RSS

Avainsana-arkisto: interteksti

Elokuva-adaptaatiosta — Osa III: Pinnan alla — Essee 15: Elokuva on elokuva, kirja on kirja

________________________________

KUUSITOISTA PIENTÄ ESSEETÄ
ELOKUVA-ADAPTAATIOSTA
________________________________

Osa III: Pinnan alla

Essee 11:      Taru sormusten herrasta ja Akilleen kantapää
Essee 12:       Adaptaation suunta kohti katsojaa
Essee 13:       Millainen on hyvä adaptaatio?
Essee 14:       Kohti uudenlaista adaptaatiokäsitystä
Essee 15:       Elokuva on elokuva, kirja on kirja
Essee 16:       Adaptaation tulevaisuus

________________________________

”Elokuva on yksinkertainen ja vaillinainen,”[i] tuottaja selventää edelleen adaptoijalle. ”Tämän eräs adaptaatiotutkija teki minulle hyvin selväksi toissapäivänä.”

”Minusta tuntuu, että–”

”Eihän elokuvassa ole kuin preesens. Kirjallisuudesta löytyy imperfekti, perfekti, jopa pluskvamperfektikin!” Tuottaja innostuu. ”Ja imperatiivi! IMPERATIIVI!”[ii]

Adaptoija vetää syvään henkeä ja yrittää tehdä sen huomaamattomasti.

”Vaikka elokuvan tapahtumat tapahtuvat silmien edessä juuri nyt, se ei tarkoita sitä, etteikö ihminen tajuaisi, että tarinassa on aikatasoja. Elokuvassa on siis mennyt ja tuleva aika, koska katsoja ymmärtää kerronnan niin.”

Lauseen edetessä tuottajan pupillit kutistuvat ja kaulajänne alkaa väristä. Adaptoija näkee tämän ja laskee tahtomattaan katseensa tuottajan muhkeista kulmakarvoista viiksien kautta paidan kaula-aukosta rehottaviin rintakarvoihin ja siitäkin vielä alemmas.

”Kun ei se elokuva pysähdy siihen valkokankaalle…” Samassa adaptoija huomaa, miten tuottajan massiivinen rintakehä laajenee äärimmilleen ja pysähtyy siihen. Adaptoija laskee katseensa lattialle ja ääni madaltuu kuiskaukseksi. ”…vaan se merkitys rakentuu katsojan aivoissa.”

Huoneeseen laskeutunut hiljaisuus viiltelee adaptoijan korvia. Adaptoijan suuhun nousee sapen maku. Tuottaja on punainen ja tärisee.

Adaptoija nostaa hitaasti päätään ja katse kohtaa tuottajan tuuheiden kulmakarvojen alla kekälöivät silmät. Sillä hetkellä koko universumi tuntuu puristuvan pienen toimistohuoneen ympärille. Adaptoija huomaa syvimpien lihastensa antavan periksi ja rentoutuvan. Hän sulkee silmänsä; lakipiste on saavutettu.

Essee 15:      Elokuva on elokuva, kirja on kirja

Elokuva-adaptaatio on siitä mielenkiintoinen taidemuoto, että se tunnustaa heti kättelyssä suhteensa toiseen taideteokseen. Näin vastaanottajan ei tarvitse itse etsiä ja pyrkiä tunnistamaan tätä tiettyä intertekstiä: hänen tehtäväkseen tuntuu jäävän enemmänkin näiden kahden teoksen välisen suhteen hahmottaminen.[iii] Kirjan lukenut adaptaation katsoja etsiikin varmasti automaattisesti yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia elokuvan ja kirjan välillä, mutta tämä keskinäisen suhteen hahmottaminen elokuva-adaptaatiosta puhuttaessa ei yleisemmällä tasolla riitä, sillä ei voida missään tapauksessa olettaa, että kaikki elokuvan katsojat ovat myös lukeneet kirjan.

