RSS

Avainsana-arkisto: maanalainen

Arkirutiineja ja loman paikka

Taas on aikaa vierähtänyt edellisestä postauksesta. Tätä nykyä ei hirveästi kertomisen aiheita ole, arkirutiineja kummempaa kun ei juuri tapahdu. Joten tässä seuraa peruspäivitys, jolla on mittaa sen edestä, että päivityksiä tulee nykyään harvemmin. 😛

Päivät menevät viikolla työhakemusten parissa. Entinen työpaikkani tarjosi minulle mahdollisuutta käyttää toimistoani (joka muuten olisi tyhjillään) jatkossakin, joten matkaan bussilla ”töihin” neljänä päivänä viikossa, istun toimistossani koneella sen 8–9 tuntia ja kartoitan avoimia työpaikkoja useammalta rekrytointisivustolta. Huonona päivänä hakemuksia lähtee yksi, hyvänä päivänä neljä. Tänään lähti neljä. Viikkotavoitteeni on 10–12 hakemusta; tämän viikon osalta kuusi hakemusta on jo lähetetty. Se, joka minulle sanoi joskus, että työnhaku on kokopäivätyötä, oli ihan oikeassa.

Jos viikonloppuja ei lasketa, olen nyt ollut työttömänä kahdeksan päivää. Tuntuu, kuin olisin ollut sitä jo kuukauden. Joulukuu lähestyy ja samalla varaamani joululento Suomeen (18.12.). Jos en ole saanut siihen mennessä töitä, joudun suurella todennäköisyydellä jäämään Suomeen vähintään kuukaudeksi (jotta voisin tulla tänne takaisin työnhakuun suomalaisella työttömyystuella kolmeksi kuukaudeksi). Mikä puolestaan tarkoittaisi hyvin suurella todennäköisyydellä sitä, että joutuisin muuttamaan Lontoossa muualle, sillä vuokranantajani toivoo pidempää vuokrasuhdetta ja sitä, että vuokrakausien vaihteet sijoittuisivat kesään ja vuodenvaihteeseen. Viimeinen vaihtoehto on Suomeen jääminen. Mikä tarkoittaa sitä, että joutuisin muuttaa Suomen sisällä joka tapauksessa, jos töitä meinaan saada. Todennäköisesti Helsinkiin. Ja Lontoon jälkeen pikkuinen peräkylä, jota Helsingiksi kutsutaan, ei totta puhuen kiinnosta pätkääkään. Eli lopputulos on se, että toivon palaavani Lontooseen joka tapauksessa. Kyse on vain siitä, kuinka pian.

Itse en ole pitänyt lukua hakemuksista, joita olen lähettänyt. Kyllä ne tallessa tässä koneella ovat, mutta en välttämättä haluakaan tarkkaa lukumäärää tietää. Yksi brittiystävistäni kertoi työttömänä ollessaan lähettäneensä 12 päivän aikana yli 40 hakemusta. En tajua, miten hän siihen pystyi. Tosin jotkut hakemukset ovat simppelimpiä, mutta toisiin saatekirjettä vääntäessä saattaa vierähtää se kaksi tuntia helpostikin, varsinkin, jos joutuu muokata ansioluetteloakin uuteen uskoon. Vapaa-aikaakin olisi hyvä olla ja lomapäivä tai pari pitäisi pitää välillä. Vähemmän lohdullista tuossa ystäväni tapauksessa on se, että hän ei kuullut pihaustakaan yhdestäkään noista yli neljästäkymmenestä työpaikasta. Nykyisen työpaikkansa hän löysi lopulta suhteilla: hänen kaverinsa tiesi avoimesta työpaikasta firmassaan ja vinkkasi siellä, että tätä tyyppiä muuten kannattaisi haastatella.

Minulla 40 hakemuksen raja ei vielä ole mennyt rikki, tosin en tiedä kuinka pitkä matka tuohon rajapyykkiin on. Ei kovinkaan pitkä, luulen. Muistan lukeneeni jollain suomalaisella keskustelupalstalla, että joku oli lähettänyt 98 hakemusta, eikä ollut saanut yhtään haastattelukutsua.

Minulla on sentään yksi haastattelu takana. En koskaan kuullut työnantajasta mitään takaisinpäin, enkä soittanut itsekään heille, sillä en oikeasti ollut kiinnostunut työpaikasta — lähes neljä tuntia päivässä työmatkoihin ja epäkiinnostava rahapelitoimiala, ei kiitos. (Eräästä viime viikolla hakemastani työpaikasta kuului seuraavaa: työnantajan mielestä minua ei voida harkita pestiin, sillä asun liian kaukana työpaikasta. Työmatka olisi minulla tuonne ollut 20 minuuttia junalla. Ei mikään matka Lontoossa! Viimeiset kuukaudet, sen jälkeen kun siirryin metrolakon jälkeen maanalaisen käyttäjästä bussien käyttäjäksi leppoisuussyistä, olen istunut bussissa töihin 45 minuuttia.)

Mutta niin, en siis sentään ihan noin säälittävä ole kuin tuo keskustelupalstan 98 hakemuksen tapaus. Tosin toivottaisin kyllä haastattelun tai pari tervetulleeksi taas tässä lähitulevaisuudessa. Saisi välillä edes jotain onnistumisen kokemusta. Jos ei tässä parin viikon sisään ala kuulua mitään, marssin paikalliseen työvoimatoimistoon ja pyydän heiltä vinkkejä ja kenties apua ansioluetteloni hiomiseen. Mistä sen tietää, vaikka olen ihan hakoteillä tämän vieraassa maassa työn hakemiseni kanssa.

Nyt kun työpaikkani ei enää maksa kuukausimatkalippua, olen vähentänyt kaupungilla liikkumista runsaasti. Metroa en käytä enää juuri ollenkaan sen kalleuden takia ja pyrin kävelemään mahdollisimman paljon. Viime torstaina pidin kuitenkin ”vapaapäivän” ja ostin päivän matkustuslipun, jolla reissasinkin sitten ympäri kaupunkia asioita hoitamassa. Kaikki kun alkoi olla loppu aina vanupuikoista kasvovoiteeseen ja hammastahnasta sukkahousuihin.

Busseissa kertalippu on vain punnan, joten bussilla körryytänkin aina toimistolle. (Voisin toki kävelläkin sinne, jos olisin masokisti. Pääsisin toimistolle noin tunnissa ja vartissa, mutta en viitsi raahata tietokonettani sinne käsipelillä, joten valitsen bussin mukavuussyistä.) Tosin enää en tee sitä, mitä aiemmin tein harva se päivä: otin töitten jälkeen bussin Oxford Streetille, kävin siellä ruokakaupassa ja otin toisen bussin kotiovelle. Nyt säästän sen punnan kun kävelen ruokakauppaan kodin päässä ja menen koko matkan sillä yhdellä ja samalla bussilla, joka jättää minut 10 minuutin kävelymatkan päähän kotoa. Tosin se ruokakauppa on väärällä puolella kotia: joutuu ensin kävelemään kodin ohi ja vielä toiset 10 minuuttia kaupalle, himputti vieköön. 😛 Parina sunnuntaina olen tosin kävellyt iltapäivällä lempikapakkaani kirjan kanssa, istunut siellä yhden tuopin verran lukemassa (noin 2–3 tuntia) ja ottanut bussin takaisin kotiin. Kävelymatka baariin 1h 15min, bussimatka kotiin noin 35 minuuttia. Tuo on ollut viikon kohokohtia. 😆

Viikonloppuisin olen lähinnä kotosalla, pesen pyykkiä, siivoilen ja totta kai pelailen tietokoneella (tällä hetkellä työn alla on taktinen roolipeli Fallout Tactics: Brotherhood of Steel). Luen myös entistä enemmän kirjoja. Tätä nykyä Neil Gaimanin Smoke and Mirrors -novellikokoelma on viimeistä novellia vaille luettu. Lukujonossa ovat:

  • John Steinbeckin To a God Unknown vuodelta 1933 (sain sen lahjaksi kaverilta, joka yöpyi kesällä luonani)
  • John Cornwellin kartoitus saksalaisista tiedemiehistä ja natsien tutkimusprojekteista ensimmäisestä maailmansodasta Kolmannen valtakunnan tuhoon, Hitler’s Scientists. Science, War and the Devil’s Pact (2003)
  • Richard Powersin romaani The Echo Maker (2006), jota joku suositteli eräällä keskustelufoorumilla. Se kertoo miehestä, joka saa auto-onnettomuudessa pahan aivovamman. Mies uskoo häntä hoitavan naisen vain näyttävän, kuulostavan ja käyttäytyvän kuin siskonsa, mutta olevan kaksoisolento. Lopulta miehen käsitys myös omasta identiteetistä alkaa hämärtyä.
  • Lionel Shriverin We Need to Talk about Kevin (2005), jonka ostin käytettynä entisen työkaverini puhuttua siitä. Kirja kuulemma muutti hänen käsitystään siitä, mitä kirjallisuus voi olla. Kirja pakottaa puhumaan itsestään ja se sai ainakin entisen työkaverini itkemään valtoimenaan. Romaanissa äiti ruotii mahdollisia syitä siihen, miksi hänen pojastaan tuli koulusurmaaja.
  • Koraanin lukeminen on minulla kesken myös. Sain ilmaiskappaleen Lontoon kirjamessuilla loppukeväästä. Olen menossa vasta toisessa kirjassa ja lukeminen on aika hidasta, sanakirjaa kun joutuu aina välillä konsultoida. Ja jos tekstistä meinaa jotain myös irti saada, niin täytyy lukea ajatuksen kanssa. (Kielikorvani ei muuten sano, kuuluuko sen olla ”joutuu konsultoida” vai ”joutuu konsultoimaan”. Valitsin yllä olevaan lauseeseen sanamuodon täysin summamutikassa.)

Tuossa on siis lukemista vähäksi aikaa. Olenkin kiitettävästi pysytellyt poissa kirjakaupoista tänä vuonna. Australiassa asustaessani lähetin paketissa kirjoja Suomeen, kun niitä kummasti kertyi siellä ollessa. Ensimmäiset kuukaudet Lontoossa vältin tietoisesti kirjakauppoihin astumista. Nyt olen hieman hellittänyt siinä vakaumuksessani, tosin nettikirjakaupat kiinnostavat enemmän. Niistä kun saa kirjoja käytettyinä ja huokeaan hintaan. Vaikka ei täällä peruskaupoissakaan kirjoilla turhan korkeita hintoja ole. Perusromaanit ja novellikokoelmat irtoavat noin 8–9 eurolla ja kirjakaupoissa on paljon alennuksia ja esim. kolme kahden hinnalla -tarjouksia.

Mistä tulikin mieleeni, että en voi käsittää sitä, että suomalaiset eivät nouse barrikadeille kirjojen korkeiden hintojen vuoksi. Briteille kelpaavat hyvin pehmeäkantiset pokkarit, miksi Suomessa myydään kovakantisia kirjoja 25–30 euron hintaan? Miksi kirja on Suomessa lähempänä luksustuotetta kuin käyttötavaraa? Eikö asialle voisi tehdä jotain? Joku? Joskus?

Otsikossa mainittu loman paikka tulee muuten nyt viikonloppuna. Kesälomani oli kokonaista seitsemän päivää, joten päätimme erään brittikaverini kanssa lähteä pikareissuun. Otimme äkkilähdön ja tempaisemme Prahaan muutamaksi päiväksi lauantaina. Kaverin nimeä en kerro, koska äiti rupeaa taas mielessään liioittelemaan ja kuvittelemaan kaikenlaista. 😛

 
1 kommentti

Kirjoittanut : 06/10/2009 Kategoria/t: Arki

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , ,

Maanalaisen lakkouhka

Sain pari minuuttia sitten tekstiviestin Transport for Londonin (taho, joka hallinnoi suur-Lontoon liikennettä) tekstiviestipalvelusta ja siinä ilmoitettiin huomenna illalla kello 18.59 todennäköisesti alkavasta maanalaisen työntekijöiden lakosta. Työntekijät osoittavat mieltään palkkojensa ja suunniteltujen irtisanomisten vuoksi. Neuvottelut lakon perumiseksi keskeytettiin tuloksettomina aiemmin tänä iltana.

Mikäli suunniteltu kahden päivän lakko toteutuu, se vaikuttaa kaikkiin metrolinjoihin ja näin ollen miljoonien ihmisten elämään: Lontoon pormestari Boris Johnson on luvannut tehdä parhaansa kaaoksen välttämiseksi. Siinä tapauksessa, että lakko alkaa, liikenteeseen lasketaan 100 ylimääräistä bussia, jokibussien kapasiteetti moninkertaistetaan ja keskustassa raivataan tilaa ylimääräisille polkupyöräparkkipaikoille. Tietyöt keskeytetään siellä missä se on mahdollista.

Matkalainen St. John's Woodin aseman metrotunnelissa huhtikuussa.

Matkalainen St. John's Woodin aseman metrotunnelissa huhtikuussa.

Transport for London kehottaa ihmisiä miettimään vaihtoehtoisia matkustustapoja töihin kuten pyöräilyä ja kävelyä. Työmatkalaisille on järjestetty tarpeen niin vaatiessa ”polkupyöräsaattueita” eli ohjattuja pyöräretkiä töihin. Taksit operoivat kertalippu- ja kimppakyytiperiaatteella seitsemältä erityisen vilkkaalta metroasemalta (Waterloo, King’s Cross, Liverpool Street, London Bridge, Marylebone, Paddington ja Euston) keskustan kohteisiin. Samoin suunnitteilla on tuhansien kävelykarttojen jakaminen keskustan metroasemien lähellä. Henkilöauton käyttöä ei suositella ja ruuhkamaksut pidetään käytössä.

Jos lakko toteutuu, keskiviikkoaamu tulee pahimmillaan olemaan tuskaa; tiistaina ehdin todennäköisesti kotiin ennen lakon alkamista (tänään en olisi ehtinyt — lähdin töistä vasta kymmentä vaille seitsemän). Täytyy vain yrittää ennakoida ja mennä töihin bussilla reilusti aikaisemmin kuin normaalisti ja toivoa, että ihan koko Lontoo ei ajattelisi samoin. Kenties yhdeksästä viiteen -aikataulun sijasta töissä voisikin olla kahdeksasta neljään. Tai vielä parempi: seitsemästä kolmeen. Täytyy ottaa esimiehen kanssa tämä puheeksi huomenna, varmuuden vuoksi.

Mikäli lakko on päällä huomenna illalla, liikenteen odotetaan palautuvan normaaliksi vasta perjantaiaamuna. Elämme siis mielenkiintoisia aikoja — saa nähdä kuinka käy.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 08/06/2009 Kategoria/t: Arki, Kaupunki

 

Avainsanat: , , , , ,

Obama on kaupungissa

Palasin eilen illalla töiden ja drinkkien jälkeen St. John’s Woodiin hieman ennen kahdeksaa ja kävelin 600 metrin kotimatkalla noin tusinan poliisin ohi. Parissa risteyksessä oli molemmissa kourallinen poliiseja partioautojensa kanssa, osa poliiseista jalkautuneena. Se oli muistutus siitä, että Regent’s Parkiin on sieltä kävelymatka ja Barack Obama asuu Lontoon vierailunsa aikana Regent’s Parkissa Yhdysvaltain suurlähettilään asunnolla. Jostain syystä siinä kotia kohti kävellessäni poliisien ohi ihoni nousi kananlihalle, kun tajusin miten suurista asioista Lontoossa on oikeasti kyse näinä parina seuraavana päivänä.

Iltapalan jälkeen puoli yhdeksän kieppeillä katselin avoimesta ikkunastani miten 3–4 helikopteria kaarteli yläpuolella, välillä kiertäen taloni taakse, josta en niitä enää pystynyt näkemään, ja taas ilmestyen pian näkyviin jommalta kummalta sivulta. Yksi niistä leijali jonkin aikaa Regent’s Parkin yllä, kunnes kadotin sen näkyvistä. Luulen, että juuri se oli Marine One, Obaman kopteri, joka laskeutui puistoon. (Air Force One oli laskeutunut Stanstedin kentälle vajaata tuntia aiemmin.) Kopterilla on lehtitietojen mukaan aina mukanaan muutamia identtisiä helikoptereita harhautusmielessä.

Aika outoa ajatella, että Obama oli juuri sillä hetkellä alle puolen tunnin kävelymatkan päässä.

Tänään se siis virallisesti alkoi. Tulin aamulla töihin puolisen tuntia aikaisemmin kuin tavallista. Pidin todennäköisenä, että joukkoliikenne tökkisi, enkä halunnut olla aivan pahimman ruuhkan aikaan liikenteessä. Pari eilen tapaamaani ihmistä sanoivat välttävänsä maanalaisen käyttämistä kokonaan näinä parina päivänä, mutta itse en niin tee. En ole kuitenkaan siinä määrin huolissani turvallisuudestani, vaikka Cityn rajalla töissä olenkin. Keskustassa turhaan liikkumista vältän kyllä, mukavuussyistä.

Nyt kun tätä kahvitauolla kirjoitan, kaupungissa on ollut tähän mennessä kolme isompaa järjestyshäiriötä, pahin niistä tässä tunnin sisällä, kun mielenosoittajat tunkeutuivat yhteen Royal Bank of Scotlandin konttoriin Bankin metroaseman lähellä, rikkoivat ikkunoita, varastivat tietokonetarvikkeita ja spreijasivat tiloihin graffiteja. Myös savukranaatteja heiteltiin pankin tiloihin. Mellakkapoliisi puuttui tilanteeseen ja se on tällä hetkellä ilmeisesti rauhoittumassa. Täytyy seurata tilannetta iltapäivän mittaan ja mahdollisesti etsiä vaihtoehtoinen reitti kotiin.

Tällä hetkellä metro kulkee kuitenkin normaalisti lukuunottamatta Waterloo & City -linjaa, joka on suljettu poliisin kehotuksesta.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 01/04/2009 Kategoria/t: Kaupunki, Tapahtumat

 

Avainsanat: , , , , , , ,

Maanantaina Lontoossa oli pakko kävellä…

…jos johonkin halusi päästä. Sunnuntain ja maanantain välisen yön lumimyräkkä teki tehtävänsä.

Suomalaisin silmin katsottuna maanantaiaamuna ikkunasta näkyi normaali talvinen maisema. En tosin ollut uskonut lunta Lontoossa koskaan näkeväni, joten olin itse asiassa aika ihastunut lumen näkemisestä oudossa kontekstissa. Suomessa lumi saa minut lähinnä vain pahalle päälle, mutta maanantaiaamuna kyllä totta puhuen hymyilytti. Mietin mielessäni, että olisi mielenkiintoista nähdä, miten paikalliset reagoivat erikoislaatuiseen talvisäähän.

Aamullinen näkymä ikkunastani 2.2.2009.

Aamullinen näkymä ikkunastani maanantaina 2.2.2009.

Ja erikoislaatuinen se kyllä tosiaankin oli. Lontoossa satoi lunta ensimmäistä kertaa 18 vuoteen. Kokonainen sukupolvi oli kasvanut lumettomassa pääkaupungissa. Sitten lunta tulikin yhdessä vuorokaudessa noin 20 cm. Keskiviikkoon mennessä Lontoon alueella lunta oli tullut kaiken kaikkiaan kolmisenkymmentä senttimetriä.

Erikoista oli myös se – näin lumeen tottuneen suomalaisen näkökulmasta – miten lumen tulo vaikutti sekä päivittäiseen elämään että ihmisten mieliin.

Kaupunki alkoi vaipua talvihorrokseensa puoliltaöin viikon vaihtuessa toiseksi. Illallinen pieni lumentuhnutus oli yltynyt kunnon lumisateeksi. Puolen yön maissa sunnuntain puolella bussikuskit saivat yksi toisensa jälkeen käskyn palata varikolle. Kyydissä olleet matkustajat vietiin vielä pysäkeilleen, mutta uusia ei enää otettu kyytiin. Pian pyryttikin jo kunnolla.

Lentokenttiä suljettiin. Maan suurimmalla lentokentällä Heathrowlla 58 lumiauraa putsasivat kiitoratoja lumesta, mutta silti kaksi kiitorataa jouduttiin pistää välillä kiinni. British Airways perui kaikki lähtevät lentonsa.

Maanantaina tuhannet koulut olivat sulkeneet ovensa eri puolilla maata. Myös Lontoo lamaantui.

Yhtä linjaa lukuun ottamatta kaikki Lontoon maanalaisen linjat olivat kokonaan tai osittain suljettuja. Valtava määrä metroasemia oli kokonaan kiinni. Jo yksin tällä oli suunnaton merkitys kaupungin päivittäiseen elämään: Lontoon metro kuljettaa yli neljä miljoonaa ihmistä päivittäin.

Sunnuntain puolella 20 bussia oli suistunut yksin Lontoossa tieltä liukkaan kelin vuoksi. Maanantain osalta tehtiinkin pääkaupungissa historiallinen päätös: ensimmäistä kertaa miesmuistiin Lontoon bussit olivat maanantaina 2.2. kokonaan likennöimättä. Julkinen liikenne oli nyt käytännössä kokonaan lamaantunut; bussimatkoja kertyy Lontoossa kuutisen miljoonaa joka arkipäivä.

Lontoon pormestari Boris Johnson, joka on tunnettu villistä vaaleasta tukastaan ja erikoisista letkautuksistaan, kommentoi Lontoon lamaannuttanutta myräkkää sanomalla:

This is the right kind of snow, it’s just the wrong kind of quantities.

Eli kaupunkiin satanut lumi on oikeanlaista, sen määrä vain on väärä.

Lunta oli tullut yön aikana ihan mukavasti.

Lunta oli tullut yön aikana ihan mukavasti.

Heräsin normaalisti aamuseitsemältä. Aamutoimiani tehdessäni vuokraemäntäni huikkasi minulle, että bussit eivät liikennöi tänään lainkaan ja metrolinjat ovat tukossa.  Muistin katsoneeni Suomessa vielä ollessani Google Mapsista, että jos haluaisin kävellä töihin, minulta kuluisi siihen arviolta 1h 15 min. Mietin mielessäni, että taitaa tulla kävelyreissu töihin tänään.

En kuitenkaan ollut vielä ehtinyt edes aamupalalle, kun pomoltani tuli tekstiviesti klo 07.20: Ei tarvitse tulla töihin, pulju pysyy kiinni tämän päivän metrojen ja bussien liikennöimättömyyden takia. Pomoni toivotti minulle hauskaa päivää. Otin tietysti vapaapäivän yllättyneenä mutta iloisena vastaan.

Päätin hyödyntää vapaapäivän ja historiallisen sään lähtemällä pitkälle kävelylle kameran kanssa. Suuntasin kulkuni kohti Regent’s Parkia, joka on parin neliökilometrin kokoinen puisto noin puolen tunnin (jäisellä kelillä, korollisilla kengillä :)) kävelymatkan päässä kotoa.

Kuljin puistoon Grand Union -kanaalin vartta, mutta ennen kuin olin edes sinne saakka päässyt, kuulin jo riemunkiljahduksia lumisotalaisten suusta. Pari soturia ryntäsi kirjaimellisesti kadulle lumipallojensa kanssa. Molemmat näyttivät siltä, että kun edellisestä lumipeitteestä kaupungissa oli kulunut se 18 vuotta, he näkivät ja kokivat nyt molemmat ensimmäistä kertaa lunta Lontoossa.

Grand Union Canal / Regent's Canal

Grand Union Canal / Regent's Canal.

Puistossa oli aika mukavasti ihmisiä jo puoli kymmenen maissa kun sinne saavuin. Siellä ulkoilutettiin koiria, rakennettiin lumiukkoja, oltiin lumisotaa, laskettiin pulkkamäkeä ja räpsittiin kuvia. Ihmisiä yhdisti yksi asia: hymy oli kaikilla herkässä. En ollut ainut, joka oli saanut päivän vapaaksi. Kaiken kaikkiaan noin 6,4 miljoonaa työssäkäyvää ihmistä jäi maanantaina kotiin poikkeuksellisen sään vuoksi.

Joku on rakentanut lumiukon penkille Regent's Parkissa.

Joku oli rakentanut lumiukon penkille Regent's Parkissa.

Puisto itsessään oli lumipeitteen alla kaunis.

Näkymää Regent's Parkissa.

Näkymää Regent's Parkissa.

Kuljeskelin päämäärättömästi puistossa pari tuntia, kunnes nälkä alkoi kurnia. Näppäsin vielä muutaman kuvan ja käänsin nokkani kohti luodetta.

Sadat linnut pitivät puistossa kovaa mekkalaa.

Linnut pitivät puistossa kovaa mekkalaa.

Kun pääsin viimein takaisin St. John’s Woodiin, pitsankuvat silmissä ja väsyneenä, menin saman tien paikalliseen ruokakauppaan. Muistutin nälkäiselle itselleni, että muistaisin myös ostaa maitoa. Se oli se pääasia, nälän tyydyttämisen lisäksi. Viimeiset maidot olivat menneet aamukahviin, enkä mielelläni juo teetäkään mustana.

Kauppaan astuessani huomasin kuitenkin pian, etten ollut ainut, joka oli ruokaostoksilla. En todellakaan osannut odottaa, että kauppa olisi niin turvoksissa ihmisistä. Jono kassoille oli kymmeniä metrejä. Kun jono ennen oli pahimmillaan ollut lihatiskille saakka alkuillasta, kun ihmiset pääsevät töistä, kiemurteli se nyt melkein koko kaupan ympäri lihatiskiltä einestiskille, sieltä juusto- ja maitohyllylle, ja viimein vihanneshyllyiltä aina hedelmähyllyille ja köyhälle leipäosastolle asti.

Nappasin kaupan keskellä olevilta hyllyiltä tiivistemehupullon, ja totesin, että loput tavarat saankin sitten kerättyä jonottaessani.

Maitohyllyllä minua kohtasi yllätys: Kaikki rasvattomat ja kevytmaidot olivat poissa. Jäljellä oli vain laiha hyllyllinen täysmaitoa. Otin siis purkin täysmaitoa (joka täällä on muuten sinikorkkisessa kanisterissa, kun taas rasvaton on punakorkkisessa ja kevytmaito vihreäkorkkisessa kanisterissa), maitoa kun kerran kipeästi tarvitsin.

Kun pääsin kotiin ja paistetun pitsani (ja täysmaitokaakaoni) kanssa viimein tietokoneen ääreen, kerroin kauppakokemuksestani ja täysmaitopakotteesta rakkaille keskustelufoorumiystävilleni. Rob Skotlannista kommentoi:

Welcome to Britain; where panic buying all the milk and bread is common place at the hint of bad weather because, of course, all the trucks carrying basic provisions are more likely to skid off the icey roads and burst into flames.

Olin siis juuri omakohtaisesti kokenut sen, miten britit poikkeuksellisen sään iskiessä ostavat paniikissa kaupat tyhjiksi maidosta ja leivästä. Mielenkiintoinen sosiaalinen ilmiö sinänsä. Se, ja ihmisten aurinkoiset kasvot lumen tulon myötä.  🙂

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 05/02/2009 Kategoria/t: Kaupunki, Kulttuuri

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , ,

Suomi on jäänyt taakse

Saavuin viimein Lontooseen nyt lauantaina, kaiken kaikkiaan muutaman tunnin aikataulusta myöhässä. Lentokone joutui odottelemaan Helsinki-Vantaalla reilusti toista tuntia Gatwickin kentällä lilluneen sumun vuoksi.

Kapteenin viimeisin arvio myöhästymisestä oli 1h 50 min, mutta en tiedä tarkkaa lopullista aikaa, sillä kelloa en omista, kännykkä oli pois päältä, ja torkuin. Siinä kai selitystä tarpeeksi. : ) Jossain vaiheessa tosin pistin kännykän sen verran päälle, että sain soitettua kotiin ja kerrottua koneen reilusta myöhästymisestä. Muuten siellä olisi hermostuttu, kun ei tule ”Perillä ollaan, kaikki hyvin!” -tekstiviestiä pian alkuperäisen laskeutumisajan jälkeen. Samasta syystä pistin koneesta tekstiviestin myös pohjois-Englantiin nettitutulleni Mikelle, joka kaipaili kuittausta koneen laskeutumisesta myös.

En loppujen lopuksi pistänyt tuota lentokoneessa odottelua pahakseni, sillä takana oli aikalailla uneton yö. Lähdin Jyväskylästä liikkeelle puoli kahden ennen yöllä, ja bussi oli lentokentällä puoli kuudelta aamulla. Sain torkuttua istuma-asennossa kentällä jonkun tunnin ennen check-in -aikaa – ja jälkeenpäin niska kiitti.

Matka Gatwickin lentokentältä Lontoon keskustaan kesti noin 30 minuuttia.

Junamatka Gatwickin lentokentältä Lontoon keskustaan kestää noin 30 minuuttia.

Kunnon yöunista olikin ehtinyt kulua luvattoman paljon aikaa, kun viimein lauantai-iltana sormet laukkujen kanniskelusta turvoksissa kömmin sänkyyn jo yhdeksältä. Nukuin sikeästi noin 11 tuntia putkeen.

Juttelin ennen lähtöä Jyväskylässä pari kerrosta ylempänä asuvan (nyt entisen) rappunaapurini kanssa Lontooseen sopeutumisesta. Tämä herrashenkilö, jonka etunimeä en tiedä (rakas toinen entinen naapurini kutsui häntä nimellä Ammattilainen herran eräiden ”hyvin” hoidettujen kotibileiden johdosta), kertoi Lontoon väsyttävän ihmisen ensimmäiset viikot. Hän oli ollut täällä kolmisen vuotta sitten pari vuotta kokkihommissa, ja totesi, että ihmispaljous ja jatkuva hälinä vaatii sopeutumista.

Niinhän se tietysti on. Saman olen huomannut itsekin. Suomessa 6-7 tunnin yöunet riittivät, mutta ainakaan vielä toistaiseksi en ole päässyt täällä alle 9 tunnin.

Nytkin väsy painaa, vaikka kello ei ole vielä kahdeksaakaan. Kotiuduin töistä tietokoneen ääreen paahtoleivän ja teen kanssa kuuden maissa. Työaika on klo 9-17. Työmatka hoituu minulla noin puolessa tunnissa jalan ja maanalaisella; kerran on vaihdettava junaa matkalla.

Työmatkan ensimmäinen junaosuus taittuu Jubilee-linjaa pitkin, joka on kaikkinensa 36 kilometriä pitkä ja kulkee syvimmillään jopa 32 metriä merenpinnan alapuolella. Loppumatka kohti toimistoa kiidetään Central-linjaa pitkin, joka on Lontoon maanalaisen linjoista pisin (74 km) ja vanhin: sen ensimmäinen osa avattiin jo vuonna 1856. Moni meistä ei ollut silloin vielä syntynytkään. : )

Kotiasemani, St. John's Wood

Kotiasemani, St. John's Wood. Kuvan lähde: Wikimedia Commons.

Maanalainen on totaalisen turvoksissa työmatka-aikoihin. Tämän ensimmäisen työpäivän aamuinen meno oli tosin sutjakampi kuin kotiin tulo. En mahtunut illalla ensimmäiseen raiteille tulleeseen junaan Bond Streetin asemalla, vaan jouduin monen muun kanssa jäädä odottamaan seuraavaa.

”Sillit purkissa” kuvaa erinomaisesti tunnelmaa työmatkalaisten kesken maanalaisessa. Ei mitään toivoa, että pääsisi istumaan matkan ajaksi. Toisaalta, ei siihen seisomiseenkaan paljon energiaa tarvitse kuluttaa, kun toiset ihmiset pakkautuvat niin lähelle ettei pääsisi kaatumaan vaikka haluaisikin.

Silti nautin metrolla liikkumisesta. Jostain syystä Lontoon metro on ollut minulle ensimmäisestä visiitistäni (vuonna 1996)  lähtien jotenkin oudolla tavalla rakas tuttavuus, vaikka monet paikalliset tuntuvatkin sitä vihaavan, enemmän tai vähemmän. (Jos ei muuta, niin ainaiset ratatyöt, myöhästelemiset ja ruuhkat ärsyttävät.)

Lauantainakin matkalla uuteen kotiin hymyn toivat huulille jo pelkästään tunneleiden tuttu kellarimainen haju, massiivisen pitkät liukuportaat alas raiteille, kävelytunneleissa raiteiden välillä vinhat ja omituiset tuulenpuuskat (miten ilmavirrat löytävätkään tiensä kapeisiin tunneleihin!) ja lämmin, tunkkaisen ilmavirran hönkäys laiturille junan lähestyessä vielä kaukana tunnelissa.

Lontoossa on ihana olla.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 12/01/2009 Kategoria/t: Arki, Historia, Kaupunki, Matkailu

 

Avainsanat: , , , , , , ,