RSS

Avainsana-arkisto: musikaali

Kesä vierähti, syksy saapui

Niin vain on kulunut pari kuukautta — ylikin — edellistä postauksesta. Jotenkin se aika vain kuluu niin nopeasti ettei huomaakaan.

Mitään suurempia ei viimeisten parin kuukauden aikana ole sinänsä sattunut. Jotain nyt on kuitenkin tullut harrastettua työssäkäynnin ohella. Kesäloma oli sen viikon mittainen (kesäkuun alussa), joten kesästä nauttiminen jäi aika vähiin, mikä tosin on normaalia täällä, sillä on yleistä, että töistä voi ottaa pisimmillään vain kahden viikon lomapätkän kerrallaan. Töiden ohella ja lyhyiden viikonloppujen aikana sitten harrastaa sen mitä saa aikaiseksi.

Syyskuinen auringonlasku — Canary Wharf

Innostuin joskus  heinäkuussa yhtenä iltana varaamaan kerralla seitsemän teatteri- ja musikaalilippua, kolmen kuukauden aikana käytettäväksi. Kävin heinä-syyskuussa katsomassa seuraavat:

  • Thriller Live — Michael Jacksonin musiikin ja saavutusten ympärille rakennettu tanssille pohjaava musikaali
  • Blood Brothers — tarina lapsena eri kodeissa ja yhteiskuntaluokissa kasvaneista kaksospojista, jotka ystävystyvät myöhemmin tavatessaan
  • Spamalot — Monty Pythonien elokuvaan Monty Pythonin hullu maailma perustuva musikaalikomedia, jossa kuningas Arthur miehineen etsii Graalin maljaa
  • Our Boys — 1980-luvun Britannian sotilassairaalaan sijoittuva draama nuorista miehistä, joiden suhdetta repii petos
  • Private Peaceful — Kokoillan monologinäytelmä, jossa nuori ensimmäisen maailmansodan sotamies muistelee sotilasvankilassa kokemuksiaan juoksuhaudoissa
  • What the Butler Saw — Psykiatriselle klinikalle sijoittuva kommelluksia pursuava farssi
  • A Long Day’s Journey into Night — amerikkalaisen Pulitzer-palkitun Eugene O’Neillin draama perheestä, jota riivaavat addiktio (miehillä alkoholiin ja äidillä morfiiniin) ja siitä juontuvat ongelmat

Elokuvissa olen käynyt vain kerran, uuden Batmanin katsomassa jokusen viikkoa sitten. Varsin nautinnollinen kokemus sekin!

Elokuussa puolestaan tapasin entisen pääkontaktini asiakkaan puolelta edellisestä työpaikastani. Olemme pitäneet jonkin verran yhteyttä sen jälkeen kun vaihdoin työpaikkaa reilu vuosi sitten, mutta emme töiden puolesta koskaan nähneet toisiamme silloin aikoinaan. Kävimme olusella Sohossa sunnuntai-iltana elokuun puolivälissä, kun hän pääsi kakkostyöpaikastaan: viikolla hän tekee jossain määrin samankaltaista projektinhallintatyötä kuin minäkin ja viikonloput hän on tatuoijana tatuointistudiolla.

Harmikseni sain kuulla, että entinen työpaikkani on menettänyt tämän asiakkaan lähtöni jälkeen. Harmillista tämä on siksi, että tein reilun vuoden töitä niin sanotusti niska limassa sen eteen, että tästä alkujaan pikkuasiakkaasta tuli yksi firman avainasiakkaista, mutta lähtöni jälkeen asiakassuhde mureni suhteellisen lyhyessä ajassa.

Lokakuinen auringonnousu Thamesilla — ensimmäinen pyöräilyretkeni, joka ei tapahtunut joulupäivän aamuna

Hoidin kaiken alusta loppuun heidän projektiensa kanssa ja vaikka listallani oli paljon muitakin asiakkaita, tämä kyseinen firma vei käytännössä vähintään 85 prosenttia työajastani. Lähtöni jälkeen asiakkaan ”huolto” jaettiin viiden eri ihmisen käsiin, ja tiesin tuon kuultuani, että siitä ei tulisi mitään — tämän asiakkaan kohdalla työt pitää keskittää yksiin, korkeintaan kaksiin käsiin. Mutta minultahan ei mitään kysytty, ja entinen firmani kuvitteli, että kun asiakas kerran on saatu haaviin, se ei enää vaadi erityispanostusta. Riittää, kun projektit vain pyörivät omalla painollaan. Ja niin siinä sitten kävi, että asiakas ei ollutkaan lähtöni jälkeen uuteen sekavalta vaikuttavaan järjestelyyn tyytyväinen ja sisään tulevien projektien määrä väheni pian huomattavasti. Väheni siinä määrin, että entinen työkaverini kertoi toisen firman omistajista tulleen eräänä päivänä projektihuoneeseen kysymään miksi tämä asiakas ei enää lähetä projekteja yhtä paljon kuin ennen.

Asiakkaani kertoi drinkin ääressä, että entisestä työpaikastani oli jossain vaiheessa soitettu hänelle (hän epäili, että toisen omistajista toimesta), kyselty kuulumisia ja todettu, että ”haluaisimme tehdä enemmän bisnestä kanssanne”. Asiakkaani oli kertomansa mukaan vastannut, että he odottivat minun lähtöni jälkeen, että palvelun taso pysyy samana, mutta näin ei ollut tapahtunut, joten projektivirta oli alkanut tyrehtyä sen myötä. Lopulta erään projektin kanssa oli käynyt asiakkaan mukaan ”suuremman luokan munaus” ja he päättivät lopettaa entisen firmani käyttämisen kokonaan. Siinä siis lopputulos. Omalta kohdaltani kuitenkin positiivista on se, että työpanoksellani oli käytännön tasolla todistettavaa merkitystä, jota ei tosin missään vaiheessa työpaikkani puolesta tunnustettu (paitsi eroilmoitukseni päivänä, jolloin toinen omistajista sanoi ääneen sen, että olin työlläni tehnyt asiakkaasta yhden yrityksen avainasiakkaista). Kuulin sittemmin entiseltä italialaiskollegaltani, että toinen omistajista oli sanonut hänelle (kun hän oli uhannut lähteä kävelemään ellei palkka nouse), että ”kukaan ei ole korvaamaton”. Mutta minä olin tämän asiakassuhteen hoidossa korvaamaton. Jos jotain mieltälämmittävää edellisestä työpaikastani kaipaa, niin tuo on sellainen ajatus.

Tapasin syyskuussa puolestani toisen entisen kollegani edellisestä työpaikastani, unkarilaisen sellaisen (joka on myös lähtenyt sittemmin kävelemään). Istuimme illan viinipullon ja juustojen kanssa purkamassa entisen työpaikan aikeuttamia traumoja ja vaihtamassa kuulumisia muutenkin. Keskustelimme myös suomalaisuudesta ja unkarilaisuudesta, ja totesimme, että niin kaukana toisistamme kuin serkuskansoina asummekin, on meidän kansallisissa ajattelutavoissamme paljon yhteistä. Kuten muun muassa se, että pistämme sanoille ja arjen sopimuksille enemmän painoarvoa kuin esimerkiksi Välimeren kansat, joiden kanssa voi sopia tapaamisesta kahdelta, mutta on erittäin epätodennäköistä, että he ovat paikalla ennen puolta kolmea. 😆

Äiti ja isä pyörähtivät myös viikonloppuna täällä käymässä syyskuussa. Söimme ja joimme hyvin, kävimme muun muassa tutkimassa Chelsea Physic Gardenin kasveineen, British Museumin muumioineen ja pyörimme Borough Marketilla. Shishaa piti käydä polttelemassa eräässä Edgware Roadin kuppilassa myös ja tietysti vanhassa tutussa viskikaupassa kävimme pullo-ostoksilla.

Tässä kuussa puolestaan viimeiset pari viikkoa on ollut töissä todella kiirettä. Osittain siksi, että yksi tiimiläisistä jäi äitiyslomalle, eikä hänen tilalleen ole vielä saatu apuvoimia tilannetta korjaamaan. Asiakas myös lähettää kiireisiä projekteja sisään yksi toisensa jälkeen, mikä ei auta ollenkaan. Viime viikolla ylityötunteja kertyi viisitoista, tällä viikolla nelisentoista. Kun työpäivä matkoineen venyy noin neljääntoista tuntiin, käyn käytännössä kotona suihkussa, syömässä ja nukkumassa. Alkavalla viikolla minulla on onneksi torstai ja perjantai vapaat (ja seuraavan viikon maanantai), joten kolme päivää täytyy enää kestää. Sitten meillä pitäisikin olla jo käytössä lisäkäsipari tiimissä, joten toivottavasti loppuvuosi menee vähemmillä ylityötunneilla.

Otin tulevan viikonlopun ympärillä päivät vapaaksi, sillä huomenna Lontooseen puskee teksasilainen ystäväni Misty kaverinsa Chrisin kanssa. Perjantaina joukkoon liittyvät John Irlannista ja Rens Hollannista/Ruotsista. Lontoosta puolestaan lisävoimia tarjoavat Ali ja Bev, mahdollisesti myös Leticia, mikäli raskaudeltaan kykenee. Torstaiaamusta lähden Mistyn ja Chrisin kanssa Bathiin päiväretkelle. Itse tulen iltajunalla takaisin, mutta Misty ja Chris jäävät yöksi ja jatkavat perjantaiaamuna matkaa etelä-Englantiin, jossa he aikovat tehdä pyöräretken kansallispuistossa ennen paluutaan Lontooseen illalla. Minä puolestani viihdytän Lontoossa Johnia, joka tulee tänne jo aamukoneella.

Rens puolestaan saapuu illalla töiden jälkeen vasta, joten tapaamme jossain pubissa kunhan kaikki ovat tiensä Lontooseen löytäneet. Perjantai-illalle olen varannut meille pöydän Dans le Noir? -ravintolasta, jossa tarjoilijat ovat sokeita ja jossa syödään pilkkopimeässä yllätysmenun tarjontaa. Minun piti mennä sinne jo pari vuotta sitten, kun aiheesta oli puhetta entisen työkaverini Elinan kanssa, mutta se jäi silloin aikoinaan ja Elina on harmillista kyllä palannut sittemmin Suomeen. Menuvaihtoehtoja on reilu kourallinen; oma etukäteen tehty valintani oli kolmen ruokalajin illallinen, jossa on sekä lihaa että kasviksia, ja johon kuuluu yllätyscocktail, kaksi lasia viiniä ja pullo vettä. Tuo on siis luvassa myöhään perjantai-iltana — odotan innolla, sekä mukavaa seuraa, että toivottavasti maistuvaa ruokaa!

Mainokset
 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 21/10/2012 Kategoria/t: Arki, Harrastukset, Kulttuuri, Ruoka ja juoma, Työ

 

Avainsanat: , , , , ,

Lasi tyhjä

Viime aikoina postaukset ovat jääneet vähemmälle parista syystä. Toinen on se vanha tuttu työ, joka vie mehut. Toinen on noin vuoden ikäisen parisuhteen päättyminen kolmisen viikkoa sitten. Suhde oli etäsuhde ja välimatka oli lopulta miehelle liikaa. Hänestä meillä oli kaksi vaihtoehtoa: joko muutetaan yhteen (tai vähintään samaan kaupunkiin) tai sitten pistetään pillit pussiin.

En halua enkä voisikaan muuttaa pois Lontoosta ja lähteä vakityöpaikasta. Minulla ei olisi ollut mahdollisuuksia saada edes suurin piirtein oman alan töitä pienestä kaupungista pohjois-Englannissa. Mies taas ei onnistunut saamaan töitä Lontoosta, joten vaihtoehdot kuivuivat kasaan. Minulle olisi sopinut hyvin keskitiekin, hänelle kävi vain joko kaikki tai ei mitään. Siinä missä minulla tässä suhteessa lasi oli puoliksi täynnä (jaksoin harvojen näkemisten voimalla aina seuraavaan), hänellä se oli puoliksi tyhjä (hän keskittyi siihen pahaan oloon, joka tuli, kun emme toisiamme nähneet). Eipä siinä minulla ollut mitään tehtävissä, joten ero tuli. Parisuhdetta kun on hieman vaikea pitää yksin pystyssä.

En ole tästä syystä tehnyt juuri mitään erikoista viimeisen kolmen viikon aikana. Työpaikka on henkireikä ja teen mielelläni tässä tilanteessa pitkää päivää, sillä se saa ajatukset pois menetyksestä ja antaa jotain sisältöä ja merkitystä elämään. Näytelmän kävin tosin katsomassa viime viikolla — olin ostanut lipun aiemmin itselleni syntymäpäivälahjaksi. (Muuten en kolmekymppisiäni juhlinut, töissä tosin ostivat juhlan kunniaksi suklaakakun kynttilöineen päivineen.)

Kyseessä oli film noir -tyyppinen kauhu-/jännitysnäytelmä nimeltä The Woman in Black (suom. Nainen mustissa), joka on pyörinyt Lontoon West Endissä jo 20 vuotta ja risat.

Kävin keväällä katsomassa ensimmäistä kertaa kauhua teatterin lavalla Hammersmithissä. Tuo näytelmä, Ghost Stories, on sittemmin siirtynyt paremmille lavoille West Endiin, sen verran suurta suosiota se Lontoon teatterisydämen ulkopuolella kevään aikana nautti. Kun kuulin toisesta jännitysnäytelmästä, halusin tietenkin käydä sen katsomassa. Mielipiteeni on, että Ghost Stories vei kauhunäytelmänä voiton The Woman in Blackista. Ne poikkeavat toisistaan monella tapaa (muun muassa rakenteensa ja aikakautensa puolesta jne.), mutta pidin molemmista, omalla tavallaan. The Woman in Black ei tosin onnistunut saamaan aikaan yhtä kokonaisvaltaista tunneresponssia minussa; Ghost Stories nostatti aidosti ihon kananlihalle ja sai palan nousemaan kurkkuun.

Nyt kun tuotanto on siirtynyt uuteen teatteriin, tekisi melkein mieli käydä katsomassa Kummitustarinat uudelleen. Mutta taidan jättää välistä. Minulle on suositeltu musikaalia Priscilla, Queen of the Desert, jossa kolme drag queenia matkaa show-reissulla halki Australian aavikoiden. Musikaali on kuulemma riemukas ja upeaa nähtävää (ja suosittelijan kaveri on nähnyt sen jo 25 kertaa), joten se on varmasti kokemisen arvoinen. Priscilla taitaakin olla seuraava kulttuuririentoni, jossain vaiheessa tätä kesää.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 27/06/2010 Kategoria/t: Arki, Kulttuuri

 

Avainsanat: , , , , , , , , , ,

Sairastelua

Vietin tämän viikon suurimmaksi osaksi sängyn pohjalla kuumeessa ja vilustumisoireissa. Vuokraemäntä epäili, että kyseessä olisi ollut sikainfluenssa, mutta tuota emme koskaan saa tietää. Oireet täsmäsivät riittävissä määrin, mutta paikalliset viranomaiset kun kehottavat ottamaan yhteyttä lääkäriin vain, jos kuume kestää yli viikon tai tila huononee äkillisesti, en koskaan ollut lääkäriin yhteydessä — perusterve kun normaalisti olen. Maanantaina nukuin kokonaiset 22 tuntia vuorokauden aikana, joten mehut sairaus ainakin kropasta vei. Nyt kuitenkin vointi on jo paljon parempi, massiivista yskää lukuun ottamatta.

Viikko sitten yliopistoaikainen ystäväni Merja kävi Lontoossa muutaman päivän. Merjalle Lontoo oli jo vanhastaan tuttu, joten turistikierrosta ei tarvinnut tehdä. Kävimme sen sijaan Camdenin markkinoilla pyörimässä, istuimme pubeissa ja kävimme katsomassa Oopperan kummitus -musikaalin, joka oli minulle henkilökohtaisesti aikamoinen pettymys, varsinkin kun alla oli edellisenä musikaalikokemuksena Sister Act (Nunnia ja konnia). (Jota muuten suosittelin eräälle suomalaiselle kustantajalle, joka kävikin sen aikuisten tyttäriensä kanssa katsomassa. Olivat kuulemma nauttineet siitä suuresti, itkeneet ja nauraneet ja ihmetelleet sitä, miten kaikki palaset olivatkin siinä juuri kohdallaan.) Mutta kummitusklassiko tuli siis kuitenkin katsastettua ja näin ollen ”suoritettua”. 😛

Yhden asian sentään opin itsestäni musikaalin aikana: minua inhottaa (fyysisesti) katsoa balettitanssijoita työn touhussa, sillä voin vain kuvitella, miten heidän polvijänteensä venyvät miten sattuu heidän asetellessaan jalkoja luonnottomiin asentoihin. Sama iljetyksen tunne jatkuu silloinkin, kun tanssijat kävelevät ”normaalisti”; heidän jalkateränsä kun viipottavat löystyneiden jänteiden takia reilusti ulospäin heidän astellessaan lavalla. Baletti ei todellakaan ole minua varten, katsojanakaan. Pitäkää löysäjänteiset tunkkinne, en mene Joutsenlampea katsomaan (vaikka ajatus mielessä jossain vaiheessa on käynytkin: Joutsenlampi pyörii täällä tällä hetkellä).

Sitä edellisenä viikonloppuna puolestaan Lontooseen saapui remmi nettituttuja, useimmat tuttuja jo vanhemmista blogipostauksistani. Paikalle tulivat John Irlannista, Mike Lancasterista ja Rens Hollannista. Täällä olimme luonnollisesti myös me lontoolaiset: Leticia (Brasilia), Dana (Arabiemiraatit), Bev (Wales) ja Ali (Iran). Lisäksi alkusyksystä moottoripyöräonnettomuuteen joutunut Jon Wolverhamptonista kävi täällä yhden päivän ja yön verran, vanhempiensa estelyistä huolimatta. Tuumimme muut keskenämme jälkeenpäin, että reissun väsyttävyydestä huolimatta se teki varmasti Jonille hyvää. Hän kävi ensimmäistä kertaa pidemmällä reissulla onnettomuuden jälkeen ja pystyi osoittamaan sekä itselleen että läheisilleen, että pystyy siihen.

Istuimme pääosin pubeissa juttelemassa kaikenlaista, mutta perjantai-iltana kävimme stand up -komediaa katsomassa Leicester Squaren tuntumassa olevalla Cheeky Chaps -klubilla. Jonin lähdettyä — hän kun ei kyynärsauvoineen voinut pitkiä matkoja kävellä — kierrätin kauempaa saapuneet turistikierroksella lauantaina. Lauantai-ilta meni kosteissa merkeissä kantabaarissani Intrepid Foxissa, josta ensikertalaisetkin pitivät kovasti, metalli-ihmisiä kun ovat koko konkkaronkka. Meille lontoolaisille paikka oli luonnollisesti kaikille tuttu ja monesti koettu. Sunnuntai meni rauhallisemmissa merkeissä, osalla todella rauhallisissa merkeissä, edellinen ilta kun oli muutamalle ollut niin sanotusti voimia vievä. Kävimme sunnuntaina pubilounaalla ja -jälkkärillä sekä pienellä turistikierroksella Tower Bridgen tuntumassa.

Rensillä oli reissussa päällään kannattamansa hollantilaisen jalkapalloseuran paita, ja sain ihmetyksekseni oppia sen, että monissa paikoissa kyseisenlainen vaate on kielletty. Sekä Foxissa että eräässä pubissa henkilökunta pyysi Rensiä pitämään takin päällä, jotta ”jalkapallovärit” eivät näkyisi ja mahdollisesti provosoisi ketään. Jalkapallohullua kansaa tämä tosiaankin on.

Ja lopun voikin sitten hoitaa pieni kuvakavalkadi.

 

Lähes koko porukka koolla perjantai-iltana. Kuvan otti John.

Jon ja Dana.

Rens, John ja Jon samaisessa pubissa Leicester Squaren tuntumassa.

Turistikierroksella lauantaina. John, minä ja Mike. Kuvan otti Rens.

Trafalgar Squarella oli meneillään puuaiheinen taidepläjäys. Hiukkasen isompia runkoja oli siellä näytillä.

Leticia nappasi tilannekuvan Foxissa lauantai-iltana. Rens, minä ja Mike. Katsomme kaikki Johnia, jolla oli ilmeisesti hauskaa/kyseenalaista sanottavaa. 😀

Rens otti kuvan Leticiasta, Johnista ja minusta. Johnin kommentti: tytöistä saa hyvät korvasuojaimet.

Porukka odottaa surkeina pubin aukeamista sunnuntaina puoliltapäivin. Tätä edelsi hirvittävä kaatosade, jolta onneksi pääsimme suojaan katoksen alle. Kuvaajana John.

Kun ylempänä olevassa pubissa oli lounastettu, siirryimme toiseen jälkiruoalle: Mike, Maureen ja Ali.

Seuraava, pienimuotoisempi tapaaminen on tammikuussa, kun amerikkalainen Misty saapuu Eurooppaan muutaman viikon reissulle ja osa ihmisistä järjestää itselleen päivän tai parin matkan häntä tapaamaan. Täytyy katsoa, josko voisin käydä Mistyä tapaamassa jossakin hänen matkareittinsä varrella. Edellisestä Mistyn tapaamisesta kun on ehtinyt vierähtää jo siinä vaiheessa puolisentoista vuotta.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 06/12/2009 Kategoria/t: Ihmiset, Kulttuuri

 

Avainsanat: , , , , , , , , ,

Ai juu…

…unohdin sanoa aiemmin, että Nunnia ja konnia -musikaali perjantai-iltana oli aivan upea. Pääosan esittäjä Patina Miller eritoten loistava, lavasteet, valot, puvustus häikäiseviä. Tarina toimi erinomaisesti teatterin lavalle muokattuna ja musiikki vei mukanaan. Ehdottomasti suosittelemisen arvoinen!

Esitys palautti uskoni musikaaleihin — heinäkuussa näkemäni We Will Rock You -musikaali, joka siis rakentui Queenin musiikin ympärille, kun oli aika kehno, varsinkin tarinansa puolesta. Käsikirjoittamiseen perehtynyttä se hiersi ennalta-arvattavalla ja väkisin kääntyvällä juonellaan ja vanhan Queen-fanin sisintä se korvensi imelyydellään. Jos We Will Rock You on pyörinyt jo kahdeksatta vuotta, alkukesästä startanneelle Sister Act -musikaalille on varmasti odotettavissa paljon pidempää elinkaarta. On se ehdottomasti sen arvoinen.

 
1 kommentti

Kirjoittanut : 07/09/2009 Kategoria/t: Kulttuuri

 

Avainsanat: , , , , ,