Tässä suorasukaisessa toiseen taideteokseen kiinnittymisen tunnustamisessa näyttää olevan vaaransa. Usein tuntuu siltä, että sillä hetkellä kun adaptaatio tunnustaa yhteytensä kirjalliseen teokseen, elokuvan identiteetti ja yksilöllisyys hautautuvat kirjan voiman alle. Aivan kuin elokuva ei olisi juuri mitään kirjan tekstin ulkopuolella; elokuva saa merkityksensä kirjan sivuilta, eikä se luo merkityksiään itse.

Markku Koski toteaa esseessään, että adaptaatio on tuottanut musiikin puolella usein hyviä tuloksia ja uudistanut samalla kohdemedian ilmaisua. Koski kuitenkin on sitä mieltä, että elokuvassa näin ei ole tapahtunut: ”On ikäänkuin [sic] piilouduttu patsaiden taakse. Todella persoonalliseen satsaukseen perustuvaa työtä ei ole näkynyt.”[iv] Tämä puolestaan on hänen mielestään suoraa seurausta nimenomaan siitä, että adaptaatioita arvotetaan sinnikkäästi sen pohjalta onnistuvatko ne olemaan uskollisia alkuperäisteksteille.

Elokuva-adaptaation uudenlainen hahmottaminen edellyttääkin sitä, että elokuva ja kirja nähdään toisistaan erillisinä taideteoksina. Toki niillä on luonnollisesti yhteys toisiinsa, sillä elokuvaa sellaisena kuin se adaptaationa esiintyy tuskin olisi tehty ilman kirjallista teosta, mutta olisi otettava huomioon myös se, että elokuva luo omat viittaussuhteensa ja merkityskenttänsä, ja se ulottuu paljon kauemmas kuin vain lähtöteoksensa sivuille.

Elokuva-adaptaation autonomisuus korostuu John Steinbeckinkin huomiossa, kun hän toteaa kirjailijan viimeisen sanan olevan kirjassa, minkä jälkeen adaptoija on vapaa tekemään tekstille mitä haluaa ja omalla tyylillään.[v] Näin yksiselitteisesti asian ilmaisee myös laki.[vi]

Ohjaaja Francis Ford Coppolan adaptaatioelokuva Ilmestyskirja. Nyt. (Apocalypse. Now., 1979) on yksi niistä adaptaatioista, joissa ei piilouduta patsaiden taakse. Myös Koski kiittelee Coppolan mielikuvituksen vapautta tämän käytettyä elokuvassaan Joseph Conradin romaania Pimeyden sydän vapaasti ja viitteenomaisesti. Kosken mukaan teosten välisen sidoksen löyhyyden takia kumpikin teos tukee toistaan eikä pyri tukahduttamaan.[vii]

Tutkija Jonathan Bignell sanoo Draculasta, että koska tarina on ihmisille niin tuttu, se voidaan kirjoittaa uudelleen vapaalla kädellä, ja täyttää uudet Draculat uudenlaisin alluusioin ja teemoin.[viii] Bignellin mukaan Dracula-adaptaatiot eivät ime elinvoimaansa ainoastaan Bram Stokerin romaanista vaan myös koko kirjallisesta vampyyritraditiosta sekä tarinan teatteriversioista.[ix] Tämä pätee kuitenkin adaptaatiossa kaikkiin teoksiin, olivat ne historiallisesti tai kulttuurisesti missä tahansa asemassa. Elokuva-adaptaatioiden soisikin elävän elämäänsä elokuvina, joilla on omanlaisensa sanoma.

Näin päästäisiin mukavasti siihen, että Kosken mainitsema kohdemedian ilmaisu uudistuisi myös elokuvan puolella. Kaiken kaikkiaan adaptaation tekemiseen tarvitaan suurempaa rohkeutta ja uudenlaisia visioita, jotka kertovat rehellisesti maailmasta, jossa me tänä päivänä elämme. Kuten taiteessa yleensäkin, adaptaatiossakin rajana on lopulta vain mielikuvitus.

 

 


[i] Giddings, Robert 2000. Pickwick Papers: beyond that place and time, teoksessa Giddings, Robert ja Erica Sheen (toim.) 2000. The Classic Novel: From Page to Screen. Manchester: Manchester University Press, s. 38.

