RSS

Avainsana-arkisto: kirjat

Sisältöä taas elämään

Kylläpäs ehti vierähtää luvattoman paljon aikaa edellisestä blogipostauksesta. Tässä korjaus asiaan.

Olen viime aikoina yrittänyt päästä takaisin siihen viime vuoden alkupuoliskon rytmiin, että tekisin jotain mielenkiintoista joka viikonloppu. Kun pääsi lopahtamaan tuossa vuoden loppupuolella kulttuuririentäminen ja Lontoon tutkiminen harrastusmielessä. Viimeiset kolme viikonloppua tätä uudistunutta aktiivisuutta on nyt pidetty pienin askelin yllä — ja ihan mukavin tuloksin.

Kaksi viikkoa sitten lauantaina kävin pitkästä aikaa teatterissa. Matkasin läntiseen Lontooseen Hammersmithiin Lyric-nimiseen teatteriin. Valitsin sen kohteeksi kahdesta syystä.

Ensinnäkin toinen näytelmän käsikirjoittaja-ohjaajista oli minulle televisiosta tuttu: Jeremy Dyson, joka on yksi Herrasmiesliigan käsikirjoittajista, ja joka esiintyi itse sarjassakin satunnaisissa pikku rooleissa. Herrasmiesliigan omalaatuinen ja synkkä, jossain määrin karmivakin huumori on kiehtonut minua vuosikausia.

Itse asiassa analysoin yliopistossakin jonkun sarjan sketseistä kielitieteen kurssilla, jolla perehdyttiin verbaalisen kielen ja kehon kielen sanattomien viestien tutkimiseen. Kurssilla piti kirjoittaa transkripti videokuvasta ja äänestä, eli kirjoittaa pikkutarkasti joka sana, äänne, huokaus ja epäröinti ylös ja laatia rinnalla kulkeva kaavio keskusteluun osallistuvien ihmisten eleistä, liikkeistä ja ilmeistä. Lopputulos oli, että periaatteessa videolla näkyvän keskustelun pystyi ”näkemään ja kuulemaan” vain paperista lukemalla. Ja transkripti toimi sitten tieteellisen analyysin tukipilarina. En tosin muista enää, mitä tuossa videopätkässä analysoin. Luultavasti näyttelijöiden kehonkieltä ryhmän henkilöiden välisten voimasuhteiden osoittajina. Transkriptini oli sen verran onnistunut, että opettaja kysyi luvan käyttää sitä esimerkkinä opetuksessa tuleville kurssilaisille, eli jotain tein silloin oikein, nuorena. Kun vielä muistaisi, että mitä.

Mutta nyt ajauduin pois aiheesta. Siispä takapakkia.

Toinen syy siihen, miksi halusin nähdä juuri tämän näytelmän, oli se, että en koskaan aiemmin ollut käynyt katsomassa kauhua teatterin lavalla. Kyseessä oli helmikuun lopulta alkaen Lyricissä pyörinyt Ghost Stories (Kummitusjuttuja) -niminen näytelmä. Näytelmä rakentui näennäisesti erillisten kummitusjuttujen ympärille, mutta lopussa tarinat kietoutuivat yhteen tavalla, joka oli yhtä aikaa sekä karmiva että surullinen.

Mikä tärkeintä, kiitos hyvän käsikirjoituksen, toimivan valaistuksen ja lavastuksen (ja kenties ennen kaikkea loistavan äänimaailman), näytelmä onnistui oikeasti nostattamaan paikoitellen ihokarvat pystyyn ja  sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä. Se on aika paljon se, varsinkin kun minä en henkilökohtaisesti paljosta hätkähdä ja katson kauhuelokuvia kaikista mieluiten yksin — juuri siksi, että ne tuntuisivat edes jossain.

Näytelmä onnistui siis tehtävässään erinomaisesti ja näyttää siltä, että kriitikot ja muu yleisö ovat samaa mieltä: näytelmän esityskautta on pidennetty alkuperäisestä nyt alkuunsa parilla viikolla, sillä näytelmä pyörii jatkuvasti täysille saleille. Toivon esitykselle pitkää ikää. Voisin ihan hyvin käydä katsomassa sen uudestaankin. Oli upeaa huomata, että kauhu toimii teatterin lavallakin.

Viikko sitten viikonloppuna puolestaan vääntäydyin viimein katsomaan Avatar-elokuvan, 3D:nä tietysti. Siellä istui salillinen (täysi sali edelleen, vaikka elokuvan ensi-illasta on jo yli kolme kuukautta) yleisöä 3D-kakkulat silmillä ja tuijotti sinisiä avaruusolentoja, jotka taistelivat olemassaolostaan ihmisiä vastaan. Vastoin ennakko-odotuksiani elokuva oli ihan viihdyttävä. Kolme tuntia kului nopsaan, mitä nyt takamus vähän puutui matkan varrella.

Nyt menneenä sunnuntaina huristelin bussilla tois puol jokke, Waterloon aseman tuntumaan, jossa oli vajaan viikon kestäneen suklaafestivaalin viimeinen päivä.

Väriloistoa yhdellä kojuista.

Lontoon filhamonisen orkesterin kotisalin Royal Festival Hallin edustalla oli kenties noin 30–40 kojua, joissa myytiin erilaisia suklaita ja suklaapohjaisia tuotteita kuten kuumia juomia ja esim. Snickers-pirtelöä. Jostain syystä en itse ollut tuolloin suklaansyöntituulella, joten ostin mukaani sekalaisen pussin maustettua fudgea (mitä lieneekään suomeksi, jonkun sortin toffeesukulainen?). En tosin vielä ole avannut pussia. Josko vaikka ensi viikonloppuna.

Fudgella oli oma kojunsa festivaalilla. Osa siitä oli suklaan makuista, joten koju oli selkeästi paikkansa festareilla lunastanut.

Kiertelin aikani kojulta toiselle, lähinnä vain ihastelemassa kaunista esillepanoa. Jonkun maistiaisen sain myös, mutta se ei ollut mitenkään tajunnan räjäyttävä kokemus. Kyseessä oli tee-se-itse suklaapakkauksen ohjeilla tehtyä ”kotisuklaata”. Sinänsä ihan hyvää, mutta ennemmin minua olisivat kiehtoneet maistiaiset palkintoja voittaneilta suklaamestareilta, joita kojujen seassa oli niitäkin. Ei vain osunut maistiaistarjotinta sopivasti kohdalle.

Kojut kutsuivat suklaan ystäviä.

Suklaafestareilta yritin päästä lyhintä mahdollista reittiä takaisin joen yli kulkevalle sillalle, mutta reitti ei ollutkaan niin yksinkertainen kuin se olisi voinut olla, sillä rappuset ylös oli suljettu kävelyliikenteeltä. Eksyin sitten vahingossa kirjakirppikselle sillan alla, ja ostin itselleni muutamalla punnalla Terry Pratchettin kirjan. Monet ovat häntä kekseliääksi ja hauskaksi kirjailijaksi kehuneet, mutta yhtään hänen teostaan en vielä ole lukenut. Kunhan saan Richard Powersin The Echo Makerin (suom. Muistin kaiku — järkyttävää muuten, että Suomessa kirjan hinta on yli 30 euroa; minä maksoin englanninkielisestä kirjastani netistä tilattuna noin neljä euroa) loppuun, voi olla, että on Pratchettin vuoro. Se voisi tasapainottaa mukavasti aika raskasaiheista Echo Makeria. Powersia on tosin vielä noin 500 sivua jäljellä ja työmatkojen aikana ei kovin montaa sivua saa luettua per suunta. Mutta kaikki aikanaan.

Tämän viikon päättäjäispäiville ei ole vielä mitään suunnitelmia, mutta siitä pari viikonloppua eteenpäin on jo harrasteliput taskussa. Mutta niistä toisella kerralla. Nyt unten maille. Kello herättää taas töihin vajaan seitsemän tunnin päästä.

 
2 kommenttia

Kirjoittanut : 29/03/2010 Kategoria/t: Kulttuuri, Ruoka ja juoma, Tapahtumat

 

Avainsanat: , , , , , , , , ,

Arkirutiineja ja loman paikka

Taas on aikaa vierähtänyt edellisestä postauksesta. Tätä nykyä ei hirveästi kertomisen aiheita ole, arkirutiineja kummempaa kun ei juuri tapahdu. Joten tässä seuraa peruspäivitys, jolla on mittaa sen edestä, että päivityksiä tulee nykyään harvemmin. 😛

Päivät menevät viikolla työhakemusten parissa. Entinen työpaikkani tarjosi minulle mahdollisuutta käyttää toimistoani (joka muuten olisi tyhjillään) jatkossakin, joten matkaan bussilla ”töihin” neljänä päivänä viikossa, istun toimistossani koneella sen 8–9 tuntia ja kartoitan avoimia työpaikkoja useammalta rekrytointisivustolta. Huonona päivänä hakemuksia lähtee yksi, hyvänä päivänä neljä. Tänään lähti neljä. Viikkotavoitteeni on 10–12 hakemusta; tämän viikon osalta kuusi hakemusta on jo lähetetty. Se, joka minulle sanoi joskus, että työnhaku on kokopäivätyötä, oli ihan oikeassa.

Jos viikonloppuja ei lasketa, olen nyt ollut työttömänä kahdeksan päivää. Tuntuu, kuin olisin ollut sitä jo kuukauden. Joulukuu lähestyy ja samalla varaamani joululento Suomeen (18.12.). Jos en ole saanut siihen mennessä töitä, joudun suurella todennäköisyydellä jäämään Suomeen vähintään kuukaudeksi (jotta voisin tulla tänne takaisin työnhakuun suomalaisella työttömyystuella kolmeksi kuukaudeksi). Mikä puolestaan tarkoittaisi hyvin suurella todennäköisyydellä sitä, että joutuisin muuttamaan Lontoossa muualle, sillä vuokranantajani toivoo pidempää vuokrasuhdetta ja sitä, että vuokrakausien vaihteet sijoittuisivat kesään ja vuodenvaihteeseen. Viimeinen vaihtoehto on Suomeen jääminen. Mikä tarkoittaa sitä, että joutuisin muuttaa Suomen sisällä joka tapauksessa, jos töitä meinaan saada. Todennäköisesti Helsinkiin. Ja Lontoon jälkeen pikkuinen peräkylä, jota Helsingiksi kutsutaan, ei totta puhuen kiinnosta pätkääkään. Eli lopputulos on se, että toivon palaavani Lontooseen joka tapauksessa. Kyse on vain siitä, kuinka pian.

Itse en ole pitänyt lukua hakemuksista, joita olen lähettänyt. Kyllä ne tallessa tässä koneella ovat, mutta en välttämättä haluakaan tarkkaa lukumäärää tietää. Yksi brittiystävistäni kertoi työttömänä ollessaan lähettäneensä 12 päivän aikana yli 40 hakemusta. En tajua, miten hän siihen pystyi. Tosin jotkut hakemukset ovat simppelimpiä, mutta toisiin saatekirjettä vääntäessä saattaa vierähtää se kaksi tuntia helpostikin, varsinkin, jos joutuu muokata ansioluetteloakin uuteen uskoon. Vapaa-aikaakin olisi hyvä olla ja lomapäivä tai pari pitäisi pitää välillä. Vähemmän lohdullista tuossa ystäväni tapauksessa on se, että hän ei kuullut pihaustakaan yhdestäkään noista yli neljästäkymmenestä työpaikasta. Nykyisen työpaikkansa hän löysi lopulta suhteilla: hänen kaverinsa tiesi avoimesta työpaikasta firmassaan ja vinkkasi siellä, että tätä tyyppiä muuten kannattaisi haastatella.

Minulla 40 hakemuksen raja ei vielä ole mennyt rikki, tosin en tiedä kuinka pitkä matka tuohon rajapyykkiin on. Ei kovinkaan pitkä, luulen. Muistan lukeneeni jollain suomalaisella keskustelupalstalla, että joku oli lähettänyt 98 hakemusta, eikä ollut saanut yhtään haastattelukutsua.

Minulla on sentään yksi haastattelu takana. En koskaan kuullut työnantajasta mitään takaisinpäin, enkä soittanut itsekään heille, sillä en oikeasti ollut kiinnostunut työpaikasta — lähes neljä tuntia päivässä työmatkoihin ja epäkiinnostava rahapelitoimiala, ei kiitos. (Eräästä viime viikolla hakemastani työpaikasta kuului seuraavaa: työnantajan mielestä minua ei voida harkita pestiin, sillä asun liian kaukana työpaikasta. Työmatka olisi minulla tuonne ollut 20 minuuttia junalla. Ei mikään matka Lontoossa! Viimeiset kuukaudet, sen jälkeen kun siirryin metrolakon jälkeen maanalaisen käyttäjästä bussien käyttäjäksi leppoisuussyistä, olen istunut bussissa töihin 45 minuuttia.)

Mutta niin, en siis sentään ihan noin säälittävä ole kuin tuo keskustelupalstan 98 hakemuksen tapaus. Tosin toivottaisin kyllä haastattelun tai pari tervetulleeksi taas tässä lähitulevaisuudessa. Saisi välillä edes jotain onnistumisen kokemusta. Jos ei tässä parin viikon sisään ala kuulua mitään, marssin paikalliseen työvoimatoimistoon ja pyydän heiltä vinkkejä ja kenties apua ansioluetteloni hiomiseen. Mistä sen tietää, vaikka olen ihan hakoteillä tämän vieraassa maassa työn hakemiseni kanssa.

Nyt kun työpaikkani ei enää maksa kuukausimatkalippua, olen vähentänyt kaupungilla liikkumista runsaasti. Metroa en käytä enää juuri ollenkaan sen kalleuden takia ja pyrin kävelemään mahdollisimman paljon. Viime torstaina pidin kuitenkin ”vapaapäivän” ja ostin päivän matkustuslipun, jolla reissasinkin sitten ympäri kaupunkia asioita hoitamassa. Kaikki kun alkoi olla loppu aina vanupuikoista kasvovoiteeseen ja hammastahnasta sukkahousuihin.

Busseissa kertalippu on vain punnan, joten bussilla körryytänkin aina toimistolle. (Voisin toki kävelläkin sinne, jos olisin masokisti. Pääsisin toimistolle noin tunnissa ja vartissa, mutta en viitsi raahata tietokonettani sinne käsipelillä, joten valitsen bussin mukavuussyistä.) Tosin enää en tee sitä, mitä aiemmin tein harva se päivä: otin töitten jälkeen bussin Oxford Streetille, kävin siellä ruokakaupassa ja otin toisen bussin kotiovelle. Nyt säästän sen punnan kun kävelen ruokakauppaan kodin päässä ja menen koko matkan sillä yhdellä ja samalla bussilla, joka jättää minut 10 minuutin kävelymatkan päähän kotoa. Tosin se ruokakauppa on väärällä puolella kotia: joutuu ensin kävelemään kodin ohi ja vielä toiset 10 minuuttia kaupalle, himputti vieköön. 😛 Parina sunnuntaina olen tosin kävellyt iltapäivällä lempikapakkaani kirjan kanssa, istunut siellä yhden tuopin verran lukemassa (noin 2–3 tuntia) ja ottanut bussin takaisin kotiin. Kävelymatka baariin 1h 15min, bussimatka kotiin noin 35 minuuttia. Tuo on ollut viikon kohokohtia. 😆

Viikonloppuisin olen lähinnä kotosalla, pesen pyykkiä, siivoilen ja totta kai pelailen tietokoneella (tällä hetkellä työn alla on taktinen roolipeli Fallout Tactics: Brotherhood of Steel). Luen myös entistä enemmän kirjoja. Tätä nykyä Neil Gaimanin Smoke and Mirrors -novellikokoelma on viimeistä novellia vaille luettu. Lukujonossa ovat:

  • John Steinbeckin To a God Unknown vuodelta 1933 (sain sen lahjaksi kaverilta, joka yöpyi kesällä luonani)
  • John Cornwellin kartoitus saksalaisista tiedemiehistä ja natsien tutkimusprojekteista ensimmäisestä maailmansodasta Kolmannen valtakunnan tuhoon, Hitler’s Scientists. Science, War and the Devil’s Pact (2003)
  • Richard Powersin romaani The Echo Maker (2006), jota joku suositteli eräällä keskustelufoorumilla. Se kertoo miehestä, joka saa auto-onnettomuudessa pahan aivovamman. Mies uskoo häntä hoitavan naisen vain näyttävän, kuulostavan ja käyttäytyvän kuin siskonsa, mutta olevan kaksoisolento. Lopulta miehen käsitys myös omasta identiteetistä alkaa hämärtyä.
  • Lionel Shriverin We Need to Talk about Kevin (2005), jonka ostin käytettynä entisen työkaverini puhuttua siitä. Kirja kuulemma muutti hänen käsitystään siitä, mitä kirjallisuus voi olla. Kirja pakottaa puhumaan itsestään ja se sai ainakin entisen työkaverini itkemään valtoimenaan. Romaanissa äiti ruotii mahdollisia syitä siihen, miksi hänen pojastaan tuli koulusurmaaja.
  • Koraanin lukeminen on minulla kesken myös. Sain ilmaiskappaleen Lontoon kirjamessuilla loppukeväästä. Olen menossa vasta toisessa kirjassa ja lukeminen on aika hidasta, sanakirjaa kun joutuu aina välillä konsultoida. Ja jos tekstistä meinaa jotain myös irti saada, niin täytyy lukea ajatuksen kanssa. (Kielikorvani ei muuten sano, kuuluuko sen olla ”joutuu konsultoida” vai ”joutuu konsultoimaan”. Valitsin yllä olevaan lauseeseen sanamuodon täysin summamutikassa.)

Tuossa on siis lukemista vähäksi aikaa. Olenkin kiitettävästi pysytellyt poissa kirjakaupoista tänä vuonna. Australiassa asustaessani lähetin paketissa kirjoja Suomeen, kun niitä kummasti kertyi siellä ollessa. Ensimmäiset kuukaudet Lontoossa vältin tietoisesti kirjakauppoihin astumista. Nyt olen hieman hellittänyt siinä vakaumuksessani, tosin nettikirjakaupat kiinnostavat enemmän. Niistä kun saa kirjoja käytettyinä ja huokeaan hintaan. Vaikka ei täällä peruskaupoissakaan kirjoilla turhan korkeita hintoja ole. Perusromaanit ja novellikokoelmat irtoavat noin 8–9 eurolla ja kirjakaupoissa on paljon alennuksia ja esim. kolme kahden hinnalla -tarjouksia.

Mistä tulikin mieleeni, että en voi käsittää sitä, että suomalaiset eivät nouse barrikadeille kirjojen korkeiden hintojen vuoksi. Briteille kelpaavat hyvin pehmeäkantiset pokkarit, miksi Suomessa myydään kovakantisia kirjoja 25–30 euron hintaan? Miksi kirja on Suomessa lähempänä luksustuotetta kuin käyttötavaraa? Eikö asialle voisi tehdä jotain? Joku? Joskus?

Otsikossa mainittu loman paikka tulee muuten nyt viikonloppuna. Kesälomani oli kokonaista seitsemän päivää, joten päätimme erään brittikaverini kanssa lähteä pikareissuun. Otimme äkkilähdön ja tempaisemme Prahaan muutamaksi päiväksi lauantaina. Kaverin nimeä en kerro, koska äiti rupeaa taas mielessään liioittelemaan ja kuvittelemaan kaikenlaista. 😛

 
1 kommentti

Kirjoittanut : 06/10/2009 Kategoria/t: Arki

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , ,

Pyhäinhäväistys, mea culpa

Vuokraan täällä Lontoossa huonetta kolmikerroksisesta talosta. Vuokranantajani — vanhempi brittiläis-suomalainen pariskunta — asuvat siis samassa talossa. He ovat oppineita ja lukeneita, ja sen huomaa. En tiedä montako tuhatta kirjaa tässä talossa on. Yksin minun huoneessani niitä on jo yli 300. Kirjoja löytyy vielä kahdesta muustakin huoneesta, jotka on molemmat käytännöllisesti katsoen vuorattu kirjahyllyillä lattiasta kattoon. En muista, onko olohuoneessakin vielä kirjoja. Käyn siellä tuskin koskaan.

Minun huoneessani olevat kirjat käsittelevät muun muassa brittiläistä kulttuuria, suomalaista kirjallisuutta ja kirjallisuushistoriaa, musiikkia ja kuvataidetta ja esimerkiksi antiikkihuonekaluja. Lisäksi täällä on sanakirjoja.

Vuokraemäntäni lajitteli nämä aiheet kirjahyllyihin ennen tuloani kuulemma minua ajatellen. Että voisin tutustua brittiläiseen kulttuuriin ja sen historiaan täällä ollessani. Että voisin jatkaa halutessani kirjallisuuden ja kirjallisuushistorian parissa, entisenä kirjallisuuden opiskelijana. Että voisin tarvittaessa löytää kätevästi sanakirjoja. Että voisin lukea musiikista, entisenä musiikin aktiiviharrastajana. Että voisin tutustua kuvataiteeseen ja antiikkiin.

Parilla hyllyrivillä komeilee lisäksi Encyclopædia Britannica -tietosanakirjasarjan 200-vuotisjuhlapainos vuodelta 1970. Encyclopædia Britannicasta sanotaan, että laajassa sarjassa tiivistyy yhteen kaikki ihmiskunnan tieto. Ja yhden painoksen kansien väliin mahtuu paljon. Maailmassa tiedetään olevan kaksi ihmistä, jotka ovat lukeneet kaksi eri Encyclopædia Britannican painosta kokonaan. Ensimmäinen heistä on kirjailija C. S. Forester ja toinen on amerikkalainen bisnesmies Amos Urban Shirk, joka luki 11. ja 14. painokset. Shirkin ja Encyclopædia Britannican 11. painoksen (vuodelta 1911) suhteesta tiedetään se, että Shirk luki painosta noin kolme tuntia joka ilta, ja tällä vauhdilla koko 11. painoksen lukemiseen häneltä kului neljä ja puoli vuotta.

Yhdessä huoneeni kirjahyllyistä oli ensimmäiset viikot toinenkin Encyclopædia Britannican painos, tämän aiemmin mainitun 200-vuotisjuhlapainoksen lisäksi. Nämä huoneessani aiemmin olleet noin 30 paksua kirjaa olivat kyseisen tietosanakirjan 9. painos, reilusti yli satavuotias rivi muhkeita ja kunnianarvoisia — ei pelkästään sen näköisiä — kirjoja.

Encyclopædia Britannican 9. ja 11. painosta pidetään maailmanlaajuisesti tietosanakirjojen merkkipaalupainoksina, jotka ovat ansioituneita sekä tieteellisellä tasolla että tyylillisesti. Viktoriaaniselta aikakaudelta peräisin olevaa 9. painosta kutsutaan scholarly editioniksi, eli vapaasti suomennettuna vaikkapa oppineiden painokseksi, sillä sen tekijäkaartiin kuului arvostettuja tieteentekijöitä ja jälki oli sen mukaista.

Encyclopaedia Britannica, 9. painos (vuosilta 1875–1889).

Encyclopædia Britannica, 9. painos (vuosilta 1875–1889).

Kuuluisa 9. painos on sittemmin siirretty selkäni takaa toiseen huoneeseen, jotta tavaroillani olisi enemmän säilytystilaa. Painoksen siirtäminen seinän taakse pieneen kirjavarastoon tavaroitteni takia tuntui kyllä suoraan sanottuna pyhäinhäväistykseltä. Varsinkin, kun niiden tilalla hyllyssä on nyt muun muassa 400-sivuinen Lontoon kaupunkikartta, 10 vuotta vanha matkaopas, vitamiinitabletteja, suihkugeeliä, kasvovettä, silmänympärysvoidetta, käsirasvaa, vanulappuja, muotovaahtoa, ripsiväriä, kynsilakkaa, hiusöljyä jne.

Kaupunkikartta. Matkaopas. Vitamiinitabletteja. Suihkugeeliä. Kasvovettä. Silmänympärysvoidetta. Käsirasvaa. Vanulappuja. Muotovaahtoa. Ripsiväriä. Kynsilakkaa. Hiusöljyä.

Pyhä, ennen häväistystä.

Pyhä, ennen häväistystä.

Pyhäinhäväistys. Kerta kaikkiaan.

 
2 kommenttia

Kirjoittanut : 18/02/2009 Kategoria/t: Historia

 

Avainsanat: , , , , ,