RSS

Avainsana-arkisto: Dublin

Hääpäivä Irlannissa

Nettituttuni noin yhdeksän vuoden takaa, John, meni naimisiin perjantaina 15. päivä noin tunnin matkan päässä Dublinista. Sain kutsun häihin, mutta työkiireiden vuoksi päätin lopulta jättää menemättä. Sinänsä minulla olisi ollut vapaapäiviä käyttämättä, mutta kuuden päivän työviikot ovat edelleen käynnissä enkä halunnut poistua kaupungista kun tiesin, että tiimistä kuitenkin joutuu useampi olla viikonloppuna töissä. Parin päivän matkan tekeminen myös tuntui kaiken tämän hässäkän keskellä uuvuttavalta. Olinkin itse tuolloin perjantaina normaalisti töissä, sekä myös lauantaina.

Meitä on Facebookissa useampi ihminen nettituttuporukastamme — Teksasissa, Washingtonin osavaltiossa, Kaliforniassa, Irlannissa, Alankomaissa, Ruotsissa, Skotlannissa, Englannissa ja Intiassa. Päätin lähettää heille kaikille viestin, jossa ehdotin keräyksen pistämistä pystyyn lahjaa varten. Lupauduin myös ostamaan kortin ja tulostamaan mahdolliset onnitteluviestit sen matkaan meiltä kaikilta.

Esitin lahjavaihtoehdoksi lahjakortin ostamista ravintolaan, jotta tuore aviopari pääsisi juhlistamaan vihkimistään hyvän ruoan ja juoman pariin. Idea sai kannatusta ja päädyimmekin ottamaan lahjakortin Irlannin ainoaan kahden Michelin-tähden ravintolaan, Restaurant Patrick Guilbaudiin, jonka on myös sanottu olevan Dublinin kallein ravintola.

Laitoin mielessäni lahjakortin arvon tavoitteeksi 200 euroa, mutta se ylittyi innokkaiden kaverusten toimesta reilusti. Lopullinen lahjakorttisummamme oli 375 euroa. Sillä saa ravintolassa kahdelle hengelle jopa kahdeksan ruokalajin maistelumenun juomineen.

John lähetti meille kaikille Facebookissa viime yönä kiitosviestin. He olivat tuoreen vaimonsa Olgan kanssa käymässä kotona hääviikonlopun jälkeen muutaman tunnin verran ennen lennähdystään Kuubaan häämatkalle. John oli varsin kiitollinen ”hienosta ja koskettavasta” lahjasta ja kertoi kyyneleen tai pari pilkottaneen silmäkulmasta viestejä lukiessa.

Tulipa hyvä mieli antajille! ^_^

Kortin mukaan tulostetut onnitteluviestit.

Kortin mukaan tulostetut onnitteluviestit.

Mainokset
 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 19/11/2013 Kategoria/t: Ihmiset

 

Avainsanat: , , , ,

Dublin-viikonloppu 26.-28.11.2010

Meillä oli taas kerran nettiystävysten tapaaminen, tällä kertaa Dublinissa. Meitä oli paikalla parhaimmillaan kuusi ihmistä: kaksi paikalle aikonutta joutuivat perua tulonsa, Jon rahasyistä ja Rob siitä syystä, että passi oli käynyt pesukoneessa turhan monta kertaa.

Dubliniin vääntäytyivät minun lisäkseni Misty ja Laura Teksasista ja Washingtonista, Rens Hollannista sekä pari irlantilaista, John Dublinista ja Niall tunnin junamatkan päästä Dublinin ulkopuolelta.

Laura ja Misty saapuivat Irlantiin jo torstaina, minä puoliltapäivin perjantaina ja Rens perjantai-iltana. Muut olivat aamupäiväretkellä Dublinin ulkopuolella kun saavuin kaupunkiin, joten pyörähdin katsomassa hostellini vieressä sijaitsevan Trinity Collegen kampusta. Muun muassa sen vuoksi, että Samuel Beckett, irlantilaiskirjailijoista suosikkini, opiskeli 1920-luvulla siellä ranskaa, italiaa ja englanninkielistä kirjallisuutta ja myös luennoi siellä 1930-luvulla. Tätä nykyä Trinityssä on noin 20-vuotias Samuel Beckett -keskus, jonka osana on asiaankuuluvasti myös teatteri.

Kampuksen rakennukset olivat upeita.