[ii] Cardwell, Sarah 2003. About time: Theorising adaptation, temporality, and tense. Literature Film Quarterly 2003, Vol. 31 Issue 2, p.82. Elektroninen lähde, EBSCOhost (1.6.2004).

[iii] Tämä kuitenkin vain siinä tapauksessa, että sekä kirja että elokuva ovat molemmat vastaanottajalle tuttuja – käytännössä kirjalla ja elokuvalla on kuitenkin useimmiten omat, erilliset yleisönsä.

[iv] Koski, Markku 1985. Runoilijat ja musa, teoksessa Alemmat taiteet. Rauma: Länsi-Suomi Oy:n kirjapaino, s. 24.

[v] Bluestone, George 1957 (1968). Novels into Film. University of California Press, s. 167.

[vi] Brady, Ben 1994. Principles of Adaptation for Film and Television. Austin: University of Texas Press, s. 4.

[vii] Koski, Markku 1985. Pimeyden sydän. Nyt., mainittu teos, s. 111.

[viii] Bignell, Jonathan 2000. A taste of the Gothic: film and television versions of Dracula, teoksessa Giddings, Robert ja Erica Sheen (toim.) 2000. The Classic Novel: From Page to Screen. Manchester: Manchester University Press, s. 117.

[ix] Bignell, Jonathan 2000, mainittu teos, s. 121.

Mainokset
 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 31/12/2013 Kategoria/t: Ajatuksia, Harrastukset

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Elokuva-adaptaatiosta — Osa III: Pinnan alla — Essee 11: Taru sormusten herrasta ja Akilleen kantapää

________________________________

KUUSITOISTA PIENTÄ ESSEETÄ
ELOKUVA-ADAPTAATIOSTA
________________________________

Osa III: Pinnan alla

Essee 11:      Taru sormusten herrasta ja Akilleen kantapää
Essee 12:       Adaptaation suunta kohti katsojaa
Essee 13:       Millainen on hyvä adaptaatio?
Essee 14:       Kohti uudenlaista adaptaatiokäsitystä
Essee 15:       Elokuva on elokuva, kirja on kirja
Essee 16:       Adaptaation tulevaisuus

________________________________

”Kyllähän konditionaali onnistuu elokuvassa, koska siinä on myös sanoja ja dialogia. Ei elokuva ole pelkästään liikkuvaa kuvaa. Mutta sitä minä en aivan täysin ymmärrä, että miksi mainitsemasi professorin mukaan elokuvan PITÄISI jotenkin kuvata konditionaali visuaalisesti,” adaptoija yrittää. ”Konditionaali on verbaalisen kielen osa.”

Tuottajan hymy rapisee lattialle. Miehen nenänreiät lepattavat holtittomasti.

”Ja konditionaali on perkeleen tärkeä osa tämän kirjan proosaa.”

”Mutta kun kirjassa ei ole muuta kuin sanoja, ei voida kiinnittää huomiota muuhun kuin sanoihin.” Adaptoija puhuu pehmeimmällä ja vähiten provosoivalla äänensävyllään. ”Elokuva on niin monitasoinen rypäs erilaisia ja yhtäaikaisia merkityksen luojia, että yksi metafora tai konditionaalin esittäminen eivät juuri kokonaisuudessa paina. Kielikuvat ovat tärkeitä kirjallisuudessa, mutta niiden asema ei ole sama elokuvassa.”

Tuottaja vetää keuhkonsa täyteen ilmaa ja muljauttaa silmämunansa hetkeksi kattoon. Kun pää palaa takaisin alas, ja hänen silmänsä porautuvat jälleen adaptoijaan, huulilla on erehtymättömän väkinäinen tekohymy.

”Oletko koskaan lukenut Malisen tutkimusta metaforista Thomas Hardyn romaaneissa? Tai Liljan tarkastelua vertauksista Virginia Woolfin tuotannossa? Tai Björkstånin aluevaltausta metaforien osalta Kurt Vonnegut juniorin kirjoissa?”

Adaptoija nilkauttaa hartioitaan ja niiskaisee.

