RSS

Avainsana-arkisto: kirjallisuus

Ulkopuolistunut

Pyörähdin alle viikon reissulla Keski-Pohjanmaalla reilu viikko sitten. Edellisestä käynnistä oli ehtinyt vierähtää jo yhdeksän ja puoli kuukautta. Kotopuolessa oli jonkun verran muutoksia: velipojan kotona oli tehty keittiö- ja käytäväremontti, mummu oli muuttanut vanhainkotiin, toinen kissoista alkaa olla viimeisillään ikänsä (20+) puolesta. Muuten kaikki oli aika lailla kuten ennenkin.

Veljeni avovaimon kynttiläasetelma.

Vaikka sää oli harmaa ja ankea, reissu meni ihan mukavasti ja oli mukava nähdä perhettä ja ystäviä. Samalla huomasin kuitenkin — jälleen kerran — että Suomi ei ole minun paikkani enkä ikävöi sinne takaisin. Tunnen siellä oloni ulkopuoliseksi. Ja jotenkin siellä oleminen aiheuttaa turhautumisen tunnetta, joka puolestaan syö naista rotan lailla. On liian hiljaista (tosin hiljaisuus on mukavaa pari päivää aina silloin tällöin), ihmiset outoja (teki mm. mieli sivaltaa sanan säilällä töykeää ja alentuvaa lentokenttävirkailijaa Kokkola-Pietarsaaren kentällä) ja elämykselliset vaihtoehdot kaiken kaikkiaan vähissä.

Parin päivän päästä alkoi tuntua kuin sisuskalut huutaisivat virikkeitä ja jotain Elämää, mutta ulkopuolinen maailma vain ei niitä salli. On tyydyttävä siihen rajalliseen olemiseen, mitä maalaiskylässä on tarjolla. Aluksi se on rentouttavaa, mutta loppuviimein ahdistavaa. Yhdeksäntoistavuotiaana muutto Jyväskylään toi helpotusta. Sitten Jyväskylä kävi pieneksi vajaassa kymmenessä vuodessa. Lontoossa olen enemmän kotonani, ja kun en ole täällä, kaipaan sen väsymätöntä sykettä, kulttuurien sekamelskaa ja kaupungin suunnatonta kokoa. Vaikka nekin voivat joskus olla uuvuttavia, ne tarjoavat kuitenkin loputtomasti uusia kokemisen mahdollisuuksia.

Positiivisiakin asioita Suomessa on. Arvostan suuresti suomalaista rakentamisen laatua ylipäänsä, vaikka ongelmatonta sekään ei ole. Silti Suomessa pidetään rakennuksista keskimäärin ihan eri tavalla huolta kuin täällä Britanniassa, jossa lähinnä kosmeettiset korjaukset tuntuvat olevan in — ja nekin tehdään huonommin kuin voisi.

Tässä kohdin päällimmäisenä mielessä on edellisen kotitaloni käytävä-, ovi- ja ovenpielimaalaus, jossa ei suinkaan poistettu vanhaa maalia alta ja tehty kunnon pohjatyötä vaan pistetiin vain kerros tai pari uutta maalia päälle. Ei mitään järkeä. Tulos on tietenkin epätasainen ja kökkö, ja esim. vessan oven kiinni panemisessa sai sen jälkeen käyttää voimaa, sillä uusien maalikerrosten myötä siitä tuli tiukempi. Ja tähän työhön sai maalari kulumaan kirjaimellisesti kuukauden päivät, jostain ihmeen syystä. Jos hän laskuttaa työtunneista, lasku on varmasti ollut (eikä pelkästään työn konkreettiseen määrään ja laatuun  suhteutettuna) massiivinen.

Nykyisessä huoneessani maalipinta on myös laadultaan epätasainen: päätyseinän alaosaa on paikattu jälkeenpäin noin 2–3 neliömetrin alueelta, ja maalin sävy on sillä kohdin selvästi kermanvalkoinen, kun se on muualla puhtaanvalkoinen. Maali ikkunan alla, mutta onneksi piilossa sängyn takana, lohkeilee seinästä rumasti, joko liian paksun kerroksen takia tai kosteusvaurion takia. Ei mitään järkeä. Mutta rahaa on tietysti säästynyt. Huoneeni lämpöpatteri on maalattu jossain vaiheessa, ja maalattu niin, että myös termostaatit ovat saaneet osansa. Toista en ole vielä pystynyt säätämään, koska se on maalattu paikoilleen. Toisen sain sentään liikkeelle voimaa käyttäen.

Ei mitään järkeä.

Ylistys siis suomalaiselle pragmaattisuudelle ja maalaisjärjelle, mikä näkyy myös asuntojen suunnittelussa. Suomessa todella harvoin joutuu liikkua huoneesta toiseen kylki edellä, koska esim. ovi ei mahdu aukeamaan kunnolla tai kalusteet on aseteltu niin, että ne ovat kulkuväylällä. Meillä tässä talossa brasilialaisen vuokraisäntämme mielestä vessapaperiteline pitää olla tullinsuussa niin, että vessaan on mentävä sivuttain, jotta ei tönäisisi telinettä irti seinästä.

Vessa on oven levyinen ja vessanpönttö heti oven jälkeen edessä. Kulje tuosta sitten normaalisti.

Reilu viikko sitten talosta pois muuttanut australialaisnainen oli erityisen hyvä tässä irrottelussa. Parhaimmillaan teline oli lattialla jo seuraavana päivänä kiinnityksestä, mutta jostain syystä se vain aina liimataan samaan paikkaan sen sijaan, että se laitettaisiin toiselle seinälle, jossa se ei ole kulkuväylällä. Ei mitään järkeä…

Muita erityisen positiivisia suomalaiskokemuksia reissulla olivat tietysti sauna ja suklaa, mutta myös Grandiosan pepperonipizza ja äidin laittama kotiruoka. Ja ruisleipä juuston ja vihannesten kera ystäväni Tertun luona. Ai että oli hyvää.

Kaiken kaikkiaan oli kuitenkin kiva palata takaisin Lontooseen. Töihin palaaminen oli hieman epämiellyttävää, vaikka olin sinänsä ihan positiivisella mielellä, sillä viimeinen viikko ennen lomaani oli ollut työmäärältään sopiva ensimmäistä kertaa sitten huhtikuun. Luulin, että se jatkuisi sellaisena myös tästä eteenpäin, mutta ei. Tämä mennyt viikko oli todella kiireinen ja ylityöntäyteinen jälleen kerran. Tosin maanantaina ja tiistaina yksi kollega oli sairaana ja perjantaina toisen vaimo synnytti, joten meillä oli kolmena päivänä vajaa miehitys.

Toisaalta lomani aikana oli palkattu taloon kaksi uutta ihmistä, jotka olivat jo osittaisella panoksellaan mukana hommissa vaikka vielä opettelevatkin talon tavoille. Toivon mukaan työmäärä tasoittuisi taas, kunhan he oppivat hommansa ja pääsevät kunnolla työn syrjään kiinni. Tosin keskustelin italialais-brittiläisen kollegani kanssa työmäärästä keskiviikkoiltana (hänen työmatkansa on noin 2 tuntia ja 15 minuuttia ja hän oli siinä vaiheessa tehnyt ylitöitä iltakahdeksaan kolmena päivänä peräkkäin) ja hän totesi vain, että firma voisi palkata vielä kaksi henkeä lisää tasoittamaan työmäärää. Kenties sitten päästäisiin jatkuvista ylitöistä. Iloton hymy kasvoillaan hän totesi, että se ei taida kyllä oikein sopia voiton maksimointiajatteluun. Pääasia kai on, että firma kiskoo mahdollisimman paljon rahaa sisään senkin kustannuksella, että työntekijät joutuvat uhraamaan vapaa-aikansa sille ilman mitään erillistä korvausta.

Katsellaan nyt, miten tämä tästä taas lähtee menemään. Toivon omasta puolestani, että kaksi viime viikolla aloittanutta työntekijää saavat aikaan työmäärän tasoittumista seuraavien muutamien viikkojen sisällä. Jos tilanne ei helpotu, niin sitten varmaan täytyy ottaa asia uudestaan esiin esimiesten kanssa. Toivottavasti tällä kertaa myös tämä mainittu italialais-brittiläinen kollegani sanoisi omasta puolestaan esimiehille jotain, jotta minä en olisi se ainut työntekijä, jolla on aiheesta mielipide. Luulisi, että nyt kun hän sai vaimoineen perheenlisäystä perjantaina, halut tehdä ylitöitä jatkuvasti vähenisivät entisestään ja mies saisi kenties suunsa auki, tyytymätön kun kerran on.

Halua työilmapiirin parantamiseen ja työntekijöiden tietynlaiseen palkitsemiseen työpaikallani tuntuu kuitenkin olevan. Tällä viikolla siellä aloitettiin käytäntö, jossa firman puolesta jääkaappiin hommataan drinkkejä ja tarjolle pientä purtavaa perjantaisin, jotta työntekijät voisivat aloittaa viikonlopun mukavasti klo 17:30 työpäivän päätteeksi.

