RSS

Avainsana-arkisto: nettitutut

Huonoja uutisia

Kuulin juuri, puoliltapäivin, että eräs ystäväni täällä Englannissa on joutunut moottoripyöräonnettomuuteen pari päivää sitten ja on edelleen teho-osastolla. Murtunut lantio ja kyynärpää, sisäinen verenvuoto revenneen pernan vuoksi.

En ole vielä kuullut tarkempia tietoja, mutta itku tuli. Toivottavasti Jon selviää… 😥

— — —

PÄIVITYS, klo 22:00.

Rob Skotlannista soitti ja kertoi saaneensa Jonin puhelimesta joltakulta viestin, että Jon on päässyt pois teho-osastolta ja elintoiminnot ovat vakaat. Vähän sen jälkeen sain itsekin Jonin puhelimesta, ilmeisesti joltakin Jonin sukulaiselta tai ystävältä, saman viestin. Lähetin Jonin puhelimeen viestin takaisin, jossa pyysin vastaanottajaa kertomaan Jonille heti kun mahdollista, että minä, Rob, Mike, Rens, Misty, Leticia, John, Chris, Em ja koko muu ystäväpiiri olemme helpottuneita uutisesta ja lähetämme Jonille lämpimiä terveisiä ja toivomme pikaista kuntoutumista.

Tämä päivä on mennyt itkeskellessä vähän väliä, sähköpostia, keskustelufoorumia ja Facebookia seuraten, josko joku kuulisi uutisia siitä, miten Jon voi. Teksiviestit ovat kulkeneet kaveripiirissä myös tiuhaan tahtiin.

Tämä tuore tieto huojensi meidän kaikkien mieltä. Eiköhän uni tule tänä yönä.

Nyt vain toivomme, että Jonin tila kohenee eikä takapakkia tule. Ja toivon mukaan hänelle ei jää vakavia pysyviä vammoja.

Mainokset
 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 08/08/2009 Kategoria/t: Ihmiset

 

Avainsanat: ,

KUUMA!

Ohhoh, miten ehti vierähtää edellisestä postauksesta aikaa!

Lontoossa kaikki hyvin. Helkatin kuuma vain: kello on nyt noin seitsemän illalla, ulkona edelleen 28 astetta lämmintä ja kosteusprosentti 48:ssa (ennusteen mukaan nousussa — jostain syystä tämä nykyinenkin prosentti tuntuu kyllä jo ihan tarpeeksi pahalta). Enoni sanaa lainatakseni: önköttää.

Töissä on pitänyt kiirettä; syntymäpäivänäni Helsingissä julkistettiin minun ja lähimmän esimieheni laatima selvitys, jossa käsiteltiin taiteilijaresidenssejä kulttuuriviennin osana. Siihen sai rutistaa itsestään mehuja pihalle viimeiseen asti. Mukavaa hommaa se tosin oli, tuollainen tutkimuksellinen pipertäminen kun on aina minua kiinnostanut.

Nyt työn alla on toinen deadline, edelleen kulttuurivientiin liittyen, tosin tällä kertaa kirjallisuuden vientiin. Maanantaina pitäisi lähteä sen tuotos ulos ja vielä pitää laatia tiedotetta, oikolukea tekstiä, työstää julkaisukelpoinen kuva mukaan ja niin edelleen. Ja maanantaina alkaa sitten todellinen sähköpostirumba, kun tiedotetta ja muuta materiaalia pitää ruveta lähettelemään ympäri Britanniaa ja Irlantia. Good times.

Töissä menee kiireestä huolimatta hyvin. Sain kai noin pari viikkoa sitten tiedon tuntuvasta palkankorotuksesta, joten olen tyytyväinen. Ainut tahra työtunnoissa on se, että minulle läheinen kollega lähtee muille työlaitumille parin viikon päästä. Onneksi jää sentään Lontooseen, joten voidaan jatkossakin olla yhteydessä ja nähdä toisiamme. Mutta häntä paremmasta työtoverista voi vain unelmoida!

Edinburghin reissusta en ole siis vieläkään saanut aikaiseksi kirjoittaa, mutta jottei asioita kerry ihan hirveästi blogipostausjonoon, päivitetään tässä yhteydessä nyt ainakin tämä mennyt viikonloppu.

Yksi armaista nettitutuistani, Mike, pyörähti Lontoossa viikonloppuna, pääasiana elävän legendan BB Kingin konsertti sunnuntai-iltana. Mike oli luonani yötä, joten ehdimme viettää mukavasti pari vuorokautta yhdessä. Lauantaina menimme loppuiltapäivästä suosikkibaariini Intrepid Foxiin muutamalle oluselle. Siellä tapasimme yhteisen nettituttumme Letician ja hänen aviomiehensä Alanin. Mike tapasi heidät ensimmäistä kertaa. Meillä oli oikein mukava alkuilta, myös siinä vaiheessa, kun Leticia kaatoi reilun puoli tuoppia olutta kenkiini (kirjaimellisesti — avokkaista kun oli kyse ja olut sinkoutui kohti suoraan ylhäältäpäin).

Kaverukset Intrepid Foxissa lauantai-iltana.

Kaverukset Intrepid Foxissa lauantai-iltana.

Seitsemän jälkeen Leticia ja Alan jäivät Intrepidiin vielä jatkamaan iltaa ja Mike ja minä puolestamme jatkoimme matkaa pohjois-Lontooseen Camdeniin. Olin varannut meille liput stand up -komiikkailtaan. Leticia ja Alan eivät, harmi kyllä, voineet sinne lähteä, sillä he asuvat liian kaukana etelässä matkatakseen myöhään illalla takaisin kotiin kun junat eivät enää kulje.

Komediaklubi sijaitsi pubin yläkerrassa. Se oli pieni, loppuunmyyty ja helleaalto oli jo silloin tavoittanut Lontoon. Minulta menikin Andy Parsonsin setistä noin 10–15 minuuttia lopusta ohi, sillä olin aivan hilkulla pyörtyä ja jouduin vain keskittymään siihen, että pysyn tajuissani. Niin helvetillisen kuuma klubilla oli. Esityksen jälkeen raahustin alakertaan pubin puolelle, jossa baaritiskillä olikin jo janoisia varten vesikannu ja laseja. Join hieman vettä, jonka jälkeen lähdimmekin sitten Miken kanssa kotia kohti. Taksilla, sillä olo oli sen verran naatunut, että bussissa köröttely ei todellakaan houkutellut.

Sunnuntaina vetelehdimme neljän seinän sisällä aamupäivän alun ja suuntasimme puolen päivän lähestyessä Science Museumia eli tiedemuseota kohti. Tarkoitus oli alun perin käydä myös elokuvissa, mutta museossa vierähti sen verran aikaa, että ehdimme käydä sen jälkeen vain oluella (vahingossa; saimme pubissa juomien tilaamisen jälkeen menut käsiimme, mutta kun menin tilaamaan ruokaa tiskiltä, baarimikko pahoitteli unohtaneensa aiemmin kokonaan, että keittiö suljettaisiinkin jo ihan kohta) ja toisessa pubissa syömässä ennen kuin piti jo lähteä kotia kohti, jotta Mike ehti sieltä taas BB Kingin keikalle.

Mike Science Museumissa, lentokonepuolella.

Mike Science Museumissa, lentokonepuolella.

Lupasin pysytellä hereillä niin kauan, että Mike tulee takaisin, mutta epäonnistuin siinä surkeasti. Tekstiviesti kuitenkin herätti minut puolen yön maissa. Olin pyytänyt Mikea ilmoittamaan, kun hän on tulossa kotia kohti, jotta ehtisin pistää uunin päälle ja pitsat sinne. Natustimme siinä sitten vielä pitsaa ennen yöpuulle menoa. Maanantaiaamuna ei sitten paljoa enää ehtinyt tekemäänkään, kun Miken juna pohjoista Englantia kohti lähti puoliltapäivin. Minä olin saanut puoli päivää töistä vapaata, joten vääntäydyin töihin vasta kun olin saattanut Miken asemalle.

Viime viikonloppu siis hujahti mukavissa merkeissä. Nyt tälle viikonlopulle ei juurikaan suunnitelmia ole, mutta jotain mielenkiintoista voisi yrittää lauantaina tai sunnuntaina tehdä. Huomenna illalla tosin näen todennäköisesti taas Alia ja Maureenia, joten perjantai-ilta menee iltaa istuessa.

Tämän illan pyhitän ruoanlaitolle ja kuumuutta vastaan taistelemiselle. Ostin kotimatkalla purkin mansikkajuustokakkujäätelöä, jossa on jotain kakkukiemuroita.

Piece of Cake.

Peace of Cake.

Sitä on luvassa jälkkäriksi, kunhan ensin kokkaan itselleni vihreän thai-curryn, jossa on suuri määrä herkullisia bambunversoja ja vielä parempaa tofua, riisin kera. Nälkä kurnii nyt, loput currysta vien lounaaksi töihin huomenna. Nam!

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 02/07/2009 Kategoria/t: Ihmiset, Kulttuuri

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,

Skotlantia kohti

Buukkasimme nettituttuporukalla jälleen itsellemme pitkän lomaviikonlopun, ehtihän edellisestä kulua jo melkein kaksi kuukautta. 😛

Tällä kertaa matkaamme kaikki pois kotoa; viimeksihän Mike majoitti meidät asunnollaan Lancasterissa. Lennämme/matkaamme junalla/ajamme autolla kukin Skotlannin pääkaupunkiin Edinburghiin kuun lopussa. Liikkeellä on yhtä lukuun ottamatta sama porukka kuin aikaisemmallakin viikonloppuriennolla, eli tällä kertaa meitä on neljä henkeä.

Varasin meille sievästä pikku majatalosta sievän pikku perhehuoneen, jonka voisi ainakin majatalon nettisivun antaman kuvan mukaan odottaa olevan herttaisen vaaleanpunainen sisustukseltaan.  Herroista pari yritti nimittäin etsiä meille majapaikkaa siinä kuitenkaan onnistumatta, joten saavat nyt sitten kiittää minua hempeästä valinnasta. 😛 Huono-onnisten etsintäyritysten puolustukseksi on sanottava kyllä se, että hyvin vähän oli kohtuuhintaisia huoneita/sänkyjä vapaana Edinburghissa tuolle viikonlopulle enää. Ei siis ihme, että heillä oli ollut hankaluuksia löytää sopivaa majapaikkaa.

Varaamamme majatalon kohdalla olen nähnyt kahta eri luokitusta. Yhden mukaan se on kolmen tähden paikka, toisen mukaan neljän. Parempi niin, koska ainakin Lontoossa hotellien tähtiluokitukset ovat suomalaisesta näkökulmasta vinksallaan. Kolmen tähden hotelli kun voi olla aikamoinen läävä täällä siinä missä Suomessa — ja monessa muussa paikassa — se olisi aivan kelpo paikka.

Kyseessä olevan kansallisen neljän tähden luokitussisällön mukaan meidän majapaikkamme pitäisi olla ”eri tarpeet huomioon ottava ja henkilökohtaisempaa palvelua tarjoava. Vähintään 50% huoneista on oma kylpyhuone. Erittäin hyvät sängyt ja laadukkaat huonekalut. Aamiaisella tarjotaan runsaammin vaihtoehtoja ja tuoreista raaka-aineista valmistetut ateriat asetellaan esille huolellisesti.”

Mikäli majoitustaho osoittautuu paikkansa pitäväksi kuvauksensa suhteen, tulee viikonlopusta meikäläisen mittapuun mukaan luksusviikonloppu. Minä kun olen tottunut yöpymään hostelleissa reissuillani. Sängyt ovat tähän saakka olleet paria Aasian matkakohdetta lukuun ottamatta mitäänsanomattomia lutjakepatjoineen, aamupala on ollut kötyinen, joskin parhaassa tapauksessa on saanut sämpylää ja leikkelettä (Amsterdamissa pari vuotta sitten) ainaisten murojen ja kylmän paahtoleivän lisäksi. Kodikasta ympäristöä hostelleista on saanut hakea turhaan, joskaan ei sitä ole koskaan edes odottanut.

Tällä kertaa selän alla pitäisi olla ihan oikea sänky kerroshetekan sijasta, majapaikka näyttää ainakin nettisivujensa perusteella kodikkaalta ja aamupalan pitäisi olla kunnon lämmin aamupala kananmunineen, pekoneineen ja niin edelleen. Eikä kylppärikään ole käytävän varrella vaan ihka omana osana huonetta! 😀

Odotan tuota viikonloppua jo kovasti. Koskaan en ole Edinburghissa käynyt, mutta kaikki aina kehuvat sitä kovasti. Näin ollen voisi olettaa, että jos kaupunki täyttää odotukset, majoitus täyttää odotukset ja sää on suosiollinen, viikonlopusta tulee erinomainen. Seura on ainakin mitä parhainta!

◊    ◊    ◊    ◊    ◊

Ja sitten loppuun kuva maailman parhaista hedelmäkarkeista.

Makuina ananas, mansikka ja appelsiini.

Ananas, mansikka ja appelsiini.

Äidille ja isälle lähtee pussi näitä ensi viikolla. Sen myötä äidille hyvää äitienpäivää ja isälle hyvää syntymäpäivää! 😀

(Vaikka isän syntymäpäivä meni jo ja tässä maassa äitienpäivä oli jo maaliskuussa, heh. 😛 )

 
3 kommenttia

Kirjoittanut : 10/05/2009 Kategoria/t: Arki, Matkailu

 

Avainsanat: , , , , ,

Viikonloppu Lancasterissa

Niin sitä vain selvittiin viikon sisällä sekä Obaman että vanhempieni vierailusta. Lontoo on edelleen ehjä. : )

Tämä pääsiäisviikonloppu meni lähinnä tietokonepelin parissa (The Elder Scrolls III: Morrowind, 2002), kirjojen parissa (Kenraali Hermann Göring: Germany Reborn, 1934 & Pamela Jaye Smith: The Power of the Dark Side, 2008), improvisaatiokomedian parissa (Whose Line Is It Anyway?) ja suklaata syödessä.

Edelleen liikeni aikaa myös siihen, että kirjoitin viimein jotain ylös kuukauden takaisesta reissusta pohjoiseen Englantiin.

Vietin siis maaliskuun puolivälissä pitkän viikonlopun Lancasterissa neljän nettitutun seurassa. Kuten aiemmassa postauksessani kerroin, meitä oli minun lisäkseni liikenteessä John Irlannista, Jon keski-Englannista, Rob Skotlannista ja isäntämme Mike Lancasterista.

Olin perjantaina puoliltapäivin porukasta ensimmäinen, joka saapui Lancasteriin. Pistin Mikelle viestin junasta, että lähestyn kaupunkia ja pian Mike vastasikin tainneensa juuri nähdä junan hilaavan itsensä laiturille. Mike tuli asemalle minua vastaan. Ensimmäinen kommenttini tervehdyshalauksen jälkeen taisi olla: ”Lancaster on ruskea”. Ja sitä se kyllä oli. Kaikki rakennukset, lähes poikkeuksetta, olivat ruskeita.

Lancaster on ruskea.

Lancaster levittäytyy Lune-joen molemmin puolin.

Seuraavaksi juna-asemalle saapui John, joka oli lentänyt Dublinista Manchesteriin (ja jonka paksusta irlantilaisaksentista minun on edelleenkin välillä hankala saada selvää 😆 ). Kun kuulimme Robilta, että hänen junansa oli puolisen tuntia myöhässä, suuntasimme kulkumme Miken asunnolle, jossa joimme kupit teetä ja pohdiskelimme, että milloinkahan Jon puolestaan saapuu autollaan kaupunkiin. Ei vierähtänytkään kuin tovi, kun Jon jo soitti Mikelle lähistöltä ja pyysi vielä viimeisiä ajo-ohjeita kämpille.

Mike ohjasi Jonin perille: "Seuraa vihreää dumpperia." (Kuvat näpsäisi John.)

Mike ohjasi Jonin perille: "Seuraa vihreää dumpperia." Jon seurasi. (Kuvat näpsäisi John.)

Viimeisenä muttei vähäisimpänä saapui Rob, jonka kävimme hakemassa porukalla asemalta Jonin autolla. Jon oli ehtinyt kertoa meille, että hänellä oli ollut runsaasti suklaata matkaeväänä, mutta emme olleet uskoa silmiämme, kun näimme auton toisella etupenkillä olevan suklaapatukkakäärevuoren. 😆

Välihuomautus: Jotenkin näin iltatuimaan varsinkin tuntuu siltä, että tuossa yllä olevassa kappaleessa on kielioppivirheitä enemmänkin. Olisi varmaan kannattanut opiskella sitä kirjoittamista aikoinaan suomeksi. 😛 Ja tässä yhteydessä eräälle blogiani lukevalle ”kielipoliisille” (heh!) terveisiä Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksesta:

Tuli tehdyksi vai tuli tehtyä?
Vaihtelulla on murretausta. Kumpikin muoto käy myös yleiskielessä. Suomen kielen lautakunta käsitteli asiaa jo 1973 ja päätyi tähän kantaan.

Nih! 😡 😛

Mutta sitten takaisin asiaan. 😆

Tuolle perjantaipäivälle meillä ei ollut sen kummempia suunnitelmia kuin kaupassa käynti (päivän lounas, viikonlopun aamupalatarpeet ja erinäisiä… ehh… virvokkeita piti hakea), yleinen oleilu ja illalla pubikierros.

Herrat poseeraavat Lune-joen rannalla matkalla ruokakauppaan.

Herrat poseeraavat Lune-joen rannalla matkalla ruokakauppaan.

Iltapäivä menikin siinä lounasta närppiessä ja Whose Line Is It Anyway?:tä ja Monty Pythonia katsoessa.

Jon ja Mike värkkäävät äänet kuuluviin Monty Python -maratonia varten.

Jon ja Mike värkkäävät äänet kuuluviin Monty Python -maratonia varten.

Illemmalla Mike vei meidät toinen toistaan mukavampiin pubeihin, joissa tarjosimme toisillemme kierroksen jos toisenkin, räpsimme valokuvia ja nauhoitimme täysin turhia mutta mukavia videopätkiä.

Vaihdoimme kuulumisia ja juttelimme muista keskustelufoorumimme ihmisistä ja heidän kuulumisistaan. Ensimmäisen kerran kun tapasin nettituttuja, tuntui jotekin kummalliselta, että meillä saattoi olla yhteisiä ystäviä, joista puhuimme, mutta joita minä tai keskustelukumppanini emme olleet koskaan tavanneet. Kiitos viime syyskuisten tapaamisten Dublinissa, Amsterdamissa ja pienemmässä mittakaavassa Tukholmassa, nyt suurin osa porukasta on jo tavannut toisensa live-elämässä, joten muista nettitutuista puhuminen ei tunnu enää niin kummalliselta. 😛

Loppuillasta menimme rockbaariin, jossa äijät pääsivät pelaamaan.

Loppuillasta menimme rockbaariin, jossa pelit kutsuivat.

Lauantaina suuntasimme kulkumme kohti Williamson Parkia, joka sijaitsee korkealla kukkulalla kaupungin ulkoreunalla. Kävelymatka sinne vaikutti aika raskaalta, joten pelasimme varman päälle ja otimme bussin. Päätimme kuitenkin kävellä takaisin alas keskustaan.

Ashton Memorial valvoo kaupunkia korkealla kukkulalla Lancasterin itälaidalla.

Ashton Memorial valvoo kaupunkia korkealla kukkulalla Lancasterin itälaidalla, Williamson Parkin ympäröimänä.

Puistossa aivan Ashton Memorialin — lordi Ashtonin toiselle vaimolleen 1900-luvun alussa rakennuttama muistomerkki — lähellä sijaitsi perhostalo, lintutalo, matelija- ja hämähäkkitalo sekä pieni pieneläintarha, joissa pyörähdimme myös.

Williamson Parkissa oli erinäisiä elukoita näytillä.

Williamson Parkissa oli erinäisiä elukoita näytillä.

John ottaa kuvan Sarasta, Sara ottaa kuvan muista!

John ottaa kuvan Sarasta, Sara ottaa samassa tilanteessa kuvan muista!

Kävimme myös muistomerkin sisätiloissa, joissa oli esillä maalauksia. Könysimme totta kai myös ylös näköalatasanteelle, jossa oli ryhmäkuvan aika.

Koko porukka korkeuksissa näköalatasanteella Ashton-muistomerkillä.

Koko porukka korkeuksissa Ashton-muistomerkin näköalatasanteella.

Paluumatka alas kaupunkiin ja lopulta illalla Miken kotiin taittuikin sitten mukavasti jalan alamäkeen. Pysähdyimme tosin matkalla nappaamaan kevyeksi lounaaksi itämaalaissävytteisestä grillikojusta suolapalaa (taisin ottaa kebab-wrapin) ja pari olutta pubissa, jossa Mike käy pelaamassa pokeria maanantai-iltaisin. Miehet söivät kunnon illallisenkin siellä; itse en ollut nälkäinen, joten join vain kupin teetä samalla kun muut söivät. Pubin ruokalistalla olisi ollut tarjolla strutsiburgereita, mutta valitettavasti strutsinliha oli sinä päivänä loppu, joten herrat joutuivat tyytymään naudanlihaan.

Kotiuduimme lauantaina suhteellisen aikaisin ja vietimme loppuillan katsellen Black Adderia (suom. Musta kyy). Kun sekaan lisää vielä perjantain Monty Pythonit ja Whose Line Is It Anyway? -sarjan katselut, meni viikonloppu kaikin puolin naurun merkeissä.

Mike näppäsi kuvan uinuvista toveruksista sunnuntaiaamuna.

Mike näppäsi kuvan uinuvista toveruksista sunnuntaiaamuna. Lattialla yöpyneet herrashenkilöt kertoivat myöhemmin keskustelufoorumillamme, että olin puolustanut sohvaani pantterinaaraan lailla ja näin pakottanut miehet lattialle nukkumaan. Lausunto sisältää jonkinasteista liioittelua. 😛

Sunnuntaiaamuna Mike laittoi meille suolaisen, rasvaisen ja herkullisen aamupalan, jonka voimalla kävimme iltapäivällä elokuvissa katsomassa The Watchmenin. Kyseinen elokuva oli niin sanotusti aika lailla berberistä, mutta valitettavasti ei kuitenkaan niin huono, että olisi mennyt komediasta. Elokuvaistunnon mieleenpainuvinta antia oli varmasti se, että sen seurauksena, että nojasin elokuvan loppumetrien ajan unista päätäni Miken olkapäätä vasten, häneltä lähti väliaikaisesti tunto oikean käden sormista.

Lancaster ON ruskea. (Kuvan otti John.)

Lancaster ON ruskea. (Kuvaajana John.)

Kaiken kaikkiaan viikonloppu vierähti nopeasti. Lähdön aika koitti Johnille sunnuntaina iltapäivällä ja Jonille sunnuntaina alkuillasta. Rob ja minä jäimme vielä maanantaihin. Saatoimme Johnin juna-asemalle, jossa halattiin hyvästiksi ja toivotettiin turvallista matkaa (ja kiellettiin Johnia pistämästä mitään kyseenalaisia pubikuvia nettiin heti kun kotiin pääsee :lol:). Kun viikonloppu oli kaikkien osalta ohitse, oli jokainen hieman haikealla mielellä. John kertoi jälkeenpäin olleensa synkeänä junassa kohti Manchesteria, kun muut jäivät laiturille vilkuttamaan.

John lähti kohti Irlantia ja jätti meidät juna-aseman laiturille viiden maissa sunnuntai-iltapäivänä.

John lähti kohti Irlantia ja jätti meidät muut juna-aseman laiturille viiden maissa sunnuntai-iltapäivänä.

Mike puolestaan sanoi, että kämppä tuntui kovin tyhjältä sen jälkeen, kun me olimme lähteneet. Itselläni oli maanantaina puoliltapäivin sellainen olo, kuin olisin syöksähtänyt jostain toisesta todellisuudesta oudon vieraalta tuntuvaan Lontooseen. Menin junalta suoraan töihin ja pitkän viikonlopun jälkeen minun oli todella hankala saada töiden päästä taas kiinni. Kolmen päivän poissaolon sijasta tuntui siltä kuin olisin ollut poissa kolme vuotta.

◊     ◊     ◊     ◊     ◊

Seuraavan tapaamisen suunnittelu on jo vauhdissa.  Alun perin ajattelimme, että tapaisimme Lontoossa heinäkuussa, mutta nyt näyttää siltä, että tähtäämme jo myöhäiseen toukokuuhun taikka kesäkuun alkupuoleen. Seuraavassa tapaamisessa joukko on todennäköisesti myös suurempi. On odotettavissa, että mukaan tulee lisäksi porukkaa Ruotsista ja Hollannista, kenties myös USA:sta ja jopa Arabiemiraateista.

Lisäksi mukaan liittyvät varmasti Lontoossa asustavat Ali ja Brasiliasta 10 vuotta sitten Englantiin muuttanut Leticia, jonka tapasin ensi kertaa 2–3 viikkoa sitten. Ali on ihanuutensa todistanut jo useaan kertaan, mutta Letician kohdalla oli uskomatonta huomata, miten hyvin kahdella loppujen lopuksi toisiaan tuntemattomalla ihmisellä voi synkata yhteen heti alkumetreillä. Emme tosiaan olleet Letician kanssa vaihtaneet kuin muutaman kunnon sanan eräällä keskustelufoorumilla ennen live-elämän tapaamistamme, mutta tunne siitä, että meillä on jotain yhteistä oli alusta lähtien vahva — mukaan lukien myös se, että molemmat olivat aikeissa ehdottaa samaa baaria tuon torstai-illan tapaamispaikaksi. Juttu luisti tuoppien ääressä hienosti ja, ihmeellistä kyllä, oli kuin olisimme tunteneet toisemme jo pidemmän aikaa.

Vaikka muuten en toivo, että aika kuluisi nopeasti, niin tämän tulevan Lontoo-tapaamisen suhteen odotan innolla sitä, että touko-kesäkuu koittaa.

 
2 kommenttia

Kirjoittanut : 13/04/2009 Kategoria/t: Ihmiset, Matkailu

 

Avainsanat: , , , , , ,

Olen sosiaalinen eläin

Lähitulevaisuudessa tulee oltua sosiaalinen oikein olkavarren yläosan ja kaulan viereisen ruumiinosan takaa.

Saimme jokusen viikkoa sitten purkkiin muutaman nettitutun kanssa maaliskuisen viikonlopputapaamisen suunnittelut. Siispä matkustan luoteis-Englantiin Lancasterin pikkukaupunkiin (n. 46 000 asukasta) maaliskuun puolivälissä. Siellä asustaa Mike, sama tyyppi, jolle lähetin arvan osuttua hänen kohdalleen keskustelufoorumimme yllätyspakettiringin lähetyksen (ja kudoin muuten Mikelle myös villasukat joululahjaksi — en muista enää mistä juttu lähti, mutta kun tulin luvanneeksi villasukat, niin olihan ne kudottava).

Lancasteriin on tulossa myös John Irlannista, Rob Skotlannista ja Jon keski-Englannista. Ihanainen Rob piirsi viikonloppusuunnitelmien varmistuttua taiturimaisen kuvan meistä kaikista. Aikansa voisi varmasti käyttää paljon huonomminkin. 😛

Vasemmalta oikealle: Mike, Rob, minä, John ja Jon. Yhdennäköisyys on merkittävä kaikkien kohdalla.

Vasemmalta oikealle: Mike, Rob, minä, John ja Jon. Yhdennäköisyys on merkittävä.

Yövymme kaikki Miken luona. Ja herrasmiehet kuulemma luovuttavat taistelutta sohvan minulle ja kolistelevat omia luitaan lattialla, heh! : ) Talon isännällä on tietysti oma pehmoinen sänkynsä, mutta hän on tietenkin herrasmies jo pelkästään sen myötä, että ottaa koko köörin kattonsa alle muutamaksi yöksi.

Kävin ostamassa torstaina töiden jälkeen junalipun Lancasteriin ja takaisin. Ja niin siinä sitten kävi, että olin liian myöhään liikenteessä.Tiesin kyllä jo etukäteen, että täällä on oltava ajoissa liikkeellä, jos aikoo saada ”kohtuu”hintaisen lipun pitkänmatkan juniin. Mutta jotenkin näin suomalaisena (joka on joskus matkustanut lauantaiaamuna Kokkolasta Helsinkiä kohti yksin koko vaunussa) oli siltikin vaikea uskoa, että täysin normaalina viikonloppuna — kyse ei siis ollut mistään juhlapyhästä — voisivat useimmat päivän junat täyttyä jo viikkoja aiemmin. Mutta näin minulle lipputiskillä Eustonin asemalla vain ilmoitettiin: ei tilaa haluamassani alkuillan paluujunassa. No, entäs tuntia aiemmin? Ei, täynnä on sekin. Entäs vielä tunti siitä taaksepäin? Täynnä. Valitettavasti kaikki iltapäivän junat on jo varattu täyteen.

Olin siis suunnitellut palaavani Lontooseen sunnuntai-iltana ennen seitsemää lähtevällä junalla, mutta se oli täynnä — kuten olivat päivän muutkin junat, aamupäivän junia lukuun ottamatta. En kuitenkaan halunut lähteä Lancasterista kotiin ”liian aikaisin”, joten tein lippuluukulla pikapäätöksen tulla takaisin Lontooseen vasta maanantaiaamuna. En tietenkään ollut kysynyt Mikelta etukäteen, onko OK, että olen vielä kolmannen yön sohvalla. Enkä ollut kysynyt töissä, onko OK, että myöhästyn töistä maanantaina kolmisen tuntia.

Ostin siis lipun ja maksoin itseni kipeäksi, tieten tahtoen. Meno-paluu -lipun hinta oli £73 eli 82 euroa. Sain hetken nauttia henkilökohtaisesti siitä, että Britanniassa on Euroopan kallein junaliikenne. Minulle maksetaan työn puolesta Lontoon sisäiset kuukausimatkakortit (= sadan euron etu kuukaudessa), joten tämä oli ensimmäinen kerta Lontooseen saapumisviikonlopun jälkeen, kun junalla liikkuminen kirpaisi.

Joku on blogissaan laskenut, että Lontoossa kallein mailihinta tulee matkatessa Northern-linjaa pitkin Charing Crossin asemalta Embankmentin asemalle. Todellisuudessa tämä matka on kovin lyhyt, sen kävelee noin 2 minuutissa, ja kun kertalipun hinta suhteutetaan tähän lyhyeen matkaan, kilometrihinta hyppää taivaisiin.

Charing Crossilta Embankmentille: maailman kallein junamatka.

Charing Crossilta Embankmentille mustaa linjaa pitkin: maailman kallein junamatka.

Jos joskus tuon pikku välin junassa istuu, voi miettiä mielessään, että usein maailman kalleimpana junamatkana mainittu pikku monorail-pätkä Las Vegasissa (Harrahista Caesar’s Palaceen) kalpenee Charing Crossin ja Embankmentin rinnalla. Las Vegasissa tuolla mainitulla pätkällä mailin (1,6 km) matkustushinnaksi tulee noin 17 euroa. Vuoden 2007 hintatasolla, suhteutettuna Charing Crossin ja Embankmentin väliseen hintaan, mailin pituinen junamatka maksaisi Lontoon tapauksessa 72,63 euroa. Las Vegas siis todellakin kalpenee — ja kalpenee oikein kunnolla.

Mutta niin. Takaisin Las Vegasista Lontooseen ja lipunostoon.

Pistin saman tien kun lippuluukulta pois pääsin tekstiviestiä Mikelle ja pyysin anteeksi, että olin joutunut tekemään hänen elämäänsä vaikuttavan päätöksen kysymättä ensin hänen mielipidettään. Mike oli kuitenkin reissuni pidennyksestä vain mielissään, eikä töissäkään suunnitelmien muutoksesta onneksi koitunut mitään ongelmia, kun pomolleni siitä seuraavana päivänä kerroin. Lupasin tehdä tunteja muutaman sisään ennen reissua (vaikka käytännössä niitä tulee kyllä tehtyä ihan yrittämättäkin), ja homma hoituu sillä.

Lancasterista puheen ollen, meillä ei ole vielä tässä vaiheessa sen kummempia suunnitelmia tuolle viikonlopulle, mutta luvassa on ainakin syömistä, juomista, käveleskelyä kaupungilla ja mahdollisesti visiitti puistoon, jossa on perhostalo laajoine kokoelmineen trooppisten alueiden perhosia. Lisäksi armas irkkumme John ehdotti, että polttaisimme pari ajoneuvoa (Miken kämpän takana sijaitsevalla parkkipaikalla poltettiin pari autoa viime viikolla), mutta uskon, että se aktiviteetti jätetään tällä kertaa väliin. 😛

Minulle on myös luvattu, että pääsen reissulla näkemään linnan! Henkilökohtaisesti muuta en sitten tuolta reissulta hyvän seuran, maistuvan ruoan ja tarpeeksi tumman ja täyteläisen pintahiivajuoman lisäksi kaipaakaan. 😀

Nyt laskiaistiistaina tuli tosin pienellä keskustelufoorumillamme puheeksi pannukakut ja letut. John suhtautuu pannukakkuihinsa ilmeisen vakavasti, ainakin sen perusteella, millaisen tunnemyrskyn hänessä nostatti tiistaina se, ettei hän onnistunut saamaan niitä lounaaksi. Sanoin, että jos se tekee hänet onnelliseksi, teen Lancasterissa lettuja koko porukalle. Johnin vastaus oli, että kyllä, itse asiassa se tekisi hänet onnelliseksi, joten letunpaistoon on varmaankin ryhdyttävä jossain vaiheessa viikonloppua. Jälkeenpäin olen miettinyt, että sopiva aika tuolle hommalle voisi olla varmaan lauantai-iltapäivä. Herrat kun aikovat kuulemma tapittaa silloin televisiosta jalkapalloa ja juoda asiaankuuluvasti olutta. Kun vaihtoehtoina ovat 1) jalkapallo, neljän miehen röyhtäilykonsertti ja yleinen pelin ohella möykkääminen ja 2) lettujenpaisto, taidan vetäytyä suosiolla kyökin puolelle. 😆

Tätä viikonloppureissua ennen ehtii toki olla sosiaalinen vähän pienimuotoisemminkin. Huomenna menen Alin ja Maureenin kanssa muutaman metropysäkin päähän johonkin pubiin istumaan iltapäivää, syömään, juomaan ja pelaamaan lautapelejä. Sinne on ilmeisesti tulossa Maureenin kavereita myös, sekä todennäköisesti myös Alin puolelta jotain porukkaa.

Tätä peli-iltapäivää ajatellen kävin perjantaina työpäivän jälkeen Sohossa lähellä Piccadilly Circusta Nordic Bakery -nimisessä liikkeessä, jonka on perustanut entinen jääkiekkoilija Jali Wahlsten. Ostin sieltä Fazerin Sinisen levyn (ja purkin Turkinpippureita, jotka lähtevät Lancasteriin). Jospa suomalainen suklaa vaikka maistuisi porukalle rauhaisana sunnuntai-iltapäivänä. : )

 
3 kommenttia

Kirjoittanut : 01/03/2009 Kategoria/t: Ihmiset, Kaupunki, Kulttuuri

 

Avainsanat: , , , , , , ,

Internet-ystäviä <3

Ensimmäinen ”virallinen” ulkonakäynti-ilta tällä Lontoon reissulla oli eilen. Tapasin eilen alkuillasta kaksi internet-ystävääni ensimmäistä kertaa oikeassa elämässä. Internet-tuttujen tapaaminen on minulle jo aikalailla arkipäivää, olin ennen eilisiltaa tavannut jo useampia nettituttuja ympäri maailmaa. Kaikki heistä tuntevat toisensa ainakin suurin piirtein netissä, koska olemme kaikki alunperin saman metallibändin keskustelupalstalle kirjautuneet.

Useimmat meistä ovat yhä edelleen aktiivisia pienemmällä ja intiimimmällä keskustelufoorumilla, jossa jäseniä on 25, ja jossa kuulumisia vaihdetaan ja iloja ja suruja jaetaan päivittäin. Viime vuonna teimme porukalla myös esimerkiksi ”lahjakierroksen”, jolloin jokainen vastaanotti ja lähetti pienen yllätyspaketin, johon oli saanut ostaa mitä halusi tietyllä, yhdessä sovitulla rahasummalla. Minä sain upean luontoaiheisen kuvakirjan Yhdysvalloista Davidilta, ja itse lähetin muun muassa teemukin, avainnauhan ja Muumi-käsipyyhkeen Mikelle Englantiin.

 

sta viime vuonna.

Yllätyspaketti Davidilta USA:sta viime vuonna.

)

David kirjoitti kirjan alkuun myös kirjeen ja piirsi lahjan sisältöön sopivan luontoaiheisen kuvan, heh. : )

Ensimmäinen nettituttutapaamiseni oli Tuska-festivaaleilla, muistaakseni vuonna 2005, jolloin tapasin helsinkiläisen Tomaksen. Sitä seurasi kesäkuun 2006 reissu Berliiniin Metallican keikalle – Berliinissä vietin muutaman päivän ruotsalaisen Alexin kanssa, joka oli silloin Saksassa vaihdossa.

Kolmas nettiystävyys, joka siirtyi oikeaan elämään, taisi olla sitten vuonna 2007, Tuska-festareilla taas, jolloin Sandra Tukholmasta liittyi minun ja parin kaverini seuraan metallimusiikkia kuuntelemaan. Sandra teki Tuska-keikan meidän kanssamme toistamiseen heti seuraavana vuonna. Seuraava nettiystävätapaaminen oli jälleen ulkomailla, tällä kertaa Amsterdamissa (marraskuussa 2007), jossa kävin ystäväni kanssa, ja jossa seuraamme liittyi Rens etelämpää Hollannista.

Sitten vuorossa olikin massiivisempi kokoontuminen, syyskuussa 2008. Suunnittelimme porukalla pari isompaa tapaamista, toisen Dubliniin ja toisen Amsterdamiin. Dublinissa meitä oli seitsemän: John ja Stephen Irlannista, Rob Skotlannista, Mike Englannista, Laura ja Misty Yhdysvalloista (Washingtonista ja Texasista) ja minä. Mike näytti siellä minulle aiemmin lähettämäni avainnauhan, joka hänellä oli ollut käytössä siitä saakka, kun posti pakettini hänelle perille toukokuussa 2008 vei.

Tapaamisessa mukana olleiden ihmisten taustat olivat hyvin erilaiset, mutta silti meillä on paljon yhteistä, muutakin kuin raskaampi musiikkimaku. (Yksi yhdistävä tekijä oli mm. se, että monella oli vaikeuksia ymmärtää, mitä John vahvalla irlantilaisaksentillaan oikein yritti sanoa.) Tapaamisen ikäjakauma oli kahdestakymmenestä kolmeenkymmeneenkahteen, mukana oli työttömiä, valtion virkamiehiä, tietokonenörttejä, opiskelijoita ja yksi filosofian tohtori.

Täytyy sanoa, että Guinness ei koskaan ole maistunut niin hyvältä kuin Dublinissa, Guinnessin kotikonnuilla ja siinä mahtavassa seurassa.

Irlantilaismiehiä lukuun ottamatta koko porukka jatkoi parin päivän päästä matkaa Amsterdamiin, jossa seuraan liittyivät vielä Bev Walesista, Jon Englannista, vanha tuttu Rens Hollannista, sekä Marcus ja Linnéa Ruotsista. Amsterdamin jälkeen porukka hajosi. Osa lähti kotiin, osa Belgiaan, osa etelä-Hollantiin, ja minä jäin vielä Amsterdamiin. Yllätykseksemme kohtasimme tosin Marcuksen, Linnéan ja Robin kanssa vielä muutaman päivän päästä Eindhovenin lentokentällä – Rob lähti kohti Skotlantia, ja meillä muilla sattui olemaan sama lento Tukholmaan. Itse tapasin Tukholmassa vielä vanhan kunnon Sandran, sekä toisen tukholmalaisnettitutun, Björnin.

Kaikki tapaamiset tähän mennessä ovat olleet ihania – kuten kaikki asianosaiset ihmisetkin. Sama kaava jatkui myös eilen illalla.

Eilen tapaamistani nettitutuista toinen oli lontoolainen, iranilaista syntyperää oleva Ali, joka asuu itse asiassa aika lähellä minua. Alin kanssa olimme samalla keskustelufoorumilla vuosina 2004-2006, ja sittemmin olemme pitäneet yhteyttä satunnaisin sähköpostiviestein. Toinen tämän illan online-elämätuttavuus oli Dana, joka asuu Arabiemiraateissa (nopeasti ja loisteliaasti rakennetussa Dubaissa), mutta oli nyt käymässä englantilaisen poikaystävänsä luona täällä. Danan kanssa olemme tunteneet toisemme muistaakseni vuodesta 2007.

Koska olemme toisillemme tuttuja metallihenkisistä piireistä, aiheeseen sopivasti aloitimme illan metallibaarista nimeltä The Intrepid Fox (suom. Peloton kettu), joka sijaitsee aivan Lontoon ytimessä. Sen jälkeen siirryimme Sohoon illalliselle, Nando’s-nimiseen ravintolaan, joka on erikoistunut tarjoamaan kanaa erilaisissa muodoissa. Sieltä vääntäydyimme ruokaa hieman sulateltuamme vielä Leicester Squaren tuntumaan, jossa on Ciao, spagettiravintola/jäätelöbaari (kyllä, Ciaon menu koostuu spagetista ja jäätelöstä), joka oli auki puoleen yöhön. Siellä söimme herkulliset jälkiruoat ennen kuin nukkumatti alkoi kutsua.

 

Dana, Ali ja minä Ciaon ulkopuolella.

Dana, Ali ja minä Ciaon ulkopuolella.

Ali ja hänen australialainen tyttöystävänsä Maureen veivät minut illan päätteeksi bussipysäkille Trafalgar Squarelle, ja Ali tuuppasi minut oikeaan suuntaan menevään bussiin. Pääsinkin turvallisesti perille, vaikka bussissa siinä puoliltaöin istuessa hieman mietityttikin, että missäs hemmetissä sitä kuuluu ihmisen jäädä pois kyydistä. Kyseessä oli vasta kolmas bussimatkani – sekä ensimmäinen yöbussireissu ja ensimmäinen matka St. John’s Woodiin.

Mutaisen ikkunan – lumisateen jäljiltä rapa on roiskunut täällä ihan kiitettävästi – läpi oli vähän hankala seurata tienviittoja ja kadunnimikylttejä, mutta lopulta rupesi tulemaan vastaan tuttuja kadunnimiä, ja pystyin paikantamaan bussin olinpaikan tarpeeksi ajoissa. Niin paljon rakastamani maanalainen kun ei tosiaan enää kulkenut tuohon aikaan, eikä se ole muutenkaan ilta-aikaan maailman turvallisin kulkuväline, joten ihan hyvä saada harjoitusta iltabusseilla kulkemisessa.

(Ennätykseni ruuhkametroloukussa on muuten nykyään seitsemän. Eli mahduin St. John’s Woodin asemalla aamuruuhkan aikaan vasta seitsemänteen laiturille tulleeseen junaan. Täytyy sanoa, että kuudennen junan kohdalla alkoi otsasuoni jo vähän sykkiä. Myöhästyin töistä tuona aamuna 21 minuuttia.)

Lontoossa olisi vielä yksi nettituttu, jonka kanssa olemme suunnitelleet menevämme tuopille tai parille tässä joskus. Tätä Leticiaa en tunne kovinkaan hyvin vielä, mutta oli selvää heti alusta alkaen, kun hän tälle samalle metalliaiheiselle keskustelufoorumille liittyi, että meillä natsaa hyvin yhteen. Koitetaan kehittää tapaamista tässä lähiaikoina. : )

 
2 kommenttia

Kirjoittanut : 08/02/2009 Kategoria/t: Ihmiset

 

Avainsanat: , , , , , ,