”Ensimmäinen asia, jonka huomenna aamulla teet, on että menet Turun yliopiston kirjastoon ja luet nuo tutkimukset kannesta kanteen.”

”Mutta kun elok–”

”Pää kiinni.”

Essee 11:      Taru sormusten herrasta ja Akilleen kantapää

Wolfgang Petersenin ohjaama elokuva Troija (Troy, 2004) pohjaa Homeroksen tarueepoksiin Ilias ja Odysseia. Sekä Homeroksella että elokuvassa Akhilleus kuolee, kun Paris ampuu tätä kantapäähän nuolella, mutta siinä missä Homeroksella ensimmäinen nuoli osuu, elokuvassa kohtausta pitkitetään ja Paris joutuu yrittämään useamman kerran. Elokuvantekijöiden ratkaisulle on ainakin kaksi motivoivaa tekijää.

Yhtenä syynä tähän on jännitteen nostaminen: Paris (jota näyttelee Orlando Bloom) ampuu monta kertaa ohi ennen tappavaa osumaa. Jännitys nousee joka kerran jälkeen sillä samaan aikaan Helenan henki on vaarassa. Samalla pitkitetty kohtaus antaa katsojan rauhassa yhdistellä asioita mielessään samalla kun jännite nousee. Toinen syy Parisin ohimenevään jousikömpelyyteen löytyykin sitten juuri asioita hieman kauempaa yhdistelemällä – vaikka viittaus onkin sen verran selkeä, että se tuskin jää keneltäkään elokuvia viime vuosina seuranneelta huomaamatta.

Parisin jousiammuntakohtauksen pitkittäminen ja nuorukaisen jousiammuntaan keskittyminen ohjaa katsojaa palauttamaan mieleen toisen jousenkäsittelytaiturin nimeltä Legolas. Eikä Troijan jousiammuntakohtaus tietenkään viittaa Legolasiin J.R.R. Tolkienin kirjassa Sormusten herrasta, vaan siitä tehtyyn elokuvaan. Ja nimenomaan Peter Jacksonin 2000-luvun alun trilogiaan, ei vuoden 1978 elokuva-adaptaatioon. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että Troijan Paris näyttää häkellyttävästi samaiselta Sormusten herran Legolasilta, mikä puolestaan on seurausta siitä, että heitä molempia näyttelee mainittu Orlando Bloom. Tätä kautta katsojalle annetaan mahdollisuus nähdä hetken legendaarinen Legolas yhdistyneenä vielä legendaarisempaan Parisiin.

Näin Troijan kohtauksessa kiertyvät yhteen Homeros ja antiikin Kreikan mytologia tuhansien vuosien takaa, Troija-elokuva itse, jonka osana kuva on, tarua tuntemattomalle huoli siitä, miten Akhilleukselle käy, Peter Jacksonin elokuvatrilogia, Tolkienin taru, ja Bloom itse näyttelijäpersoonana.

Yhden kuvan viittaus toisiin teksteihin (eli intertekstuaalisuus) on läpitunkevaa, ja kun katsoja kokee kaiken tämän yhdessä hetkessä, tuloksena on mielihyvän tunne. Moni katsoja taputtaa itseään olalle tyytyväisenä elokuva-, kirjallisuus- ja kulttuuritietämyksestään – riippumatta siitä, ovatko he koskaan lukeneet Homerosta tai Tolkienia tai edes nähneet Jacksonin Sormusten herrasta muuta kuin trailerin.

Troijan kohtauksen intertekstit ovat kuitenkin kaikki heille tuttuja tavalla tai toisella ja niiden yhdistämisen huomaaminen elokuvan kohtauksessa saa sisäisen hymyn karehtimaan terveen narsistisessa hengessä. Toisiin elokuviin tehdyt viittaukset ovatkin elokuvan ystäville yksi suurimpia mielihyvän lähteitä. Adaptoijalta voikin kysyä: miksi ihmeessä jättää tällaiset mahdollisuudet käyttämättä?

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 10/11/2013 Kategoria/t: Ajatuksia, Harrastukset

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,