En sitten tiedä miten tämä tulee onnistumaan. Harvoin työpäivän voi oikeasti päättää kello 17:30 perjantaina, ylitöiksi tahtoo mennä. Olisin voinut jäädä koko illaksi nytkin perjantaina, mutta onneksi oli pöytävaraus ravintolaan entisen työkaverini kanssa. Joten tein raa’an päätöksen ilmoittaa asiakkaalle, että projektin palauttaminen ei valitettavasti onnistu perjantai-iltana, mutta palaan asiaan maanantaina. Säästin sillä itseäni ja tein ylitöitä perjantaina ”vain” puolitoista tuntia, mukaan lukien lounastunnin, jota en ehtinyt pitämään lainkaan.

Jos totta puhutaan niin viimeinen asia, jota minä perjaintai-iltana haluan on se, että jäisin vielä työpaikalle hengailemaan, vaikka sitten olutpullon ja sipsien parissa. Ei, siinä vaiheessa haluan vain mahdollisimman pian pois toimistolta ja viikonlopun viettoon. Sinänsä hyvä ajatus, mutta käytännön tasolla ei minun kohdallani varmaankaan kovin usein toimi. Enemmän pidin entisen työpaikkani tarjoamasta ”perjantaipalkinnosta”, joka salli kaikkien lähteä perjantaisin tuntia aiemmin töistä. Se oli mahtavaa! 😀

◊     ◊     ◊     ◊     ◊

Positiivisena loppukaneettina tässä mainittakoon tuore kirjallisuusaiheinen ilouutinen Suomesta. Ystäväni ja opiskelukaverini Eeva on tänä vuonna yksi kymmenestä Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaasta (linkki Hesarin artikkeliin). Onneksi olkoon Eevalle ja menestystä!

Mainokset
 
1 kommentti

Kirjoittanut : 31/10/2010 Kategoria/t: Arki, Kulttuuri, Matkailu

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , ,

Entävä hollantilainen

Juttelin marraskuussa erään vientityötä tekevän kustantajan kanssa suomalaisten vaikeudesta myydä itseään maailmalla. En tiedä puuttuuko suomalaisilta luovuutta, halua vai uskallusta, mutta jostain syystä moni suomalaisanti jää maan rajojen sisäpuolelle. Nostin kustantajan kanssa käymässäni keskustelussa esimerkiksi letut, tai kuten niitä meilläpäin kutsutaan, lätyt.

Joku innokas suomalainen yrittäjä olisi nimittäin voinut ponnistaa ulkomaille ja lanseerata letut, nuo ”suomalaiset pannukakut”, ja pistää rahoiksi samalla kun ihmisten tietoisuus Suomesta lisääntyy.

Mutta kukaan ei sitä tehnyt. Ei siis kukaan suomalainen. Hollantilaiset sen sijaan sen tekivät, täällä Lontoossa jo vuonna 1958. Maailmalla on laajemminkin tuttu käsite ”hollantilainen pannukakku”, joka on käytännössä aivan sama asia kuin suomalaiset letut. Lontoossa on pieni ketju My Old Dutch Pancake House, jossa näitä lettuja myydään neljässä eri ”pannukakkutalossa” ympäri keskistä Lontoota hyvään (= kalliiseen) hintaan. Menu sisältää myös muita hollantilaisherkkuja, sekä suolaisia että makeita. Lettuja samoin saa sekä suolaisella että makealla täytteellä.

Kävin yhdessä niistä aamiaisella syksyllä. Otin letun marjahillokkeella ja jäätelöllä.

Hollantilainen pannukakku

'Hollantilainen pannukakku' voisi ihan yhtä hyvin olla 'suomalainen pannukakku'.

Harmillista kyllä, tässä vaiheessa lettujen vieminen ulkomaille olisi kyseenalaista: meidät nähtäisiin vain hollantilaisten kopioijina.

Suomessa kyllä osataan makeiden leivonnaisten tekemisen taito, siitä ei ole epäilystäkään. Mutta jostain syystä maailmalla sitä ei vain tiedetä. Lontoossakin on helppo kuvitella, että ranskalaiset ovat makeiden leivonnaisten osaajia. Paul on ranskalaisketju, jossa myydään samalla ankealla lehtitaikinamaisella pohjalla mutta vain eri täytteillä torttuja ja piirakoita, joista ihmiset maksavat maltaita (normaali pyöreä mustikkapiirakka hieman alle 20 euroa). Maultaan ne kaikki kalpenevat suomalaisten leivonnaisten rinnalla.