Kuljeskelin päämäärättömästi ympäriinsä vielä parisen tuntia. Olin ajatellut käyväni Writer’s Museumissa (Kirjoittajien museo), mutta harmikseni en ollut kirjoittanut sen osoitetta ylös, ja muistikuvani sen sijainnista kartalla olivat liian hatarat, joten se ei sattunut reitilleni. Jalkojen väsähdettyä kävin ostamassa päivän Guardianin ja menin lukemaan sitä pubiin Guinness-tuopin ääreen.

Tapasimme viimein porukalla noin puoli seitsemältä ja suuntasimme pubiin syömään. Rens liittyi seuraan noin tuntia myöhemmin.

Vaihdoimme jossain vaiheessa paikkaa rock-henkiseen baariin, jossa menikin loppuyö. Erikoista kyllä, puolen yön jälkeen havahduimme siihen, että ulkona välkkyi kirkas valo satunnaisesti. Kun poistuimme baarista neljän maissa kebab-paikkaa kohti, totesimme, että välkkyminen jatkui edelleen. Kesti hieman aikaa tajuta, että kyseessä oli salamointi. Pian kuitenkin alkoi jyristä siihen malliin heti salaman välähdyksen jälkeen, että huomasimme ukkosen olevan suoraan kaupungin yllä.

Kävimme syömässä, ja kun tulimme pihalle, oli alkanut sataa lunta. Eikä mitään normaalia lunta, eikä edes rakeita, vaan jotain niiden väliltä. Kevyttä, mutta kiinteää, styroksipallojen kaltaista lumiraesadetta, jollaista en ollut koskaan aiemmin nähnyt. Ja lunta tuli sankasti.

Matkalla hostelleille, lumisota alkamaisillaan. Kuvan otti John.

Misty, joka matkasi Dubliniin lämpöisestä Teksasista, oli innoissaan lumesta.

Teksasilainen lumitanssi.

Kun muut olivat menneet hostellilleen, John saattoi minut omalleni. Tunnelma aamuöisessä Dublinin keskustassa oli surrealistinen: kadut olivat tyhjiä ja hiljaisia, maa oli valkoisenaan lumesta ja joka puolella pubien ja kauppojen varashälyttimet ulisivat kuin viimeistä päivää, luultavimmin aiemman salamoinnin vuoksi.

Pakollinen black metal -henkinen poseerauskuva sillalla.

Meillä oli tarkoitus lähteä lauantaina aamukymmeneltä matkaan Dublinin ulkopuolelle Malahideen ja Howthiin, pariin pikku merenrantakylään, mutta koska kello oli noin viisi kun pääsimme pehkuihin, aamun lähtöä myöhäistettiin parilla tunnilla. John kävi aamusta huollattamassa autonsa ja tuli sillä perässä, kun me muut otimme junan Howthiin.

Kävimme alkuiltapäivästä lauantaina Howthissa puolen tunnin junamatkan päässä Dublinista. Saimme vapaana kuljeksivan koiran seuraksemme joksikin aikaa.

Howth oli tuttu paikka edelliseltä Dublinin reissulta, mutta tällä kertaa siellä oli paljon kylmempi. Pakkasta oli vain noin pari astetta, mutta meren läheisyys ja tuuli tekivät siitä paljon brutaalimman tuntuisen. Lisäksi edellisyönä satanut lumi ja jää oli pakkautunut ylös kalliolle johtavalle polulle niin, että kalliolle nouseminen — ja sieltä laskeutuminen — olisi ollut liian uhkarohkeaa. Jätimme yrityksen pariin metriin turvallisuussyistä.

Howthista John ajoi meidät Malahideen, jossa kävimme tutustumassa paikalliseen linnaan, joka oli Talbotin perheen omistuksessa 800 vuotta. Suvun viimeinen jäsen, viime vuonna Australiassa kuollut Rose Talbot joutui myymään linnan, osittain kyetäkseen maksamaan perintöverot. Nykyisin linnan omistaa Irlannin valtio.

Niall, Rens, Misty ja John kävelevät linnalle. Laura jätti unenpuutteen vuoksi päiväretken välistä ja kävi mm. seuraamassa kaupungilla talousvaikeuksien keskellä kamppailevien irlantilaisten mielenosoitusta.

Kävelimme metsikön läpi linnalle auringon laskiessa. Paluumatkalla olikin sitten niin pimeää, että tien hahmottaminen metsän keskellä oli hieman haasteellista. Sähkövalaistus on yliarvostettua. 😀

Linnan sisätiloissa kuvaaminen oli valitettavasti kielletty. Koristeellisista seinien ja kattojen puuleikkauksista, upeista huonekaluista ja vaikuttavan iäkkäästä kirjastosta olisi ollut mukava saada kuvia.

Illaksi palasimme Dubliniin ja siellä syömisten ja juomisten pariin pubiin. Tällä kertaa minä luovutin jo puoliltaöin, sillä työviikon — ja edellisen illan myöhään valvomisen — jälkeen unelle oli tarvetta. Muut olivat jatkaneet kuulemma puoli viiteen lauantaiyönäkin!

Sunnuntaina ei sitten ihmeempiä ehtinytkään. Kävimme syömässä valtavan perinteisen irlantilaisen aamiaisen paahtoleipineen, pekoneineen, papuineen, kananmunineen, sienineen, paistettuine tomaatteineen, makkaroineen, verimakkaroineen, white puddingkeineen (kuin verimakkara, mutta ilman verta) ja pannulla paistettuine perunaleipineen. Aamiaisen jälkeen Laura jatkoi junalla matkaa eteläiseen Irlantiin, jossa hänen reilun viikon Irlannin kiertomatkailunsa alkoi. Misty ja Rens jäivät vielä päiväksi Johnin kanssa Dublinia kiertelemään. Minä puolestani suuntasin lentokentälle ja toivoin, että lentoani ei peruttaisi. Eikä peruttu; se oli vain kenties puolisen tuntia myöhässä sääolosuhteiden vuoksi. Dublin vaikuttaa selviytyvän paremmin talviolosuhteista kun Lontoo. Lentoni oli kuitenkin sopivaan aikaan siinä mielessä, että laskeutumiskenttäni Gatwick oli jo päivän päästä suljettu lumisateiden vuoksi, peräti muutamaksi päiväksi.

Edellisestä kerrasta, kun amerikkalaisnaisia näin, ehti kulua pari vuotta. Toivottavasti ei menisi niin kauaa seuraavaan kertaan. Rensin kohdalla on puolestaan ilmassa mahdollisuus siitä, että hän saisi työpaikkansa puolesta siirron Lontooseen ensi vuonna. Saa nähdä, miten käy!

Johnin näin jo nyt menneenä viikonloppuna uudestaan: hän tuli kaverinsa Emman kanssa pitkäksi viikonlopuksi Lontooseen ja spesiaalitapauksena maanantai-iltana amerikkalaisbändi Neurosiksen keikalle. Liityin heidän seuraansa keikalle; joukossa oli myös sunnuntai-iltana camdenilaisessa metallibaarissa tapaamamme chileläinen Pablo, joka innostui lähtemään keikalle myös, sekä Emman ystävä John.

Asiasta kolmanteen, viimeksi mainittu John yllätti minut siinä vaiheessa, kun kysyin häneltä mitä hän tekee työkseen. Ulkonäön perusteella olisin veikannut hitsaria. Pystyin helposti kuvittelemaan noin 35-vuotiaan pitkätukan poninhäntäpäähän hitsarin kypärän ja ruumiillisen työn tekijältä näyttävän kehon päälle hitsarin haalarit. John tekee kuin tekeekin ruumiillista työtä, mutta hieman eri mielessä kuin ajattelin. Hän on ammatiltaan freelance-palsamoija, joka kiertää ympäri Irlantia valmistamassa ruumiita avoimen arkun hautajaisia varten. Kovin tarkkoja yksityiskohtia en onnistunut hänen työstään saamaan, mutta pääroolissa on kaikkien ruumiin nesteiden (mukaan lukien virtsa ja ulosteet) poistaminen, kaulavaltimon kaivaminen esiin ja veren korvaaminen formaldehydipohjaisella kemikaaliliuoksella. Ruumis myös luonnollisesti pestään, puetaan, meikataan ja sen hiukset kammataan/muotoillaan. Palsamoija tekee työnsä yksin, tai kuten John sanoi, hänen työtoverinsa on käsiteltävä ruumis. Taitaa olla tähän mennessä erikoisin ammatti, johon olen live-elämässä törmännyt. Mikäli aikaa keskustelulle ennen keikkaa olisi ollut enemmän, olisi ollut mielenkiintoista kuulla enemmänkin muun muassa siitä, miten tuonkaltainen ammatti vaikuttaa ihmisen näkemyksiin kuolemasta, elämästä ja ruumiillisuudesta. Ei tuohon hommaan ihan kuka tahansa heikkohermo pystyisi.

 
2 kommenttia

Kirjoittanut : 07/12/2010 Kategoria/t: Ihmiset, Matkailu

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , ,

Internet-ystäviä <3

Ensimmäinen ”virallinen” ulkonakäynti-ilta tällä Lontoon reissulla oli eilen. Tapasin eilen alkuillasta kaksi internet-ystävääni ensimmäistä kertaa oikeassa elämässä. Internet-tuttujen tapaaminen on minulle jo aikalailla arkipäivää, olin ennen eilisiltaa tavannut jo useampia nettituttuja ympäri maailmaa. Kaikki heistä tuntevat toisensa ainakin suurin piirtein netissä, koska olemme kaikki alunperin saman metallibändin keskustelupalstalle kirjautuneet.

Useimmat meistä ovat yhä edelleen aktiivisia pienemmällä ja intiimimmällä keskustelufoorumilla, jossa jäseniä on 25, ja jossa kuulumisia vaihdetaan ja iloja ja suruja jaetaan päivittäin. Viime vuonna teimme porukalla myös esimerkiksi ”lahjakierroksen”, jolloin jokainen vastaanotti ja lähetti pienen yllätyspaketin, johon oli saanut ostaa mitä halusi tietyllä, yhdessä sovitulla rahasummalla. Minä sain upean luontoaiheisen kuvakirjan Yhdysvalloista Davidilta, ja itse lähetin muun muassa teemukin, avainnauhan ja Muumi-käsipyyhkeen Mikelle Englantiin.

 

sta viime vuonna.

Yllätyspaketti Davidilta USA:sta viime vuonna.

)

David kirjoitti kirjan alkuun myös kirjeen ja piirsi lahjan sisältöön sopivan luontoaiheisen kuvan, heh. : )

Ensimmäinen nettituttutapaamiseni oli Tuska-festivaaleilla, muistaakseni vuonna 2005, jolloin tapasin helsinkiläisen Tomaksen. Sitä seurasi kesäkuun 2006 reissu Berliiniin Metallican keikalle – Berliinissä vietin muutaman päivän ruotsalaisen Alexin kanssa, joka oli silloin Saksassa vaihdossa.

Kolmas nettiystävyys, joka siirtyi oikeaan elämään, taisi olla sitten vuonna 2007, Tuska-festareilla taas, jolloin Sandra Tukholmasta liittyi minun ja parin kaverini seuraan metallimusiikkia kuuntelemaan. Sandra teki Tuska-keikan meidän kanssamme toistamiseen heti seuraavana vuonna. Seuraava nettiystävätapaaminen oli jälleen ulkomailla, tällä kertaa Amsterdamissa (marraskuussa 2007), jossa kävin ystäväni kanssa, ja jossa seuraamme liittyi Rens etelämpää Hollannista.

Sitten vuorossa olikin massiivisempi kokoontuminen, syyskuussa 2008. Suunnittelimme porukalla pari isompaa tapaamista, toisen Dubliniin ja toisen Amsterdamiin. Dublinissa meitä oli seitsemän: John ja Stephen Irlannista, Rob Skotlannista, Mike Englannista, Laura ja Misty Yhdysvalloista (Washingtonista ja Texasista) ja minä. Mike näytti siellä minulle aiemmin lähettämäni avainnauhan, joka hänellä oli ollut käytössä siitä saakka, kun posti pakettini hänelle perille toukokuussa 2008 vei.

Tapaamisessa mukana olleiden ihmisten taustat olivat hyvin erilaiset, mutta silti meillä on paljon yhteistä, muutakin kuin raskaampi musiikkimaku. (Yksi yhdistävä tekijä oli mm. se, että monella oli vaikeuksia ymmärtää, mitä John vahvalla irlantilaisaksentillaan oikein yritti sanoa.) Tapaamisen ikäjakauma oli kahdestakymmenestä kolmeenkymmeneenkahteen, mukana oli työttömiä, valtion virkamiehiä, tietokonenörttejä, opiskelijoita ja yksi filosofian tohtori.

Täytyy sanoa, että Guinness ei koskaan ole maistunut niin hyvältä kuin Dublinissa, Guinnessin kotikonnuilla ja siinä mahtavassa seurassa.

Irlantilaismiehiä lukuun ottamatta koko porukka jatkoi parin päivän päästä matkaa Amsterdamiin, jossa seuraan liittyivät vielä Bev Walesista, Jon Englannista, vanha tuttu Rens Hollannista, sekä Marcus ja Linnéa Ruotsista. Amsterdamin jälkeen porukka hajosi. Osa lähti kotiin, osa Belgiaan, osa etelä-Hollantiin, ja minä jäin vielä Amsterdamiin. Yllätykseksemme kohtasimme tosin Marcuksen, Linnéan ja Robin kanssa vielä muutaman päivän päästä Eindhovenin lentokentällä – Rob lähti kohti Skotlantia, ja meillä muilla sattui olemaan sama lento Tukholmaan. Itse tapasin Tukholmassa vielä vanhan kunnon Sandran, sekä toisen tukholmalaisnettitutun, Björnin.

Kaikki tapaamiset tähän mennessä ovat olleet ihania – kuten kaikki asianosaiset ihmisetkin. Sama kaava jatkui myös eilen illalla.

Eilen tapaamistani nettitutuista toinen oli lontoolainen, iranilaista syntyperää oleva Ali, joka asuu itse asiassa aika lähellä minua. Alin kanssa olimme samalla keskustelufoorumilla vuosina 2004-2006, ja sittemmin olemme pitäneet yhteyttä satunnaisin sähköpostiviestein. Toinen tämän illan online-elämätuttavuus oli Dana, joka asuu Arabiemiraateissa (nopeasti ja loisteliaasti rakennetussa Dubaissa), mutta oli nyt käymässä englantilaisen poikaystävänsä luona täällä. Danan kanssa olemme tunteneet toisemme muistaakseni vuodesta 2007.

Koska olemme toisillemme tuttuja metallihenkisistä piireistä, aiheeseen sopivasti aloitimme illan metallibaarista nimeltä The Intrepid Fox (suom. Peloton kettu), joka sijaitsee aivan Lontoon ytimessä. Sen jälkeen siirryimme Sohoon illalliselle, Nando’s-nimiseen ravintolaan, joka on erikoistunut tarjoamaan kanaa erilaisissa muodoissa. Sieltä vääntäydyimme ruokaa hieman sulateltuamme vielä Leicester Squaren tuntumaan, jossa on Ciao, spagettiravintola/jäätelöbaari (kyllä, Ciaon menu koostuu spagetista ja jäätelöstä), joka oli auki puoleen yöhön. Siellä söimme herkulliset jälkiruoat ennen kuin nukkumatti alkoi kutsua.

 

Dana, Ali ja minä Ciaon ulkopuolella.

Dana, Ali ja minä Ciaon ulkopuolella.

Ali ja hänen australialainen tyttöystävänsä Maureen veivät minut illan päätteeksi bussipysäkille Trafalgar Squarelle, ja Ali tuuppasi minut oikeaan suuntaan menevään bussiin. Pääsinkin turvallisesti perille, vaikka bussissa siinä puoliltaöin istuessa hieman mietityttikin, että missäs hemmetissä sitä kuuluu ihmisen jäädä pois kyydistä. Kyseessä oli vasta kolmas bussimatkani – sekä ensimmäinen yöbussireissu ja ensimmäinen matka St. John’s Woodiin.

Mutaisen ikkunan – lumisateen jäljiltä rapa on roiskunut täällä ihan kiitettävästi – läpi oli vähän hankala seurata tienviittoja ja kadunnimikylttejä, mutta lopulta rupesi tulemaan vastaan tuttuja kadunnimiä, ja pystyin paikantamaan bussin olinpaikan tarpeeksi ajoissa. Niin paljon rakastamani maanalainen kun ei tosiaan enää kulkenut tuohon aikaan, eikä se ole muutenkaan ilta-aikaan maailman turvallisin kulkuväline, joten ihan hyvä saada harjoitusta iltabusseilla kulkemisessa.

(Ennätykseni ruuhkametroloukussa on muuten nykyään seitsemän. Eli mahduin St. John’s Woodin asemalla aamuruuhkan aikaan vasta seitsemänteen laiturille tulleeseen junaan. Täytyy sanoa, että kuudennen junan kohdalla alkoi otsasuoni jo vähän sykkiä. Myöhästyin töistä tuona aamuna 21 minuuttia.)

Lontoossa olisi vielä yksi nettituttu, jonka kanssa olemme suunnitelleet menevämme tuopille tai parille tässä joskus. Tätä Leticiaa en tunne kovinkaan hyvin vielä, mutta oli selvää heti alusta alkaen, kun hän tälle samalle metalliaiheiselle keskustelufoorumille liittyi, että meillä natsaa hyvin yhteen. Koitetaan kehittää tapaamista tässä lähiaikoina. : )

 
2 kommenttia

Kirjoittanut : 08/02/2009 Kategoria/t: Ihmiset

 

Avainsanat: , , , , , ,