RSS

Avainsana-arkisto: nettitutut

Hääpäivä Irlannissa

Nettituttuni noin yhdeksän vuoden takaa, John, meni naimisiin perjantaina 15. päivä noin tunnin matkan päässä Dublinista. Sain kutsun häihin, mutta työkiireiden vuoksi päätin lopulta jättää menemättä. Sinänsä minulla olisi ollut vapaapäiviä käyttämättä, mutta kuuden päivän työviikot ovat edelleen käynnissä enkä halunnut poistua kaupungista kun tiesin, että tiimistä kuitenkin joutuu useampi olla viikonloppuna töissä. Parin päivän matkan tekeminen myös tuntui kaiken tämän hässäkän keskellä uuvuttavalta. Olinkin itse tuolloin perjantaina normaalisti töissä, sekä myös lauantaina.

Meitä on Facebookissa useampi ihminen nettituttuporukastamme — Teksasissa, Washingtonin osavaltiossa, Kaliforniassa, Irlannissa, Alankomaissa, Ruotsissa, Skotlannissa, Englannissa ja Intiassa. Päätin lähettää heille kaikille viestin, jossa ehdotin keräyksen pistämistä pystyyn lahjaa varten. Lupauduin myös ostamaan kortin ja tulostamaan mahdolliset onnitteluviestit sen matkaan meiltä kaikilta.

Esitin lahjavaihtoehdoksi lahjakortin ostamista ravintolaan, jotta tuore aviopari pääsisi juhlistamaan vihkimistään hyvän ruoan ja juoman pariin. Idea sai kannatusta ja päädyimmekin ottamaan lahjakortin Irlannin ainoaan kahden Michelin-tähden ravintolaan, Restaurant Patrick Guilbaudiin, jonka on myös sanottu olevan Dublinin kallein ravintola.

Laitoin mielessäni lahjakortin arvon tavoitteeksi 200 euroa, mutta se ylittyi innokkaiden kaverusten toimesta reilusti. Lopullinen lahjakorttisummamme oli 375 euroa. Sillä saa ravintolassa kahdelle hengelle jopa kahdeksan ruokalajin maistelumenun juomineen.

John lähetti meille kaikille Facebookissa viime yönä kiitosviestin. He olivat tuoreen vaimonsa Olgan kanssa käymässä kotona hääviikonlopun jälkeen muutaman tunnin verran ennen lennähdystään Kuubaan häämatkalle. John oli varsin kiitollinen ”hienosta ja koskettavasta” lahjasta ja kertoi kyyneleen tai pari pilkottaneen silmäkulmasta viestejä lukiessa.

Tulipa hyvä mieli antajille! ^_^

Kortin mukaan tulostetut onnitteluviestit.

Kortin mukaan tulostetut onnitteluviestit.

Mainokset
 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 19/11/2013 Kategoria/t: Ihmiset

 

Avainsanat: , , , ,

Pitkä viikonloppu nettituttujen kanssa

Viikko sitten meillä oli pitkästä aikaa nettituttujen kanssa tapaaminen. Teksasista paikalle saapui Misty (matkaseuranaan kaverinsa Chris). Irlannista paikalla oli John ja Lontoosta minun lisäkseni Ali, Bev ja Pinder. Letician oli tarkoitus tulla lounaalle myös sunnuntaina, mutta hän ei loppujen lopuksi raskaudeltaan kyennyt. Ruotsista joukkoon oli liittymässä hollantilainen Rens, mutta erinäisten sattumusten vuoksi hän ei ehtinyt lennolleen ja jäi harmillisesti siis pois tapaamisesta.

Torstaina Misty, Chris ja minä matkustimme puolentoista tunnin junamatkan päähän Bathin kaupunkiin. Siellä tutustuimme roomalaisten aikaiseen kylpylään, joka oli museona varsin hyvin toteutettu ja ehdottomasti näkemisen arvoinen.

Roomalainen kylpylä Bathissa

Muuten Bathin kaupunki oli isompiin kaupunkeihin tottuneille tylsähkö. Kiersimme pikku kävelylenkin kaupunkin muita ”päänähtävyyksiä” katsomassa (mm. kaaren muotoon rakennettuja taloja oli tarjolla — tosin emme vaikuttuneet niistä edes sen vertaa, että valokuvan olisimme näpänneet), mutta loppupäivä meni pubilounaalla ja sitten parissa muussa pubissa oluita maistellen. Palasin illalla kotiin, Misty ja Chris jäivät yöksi ja jatkoivat aamusta etelämpään kansallispuistoon pyöräretkelle, lähelle rannikkoa. Retki oli kuulemma mukava, villihevosineen kaikkineen.

Perjantaina tapasin Johnin Lontoossa puoliltapäivin ja kävimme lounaalla meksikolaisessa ravintolassa. Alun perin aioimme käydä lounaalla ravintolassa, joka tarjoaa shampanjaa ja hotdogeja — ihan vain siksi, että tarjolla olisi ollut shampanjaa ja hotdogeja — mutta jono siellä oli sen verran pitkä, että etsimme toisen vaihtoehdon.

Enigma-salauslaite, Churchill War Rooms -museo

Lounaan jälkeen kävimme Churchill War Rooms -museossa lähellä parlamenttitaloa. Kohde on bunkkeri, jossa toisen maailmansodan Lontoon pommitusten aikana Churchill hallintoineen asui ja työskenteli. Museossa oli runsaasti mm. videomateriaalia, jossa silloisia työntekijöitä haastateltiin vuosikymmeniä myöhemmin. Samoin ääninauhalta sai kuunnella Churchillin puheita ja muuta materiaalia. Huoneet olivat siinä kunnossa kuin ne olivat käyttöaikanakin; kokonaisuutena se oli varsin mielenkiintoinen kokemus. Ostimme museon kaupasta Johnin kanssa Mistylle pienen kirjasen, joka ohjeisti vuonna 1944 amerikkalaisia sotilaita brittien tavoista ja luonteesta. (Silloin kyseisellä miniopuksella tuskin oli huumoriarvoa, mutta nykylukijalle osa neuvoista oli varsin hauskoja.)

Churchillin työpöytä

Museokäynnin jälkeen vääntäydyimme Johnin kanssa hieman pohjoisempaan, kohteena pubi, jossa tapasimme Pinderin. Miehille tapaaminen oli ensimmäinen, mutta itse olin tavannut Pinderin kerran tai pari aikaisemminkin. Edellisestä kerrasta oli tosin pari vuotta, sillä Pinder vietti välissä kaksi vuotta Kanadassa. Tuopin jälkeen vaihdoimme pubia belgialaiseen sellaiseen, jonne saapuivat myös Bev töiden jälkeen sekä Misty ja Chris pyöräretkeltään palattuaan.

Parin drinkin jälkeen Pinder poistui takavasemmalle ja me muut suuntasimme Dans le Noir ? (ranskalaisittain välilyönti ennen kysymysmerkkiä) -ravintolaan illalliselle. Pilkkopimeässä ateriointi oli erikoinen kokemus. Oli aika haasteellista yrittää päästä irti ajatuksesta, että silmät lopulta sopeutuisivat hämärään/pimeään, sillä minkäänlaista sopeutumista ei tapahtunut. Sokea tarjoilijamme johdatti meidät letkassa pöytäämme ja sen jälkeen pääsimmekin opiskelemaan näppituntumalla viini- ja vesilasien sekä ruokailuvälineiden paikkoja pöydässä.

Itse syömisessä veitsi oli käytännössä hyödytön. Myös ruoan paikallistaminen lautasella oli hankalaa. Jouduimme jossain vaiheessa turvautua näppituntumaan myös siinä. Vettä pullosta lasiin kaataessa sormella oli koetettava veden pinnan nousu, jotta ei lorottelisi vesiä pöydälle. Viinilasillisia omaan menuvalintaani kuului kaksi, mutta toinen niistä jäi juomatta miltei kokonaan. Pari pientä tuoppia olutta ja iso tuoppi siideriä alkuillan janojuomaksi kun oli jo alla.

Alkuruoka oli hyvää: siinä oli muistaakseni pekonia ja kyyhkystä, vihreää salaattia ja leipäkuutioita. Pääruoasta minulla jäi osa syömättä — en tosin muista mikä liha oli kyseessä tuossa vähemmän mieluisessa kokemuksessa (saattoi olla rasvaista sian vatsapalaa; aivan liian rasvaista minun makuuni se joka tapauksessa oli). Kaksi muuta lihaa pääruoassa olivat kyllä hyviä, muistaakseni ne olivat ankkaa ja lammasta. Minulla ja Bevillä oli punainen menu (lihaa ja kasviksia), sillä halusimme rajata merenelävät pois lautaselta. John ja Misty valitsivat valkoisen menun (ei rajoituksia). Heidän lautaselleen päätyi mm. krokotiilia. He arvuuttelivat keskenään mitä liha voisi olla, mutta kumpikaan heistä ei tunnistanut syödessään sitä krokotiiliksi. Jälkiruokana minulla oli persikkaista juustokakkua ja pari pientä macaron-leivosta.

Illallinen päättyi puoliltaöin ja kaikki kiirehtivät koteihinsa ja majapaikkoihinsa, junat kun lakkaavat kulkemasta pian puolen yön jälkeen. Suurin osa porukasta pääsi ajoissa perille asti, mutta itse missasin viimeisen junan Whitechapelista, joten jouduin kävellä sieltä vartin verran kotiin.

Lauantain herätys oli suhteellisen leppoisa: tapasimme Leicester Squarella lounaalle menoa varten. Alin oli tarkoitus liittyä joukkoon myös, mutta laiskuuttaan hän ei päässyt ajoissa sängystä ylös. Joten Misty, Chris, John ja minä kävimme libanonilaisessa ravintolassa lounaalla nelistään. Ruoka oli varsin hyvää ja monipuolista: valitsimme 7–8 sorttia mezze-lautasia jaettavaksi, salaatista lihaan ja leipään.

Päivälle meillä ei ollut suunnitelmia. Misty kysäisi, olisiko Lontoossa tarjolla joitakin vanhoja hautausmaita, jossa voisimme piipahtaa. Vein porukan tuttuun Abney Parkiin, jossa pyörimme kylmässä syyssäässä kai parisen tuntia. Ali vääntäytyi sillä aikaa keskustaan, Chris lähti omille teilleen kameransa kanssa, ja me muut tapasimme Alin vanhassa tutussa Interpid Fox -metallibaarissa kuuden kieppeillä. Bev liittyi myös joukkoon miesystävänsä kanssa, ja istuimme iltaa isommalla porukalla noin seitsemään, jolloin Misty ja John suuntasivat Devin Townsendin keikalle Camdeniin. Me muut jatkoimme Foxissa vielä, Ali ja minä pidempään, Bev kumppaneineen luovuttivat ennen yhdeksää. Alin kanssa siirryimme baarin yläkertaan, jossa esiintyi Metallica-coverbändi Mentallica.

Sunnuntain ohjelmassa oli taas lounastapaaminen, tällä kertaa itäisessä Lontoossa. Bevin suosituksesta kävimme Johnin ja Mistyn kanssa Bishopsgate Kitchenissä syömässä. Alin oli taas tarkoitus saapua paikalle, mutta sängystä oli ilmeisen hankala päästä ylös, joten hän liittyi seuraamme vasta puoli kolmelta, kun olimme Liverpool Streetin asemalla saattelemassa Johnia junalle kohti lentokenttää.

Kävimme Alin ja Mistyn kanssa aseman lähistöllä pienessä museossa nimeltä Dennis Severs’ House. Amerikkalainen Dennis Severs asui talossa vuodesta 1979 aina vuonna 1999 sattuneeseen kuolemaansa saakka. Vain noin viisikymppisenä kuollut herra Severs sisusti asuntonsa antiikilla, menneiden vuosisatojen hengessä, ajatuksenaan luoda tuosta 1700-luvun alkuvuosikymmeninä rakennetusta nelikerroksisesta talosta eräänlainen aikakapseli. Talon kymmenen huonetta on sisustettu 1700- ja 1800-luvun mallin mukaan ja sen huoneet näyttäytyvät museokävijälle aivan kuin talon asukkaat olisivat poistuneet huoneista vain minuutteja aiemmin.  Lautasella on puoliksi syöty leivänpala, teekupissa on höyryävää juomaa, takanreunalla on puoliksi juotu pikkuruinen pikari viiniä, korkeaselkäiselle, koristeelliselle nojatuolille on laskettu keskeneräinen ristipistotyö ja työpöydällä on kirjeen kirjoittaminen kesken. Huoneissa kuuluu taustanauhalta ajan ääniä, muun muassa tykkien laukauksia Thamesin suunnalta, päivältä, jolloin julistettiin, että kuningas oli kuollut. Omituinen, mutta kiehtova kokemus.

Ali ja Misty sunnuntaisella kävelyllä

Loppuiltapäivä meni käveleskelyn parissa. Kuljeksimme rauhalliseen tahtiin alas joelle, ylitimme Tower Bridgen ja kuljimme joen etelärantaa länteen, kunnes tulimme sopivanlaisen pubin kohdalle. Siellä vierähtikin rupatellessa ihan huomaamatta viisi tuntia aina iltakymmeneen saakka. Illalllista kävimme syömässä pienen sateisen kävelymatkan päässä Chinatownissa, kunnes olikin sitten aika sanoa Mistylle hyvästit, sillä lento takaisin Yhdysvaltoihin oli aikaisin seuraavana aamuna. Hurrikaani Sandyn vuoksi lento New Yorkiin jouduttiin tosin perua ja toinen järjestää suoraan Houstoniin — Mistyn kannalta tosin kätevämpi niin.

Töihin ja arkeen paluu oli suhteellisen kivuton, sillä minulla oli vielä maanantaikin vapaata. Sai ruokaostokset tehtyä, pyykit pestyä jne. Ja töihin palattua lähin esimieheni sanoi antavansa minulle viime aikojen ylitöistä yhden ylimääräisen vapaapäivän vielä tälle vuodelle. Tein noin parin viikon aikana nelisen päivää ylimääräistä, mutta olen tyytyväinen, että sain edes yhden lisälomapäivän. Parempi sekin kuin ei mitään. Edellisessä työpaikassa ei puhettakaan, että olisi saanut edes tämän verran takaisin työnantajalta. Nyt vain pitäisi koettaa saada lomapäivä johonkin mahdutettua. Montaa vaihtoehtoa ei ole, sillä tiimistä on lähes koko loppuvuoden jo aina joku lomalla, ja kaksi työntekijää poissa yhtä aikaa ei ole suositeltava ratkaisu. Mutta jossain välissä.

Jossain välissä.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 06/11/2012 Kategoria/t: Ihmiset, Kaupunki, Ruoka ja juoma

 

Avainsanat: , , , , , , , ,

Kesä vierähti, syksy saapui

Niin vain on kulunut pari kuukautta — ylikin — edellistä postauksesta. Jotenkin se aika vain kuluu niin nopeasti ettei huomaakaan.

Mitään suurempia ei viimeisten parin kuukauden aikana ole sinänsä sattunut. Jotain nyt on kuitenkin tullut harrastettua työssäkäynnin ohella. Kesäloma oli sen viikon mittainen (kesäkuun alussa), joten kesästä nauttiminen jäi aika vähiin, mikä tosin on normaalia täällä, sillä on yleistä, että töistä voi ottaa pisimmillään vain kahden viikon lomapätkän kerrallaan. Töiden ohella ja lyhyiden viikonloppujen aikana sitten harrastaa sen mitä saa aikaiseksi.

Syyskuinen auringonlasku — Canary Wharf

Innostuin joskus  heinäkuussa yhtenä iltana varaamaan kerralla seitsemän teatteri- ja musikaalilippua, kolmen kuukauden aikana käytettäväksi. Kävin heinä-syyskuussa katsomassa seuraavat:

  • Thriller Live — Michael Jacksonin musiikin ja saavutusten ympärille rakennettu tanssille pohjaava musikaali
  • Blood Brothers — tarina lapsena eri kodeissa ja yhteiskuntaluokissa kasvaneista kaksospojista, jotka ystävystyvät myöhemmin tavatessaan
  • Spamalot — Monty Pythonien elokuvaan Monty Pythonin hullu maailma perustuva musikaalikomedia, jossa kuningas Arthur miehineen etsii Graalin maljaa
  • Our Boys — 1980-luvun Britannian sotilassairaalaan sijoittuva draama nuorista miehistä, joiden suhdetta repii petos
  • Private Peaceful — Kokoillan monologinäytelmä, jossa nuori ensimmäisen maailmansodan sotamies muistelee sotilasvankilassa kokemuksiaan juoksuhaudoissa
  • What the Butler Saw — Psykiatriselle klinikalle sijoittuva kommelluksia pursuava farssi
  • A Long Day’s Journey into Night — amerikkalaisen Pulitzer-palkitun Eugene O’Neillin draama perheestä, jota riivaavat addiktio (miehillä alkoholiin ja äidillä morfiiniin) ja siitä juontuvat ongelmat

Elokuvissa olen käynyt vain kerran, uuden Batmanin katsomassa jokusen viikkoa sitten. Varsin nautinnollinen kokemus sekin!

Elokuussa puolestaan tapasin entisen pääkontaktini asiakkaan puolelta edellisestä työpaikastani. Olemme pitäneet jonkin verran yhteyttä sen jälkeen kun vaihdoin työpaikkaa reilu vuosi sitten, mutta emme töiden puolesta koskaan nähneet toisiamme silloin aikoinaan. Kävimme olusella Sohossa sunnuntai-iltana elokuun puolivälissä, kun hän pääsi kakkostyöpaikastaan: viikolla hän tekee jossain määrin samankaltaista projektinhallintatyötä kuin minäkin ja viikonloput hän on tatuoijana tatuointistudiolla.

Harmikseni sain kuulla, että entinen työpaikkani on menettänyt tämän asiakkaan lähtöni jälkeen. Harmillista tämä on siksi, että tein reilun vuoden töitä niin sanotusti niska limassa sen eteen, että tästä alkujaan pikkuasiakkaasta tuli yksi firman avainasiakkaista, mutta lähtöni jälkeen asiakassuhde mureni suhteellisen lyhyessä ajassa.

Lokakuinen auringonnousu Thamesilla — ensimmäinen pyöräilyretkeni, joka ei tapahtunut joulupäivän aamuna

Hoidin kaiken alusta loppuun heidän projektiensa kanssa ja vaikka listallani oli paljon muitakin asiakkaita, tämä kyseinen firma vei käytännössä vähintään 85 prosenttia työajastani. Lähtöni jälkeen asiakkaan ”huolto” jaettiin viiden eri ihmisen käsiin, ja tiesin tuon kuultuani, että siitä ei tulisi mitään — tämän asiakkaan kohdalla työt pitää keskittää yksiin, korkeintaan kaksiin käsiin. Mutta minultahan ei mitään kysytty, ja entinen firmani kuvitteli, että kun asiakas kerran on saatu haaviin, se ei enää vaadi erityispanostusta. Riittää, kun projektit vain pyörivät omalla painollaan. Ja niin siinä sitten kävi, että asiakas ei ollutkaan lähtöni jälkeen uuteen sekavalta vaikuttavaan järjestelyyn tyytyväinen ja sisään tulevien projektien määrä väheni pian huomattavasti. Väheni siinä määrin, että entinen työkaverini kertoi toisen firman omistajista tulleen eräänä päivänä projektihuoneeseen kysymään miksi tämä asiakas ei enää lähetä projekteja yhtä paljon kuin ennen.

Asiakkaani kertoi drinkin ääressä, että entisestä työpaikastani oli jossain vaiheessa soitettu hänelle (hän epäili, että toisen omistajista toimesta), kyselty kuulumisia ja todettu, että ”haluaisimme tehdä enemmän bisnestä kanssanne”. Asiakkaani oli kertomansa mukaan vastannut, että he odottivat minun lähtöni jälkeen, että palvelun taso pysyy samana, mutta näin ei ollut tapahtunut, joten projektivirta oli alkanut tyrehtyä sen myötä. Lopulta erään projektin kanssa oli käynyt asiakkaan mukaan ”suuremman luokan munaus” ja he päättivät lopettaa entisen firmani käyttämisen kokonaan. Siinä siis lopputulos. Omalta kohdaltani kuitenkin positiivista on se, että työpanoksellani oli käytännön tasolla todistettavaa merkitystä, jota ei tosin missään vaiheessa työpaikkani puolesta tunnustettu (paitsi eroilmoitukseni päivänä, jolloin toinen omistajista sanoi ääneen sen, että olin työlläni tehnyt asiakkaasta yhden yrityksen avainasiakkaista). Kuulin sittemmin entiseltä italialaiskollegaltani, että toinen omistajista oli sanonut hänelle (kun hän oli uhannut lähteä kävelemään ellei palkka nouse), että ”kukaan ei ole korvaamaton”. Mutta minä olin tämän asiakassuhteen hoidossa korvaamaton. Jos jotain mieltälämmittävää edellisestä työpaikastani kaipaa, niin tuo on sellainen ajatus.

Tapasin syyskuussa puolestani toisen entisen kollegani edellisestä työpaikastani, unkarilaisen sellaisen (joka on myös lähtenyt sittemmin kävelemään). Istuimme illan viinipullon ja juustojen kanssa purkamassa entisen työpaikan aikeuttamia traumoja ja vaihtamassa kuulumisia muutenkin. Keskustelimme myös suomalaisuudesta ja unkarilaisuudesta, ja totesimme, että niin kaukana toisistamme kuin serkuskansoina asummekin, on meidän kansallisissa ajattelutavoissamme paljon yhteistä. Kuten muun muassa se, että pistämme sanoille ja arjen sopimuksille enemmän painoarvoa kuin esimerkiksi Välimeren kansat, joiden kanssa voi sopia tapaamisesta kahdelta, mutta on erittäin epätodennäköistä, että he ovat paikalla ennen puolta kolmea. 😆

Äiti ja isä pyörähtivät myös viikonloppuna täällä käymässä syyskuussa. Söimme ja joimme hyvin, kävimme muun muassa tutkimassa Chelsea Physic Gardenin kasveineen, British Museumin muumioineen ja pyörimme Borough Marketilla. Shishaa piti käydä polttelemassa eräässä Edgware Roadin kuppilassa myös ja tietysti vanhassa tutussa viskikaupassa kävimme pullo-ostoksilla.

Tässä kuussa puolestaan viimeiset pari viikkoa on ollut töissä todella kiirettä. Osittain siksi, että yksi tiimiläisistä jäi äitiyslomalle, eikä hänen tilalleen ole vielä saatu apuvoimia tilannetta korjaamaan. Asiakas myös lähettää kiireisiä projekteja sisään yksi toisensa jälkeen, mikä ei auta ollenkaan. Viime viikolla ylityötunteja kertyi viisitoista, tällä viikolla nelisentoista. Kun työpäivä matkoineen venyy noin neljääntoista tuntiin, käyn käytännössä kotona suihkussa, syömässä ja nukkumassa. Alkavalla viikolla minulla on onneksi torstai ja perjantai vapaat (ja seuraavan viikon maanantai), joten kolme päivää täytyy enää kestää. Sitten meillä pitäisikin olla jo käytössä lisäkäsipari tiimissä, joten toivottavasti loppuvuosi menee vähemmillä ylityötunneilla.

Otin tulevan viikonlopun ympärillä päivät vapaaksi, sillä huomenna Lontooseen puskee teksasilainen ystäväni Misty kaverinsa Chrisin kanssa. Perjantaina joukkoon liittyvät John Irlannista ja Rens Hollannista/Ruotsista. Lontoosta puolestaan lisävoimia tarjoavat Ali ja Bev, mahdollisesti myös Leticia, mikäli raskaudeltaan kykenee. Torstaiaamusta lähden Mistyn ja Chrisin kanssa Bathiin päiväretkelle. Itse tulen iltajunalla takaisin, mutta Misty ja Chris jäävät yöksi ja jatkavat perjantaiaamuna matkaa etelä-Englantiin, jossa he aikovat tehdä pyöräretken kansallispuistossa ennen paluutaan Lontooseen illalla. Minä puolestani viihdytän Lontoossa Johnia, joka tulee tänne jo aamukoneella.

Rens puolestaan saapuu illalla töiden jälkeen vasta, joten tapaamme jossain pubissa kunhan kaikki ovat tiensä Lontooseen löytäneet. Perjantai-illalle olen varannut meille pöydän Dans le Noir? -ravintolasta, jossa tarjoilijat ovat sokeita ja jossa syödään pilkkopimeässä yllätysmenun tarjontaa. Minun piti mennä sinne jo pari vuotta sitten, kun aiheesta oli puhetta entisen työkaverini Elinan kanssa, mutta se jäi silloin aikoinaan ja Elina on harmillista kyllä palannut sittemmin Suomeen. Menuvaihtoehtoja on reilu kourallinen; oma etukäteen tehty valintani oli kolmen ruokalajin illallinen, jossa on sekä lihaa että kasviksia, ja johon kuuluu yllätyscocktail, kaksi lasia viiniä ja pullo vettä. Tuo on siis luvassa myöhään perjantai-iltana — odotan innolla, sekä mukavaa seuraa, että toivottavasti maistuvaa ruokaa!

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 21/10/2012 Kategoria/t: Arki, Harrastukset, Kulttuuri, Ruoka ja juoma, Työ

 

Avainsanat: , , , , ,

Dublin-viikonloppu 26.-28.11.2010

Meillä oli taas kerran nettiystävysten tapaaminen, tällä kertaa Dublinissa. Meitä oli paikalla parhaimmillaan kuusi ihmistä: kaksi paikalle aikonutta joutuivat perua tulonsa, Jon rahasyistä ja Rob siitä syystä, että passi oli käynyt pesukoneessa turhan monta kertaa.

Dubliniin vääntäytyivät minun lisäkseni Misty ja Laura Teksasista ja Washingtonista, Rens Hollannista sekä pari irlantilaista, John Dublinista ja Niall tunnin junamatkan päästä Dublinin ulkopuolelta.

Laura ja Misty saapuivat Irlantiin jo torstaina, minä puoliltapäivin perjantaina ja Rens perjantai-iltana. Muut olivat aamupäiväretkellä Dublinin ulkopuolella kun saavuin kaupunkiin, joten pyörähdin katsomassa hostellini vieressä sijaitsevan Trinity Collegen kampusta. Muun muassa sen vuoksi, että Samuel Beckett, irlantilaiskirjailijoista suosikkini, opiskeli 1920-luvulla siellä ranskaa, italiaa ja englanninkielistä kirjallisuutta ja myös luennoi siellä 1930-luvulla. Tätä nykyä Trinityssä on noin 20-vuotias Samuel Beckett -keskus, jonka osana on asiaankuuluvasti myös teatteri.

Kampuksen rakennukset olivat upeita.

Kuljeskelin päämäärättömästi ympäriinsä vielä parisen tuntia. Olin ajatellut käyväni Writer’s Museumissa (Kirjoittajien museo), mutta harmikseni en ollut kirjoittanut sen osoitetta ylös, ja muistikuvani sen sijainnista kartalla olivat liian hatarat, joten se ei sattunut reitilleni. Jalkojen väsähdettyä kävin ostamassa päivän Guardianin ja menin lukemaan sitä pubiin Guinness-tuopin ääreen.

Tapasimme viimein porukalla noin puoli seitsemältä ja suuntasimme pubiin syömään. Rens liittyi seuraan noin tuntia myöhemmin.

Vaihdoimme jossain vaiheessa paikkaa rock-henkiseen baariin, jossa menikin loppuyö. Erikoista kyllä, puolen yön jälkeen havahduimme siihen, että ulkona välkkyi kirkas valo satunnaisesti. Kun poistuimme baarista neljän maissa kebab-paikkaa kohti, totesimme, että välkkyminen jatkui edelleen. Kesti hieman aikaa tajuta, että kyseessä oli salamointi. Pian kuitenkin alkoi jyristä siihen malliin heti salaman välähdyksen jälkeen, että huomasimme ukkosen olevan suoraan kaupungin yllä.

Kävimme syömässä, ja kun tulimme pihalle, oli alkanut sataa lunta. Eikä mitään normaalia lunta, eikä edes rakeita, vaan jotain niiden väliltä. Kevyttä, mutta kiinteää, styroksipallojen kaltaista lumiraesadetta, jollaista en ollut koskaan aiemmin nähnyt. Ja lunta tuli sankasti.

Matkalla hostelleille, lumisota alkamaisillaan. Kuvan otti John.

Misty, joka matkasi Dubliniin lämpöisestä Teksasista, oli innoissaan lumesta.

Teksasilainen lumitanssi.

Kun muut olivat menneet hostellilleen, John saattoi minut omalleni. Tunnelma aamuöisessä Dublinin keskustassa oli surrealistinen: kadut olivat tyhjiä ja hiljaisia, maa oli valkoisenaan lumesta ja joka puolella pubien ja kauppojen varashälyttimet ulisivat kuin viimeistä päivää, luultavimmin aiemman salamoinnin vuoksi.

Pakollinen black metal -henkinen poseerauskuva sillalla.

Meillä oli tarkoitus lähteä lauantaina aamukymmeneltä matkaan Dublinin ulkopuolelle Malahideen ja Howthiin, pariin pikku merenrantakylään, mutta koska kello oli noin viisi kun pääsimme pehkuihin, aamun lähtöä myöhäistettiin parilla tunnilla. John kävi aamusta huollattamassa autonsa ja tuli sillä perässä, kun me muut otimme junan Howthiin.

Kävimme alkuiltapäivästä lauantaina Howthissa puolen tunnin junamatkan päässä Dublinista. Saimme vapaana kuljeksivan koiran seuraksemme joksikin aikaa.

Howth oli tuttu paikka edelliseltä Dublinin reissulta, mutta tällä kertaa siellä oli paljon kylmempi. Pakkasta oli vain noin pari astetta, mutta meren läheisyys ja tuuli tekivät siitä paljon brutaalimman tuntuisen. Lisäksi edellisyönä satanut lumi ja jää oli pakkautunut ylös kalliolle johtavalle polulle niin, että kalliolle nouseminen — ja sieltä laskeutuminen — olisi ollut liian uhkarohkeaa. Jätimme yrityksen pariin metriin turvallisuussyistä.

Howthista John ajoi meidät Malahideen, jossa kävimme tutustumassa paikalliseen linnaan, joka oli Talbotin perheen omistuksessa 800 vuotta. Suvun viimeinen jäsen, viime vuonna Australiassa kuollut Rose Talbot joutui myymään linnan, osittain kyetäkseen maksamaan perintöverot. Nykyisin linnan omistaa Irlannin valtio.

Niall, Rens, Misty ja John kävelevät linnalle. Laura jätti unenpuutteen vuoksi päiväretken välistä ja kävi mm. seuraamassa kaupungilla talousvaikeuksien keskellä kamppailevien irlantilaisten mielenosoitusta.

Kävelimme metsikön läpi linnalle auringon laskiessa. Paluumatkalla olikin sitten niin pimeää, että tien hahmottaminen metsän keskellä oli hieman haasteellista. Sähkövalaistus on yliarvostettua. 😀

Linnan sisätiloissa kuvaaminen oli valitettavasti kielletty. Koristeellisista seinien ja kattojen puuleikkauksista, upeista huonekaluista ja vaikuttavan iäkkäästä kirjastosta olisi ollut mukava saada kuvia.

Illaksi palasimme Dubliniin ja siellä syömisten ja juomisten pariin pubiin. Tällä kertaa minä luovutin jo puoliltaöin, sillä työviikon — ja edellisen illan myöhään valvomisen — jälkeen unelle oli tarvetta. Muut olivat jatkaneet kuulemma puoli viiteen lauantaiyönäkin!

Sunnuntaina ei sitten ihmeempiä ehtinytkään. Kävimme syömässä valtavan perinteisen irlantilaisen aamiaisen paahtoleipineen, pekoneineen, papuineen, kananmunineen, sienineen, paistettuine tomaatteineen, makkaroineen, verimakkaroineen, white puddingkeineen (kuin verimakkara, mutta ilman verta) ja pannulla paistettuine perunaleipineen. Aamiaisen jälkeen Laura jatkoi junalla matkaa eteläiseen Irlantiin, jossa hänen reilun viikon Irlannin kiertomatkailunsa alkoi. Misty ja Rens jäivät vielä päiväksi Johnin kanssa Dublinia kiertelemään. Minä puolestani suuntasin lentokentälle ja toivoin, että lentoani ei peruttaisi. Eikä peruttu; se oli vain kenties puolisen tuntia myöhässä sääolosuhteiden vuoksi. Dublin vaikuttaa selviytyvän paremmin talviolosuhteista kun Lontoo. Lentoni oli kuitenkin sopivaan aikaan siinä mielessä, että laskeutumiskenttäni Gatwick oli jo päivän päästä suljettu lumisateiden vuoksi, peräti muutamaksi päiväksi.

Edellisestä kerrasta, kun amerikkalaisnaisia näin, ehti kulua pari vuotta. Toivottavasti ei menisi niin kauaa seuraavaan kertaan. Rensin kohdalla on puolestaan ilmassa mahdollisuus siitä, että hän saisi työpaikkansa puolesta siirron Lontooseen ensi vuonna. Saa nähdä, miten käy!

Johnin näin jo nyt menneenä viikonloppuna uudestaan: hän tuli kaverinsa Emman kanssa pitkäksi viikonlopuksi Lontooseen ja spesiaalitapauksena maanantai-iltana amerikkalaisbändi Neurosiksen keikalle. Liityin heidän seuraansa keikalle; joukossa oli myös sunnuntai-iltana camdenilaisessa metallibaarissa tapaamamme chileläinen Pablo, joka innostui lähtemään keikalle myös, sekä Emman ystävä John.

Asiasta kolmanteen, viimeksi mainittu John yllätti minut siinä vaiheessa, kun kysyin häneltä mitä hän tekee työkseen. Ulkonäön perusteella olisin veikannut hitsaria. Pystyin helposti kuvittelemaan noin 35-vuotiaan pitkätukan poninhäntäpäähän hitsarin kypärän ja ruumiillisen työn tekijältä näyttävän kehon päälle hitsarin haalarit. John tekee kuin tekeekin ruumiillista työtä, mutta hieman eri mielessä kuin ajattelin. Hän on ammatiltaan freelance-palsamoija, joka kiertää ympäri Irlantia valmistamassa ruumiita avoimen arkun hautajaisia varten. Kovin tarkkoja yksityiskohtia en onnistunut hänen työstään saamaan, mutta pääroolissa on kaikkien ruumiin nesteiden (mukaan lukien virtsa ja ulosteet) poistaminen, kaulavaltimon kaivaminen esiin ja veren korvaaminen formaldehydipohjaisella kemikaaliliuoksella. Ruumis myös luonnollisesti pestään, puetaan, meikataan ja sen hiukset kammataan/muotoillaan. Palsamoija tekee työnsä yksin, tai kuten John sanoi, hänen työtoverinsa on käsiteltävä ruumis. Taitaa olla tähän mennessä erikoisin ammatti, johon olen live-elämässä törmännyt. Mikäli aikaa keskustelulle ennen keikkaa olisi ollut enemmän, olisi ollut mielenkiintoista kuulla enemmänkin muun muassa siitä, miten tuonkaltainen ammatti vaikuttaa ihmisen näkemyksiin kuolemasta, elämästä ja ruumiillisuudesta. Ei tuohon hommaan ihan kuka tahansa heikkohermo pystyisi.

 
2 kommenttia

Kirjoittanut : 07/12/2010 Kategoria/t: Ihmiset, Matkailu

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , ,

Festivaaliviikonloppu

Vielä täytyy palata heinäkuun tapahtumiin, kun näistä kirjoittaminen jäi töiden ja asunnon haun puristuksessa väliin aikanaan.

Kävin High Voltage -festivaaleilla päiväseltään Johnin ja Letician kanssa 24. heinäkuuta. Festivaali järjestettiin Victoria Parkissa itä-Lontoossa. Pääsyy festareille menoon oli amerikkalainen bändi nimeltä Black Label Society. Olen kuunnellut heidän musiikkiaan jo joitakin vuosia, mutta livenä en vielä ollut bändiä nähnyt. Muuten festivaalin musiikkitarjonta ei suuremmin innostanut. Tuli kuitenkin seurattua suurin osa Frank Zappan pojan Dweezilin keikasta ja pätkä Hammerfallia (kenties maailman kornein bändi) ja keski-ikään ehtinyttä Asiaa (tällä kertaa kosketinsoittajalla Geoffilla ei ollut tiukkoja tiikerikuvioisia housuja kuten edellisellä kerralla kun bändin näin livenä). Zappan musiikkia kuunnellessa ei voinut muuta kuin ihastella sitä yksityiskohtien määrää, joka musiikkiin oli upotettu. Illan päätteeksi kuuntelimme vielä toisella korvalla ZZ Topia viltin päällä istuskellessamme.

 

Festivaalipuiston liepeillä belgialaista olutta tarjoavassa pubissa ennen alueelle menoa. Leticialla ei ollut kirsikkaoluen ostamisen suhteen juurikaan itsehillintää: yhden kannullisen sijasta pöytään tulikin kaksi. Hyvää oli!

Pubin katossa oli mukaelma Michelangelon maalauksesta "Aatamin luominen". Jumala ja Aatami kilistävät Leffe-laseja.

Söimme pubissa (The Dove, suom. kyyhkynen) lounaan ennen puistoon siirtymistä, John villisikaburgerin ja minä ja Leticia fish and chips -annokset. Kalan seurana tuleva hernesose oli — omituista kyllä — maustettu mintulla. Tämä eriskummallisuus ilmeisesti antoi luvan pubille kutsua annosta ”poshiksi” (suom. tyylikäs, upea, yläluokkainen). 😆 Kaiken kaikkiaan pubi oli joka tapauksessa oikein mukava kokemus. Täytyy mennä sinne uudemmankin kerran. Olutlista oli mittava ja mielenkiintoinen, mutta harmillista kyllä eri oluiden maistelu olisi hidasta hommaa sillä sen joutuisi jakaa useammalle päivälle: monet oluista ovat hieman liian vahvoja meikäläiselle 8–9% alkoholipitoisuuksillaan.

 

Puisto oli valtavan kokoinen, joten festivaalialueella oli mukavasti tilaa istuskella.

Erikoista tässä rockfestivaalissa oli se, että siellä oli musiikin, juoman ja ruoan lisäksi myös jonkinasteista huvipuistomeininkiä, mikä oli minun näkökulmastani todella omituista. Tosin en ole rockfestivaaleilla ennen käynyt, joten en tiedä onko meininkin tällaista Suomessakin. Mutta metallifestivaaleilla kuten Tuska Open Air, ihmisille käy huvipuistosta hyvin pelkkä kaljatelttakin. Muistelisin kuitenkin, että sen yhden ja ainoan kerran kun Sauna Open Airissa kävin, siellä olisi ollut mahdollista ”sumopainia” valtavat sumopainijapuvut päällä.

High Voltagessa Leticia sai Johnin ja minut ylipuhuttua törmäilyautorinkiin, jossa kävimme törmäilemässä sähköautoilla toisiimme vauhdikkaan kymmenenminuuttisen ajan. Se oli itse asiassa tosi hauskaa! 😀

 

Tish käski meidän näyttää siltä kuin meillä olisi hauskaa.

Festivaalioluena High Voltagessa oli tanskalainen Tuborg, jota en ollut juonut — kenties yhtä poikkeusta lukuun ottamatta — sitten vuoden 1998, jolloin kävimme lukion luokkaretkellä Kööpenhaminassa. Näin brittiläistyneenä alen juojana lager ei enää kuulu suosikkeihini, mutta Tuborg maistui tuona kuumana kesäpäivänä yllättävän hyvältä. Ei sentään käynyt kuten Karhun kanssa viime jouluna: Suomessa asuessani Karhu oli suosikkiolueni ja siellä käydessäni vuoden lopulla ostin muutaman tölkin joululomille. Totesin ensimmäisen avattuani, että Karhu on tosi asiassa aivan hirvittävää pissiä. Siihen jäi minun Karhu-suosikkeiluni. Ei voi kuin ihmetellä, miten oikeasti joskus pidin sen mausta. 😆

John ja Tish ennen Black Label Societyn keikkaa alkuillasta.

Päivän kohokohta oli Black Label Society.

Black Label Society toimi keikallaan alkukankeuksien jälkeen hyvin (miksaus ei ensimmäisten muutaman biisin aikana ollut oikein kohdallaan, laulu tuppasi hukkumaan soittimien alle).  Olisin toivonut keikkasettiin enemmän vanhempaa tuotantoa, mutta kun uusi levy oli bändiltä tulossa lähiviikkoina pihalle, oli ymmärrettävää, että uudempi materiaali vei suurimman osan ajasta. Zakk Wylde keikisteli lavalla tuttuun machotyyliinsä ja kitarasoolo oli niin yliampuva, että se kävi lähinnä naurattamaan. Mutta hieno keikka se oli joka tapauksessa!

Joku filmasi pätkän keikasta; alla video linkitettynä. Zakk Wylde vetää tässä melkin nuotilleenkin. Tosin ei se menoa haitannut. 😛

High Voltagessa oli yllättävän suuri määrä keski-iän ylittäneitä festivaalikävijöitä. Eläkeläisikäisiin oli tottunut satunnaisesti törmäämään Tuskassakin, mutta tämä festivaali vei kyllä ikäihmisten suhteen voiton.

 

Edessämme keski-ikäinen pariskunta jammaili innolla Black Label Societyn tahtiin.

John lähti kotiin seuraavana päivänä eli sunnuntai-iltana. John oli luonani yötä, joten meillä oli mahdollisuus ottaa aamu rennosti kotosalla ja tehdä kunnon käristetty aamupala (hieman karsittu versio englantilaisesta perussetistä: munakasta, pekonia ja makkaraa paahtoleivän kera). Puoliltapäivin vääntäydyimme metrolla etelä-Lontooseen, jossa kävimme Imperial War Museumissa. (Toinen museovaihtoehto meillä oli Covent Gardenissa sijaitseva Transport Museum. Olen varma, että valitsimme sen mielenkiintoisemman museon kohteeksemme.)

Tulimme siihen tulokseen, että mitä liikennevälineisiin tulee, saimme parhaat palat niistä varmasti Transport Museumin sijaan Imperial War Museumissa, jossa ensimmäinen näyttelyhuone oli täynnä panssarivaunuja ja lentokoneita viime vuosisadan maailmansodista.

 

Pari tankkia museossa. Etualalla vanha tuttu T34, josta kirjoitin joskus aiemmin blogissa myös, kyseinen malli kun on sama kuin nk. "Bermondseyn tankki" etelä-Lontoossa.

Museon vaikuttavan julkisivun edessä komeili kaksi 15 tuuman laivatykkiä, joiden ammusten kantama oli 26 kilometriä. Tykit ovat 1900-luvun alkupuolelta.

 

Imperial War Museum. Kuva on Johnin ottama.

 

Johnin mukaan tykkien kantama olisi noin 60 kilometriä, mikäli ammuksena käytettäisiin tavallisuudesta poiketen suomalaista naista.

Vietimme museossa noin pari tuntia, mutta näimme siitä vain osan. Kerros tai pari jäi käymättä läpi kokonaan, sillä meillä oli suunnitelmissa nähdä vielä Leticiaa pubissa ennen Johnin lähtöä lentokentälle. Enin aika taisi kulua mainittujen tankkien parissa, mutta kattavan holokaustinäyttelyn tutkiminen vei hyvän aikaa myös. Lentokoneetkin tosin olivat mielenkiintoisia. Alla kuva toisen maailmansodan aikana lähinnä yöpommituksiin käytetyn Avro Lancasterin sisältä:

 

Nk. Lancaster Bomber, Britannian tärkein pommikone 2. maailmansodan aikana.

Suosikkini museossa oli kenties Rudolf Hessin Messerschmitt Bf 110:n hylky vuodelta 1941. Saksan kansallissosialistien varajohtaja Hess lensi yksin toukokuussa 1941 Skotlantiin tapaamaan Hamiltonin herttuaa, jolla uskoi olevan tarpeeksi vaikutusvaltaa Britannian politiikassa: Hess halusi keskustella herttuan kanssa Britannian ja Saksan välisen rauhan solmimisesta. Hess aikoi esittää, että jos Britannia jättäisi manner-Euroopassa Saksan rauhaan, Saksa suojelisi puolestaan Britanniaa. Hess toimi ominpäin; Hitler levitti Saksassa sanaa, että Hess oli seonnut eikä tämän toimilla ollut mitään tekemistä natsien virallisen linjan kanssa. Hessin koneeseen tuli kuitenkin kesken lennon jokin vika ja Hess mursi nilkkansa pelastautuessaan laskuvarjolla. Hänet pidätettiin.

 

Rudolf Hessin Messerschmittin hylky vuodelta 1941.

Viikonloppu oli siis jälleen kerran nettituttujen minitapaaminen. Isommat kokoontumisajot ovat suunnitteilla marraskuulle, tällä kertaa Dublinissa. Toivon mukaan saan töistä lomaa perjantain ja maanantain jossain vaiheessa marraskuuta, jotta pääsen liittymään seuraan.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 13/08/2010 Kategoria/t: Ihmiset, Kulttuuri, Tapahtumat

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , ,

Sairastelua

Vietin tämän viikon suurimmaksi osaksi sängyn pohjalla kuumeessa ja vilustumisoireissa. Vuokraemäntä epäili, että kyseessä olisi ollut sikainfluenssa, mutta tuota emme koskaan saa tietää. Oireet täsmäsivät riittävissä määrin, mutta paikalliset viranomaiset kun kehottavat ottamaan yhteyttä lääkäriin vain, jos kuume kestää yli viikon tai tila huononee äkillisesti, en koskaan ollut lääkäriin yhteydessä — perusterve kun normaalisti olen. Maanantaina nukuin kokonaiset 22 tuntia vuorokauden aikana, joten mehut sairaus ainakin kropasta vei. Nyt kuitenkin vointi on jo paljon parempi, massiivista yskää lukuun ottamatta.

Viikko sitten yliopistoaikainen ystäväni Merja kävi Lontoossa muutaman päivän. Merjalle Lontoo oli jo vanhastaan tuttu, joten turistikierrosta ei tarvinnut tehdä. Kävimme sen sijaan Camdenin markkinoilla pyörimässä, istuimme pubeissa ja kävimme katsomassa Oopperan kummitus -musikaalin, joka oli minulle henkilökohtaisesti aikamoinen pettymys, varsinkin kun alla oli edellisenä musikaalikokemuksena Sister Act (Nunnia ja konnia). (Jota muuten suosittelin eräälle suomalaiselle kustantajalle, joka kävikin sen aikuisten tyttäriensä kanssa katsomassa. Olivat kuulemma nauttineet siitä suuresti, itkeneet ja nauraneet ja ihmetelleet sitä, miten kaikki palaset olivatkin siinä juuri kohdallaan.) Mutta kummitusklassiko tuli siis kuitenkin katsastettua ja näin ollen ”suoritettua”. 😛

Yhden asian sentään opin itsestäni musikaalin aikana: minua inhottaa (fyysisesti) katsoa balettitanssijoita työn touhussa, sillä voin vain kuvitella, miten heidän polvijänteensä venyvät miten sattuu heidän asetellessaan jalkoja luonnottomiin asentoihin. Sama iljetyksen tunne jatkuu silloinkin, kun tanssijat kävelevät ”normaalisti”; heidän jalkateränsä kun viipottavat löystyneiden jänteiden takia reilusti ulospäin heidän astellessaan lavalla. Baletti ei todellakaan ole minua varten, katsojanakaan. Pitäkää löysäjänteiset tunkkinne, en mene Joutsenlampea katsomaan (vaikka ajatus mielessä jossain vaiheessa on käynytkin: Joutsenlampi pyörii täällä tällä hetkellä).

Sitä edellisenä viikonloppuna puolestaan Lontooseen saapui remmi nettituttuja, useimmat tuttuja jo vanhemmista blogipostauksistani. Paikalle tulivat John Irlannista, Mike Lancasterista ja Rens Hollannista. Täällä olimme luonnollisesti myös me lontoolaiset: Leticia (Brasilia), Dana (Arabiemiraatit), Bev (Wales) ja Ali (Iran). Lisäksi alkusyksystä moottoripyöräonnettomuuteen joutunut Jon Wolverhamptonista kävi täällä yhden päivän ja yön verran, vanhempiensa estelyistä huolimatta. Tuumimme muut keskenämme jälkeenpäin, että reissun väsyttävyydestä huolimatta se teki varmasti Jonille hyvää. Hän kävi ensimmäistä kertaa pidemmällä reissulla onnettomuuden jälkeen ja pystyi osoittamaan sekä itselleen että läheisilleen, että pystyy siihen.

Istuimme pääosin pubeissa juttelemassa kaikenlaista, mutta perjantai-iltana kävimme stand up -komediaa katsomassa Leicester Squaren tuntumassa olevalla Cheeky Chaps -klubilla. Jonin lähdettyä — hän kun ei kyynärsauvoineen voinut pitkiä matkoja kävellä — kierrätin kauempaa saapuneet turistikierroksella lauantaina. Lauantai-ilta meni kosteissa merkeissä kantabaarissani Intrepid Foxissa, josta ensikertalaisetkin pitivät kovasti, metalli-ihmisiä kun ovat koko konkkaronkka. Meille lontoolaisille paikka oli luonnollisesti kaikille tuttu ja monesti koettu. Sunnuntai meni rauhallisemmissa merkeissä, osalla todella rauhallisissa merkeissä, edellinen ilta kun oli muutamalle ollut niin sanotusti voimia vievä. Kävimme sunnuntaina pubilounaalla ja -jälkkärillä sekä pienellä turistikierroksella Tower Bridgen tuntumassa.

Rensillä oli reissussa päällään kannattamansa hollantilaisen jalkapalloseuran paita, ja sain ihmetyksekseni oppia sen, että monissa paikoissa kyseisenlainen vaate on kielletty. Sekä Foxissa että eräässä pubissa henkilökunta pyysi Rensiä pitämään takin päällä, jotta ”jalkapallovärit” eivät näkyisi ja mahdollisesti provosoisi ketään. Jalkapallohullua kansaa tämä tosiaankin on.

Ja lopun voikin sitten hoitaa pieni kuvakavalkadi.

 

Lähes koko porukka koolla perjantai-iltana. Kuvan otti John.

Jon ja Dana.

Rens, John ja Jon samaisessa pubissa Leicester Squaren tuntumassa.

Turistikierroksella lauantaina. John, minä ja Mike. Kuvan otti Rens.

Trafalgar Squarella oli meneillään puuaiheinen taidepläjäys. Hiukkasen isompia runkoja oli siellä näytillä.

Leticia nappasi tilannekuvan Foxissa lauantai-iltana. Rens, minä ja Mike. Katsomme kaikki Johnia, jolla oli ilmeisesti hauskaa/kyseenalaista sanottavaa. 😀

Rens otti kuvan Leticiasta, Johnista ja minusta. Johnin kommentti: tytöistä saa hyvät korvasuojaimet.

Porukka odottaa surkeina pubin aukeamista sunnuntaina puoliltapäivin. Tätä edelsi hirvittävä kaatosade, jolta onneksi pääsimme suojaan katoksen alle. Kuvaajana John.

Kun ylempänä olevassa pubissa oli lounastettu, siirryimme toiseen jälkiruoalle: Mike, Maureen ja Ali.

Seuraava, pienimuotoisempi tapaaminen on tammikuussa, kun amerikkalainen Misty saapuu Eurooppaan muutaman viikon reissulle ja osa ihmisistä järjestää itselleen päivän tai parin matkan häntä tapaamaan. Täytyy katsoa, josko voisin käydä Mistyä tapaamassa jossakin hänen matkareittinsä varrella. Edellisestä Mistyn tapaamisesta kun on ehtinyt vierähtää jo siinä vaiheessa puolisentoista vuotta.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 06/12/2009 Kategoria/t: Ihmiset, Kulttuuri

 

Avainsanat: , , , , , , , , ,

Edinburghin pilvetön taivas… kolme kuukautta sitten…

Joo, jostain syystä jäi tämä Edinburghin reissu dokumentoimatta aikoinaan. Aloitin kirjoittamaan siitä blogipostausta joskus tuossa kesällä, mutta se jäi keskeneräisenä roikkumaan todella pitkäksi ajaksi, kuten nyt on osoittautunut asianlaidaksi. Korjaan asian nyt. Vihdoinkin. 😛

Reissussa meitä oli siis viisi ihmistä kaiken kaikkiaan: Rob Skotlannista, Mike ja sittemmin moottoripyöräonnettomuuteen joutunut Jon Englannista, John Irlannista ja minä.

Edinburghissa oli koko pitkän viikonlopun (toukokuun lopulla) hellekelit ja aurinko helotti kirkkaansiniseltä taivaalta aamusta iltaan. Ainut matkamuisto itselleni tuosta reissusta olikin kärvähtänyt iho käsivarsissa, rinnassa ja niskassa. Paloimme lahjakkaasti koko porukka.

Asustimme reissumme ajan isossa perhehuoneessa keskustan ulkopuolella. Majatalomme oli aika lailla sellainen kuin kuvittelinkin sen olevan. Paitsi että se oli ehkä vähän fiinimpi. En nimittäin ollut osannut odottaa, että meidät istutetaan pöytään aamiaisella. Eikä mitään buffet-aamiaista, vaan menu, ja tarjoilija tuli ottamaan tilauksen pöydästä vastaan. Majapaikan laadun huomasi toki myös muita asukkeja katsomalla. Olimme selkeästi omituinen seurue: viisi nuorta aikuista (no, ainakin kolme, John ja minä olemme jo aika kurppia) ja vielä kaveriporukka. Muut asukkaat olivat keski-ikäisiä ja tuon virstanpylvään jo ylittäneitä pariskuntia sekä yksi lapsiperhe. Lisäksi paikassa vaikutti olevan yksi miespariskunta. Meidän seurueemme siis törrötti ruokasalissa aamupalalla erillään muusta joukosta kuin kipeä peukalo.

Edinburghin reissuumme sisältyi taidemuseokäynti (Skotlannin kansallisgalleriassa), käveleskelyä ympäriinsä, mukaan lukien Edinburghin linnalla, ja reissu merenrannalle päiväretkelle. Lisäksi otimme osaa yhtenä iltana opastetulle kävelyretkelle, jossa aiheena oli maanalainen Edinburgh ja South Bridge -sillan alla olevat tunnelit ja kammiot, joissa kodittomat ja hylkiöt elivät ja asuivat satapäin 1700- ja 1800-luvuilla. Niin, ja tietenkin söimme ja joimme hyvin.

Sen kummemmin reissua kuvaamatta postaan tähän kuvasarjan. Siitä nyt jonkinlaisen kuvan reissusta saa ainakin, paremman puutteessa.

Sir Walter Scott -monumentti.

Sir Walter Scott -monumentti, uusgotiikkaa vuodelta 1844.

 

Sir Walter Scott Monument lähikuvassa

Sir Walter Scott -monumentti lähikuvassa.

Kaupunkikuvaa kukkulalta.

Kaupunkikuvaa kukkulalta.

Herrat Carlton Hillillä sijaitsevan Napoleonin sodissa kaatuneiden muistolle pystytetyllä muistomerkillä istumassa.

Herrat Carlton Hillillä sijaitsevalla Napoleonin sodissa kaatuneiden muistolle pystytetyllä muistomerkillä istumassa.

John, Rob, Jon ja Mike edelleen samaisella monumentilla.

John, Rob, Jon ja Mike edelleen samaisella monumentilla.

Mike, minä, Rob ja Jon Halfway House -pubissa. Pubista tuli kantapaikkamme reissulla.

Mike, minä, Rob ja Jon Halfway House -pubissa. Pubista tuli kantapaikkamme reissulla.

Rob ja Jon keskustassa.

Rob ja Jon keskustassa, kansallisgallerian vieressä.

Rob näppäsi meistä muista kuvan Portobellossa, rannalla kaupungin itäpuolella.

Rob näppäsi meistä muista kuvan Portobellon kaupunginosassa, merenrannalla kaupungin itäpuolella.

 

Yritin saada miehet poseeraamaan rannalla siten, että roskista ei otettaisi mukaan kuvaan, mutta epäonnistuin.

Yritin saada miehet poseeraamaan rannalla siten, että roskista ei otettaisi mukaan kuvaan. Epäonnistuin.

John näppäsi meistä kuvan rannalla, ilman roskista.

John näppäsi meistä kuvan rannalla, ilman roskista.

Jon pubin etupihalla.

Jon merenrannan tuntumassa sijaitsevan pubin etupihalla Portobellossa.

Sama paikka, eri Rob.

Sama paikka, eri Rob.

Mike samaisessa paikassa.

Mike samaisessa paikassa. Robin ottama kuva.

Minä edelleen samassa paikassa. Kuuma oli kuin mikäkin, mutta piti yrittää huivilla suojautua auringolta.

Minä edelleen samassa paikassa, Rob valokuvaajana. Kuuma oli kuin mikäkin, mutta piti yrittää huivilla suojautua auringolta.

John samalla pubin etupihalla. Edelliset kuvat näpsi Rob.

John samalla pubin etupihalla. Robin kuva tämäkin.

Koonti kaikista. Kaksi ylintä kuvaa on otettu samaisen rantapubin etupihalla.

Koonti kaikista herrashenkilöistä. Kaksi ylintä kuvaa on otettu edellä olevan rantapubin etupihalla. Kuten Jonin kuvasta näkyy, söimme (Rob, Jon ja minä) siellä cupcaket, pienet päällystetyt muffinssit.

Oma cupcakeni.

Oma cupcakeni.

Mike, minä (tuulen tuivertamana) ja Jon taksissa matkalla kohti majataloa.

Mike, minä (tuulen tuivertamana) ja Jon taksissa matkalla kohti majataloa.

Ihanaiset toverini majatalomme edustalla.

Ihanaiset toverini majatalomme edustalla.

Näkymä linnalle majatalomme ikkunasta.

Näkymä linnalle majatalomme ikkunasta.

Rob ja John majatalolla.

Rob ja John majatalolla.

Mike ottaa rennosti majatalolla.

Mike ottaa rennosti majatalolla.

Mike ottaa rennosti puistossa.

Mike ottaa rennosti puistossa.

John ja Rob meksikolaisessa ravintolassa.

John ja Rob meksikolaisessa ravintolassa.

Mike ja John meksikolaisessa.

Mike ja John meksikolaisessa. Jonin ottama kuva.

Jon otti meistä panorama-kuvan samaisessa meksikolaisravintolassa.

Jon otti meistä panoramakuvan samaisessa meksikolaisravintolassa.

Jonin ottama kaupunkikuva.

Jonin ottama kaupunkikuva.

Jon otti kuvan Johnista.

Jon otti kuvan Johnista.

Jon otti kuvan Mikesta.

Jon otti kuvan Mikesta.

Jon otti kuvan Robista.

Jon otti kuvan Robista.

Jon otti kuvan minusta.

Jon otti kuvan minusta.

Edinburghin linna iltasella. Jonin ottama kuva.

Edinburghin linna iltasella. Jonin ottama kuva.

Kaupunkikuvaa.

Kaupunkikuvaa, linna taustalla.

Koko porukka viimeisenä päivänä, auringon kärventäminä.

Koko porukka viimeisenä päivänä, auringon kärventäminä.

Lontooseen palattuani heti seuraavana päivänä näin vanhan kaverini Facebook-sivustolla kuvan Edinburghissa sijaitsevasta puistosta. Kävin kommentoimassa kuvaa sanoen, että olin itse samaisella paikalla eilen, mutta että otin oman kuvani puiston vastakkaiselta reunalta. Muutamaa minuuttia myöhemmin tuli vastaus: ”no voi peffa. oisit soittanu, ni oltais käyty kalialla.”

En ole nähnyt kyseistä, nykyään Skotlannissa asustavaa, veteliläisherraa noin kymmeneen vuoteen, en sitten lukion viimeisten aikojen. Jos olisin tiennyt, että satumme molemmat yhtä aikaa Edinburghiin, olisimme totta vieköön käyneet olusella.

Mutta niin, tässä oli nyt viimein pikakelauksella reissu Skotlantiin alkukesästä. Tulipahan kirjoitettua jotain siitäkin. 🙂

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 06/09/2009 Kategoria/t: Ihmiset, Matkailu

 

Avainsanat: , , , ,