Paul-ketjulla on tosin yli satavuotiset perinteet Ranskassa ja sittemmin ulkomailla — ja perinteitähän tässä maassa arvostetaan — mutta se ei poista sitä tosiasiaa (eli minun mielipidettäni), että suomalainen taito pystyisi parempaankin. Kaiken tämän vänkyttämisen jälkeenkin Paulille on kuitenkin annettava kunniansa pienistä ja sievistä leivonnaisista, ikään kuin minimuffinsseista, jotka ovat erinomaisia.

Täällä kaupoissa paikalliset donitsit, muffinssit ja muut leivonnaiset ovat haamuja vain berliininmunkkeihin, kermamunkkeihin, Fazerin pieniin marja- ja omenapiiraisiin, korvapuusteihin ja pullapitkoihin verrattuna. Puhumattakaan kotikutoisista marjapiiraista, arabialaisista maustekakuista, vaniljapullista ja muista herkuista. Suomessa olisi vaikka kuinka ulkomaille lanseerattavia leivonnaisia. Sohossa sijaitseva Nordic Bakery on tuonut tänne korvapuustit ja bostonkakun, ruisleivän, karjalanpiirakat ja tiikerikakun. Se on ihan hyvä alku, vaikka valikoima on suppea. Vielä kun kahvikin olisi tässä skandikahvilassa hyvää, niin siellä istuisi mielellään useamminkin.

Suomalaista vientityötä ruoan ja minusta erityisesti leivonnaisten parissa tulisi tehdä huomattavasti aggressiivisemmin. Suomella olisi paljon viemisen arvoista herkkupuolta.

Mutta missä ovat intohimoiset, ammattitaitoiset ja kunnianhimoiset viejät?

 
1 kommentti

Kirjoittanut : 09/01/2010 Kategoria/t: Ruoka ja juoma

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , ,

KUUMA!

Ohhoh, miten ehti vierähtää edellisestä postauksesta aikaa!

Lontoossa kaikki hyvin. Helkatin kuuma vain: kello on nyt noin seitsemän illalla, ulkona edelleen 28 astetta lämmintä ja kosteusprosentti 48:ssa (ennusteen mukaan nousussa — jostain syystä tämä nykyinenkin prosentti tuntuu kyllä jo ihan tarpeeksi pahalta). Enoni sanaa lainatakseni: önköttää.

Töissä on pitänyt kiirettä; syntymäpäivänäni Helsingissä julkistettiin minun ja lähimmän esimieheni laatima selvitys, jossa käsiteltiin taiteilijaresidenssejä kulttuuriviennin osana. Siihen sai rutistaa itsestään mehuja pihalle viimeiseen asti. Mukavaa hommaa se tosin oli, tuollainen tutkimuksellinen pipertäminen kun on aina minua kiinnostanut.

Nyt työn alla on toinen deadline, edelleen kulttuurivientiin liittyen, tosin tällä kertaa kirjallisuuden vientiin. Maanantaina pitäisi lähteä sen tuotos ulos ja vielä pitää laatia tiedotetta, oikolukea tekstiä, työstää julkaisukelpoinen kuva mukaan ja niin edelleen. Ja maanantaina alkaa sitten todellinen sähköpostirumba, kun tiedotetta ja muuta materiaalia pitää ruveta lähettelemään ympäri Britanniaa ja Irlantia. Good times.

Töissä menee kiireestä huolimatta hyvin. Sain kai noin pari viikkoa sitten tiedon tuntuvasta palkankorotuksesta, joten olen tyytyväinen. Ainut tahra työtunnoissa on se, että minulle läheinen kollega lähtee muille työlaitumille parin viikon päästä. Onneksi jää sentään Lontooseen, joten voidaan jatkossakin olla yhteydessä ja nähdä toisiamme. Mutta häntä paremmasta työtoverista voi vain unelmoida!

Edinburghin reissusta en ole siis vieläkään saanut aikaiseksi kirjoittaa, mutta jottei asioita kerry ihan hirveästi blogipostausjonoon, päivitetään tässä yhteydessä nyt ainakin tämä mennyt viikonloppu.

Yksi armaista nettitutuistani, Mike, pyörähti Lontoossa viikonloppuna, pääasiana elävän legendan BB Kingin konsertti sunnuntai-iltana. Mike oli luonani yötä, joten ehdimme viettää mukavasti pari vuorokautta yhdessä. Lauantaina menimme loppuiltapäivästä suosikkibaariini Intrepid Foxiin muutamalle oluselle. Siellä tapasimme yhteisen nettituttumme Letician ja hänen aviomiehensä Alanin. Mike tapasi heidät ensimmäistä kertaa. Meillä oli oikein mukava alkuilta, myös siinä vaiheessa, kun Leticia kaatoi reilun puoli tuoppia olutta kenkiini (kirjaimellisesti — avokkaista kun oli kyse ja olut sinkoutui kohti suoraan ylhäältäpäin).

Kaverukset Intrepid Foxissa lauantai-iltana.

Kaverukset Intrepid Foxissa lauantai-iltana.

Seitsemän jälkeen Leticia ja Alan jäivät Intrepidiin vielä jatkamaan iltaa ja Mike ja minä puolestamme jatkoimme matkaa pohjois-Lontooseen Camdeniin. Olin varannut meille liput stand up -komiikkailtaan. Leticia ja Alan eivät, harmi kyllä, voineet sinne lähteä, sillä he asuvat liian kaukana etelässä matkatakseen myöhään illalla takaisin kotiin kun junat eivät enää kulje.

Komediaklubi sijaitsi pubin yläkerrassa. Se oli pieni, loppuunmyyty ja helleaalto oli jo silloin tavoittanut Lontoon. Minulta menikin Andy Parsonsin setistä noin 10–15 minuuttia lopusta ohi, sillä olin aivan hilkulla pyörtyä ja jouduin vain keskittymään siihen, että pysyn tajuissani. Niin helvetillisen kuuma klubilla oli. Esityksen jälkeen raahustin alakertaan pubin puolelle, jossa baaritiskillä olikin jo janoisia varten vesikannu ja laseja. Join hieman vettä, jonka jälkeen lähdimmekin sitten Miken kanssa kotia kohti. Taksilla, sillä olo oli sen verran naatunut, että bussissa köröttely ei todellakaan houkutellut.

Sunnuntaina vetelehdimme neljän seinän sisällä aamupäivän alun ja suuntasimme puolen päivän lähestyessä Science Museumia eli tiedemuseota kohti. Tarkoitus oli alun perin käydä myös elokuvissa, mutta museossa vierähti sen verran aikaa, että ehdimme käydä sen jälkeen vain oluella (vahingossa; saimme pubissa juomien tilaamisen jälkeen menut käsiimme, mutta kun menin tilaamaan ruokaa tiskiltä, baarimikko pahoitteli unohtaneensa aiemmin kokonaan, että keittiö suljettaisiinkin jo ihan kohta) ja toisessa pubissa syömässä ennen kuin piti jo lähteä kotia kohti, jotta Mike ehti sieltä taas BB Kingin keikalle.

Mike Science Museumissa, lentokonepuolella.

Mike Science Museumissa, lentokonepuolella.

Lupasin pysytellä hereillä niin kauan, että Mike tulee takaisin, mutta epäonnistuin siinä surkeasti. Tekstiviesti kuitenkin herätti minut puolen yön maissa. Olin pyytänyt Mikea ilmoittamaan, kun hän on tulossa kotia kohti, jotta ehtisin pistää uunin päälle ja pitsat sinne. Natustimme siinä sitten vielä pitsaa ennen yöpuulle menoa. Maanantaiaamuna ei sitten paljoa enää ehtinyt tekemäänkään, kun Miken juna pohjoista Englantia kohti lähti puoliltapäivin. Minä olin saanut puoli päivää töistä vapaata, joten vääntäydyin töihin vasta kun olin saattanut Miken asemalle.

Viime viikonloppu siis hujahti mukavissa merkeissä. Nyt tälle viikonlopulle ei juurikaan suunnitelmia ole, mutta jotain mielenkiintoista voisi yrittää lauantaina tai sunnuntaina tehdä. Huomenna illalla tosin näen todennäköisesti taas Alia ja Maureenia, joten perjantai-ilta menee iltaa istuessa.

Tämän illan pyhitän ruoanlaitolle ja kuumuutta vastaan taistelemiselle. Ostin kotimatkalla purkin mansikkajuustokakkujäätelöä, jossa on jotain kakkukiemuroita.

Piece of Cake.

Peace of Cake.

Sitä on luvassa jälkkäriksi, kunhan ensin kokkaan itselleni vihreän thai-curryn, jossa on suuri määrä herkullisia bambunversoja ja vielä parempaa tofua, riisin kera. Nälkä kurnii nyt, loput currysta vien lounaaksi töihin huomenna. Nam!

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 02/07/2009 Kategoria/t: Ihmiset, Kulttuuri

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,