RSS

Avainsana-arkisto: Hot Shots 2: kaikkien jatko-osien äiti

Elokuva-adaptaatiosta — Osa III: Pinnan alla — Essee 12: Adaptaation suunta kohti katsojaa

________________________________

KUUSITOISTA PIENTÄ ESSEETÄ
ELOKUVA-ADAPTAATIOSTA
________________________________

Osa III: Pinnan alla

Essee 11:      Taru sormusten herrasta ja Akilleen kantapää
Essee 12:      Adaptaation suunta kohti katsojaa
Essee 13:       Millainen on hyvä adaptaatio?
Essee 14:       Kohti uudenlaista adaptaatiokäsitystä
Essee 15:       Elokuva on elokuva, kirja on kirja
Essee 16:       Adaptaation tulevaisuus

________________________________

Tuottaja kerää voimiaan uuteen ponnistukseen ja oikaisee kravattiaan. Adaptoija seuraa löysästi katseellaan kaksoisleuan väräjävää ylösalaista matkaa liian tiukan kauluksen päällä.

”Kuten arvostettu akateeminen lähteeni minulle kertoi, kun kirjasta tehdään adaptaatio sekä kirjaa että kirjailijaa kohdellaan samalla välttämättä halventavasti,” tuottaja selventää.

”Mutta emmehän me ole tekemässä mitään kirjalle. Saatikka sitten kirjailijalle,” adaptoija yrittää.

Tuottaja jähmettyy aloilleen. ”Mitä helvettiä tuo nyt muka on? Kyseenalaistatko sinä ruoja professorin näkemykset?”

”Mehän teemme vain elokuvan,” adaptoija sanoo.

Raivonpunan poskilleen nostattanut tuottaja tärisee hetken miettiessään sivaltavaa kommenttia. Viimein sellainen löytyy:

”Haista sinä kuule paska.”

Essee 12:      Adaptaation suunta kohti katsojaa

Eräät elokuvat rakentuvat vahvasti jollekin toiselle elokuvalle, kuten esimerkiksi komedia Hot Shots! (1991), joka seurailee mitä herkullisimmalla tavalla kahdeksankymmentäluvun hittielokuvaa Top Gun (1986). Koko Hot Shotsin juoniasetelma viittaa Top Guniin, lisäksi jotkut kohtaukset ovat adaptaatioita tuosta 1980-luvun lentäjäelokuvasta.

Hot Shots! rakentaa paljolti komiikkansa näille tunnistettaville viittauksille ja hyödyntää niiden mukanaan tuomat voimavarat. Elokuvan henkilökaarti on kuitenkin sen verran vahva, ettei Hot Shots! nojaa yksin näihin intertekstuaalisiin viittauksiin vaan komedia toimii myös vähemmän valveutuneelle elokuvayleisölle. Esimerkiksi amiraali Bensonin sotakokemukset[i] ja tasaisen varmasti pettävä logiikka eivät voi olla hurmaamatta ja naurattamatta.

Myös Hot Shots 2: kaikkien jatko-osien äiti (Hot Shots! Part Deux, 1993) jatkaa samaa perinnettä ja viittaa muun muassa elokuviin Navaronen tykit (The Guns of Navarone, 1961), Punaisen Lokakuun metsästys (The Hunt for Red October, 1990), Basic Instinct – vaiston varassa (Basic Instinct, 1992), Terminator 2: Tuomion päivä (Terminator 2: Judgement Day, 1991) sekä muun muassa suoraan Irakiin ja Persianlahden sotaan, sillä yksi elokuvan päähenkilöistä on itse Saddam Hussein.

Tämänkaltaiset suorasukaiset viittaukset eivät kuitenkaan rajoitu vain komedialliseen tarinankerrontaan. Esimerkiksi elokuvassa Wildfell Hallin asukas (The Tenant of Wildfell Hall, 1996), joka on adaptaatio Anne Brontën 1800-luvun puolivälissä kirjoitetusta romaanista, käytetään pastissimaisesti viittausta toiseen adaptaatioon.

Wildfellissa pikkupoika ajaa isossa talossa kolmipyöräisellä pitkin käytäviä ja etsii isäänsä. Kamerakulma on sama kuin Stanley Kubrickin ohjaamassa elokuvassa Hohto (The Shining, 1980), joka pohjaa Stephen Kingin samannimiseen romaaniin.[ii] Tämän viittauksen myötä Wildfellin kohtaus saa ylimääräistä ahdistavuutta, mikäli katsoja tunnistaa kuvan ja muistaa Jack Nicholsonin näyttelemän, karmaisevalla tavalla järkensä menettäneen isän Kubrickin adaptaatiosta.

Samalla puolitoista vuosisataa kuroutuu umpeen yhdessä kuvassa, kun vuoden 1996 Wildfell-adaptaatio palauttaa viittauksessa Hohdon filmatisoinnin Brontën romaaniin. Samaisessa Wildfell Hallin asukkaassa on myös kohtaus, joka viittaa selkeästi elokuvaan Piano (1993).[iii]

Tällaisia viittauksia tekevät siis myös kirjojen adaptoijat, eivät sen takia, että piruuttaan poikkeaisivat lähtötekstistä, vaan nimenomaan hyödyntääkseen viittausten voiman muun muassa tunnelman luojina. Tällaiset laajennukset syventävät adaptaatiota ja tuovat uudenlaista näkökulmaa käsiteltävään aiheeseen. Kun viittauksia tehdään muihin elokuviin, lähtökohtana on kohdemedian historiallinen konteksti ja näkemys siitä, että elokuvayleisö tuntee elokuvaa laajemmaltikin.

Kyse on siis lähtötekstin maailmasta irrottautumisesta luovalla tavalla, sekä katsojan että adaptoijan kannalta katsottuna. Kuten luovan kirjoittamisen asiantuntija Eija Mattinen toteaa, luovuus on vanhan tiedon yhdistelemisestä uudella tavalla.[iv] Näin ollen luovuudessa itsessäänkin on jo kyse intertekstuaalisuudesta sanan laajassa merkityksessä.

Tämä osoittaa adaptaation suunnan: se ei lopulta palaa kirjaan tai kirjallisuuteen, eikä sen ole tarkoituskaan. Päinvastoin, se luo uusia merkityksiä ja suuntaa kohti uusia ja uudenlaisia vastaanottajia: elokuvan katsojia.

 

 


[i] Kuten suorasukaiset ilmoitukset ”Olen lentänyt 194 sotilastehtävää, ja joka ainut kerta minut ammuttiin alas. Itse asiassa en ole eläissäni laskeutunut lentokoneella.” tai ”Minulla on kallossani nyrkin kokoinen sirpale. Matkamuisto Pork Chop Hillin taistelusta. Tämä saatanan tupeekin pysyy päässä vain magneetilla.”

[ii] Cardwell, Sarah 2002. Adaptation Revisited: Television and the Classic Novel. Manchester: Manchester University Press, s. 191.

[iii] Ibid.

[iv] Mattinen, Eija 1995. Prosessikirjoittaminen: tee kirjoittamisesta seikkailu. Helsinki: Painatuskeskus.

Mainokset
 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 11/11/2013 Kategoria/t: Ajatuksia, Harrastukset

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,