on romaaneihin, tosielämän tapahtumiin, näytelmiin tai muihin teksteihin perustuvia adaptaatioita.[ii] Trendi sai alkunsa yli sata vuotta sitten, kun parjatulle ja vähätellylle elokuvataidemuodolle haettiin arvostusta linkittämällä se kirjallisuuteen, jolta arvostusta ei puuttunut. Samankaltainen tavoite toistui sittemmin myös teatterin lavalta elokuvaan siirrettyjen näytelmien kohdalla.[iii]

Nykyään motiivit adaptaatioiden tekemiseen ovat toisenlaiset, sillä elokuva on vuosikymmenten saatossa löytänyt paikkansa pidettynä ja arvostettunakin kulttuurimuotona, vaikka siihen suhtaudutaankin vielä hieman epäilevästi, lähinnä osassa akateemisista piireistä.

Tänä päivänä elokuva on saavuttanut aseman, jota sillä ei alkuaikoina luonnollisestikaan ollut: se on levinnyt laajemmalle maailmassa kuin kenties koskaan osattiin odottaa. Elokuva koskettaa miljoonia ihmisiä tavalla tai toisella joka päivä, se viihdyttää, mietityttää, esittää tulevaisuudenvisioita, jotka kiehtovat mieliä vuosikymmenten jälkeenkin, se itkettää, naurattaa, vihastuttaa ja saa sydämen pakahtumaan. Tämän lisäksi elokuvaa opetetaan, opiskellaan, tutkitaan ja ennen kaikkea siitä keskustellaan. Sillä on toisin sanoen merkitystä.

Näin myös elokuva-adaptaatioiden kohdalla. Niitä on katsottu, niistä on nautittu, niitä on parjattu, tutkittu ja arvotettu jo vuosikymmenet. Ja syystäkin: tänä päivänä käytäntö on itse asiassa se, että jopa yli puolet kaikista televisiolle ja elokuvalle kirjoitetuista tarinoista ovat romaaneihin, novelleihin, näytelmiin tai non-fiktioteksteihin perustuvia adaptaatioita.[iv] Tämä tarinoiden liike, jota tapahtuu molempiin suuntiin, osoittaa, että elokuva ja kirjallisuus eivät suinkaan ole kuin varhaisen adaptaatiotutkija George Bluestonen mainitsemat baletti ja arkkitehtuuri, kaksi kulttuurimuotoa, joita ei voisi keskenään edes verrata.[v]

Yleensä kun tuotannossa on uusi, esimerkiksi laajalle levinneen kirjan tai tietokonepelin pohjalta tehtävä adaptaatio, sitä odotetaan sekavin tuntein. Tämän osoittivat myös muun muassa tapaukset Taru sormusten herrasta (2001/2002/2003) ja pari vuotta myöhemmin ensi-iltaan tullut Doom (2005). Ilmassa väreilee jännitystä: miltä tarina näyttää valkokankaalla? Samalla odotukseen sisältyy myös pelko pettymyksestä: elokuva ei kuitenkaan ole samanlainen kuin lähtöteksti, hyviä kohtia on pudotettu pois, rooleihin on valittu väärät näyttelijät, tapahtumapaikat ovat erilaisia kuin kirjaa lukiessa kuviteltiin ja niin edelleen.

Tuskin on olemassa yhtään ainutta elokuva-adaptaatiota, johon kaikki sen katsojat olisivat tyytyväisiä. Tämä on sinänsä itsestäänselvyys, sillä tuskin maailmassa on mitään muutakaan taideteosta, joka miellyttäisi kaikkia. Silti esimerkiksi Sormusten herra -trilogia tuntui onnistuneen mainiosti. Harvallapa on näistä Peter Jacksonin ohjaamista elokuvista mitään muuta ”pahaa” sanottavaa, kuin että ”kirjassa se meni eri lailla”.

Jacksonin elokuvatrilogia koskettaa katsojaansa, sen tarina on mukaansatempaava ja kiinnostava, sen henkilöt ovat kiehtovia ja se tarjoaa katsojalle useita samastumisen kohteita. Se on visuaalisesti äärimmäisen kaunis ja siinä on lukematon määrä uskomattomalla herkkyydellä tehtyjä yksityiskohtia. Elokuvien pohjalla on legendaarinen taru, myyttinen taistelu hyvän ja pahan, puhtauden ja lankeemuksen välillä. Sanalla sanoen, ne koskettavat meissä sitä mikä meissä on inhimillisintä.

Doom-elokuvan laadusta voidaan toki olla sitten jo kenties useampaa mieltä. Itse Doom-tietokonepelejä varhaisnuoresta saakka pelanneena menin minäkin tuolloin suurella mielenkiinnolla elokuvateatteriin. Odotin innolla, miten pelin vastustajat olisi kuvattu, minkälainen tarina pelin sinänsä hataran juonen ympärille olisi rakennettu, ja miten elokuva visuaalisesti toistaisi pelin maailmaa ja toimijoita. Ehkä innostunein kysymys mielessäni oli: millainen ”minä” (pelaaja, pelin tarinan päähenkilö) olisin elokuvassa? Kaiken kaikkiaan pelkäsin, ettei elokuva vastaa sitä, mitä siltä odotan – ja siksi pyrinkin odottamaan siltä mahdollisimman vähän.

Elokuvan jälkeen en ollut innoissani, mutta en myöskään pettynyt. Tarina oli kelvolla tavalla viihdyttävä, ja siihen oli mukavasti saatu ympättyä henkilöitä, joita peleissä ei ollut. Doom tarjosi myös jännitystä ja huumoria.

Hieman minua jäi harmittamaan se, että en tunnistanut ensimmäisen ja toisen Doomin ympäristöjä elokuvassa lainkaan. Toki elokuva pohjautuukin pelisarjan kolmanteen osaan, mutta kuten monet muut Doomin ystävät, myös minä jäin kaipaamaan ykkös- ja kakkososien sisältöä – ihan vain nostalgiasyistä.

Odotin siis tunnistavani myös edes jonkin vanhempien Doom-pelien jaksoista lavasteissa. Elokuvan lavasteet näyttivät kuitenkin olevan enemmänkin Alien-elokuvista kuin Doom-tietokonepeleistä. Lisäksi minua haittasi hieman se, miten monia pelien hirviöistä oli jätetty pois elokuvasta. Käytännössä elokuvassa oli vain yhden tai kenties kahdenlaisia hirviöitä, ja suosikkini ykkösestä ja kakkosesta, Archvile (voimakas vastustaja, joka herättää pelissä tapetut hirviöt uudelleen henkiin), oli jäänyt kokonaan pois.

Tarinan edetessä kiinnitin kuitenkin huomioni elokuvassa esiintyvään kromosomiseerumiin, joka aiheuttaa sen, että sen vaikutuksen alaisena keho regeneroituu nopeasti, eli pystyy käytännössä huijaamaan kuolemaa parantamalla itsensä. Pelinörttiminua kutkutti huomata, että Archvile oli kuin olikin jotenkin Doom-elokuvan ”hengessä mukana”.

Doom ei suinkaan ole lähtöteokselleen uskollinen adaptaatio, mutta vaikka elokuva poikkesi paljon pitämistäni tietokonepeleistä, se oli silti viihdyttävä.

Ja viihdyttävää oli myös huomata katsojien reaktioista elokuvateatterissa ketkä olivat Doomiin tutustuneet ja ketkä eivät. Elokuvan häpeilemättömän suorat, pilke silmäkulmassa tehdyt viittaukset peleihin saivat yleisössä aikaan hyväntahtoisen naurunremakan, kun yhtäkkiä mieleen pulpahtivat muistot 1990-luvun alusta, kun ensimmäistä, tietokonepelien kehityksessä uraauurtavaa Doomia pääsi pelaamaan.

Itsekin hykertelin siinä vaiheessa, kun elokuva siirtyi muutamaksi minuutiksi katsomaan maailmaa päähenkilön silmin kuten tietokonepeliä pelatessa. Ja nauruksi hykerrys muuttui siinä vaiheessa, kun kuvan alalaitaan ilmestyi peleistä tuttu sätkättävä moottorisaha päähenkilön aseeksi vihollisia vastaan.

Vähintään yhtä paljon minua nauratti kuitenkin myös se, mitä ympärilläni salissa tapahtui: harvoin kolmekymppiset, aikuiset miehet nauravat elokuvateatterissa niin paljon ja niin hartaasti.

 

 


[i] Inglis, Fred 2000. Brideshead Revisited revisited: Waugh to the knife, teoksessa Giddings, Robert ja Erica Sheen (toim.) 2000. The Classic Novel: From Page to Screen. Manchester: Manchester University Press, s. 185.

[ii] Writing Studio, The (ei vuosilukua). The Art of Writing and Making Films: Adaptation & Remakes, http://www.writingstudio.co.za/page614.html (9.5.2005; sivustolla ei tekijätietoja).

[iii] Bazin, André (1968), What is cinema? Berkeley: University of California Press, s.76, lainattu teoksessa Andrew, Dudley 1984. Adaptation, teoksessa James Naremore (toim.) 2000. Film Adaptation. New Brunswick, NJ: Rutgers University Press, s. 35.

[iv] The Writing Studio, mainittu lähde.

[v] Bluestone, George 1957 (1968). Novels into Film. Berkeley: University of California Press, s. 5.

 
1 kommentti

Kirjoittanut : 24/06/2013 Kategoria/t: Ajatuksia, Harrastukset

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , ,