RSS

Avainsana-arkisto: Homeros

Elokuva-adaptaatiosta — Osa III: Pinnan alla — Essee 11: Taru sormusten herrasta ja Akilleen kantapää

________________________________

KUUSITOISTA PIENTÄ ESSEETÄ
ELOKUVA-ADAPTAATIOSTA
________________________________

Osa III: Pinnan alla

Essee 11:      Taru sormusten herrasta ja Akilleen kantapää
Essee 12:       Adaptaation suunta kohti katsojaa
Essee 13:       Millainen on hyvä adaptaatio?
Essee 14:       Kohti uudenlaista adaptaatiokäsitystä
Essee 15:       Elokuva on elokuva, kirja on kirja
Essee 16:       Adaptaation tulevaisuus

________________________________

”Kyllähän konditionaali onnistuu elokuvassa, koska siinä on myös sanoja ja dialogia. Ei elokuva ole pelkästään liikkuvaa kuvaa. Mutta sitä minä en aivan täysin ymmärrä, että miksi mainitsemasi professorin mukaan elokuvan PITÄISI jotenkin kuvata konditionaali visuaalisesti,” adaptoija yrittää. ”Konditionaali on verbaalisen kielen osa.”

Tuottajan hymy rapisee lattialle. Miehen nenänreiät lepattavat holtittomasti.

”Ja konditionaali on perkeleen tärkeä osa tämän kirjan proosaa.”

”Mutta kun kirjassa ei ole muuta kuin sanoja, ei voida kiinnittää huomiota muuhun kuin sanoihin.” Adaptoija puhuu pehmeimmällä ja vähiten provosoivalla äänensävyllään. ”Elokuva on niin monitasoinen rypäs erilaisia ja yhtäaikaisia merkityksen luojia, että yksi metafora tai konditionaalin esittäminen eivät juuri kokonaisuudessa paina. Kielikuvat ovat tärkeitä kirjallisuudessa, mutta niiden asema ei ole sama elokuvassa.”

Tuottaja vetää keuhkonsa täyteen ilmaa ja muljauttaa silmämunansa hetkeksi kattoon. Kun pää palaa takaisin alas, ja hänen silmänsä porautuvat jälleen adaptoijaan, huulilla on erehtymättömän väkinäinen tekohymy.

”Oletko koskaan lukenut Malisen tutkimusta metaforista Thomas Hardyn romaaneissa? Tai Liljan tarkastelua vertauksista Virginia Woolfin tuotannossa? Tai Björkstånin aluevaltausta metaforien osalta Kurt Vonnegut juniorin kirjoissa?”

Adaptoija nilkauttaa hartioitaan ja niiskaisee.

”Ensimmäinen asia, jonka huomenna aamulla teet, on että menet Turun yliopiston kirjastoon ja luet nuo tutkimukset kannesta kanteen.”

”Mutta kun elok–”

”Pää kiinni.”

Essee 11:      Taru sormusten herrasta ja Akilleen kantapää

Wolfgang Petersenin ohjaama elokuva Troija (Troy, 2004) pohjaa Homeroksen tarueepoksiin Ilias ja Odysseia. Sekä Homeroksella että elokuvassa Akhilleus kuolee, kun Paris ampuu tätä kantapäähän nuolella, mutta siinä missä Homeroksella ensimmäinen nuoli osuu, elokuvassa kohtausta pitkitetään ja Paris joutuu yrittämään useamman kerran. Elokuvantekijöiden ratkaisulle on ainakin kaksi motivoivaa tekijää.

Yhtenä syynä tähän on jännitteen nostaminen: Paris (jota näyttelee Orlando Bloom) ampuu monta kertaa ohi ennen tappavaa osumaa. Jännitys nousee joka kerran jälkeen sillä samaan aikaan Helenan henki on vaarassa. Samalla pitkitetty kohtaus antaa katsojan rauhassa yhdistellä asioita mielessään samalla kun jännite nousee. Toinen syy Parisin ohimenevään jousikömpelyyteen löytyykin sitten juuri asioita hieman kauempaa yhdistelemällä – vaikka viittaus onkin sen verran selkeä, että se tuskin jää keneltäkään elokuvia viime vuosina seuranneelta huomaamatta.

Parisin jousiammuntakohtauksen pitkittäminen ja nuorukaisen jousiammuntaan keskittyminen ohjaa katsojaa palauttamaan mieleen toisen jousenkäsittelytaiturin nimeltä Legolas. Eikä Troijan jousiammuntakohtaus tietenkään viittaa Legolasiin J.R.R. Tolkienin kirjassa Sormusten herrasta, vaan siitä tehtyyn elokuvaan. Ja nimenomaan Peter Jacksonin 2000-luvun alun trilogiaan, ei vuoden 1978 elokuva-adaptaatioon. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että Troijan Paris näyttää häkellyttävästi samaiselta Sormusten herran Legolasilta, mikä puolestaan on seurausta siitä, että heitä molempia näyttelee mainittu Orlando Bloom. Tätä kautta katsojalle annetaan mahdollisuus nähdä hetken legendaarinen Legolas yhdistyneenä vielä legendaarisempaan Parisiin.

Näin Troijan kohtauksessa kiertyvät yhteen Homeros ja antiikin Kreikan mytologia tuhansien vuosien takaa, Troija-elokuva itse, jonka osana kuva on, tarua tuntemattomalle huoli siitä, miten Akhilleukselle käy, Peter Jacksonin elokuvatrilogia, Tolkienin taru, ja Bloom itse näyttelijäpersoonana.

Yhden kuvan viittaus toisiin teksteihin (eli intertekstuaalisuus) on läpitunkevaa, ja kun katsoja kokee kaiken tämän yhdessä hetkessä, tuloksena on mielihyvän tunne. Moni katsoja taputtaa itseään olalle tyytyväisenä elokuva-, kirjallisuus- ja kulttuuritietämyksestään – riippumatta siitä, ovatko he koskaan lukeneet Homerosta tai Tolkienia tai edes nähneet Jacksonin Sormusten herrasta muuta kuin trailerin.

Troijan kohtauksen intertekstit ovat kuitenkin kaikki heille tuttuja tavalla tai toisella ja niiden yhdistämisen huomaaminen elokuvan kohtauksessa saa sisäisen hymyn karehtimaan terveen narsistisessa hengessä. Toisiin elokuviin tehdyt viittaukset ovatkin elokuvan ystäville yksi suurimpia mielihyvän lähteitä. Adaptoijalta voikin kysyä: miksi ihmeessä jättää tällaiset mahdollisuudet käyttämättä?

Mainokset
 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 10/11/2013 Kategoria/t: Ajatuksia, Harrastukset

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Elokuva-adaptaatiosta — Osa II: Piilossa — Essee 9: Toiseen asteen luovuus

________________________________

KUUSITOISTA PIENTÄ ESSEETÄ
ELOKUVA-ADAPTAATIOSTA
________________________________

Osa II: Piilossa

Essee 6:        Adaptaatio elokuvan tekemisen muotona
Essee 7:        Adaptoijan työkalupakki
Essee 8:        Adaptoijan ääni
Essee 9:       Toisen asteen luovuus
Essee 10:      Totuuden puhumisesta

________________________________

”Haihattelija.”

”A-anteeksi?”

”Sivulla 137. Kirjassa. Nyt.”

Adaptoija tuntee käsiensä alkavan täristä kuin hyytelö turbulenssin aikana. Sormien välistä tihkuu kylmää hikeä kirjan aatelisenoloisille nahkakansille. Adaptoija räpeltää itkua pidätellen kohti sivua 137. Tuottaja hönkii sipulinhajua niskaan.

”Sivun neljästoista rivi. Lue se minulle ääneen.”

Adaptoijaa pyörryttää. Hänen äänensä värähtää kuin raihnaisella mummolla: ”Mies oli istunut aloillaan jo tuntikausia.”

Tuottajan silmä poraa reikää adaptoijan ohimoon.

”Miten perkeleessä sinä muka kuvittelet tuon lauseen adaptoivasi?”

Adaptoija oikaisee hieman lysyisiä hartioitaan ja nielaisee enimmät hermokuolat ennen kuin avaa suunsa.

”Jos pistettäisiin mies käsikirjoituksessa tupakansavuiseen huoneeseen, jossa on rutistettuja kahvimukeja. Laitetaan tuhkakuppi täyteen tupakantumppeja ja mies heittämään lehti pöydälle ja löystyttämään kravattiaan. Katsoja varmasti kyllä–”

”Turpa kiinni, kyrvänsyylä. Kysyikö joku sinulta jotakin?”

Essee 9:      Toisen asteen luovuus

Esseekokoelmassaan populaarikulttuurista Markku Koski kutsuu elokuva-adaptaatiota toisen asteen luomiseksi.[i] Ilmaisua ei uskoakseni ole tarkoitettu halventavaksi, onhan Koski suuri elokuvan ystävä. Tästäkin huolimatta se pitää sisällään vihjeen valitettavan yleisestä suhtautumistavasta adaptaatioon: adaptaation prosessissa käytetty luovuus on ”toisasteista”, ikään kuin vain pienimuotoista näpertelyä sellaisen materiaalin parissa, joka on jo kertaalleen luotu.

Adaptaatiotutkija Sarah Cardwell puolestaan toteaa, että elokuva-adaptaatio on itsenäinen taideteos, jota pitäisi arvioida elokuvana, ei versiona kirjasta.[ii] Näin ollen myös itse adaptaation tekeminen ei enää määritykään muka-helpoksi kirjan ”kuvittamiseksi” tai sen ”siirtämiseksi” valkokankaalle, vaan laajemmin yksinkertaisesti elokuvan tekemiseksi. Tämä puolestaan kyseenalaistaa täysin näkemyksen adaptaatiossa käytettävän luovuuden toisasteisuudesta.

Myös kirjailijat itse unohtavat joskus, mistä on kyse. Muun muassa Kosken lainaama Veijo Meri on sanonut kirjojensa adaptoimisesta: ”Jos esitys on hyvä, tuntuu kuin minulle olisi tehty oikeutta, jos huono, vääryyttä. Huomaamattani omin tulkinnan omakseni tai tuomitsen sen, kykenemättä muistamaan, että oma osuuteni on kumpaisessakin tapauksessa yhtä vähäinen.”[iii] Tosiasiassahan kirjan kirjoittaja ei ole teoksellaan ottanut askeltakaan elokuvan tekemistä kohti. Vasta adaptoija tekee sen.

Kysymys luovuudesta adaptaatiossa on myös minulle henkilökohtaisesti olennainen: kirjoitan elokuvakäsikirjoitusta, joka on adaptaatio. Teen adaptaatiotani Homeroksen eepoksen pohjalta, mutta en yritäkään kirjoittaa kuin Homeros. Itse asiassa minulla ja Homeroksella ei ole juuri mitään yhteistä. Elän eri aikakaudella kuin eepoksen kirjoittaja, kulttuurinen taustani on erilainen, ja näkemykseni siitä, mitä on olla ihminen poikkeaa tarun kirjoittajan näkemyksistä.

Näen myös tarun päähenkilön eri tavalla kuin Homeros: siinä missä tämä on runoilijalle sankariksi syntynyt ja sankareista kenties suurin, minulle tarinan päähenkilö on olosuhteittensa kasvatti, ystäviensä rakentama, epäonnisten sattumusten johdosta kokonaiseksi itsensä kasvattava inhimillinen ihminen. Minä en usko siihen, että jotkut ihmiset yksinkertaisesti syntyvät sankareiksi – ja tämä näkyy adaptaatiossani.

Samaisesti, kun suomalainen metallibändi Children of Bodom adaptoi popprinsessa Britney Spearsin kappaleen omaan musiikkilajiinsa, lopputulos kuulostaa enemmän Bodomeilta kuin Spearsilta. Näin ollen kaikesta tekstienvälisyydestä huolimatta taideteos, adaptaatiokin, on aina välttämättä tekijänsä näköinen, ei niinkään hänen, jonka teokseen sillä mahdollisesti viitataan enemmän tai vähemmän suoraan.

Mikä tärkeintä, myös omasta kokemuksesta tiedän, että loppujen lopuksi luovan työn tekemisen kannalta katsottuna kirjailijan ja adaptoijan välillä ei ole eroa. Ja tästä samaisesta syystä käsikirjoituksen etusivulle tulee tekijän paikalle minun nimeni. Minä olen sen luoja, aivan kuten Andy Warholin Marilyn on Warholin Marilyn, ei alkuperäisen valokuvaajan Marilyn, saatikka sitten Monroen itsensä teos.

Todellisuus on tämä: elokuva-adaptoijallakin on edessään tyhjä paperi. Kaikki on mietittävä uudelleen ja elokuvan kannalta: se, mikä toimii kirjassa ja sanoin kuvattuna, ei välttämättä toimi lainkaan valkokankaalla ja fotorealistisena.[iv]

Samoin kaikki on mietittävä uudelleen adaptoijan oman itsen kannalta. Kysymys kuuluu: ”miten minä reagoin lähtötekstiin?”. Se, että lähtöteksti on olemassa, ei suinkaan tee adaptoijan työtä tehdyksi. Päinvastoin, siitä työ vasta alkaa.

 

 


[i] Koski, Markku 1985. Runoilijat ja musa, teoksessa Alemmat taiteet. Rauma: Länsi-Suomi Oy:n kirjapaino, s. 24.

[ii] Cardwell, Sarah 2002. Adaptation Revisited: Television and the Classic Novel. Manchester: Manchester University Press, s. 28.

[iii] Koski, Markku 1985. Haanpään näköispainos, mainittu teos, s. 89.

[iv] Sinyard, Neil 2000. ‘Lids tend to come off’: David Lean’s film of E.M. Forster’s A Passage to India, teoksessa Giddings, Robert ja Erica Sheen (toim.) 2000. The Classic Novel: From Page to Screen. Manchester: Manchester University Press, s. 147.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 08/11/2013 Kategoria/t: Ajatuksia, Harrastukset

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , ,