RSS

Avainsana-arkisto: Markku Koski

Elokuva-adaptaatiosta — Osa III: Pinnan alla — Essee 15: Elokuva on elokuva, kirja on kirja

________________________________

KUUSITOISTA PIENTÄ ESSEETÄ
ELOKUVA-ADAPTAATIOSTA
________________________________

Osa III: Pinnan alla

Essee 11:      Taru sormusten herrasta ja Akilleen kantapää
Essee 12:       Adaptaation suunta kohti katsojaa
Essee 13:       Millainen on hyvä adaptaatio?
Essee 14:       Kohti uudenlaista adaptaatiokäsitystä
Essee 15:       Elokuva on elokuva, kirja on kirja
Essee 16:       Adaptaation tulevaisuus

________________________________

”Elokuva on yksinkertainen ja vaillinainen,”[i] tuottaja selventää edelleen adaptoijalle. ”Tämän eräs adaptaatiotutkija teki minulle hyvin selväksi toissapäivänä.”

”Minusta tuntuu, että–”

”Eihän elokuvassa ole kuin preesens. Kirjallisuudesta löytyy imperfekti, perfekti, jopa pluskvamperfektikin!” Tuottaja innostuu. ”Ja imperatiivi! IMPERATIIVI!”[ii]

Adaptoija vetää syvään henkeä ja yrittää tehdä sen huomaamattomasti.

”Vaikka elokuvan tapahtumat tapahtuvat silmien edessä juuri nyt, se ei tarkoita sitä, etteikö ihminen tajuaisi, että tarinassa on aikatasoja. Elokuvassa on siis mennyt ja tuleva aika, koska katsoja ymmärtää kerronnan niin.”

Lauseen edetessä tuottajan pupillit kutistuvat ja kaulajänne alkaa väristä. Adaptoija näkee tämän ja laskee tahtomattaan katseensa tuottajan muhkeista kulmakarvoista viiksien kautta paidan kaula-aukosta rehottaviin rintakarvoihin ja siitäkin vielä alemmas.

”Kun ei se elokuva pysähdy siihen valkokankaalle…” Samassa adaptoija huomaa, miten tuottajan massiivinen rintakehä laajenee äärimmilleen ja pysähtyy siihen. Adaptoija laskee katseensa lattialle ja ääni madaltuu kuiskaukseksi. ”…vaan se merkitys rakentuu katsojan aivoissa.”

Huoneeseen laskeutunut hiljaisuus viiltelee adaptoijan korvia. Adaptoijan suuhun nousee sapen maku. Tuottaja on punainen ja tärisee.

Adaptoija nostaa hitaasti päätään ja katse kohtaa tuottajan tuuheiden kulmakarvojen alla kekälöivät silmät. Sillä hetkellä koko universumi tuntuu puristuvan pienen toimistohuoneen ympärille. Adaptoija huomaa syvimpien lihastensa antavan periksi ja rentoutuvan. Hän sulkee silmänsä; lakipiste on saavutettu.

Essee 15:      Elokuva on elokuva, kirja on kirja

Elokuva-adaptaatio on siitä mielenkiintoinen taidemuoto, että se tunnustaa heti kättelyssä suhteensa toiseen taideteokseen. Näin vastaanottajan ei tarvitse itse etsiä ja pyrkiä tunnistamaan tätä tiettyä intertekstiä: hänen tehtäväkseen tuntuu jäävän enemmänkin näiden kahden teoksen välisen suhteen hahmottaminen.[iii] Kirjan lukenut adaptaation katsoja etsiikin varmasti automaattisesti yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia elokuvan ja kirjan välillä, mutta tämä keskinäisen suhteen hahmottaminen elokuva-adaptaatiosta puhuttaessa ei yleisemmällä tasolla riitä, sillä ei voida missään tapauksessa olettaa, että kaikki elokuvan katsojat ovat myös lukeneet kirjan.

Tässä suorasukaisessa toiseen taideteokseen kiinnittymisen tunnustamisessa näyttää olevan vaaransa. Usein tuntuu siltä, että sillä hetkellä kun adaptaatio tunnustaa yhteytensä kirjalliseen teokseen, elokuvan identiteetti ja yksilöllisyys hautautuvat kirjan voiman alle. Aivan kuin elokuva ei olisi juuri mitään kirjan tekstin ulkopuolella; elokuva saa merkityksensä kirjan sivuilta, eikä se luo merkityksiään itse.

Markku Koski toteaa esseessään, että adaptaatio on tuottanut musiikin puolella usein hyviä tuloksia ja uudistanut samalla kohdemedian ilmaisua. Koski kuitenkin on sitä mieltä, että elokuvassa näin ei ole tapahtunut: ”On ikäänkuin [sic] piilouduttu patsaiden taakse. Todella persoonalliseen satsaukseen perustuvaa työtä ei ole näkynyt.”[iv] Tämä puolestaan on hänen mielestään suoraa seurausta nimenomaan siitä, että adaptaatioita arvotetaan sinnikkäästi sen pohjalta onnistuvatko ne olemaan uskollisia alkuperäisteksteille.

Elokuva-adaptaation uudenlainen hahmottaminen edellyttääkin sitä, että elokuva ja kirja nähdään toisistaan erillisinä taideteoksina. Toki niillä on luonnollisesti yhteys toisiinsa, sillä elokuvaa sellaisena kuin se adaptaationa esiintyy tuskin olisi tehty ilman kirjallista teosta, mutta olisi otettava huomioon myös se, että elokuva luo omat viittaussuhteensa ja merkityskenttänsä, ja se ulottuu paljon kauemmas kuin vain lähtöteoksensa sivuille.

Elokuva-adaptaation autonomisuus korostuu John Steinbeckinkin huomiossa, kun hän toteaa kirjailijan viimeisen sanan olevan kirjassa, minkä jälkeen adaptoija on vapaa tekemään tekstille mitä haluaa ja omalla tyylillään.[v] Näin yksiselitteisesti asian ilmaisee myös laki.[vi]

Ohjaaja Francis Ford Coppolan adaptaatioelokuva Ilmestyskirja. Nyt. (Apocalypse. Now., 1979) on yksi niistä adaptaatioista, joissa ei piilouduta patsaiden taakse. Myös Koski kiittelee Coppolan mielikuvituksen vapautta tämän käytettyä elokuvassaan Joseph Conradin romaania Pimeyden sydän vapaasti ja viitteenomaisesti. Kosken mukaan teosten välisen sidoksen löyhyyden takia kumpikin teos tukee toistaan eikä pyri tukahduttamaan.[vii]

Tutkija Jonathan Bignell sanoo Draculasta, että koska tarina on ihmisille niin tuttu, se voidaan kirjoittaa uudelleen vapaalla kädellä, ja täyttää uudet Draculat uudenlaisin alluusioin ja teemoin.[viii] Bignellin mukaan Dracula-adaptaatiot eivät ime elinvoimaansa ainoastaan Bram Stokerin romaanista vaan myös koko kirjallisesta vampyyritraditiosta sekä tarinan teatteriversioista.[ix] Tämä pätee kuitenkin adaptaatiossa kaikkiin teoksiin, olivat ne historiallisesti tai kulttuurisesti missä tahansa asemassa. Elokuva-adaptaatioiden soisikin elävän elämäänsä elokuvina, joilla on omanlaisensa sanoma.

Näin päästäisiin mukavasti siihen, että Kosken mainitsema kohdemedian ilmaisu uudistuisi myös elokuvan puolella. Kaiken kaikkiaan adaptaation tekemiseen tarvitaan suurempaa rohkeutta ja uudenlaisia visioita, jotka kertovat rehellisesti maailmasta, jossa me tänä päivänä elämme. Kuten taiteessa yleensäkin, adaptaatiossakin rajana on lopulta vain mielikuvitus.

 

 


[i] Giddings, Robert 2000. Pickwick Papers: beyond that place and time, teoksessa Giddings, Robert ja Erica Sheen (toim.) 2000. The Classic Novel: From Page to Screen. Manchester: Manchester University Press, s. 38.

[ii] Cardwell, Sarah 2003. About time: Theorising adaptation, temporality, and tense. Literature Film Quarterly 2003, Vol. 31 Issue 2, p.82. Elektroninen lähde, EBSCOhost (1.6.2004).

[iii] Tämä kuitenkin vain siinä tapauksessa, että sekä kirja että elokuva ovat molemmat vastaanottajalle tuttuja – käytännössä kirjalla ja elokuvalla on kuitenkin useimmiten omat, erilliset yleisönsä.

[iv] Koski, Markku 1985. Runoilijat ja musa, teoksessa Alemmat taiteet. Rauma: Länsi-Suomi Oy:n kirjapaino, s. 24.

[v] Bluestone, George 1957 (1968). Novels into Film. University of California Press, s. 167.

[vi] Brady, Ben 1994. Principles of Adaptation for Film and Television. Austin: University of Texas Press, s. 4.

[vii] Koski, Markku 1985. Pimeyden sydän. Nyt., mainittu teos, s. 111.

[viii] Bignell, Jonathan 2000. A taste of the Gothic: film and television versions of Dracula, teoksessa Giddings, Robert ja Erica Sheen (toim.) 2000. The Classic Novel: From Page to Screen. Manchester: Manchester University Press, s. 117.

[ix] Bignell, Jonathan 2000, mainittu teos, s. 121.

Mainokset
 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 31/12/2013 Kategoria/t: Ajatuksia, Harrastukset

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Elokuva-adaptaatiosta — Osa II: Piilossa — Essee 9: Toiseen asteen luovuus

________________________________

KUUSITOISTA PIENTÄ ESSEETÄ
ELOKUVA-ADAPTAATIOSTA
________________________________

Osa II: Piilossa

Essee 6:        Adaptaatio elokuvan tekemisen muotona
Essee 7:        Adaptoijan työkalupakki
Essee 8:        Adaptoijan ääni
Essee 9:       Toisen asteen luovuus
Essee 10:      Totuuden puhumisesta

________________________________

”Haihattelija.”

”A-anteeksi?”

”Sivulla 137. Kirjassa. Nyt.”

Adaptoija tuntee käsiensä alkavan täristä kuin hyytelö turbulenssin aikana. Sormien välistä tihkuu kylmää hikeä kirjan aatelisenoloisille nahkakansille. Adaptoija räpeltää itkua pidätellen kohti sivua 137. Tuottaja hönkii sipulinhajua niskaan.

”Sivun neljästoista rivi. Lue se minulle ääneen.”

Adaptoijaa pyörryttää. Hänen äänensä värähtää kuin raihnaisella mummolla: ”Mies oli istunut aloillaan jo tuntikausia.”

Tuottajan silmä poraa reikää adaptoijan ohimoon.

”Miten perkeleessä sinä muka kuvittelet tuon lauseen adaptoivasi?”

Adaptoija oikaisee hieman lysyisiä hartioitaan ja nielaisee enimmät hermokuolat ennen kuin avaa suunsa.

”Jos pistettäisiin mies käsikirjoituksessa tupakansavuiseen huoneeseen, jossa on rutistettuja kahvimukeja. Laitetaan tuhkakuppi täyteen tupakantumppeja ja mies heittämään lehti pöydälle ja löystyttämään kravattiaan. Katsoja varmasti kyllä–”

”Turpa kiinni, kyrvänsyylä. Kysyikö joku sinulta jotakin?”

Essee 9:      Toisen asteen luovuus

Esseekokoelmassaan populaarikulttuurista Markku Koski kutsuu elokuva-adaptaatiota toisen asteen luomiseksi.[i] Ilmaisua ei uskoakseni ole tarkoitettu halventavaksi, onhan Koski suuri elokuvan ystävä. Tästäkin huolimatta se pitää sisällään vihjeen valitettavan yleisestä suhtautumistavasta adaptaatioon: adaptaation prosessissa käytetty luovuus on ”toisasteista”, ikään kuin vain pienimuotoista näpertelyä sellaisen materiaalin parissa, joka on jo kertaalleen luotu.

Adaptaatiotutkija Sarah Cardwell puolestaan toteaa, että elokuva-adaptaatio on itsenäinen taideteos, jota pitäisi arvioida elokuvana, ei versiona kirjasta.[ii] Näin ollen myös itse adaptaation tekeminen ei enää määritykään muka-helpoksi kirjan ”kuvittamiseksi” tai sen ”siirtämiseksi” valkokankaalle, vaan laajemmin yksinkertaisesti elokuvan tekemiseksi. Tämä puolestaan kyseenalaistaa täysin näkemyksen adaptaatiossa käytettävän luovuuden toisasteisuudesta.

Myös kirjailijat itse unohtavat joskus, mistä on kyse. Muun muassa Kosken lainaama Veijo Meri on sanonut kirjojensa adaptoimisesta: ”Jos esitys on hyvä, tuntuu kuin minulle olisi tehty oikeutta, jos huono, vääryyttä. Huomaamattani omin tulkinnan omakseni tai tuomitsen sen, kykenemättä muistamaan, että oma osuuteni on kumpaisessakin tapauksessa yhtä vähäinen.”[iii] Tosiasiassahan kirjan kirjoittaja ei ole teoksellaan ottanut askeltakaan elokuvan tekemistä kohti. Vasta adaptoija tekee sen.

Kysymys luovuudesta adaptaatiossa on myös minulle henkilökohtaisesti olennainen: kirjoitan elokuvakäsikirjoitusta, joka on adaptaatio. Teen adaptaatiotani Homeroksen eepoksen pohjalta, mutta en yritäkään kirjoittaa kuin Homeros. Itse asiassa minulla ja Homeroksella ei ole juuri mitään yhteistä. Elän eri aikakaudella kuin eepoksen kirjoittaja, kulttuurinen taustani on erilainen, ja näkemykseni siitä, mitä on olla ihminen poikkeaa tarun kirjoittajan näkemyksistä.

Näen myös tarun päähenkilön eri tavalla kuin Homeros: siinä missä tämä on runoilijalle sankariksi syntynyt ja sankareista kenties suurin, minulle tarinan päähenkilö on olosuhteittensa kasvatti, ystäviensä rakentama, epäonnisten sattumusten johdosta kokonaiseksi itsensä kasvattava inhimillinen ihminen. Minä en usko siihen, että jotkut ihmiset yksinkertaisesti syntyvät sankareiksi – ja tämä näkyy adaptaatiossani.

Samaisesti, kun suomalainen metallibändi Children of Bodom adaptoi popprinsessa Britney Spearsin kappaleen omaan musiikkilajiinsa, lopputulos kuulostaa enemmän Bodomeilta kuin Spearsilta. Näin ollen kaikesta tekstienvälisyydestä huolimatta taideteos, adaptaatiokin, on aina välttämättä tekijänsä näköinen, ei niinkään hänen, jonka teokseen sillä mahdollisesti viitataan enemmän tai vähemmän suoraan.

Mikä tärkeintä, myös omasta kokemuksesta tiedän, että loppujen lopuksi luovan työn tekemisen kannalta katsottuna kirjailijan ja adaptoijan välillä ei ole eroa. Ja tästä samaisesta syystä käsikirjoituksen etusivulle tulee tekijän paikalle minun nimeni. Minä olen sen luoja, aivan kuten Andy Warholin Marilyn on Warholin Marilyn, ei alkuperäisen valokuvaajan Marilyn, saatikka sitten Monroen itsensä teos.

Todellisuus on tämä: elokuva-adaptoijallakin on edessään tyhjä paperi. Kaikki on mietittävä uudelleen ja elokuvan kannalta: se, mikä toimii kirjassa ja sanoin kuvattuna, ei välttämättä toimi lainkaan valkokankaalla ja fotorealistisena.[iv]

Samoin kaikki on mietittävä uudelleen adaptoijan oman itsen kannalta. Kysymys kuuluu: ”miten minä reagoin lähtötekstiin?”. Se, että lähtöteksti on olemassa, ei suinkaan tee adaptoijan työtä tehdyksi. Päinvastoin, siitä työ vasta alkaa.

 

 


[i] Koski, Markku 1985. Runoilijat ja musa, teoksessa Alemmat taiteet. Rauma: Länsi-Suomi Oy:n kirjapaino, s. 24.

[ii] Cardwell, Sarah 2002. Adaptation Revisited: Television and the Classic Novel. Manchester: Manchester University Press, s. 28.

[iii] Koski, Markku 1985. Haanpään näköispainos, mainittu teos, s. 89.

[iv] Sinyard, Neil 2000. ‘Lids tend to come off’: David Lean’s film of E.M. Forster’s A Passage to India, teoksessa Giddings, Robert ja Erica Sheen (toim.) 2000. The Classic Novel: From Page to Screen. Manchester: Manchester University Press, s. 147.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 08/11/2013 Kategoria/t: Ajatuksia, Harrastukset

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , ,