________________________________
KUUSITOISTA PIENTÄ ESSEETÄ
ELOKUVA-ADAPTAATIOSTA
________________________________
Osa I: Näkyvillä
Essee 1: Kokemuksia adaptaatiosta
Essee 2: Brutaalista teurastamisesta
Essee 3: ”Ei se kirjassa noin mennyt”
Essee 4: Kirjasta elokuvaksi
Essee 5: Adaptaation luonne ja käsitteen ahtaus
________________________________
”Tiedä paikkasi.”
”P-paikkani?”
”Sama mitä teet, se on kuitenkin väärin,” tuottaja kähisee.
Adaptoija räpäyttää silmiään.
”Ensinnäkin sinä köyhdytät auttamatta katsojan mielikuvitusta, mikä on toki tuomittavaa.”
”Kuinka niin köyhdytän?”
”Kirjan lukijalla on vapaus kuvitella mielessään henkilöiden ulkonäkö ja tapahtumapaikat, äänensävyt ja eleiden yksityiskohdat,” tuottaja sanoo. ”Mutta siinä vaiheessa, kun siirrytään konkreettisiin kuviin elokuvassa, katsojan ei enää tarvitse kuvitella mitään. Näin ollen hänen mielikuvituksensa näivettyy.[i] Miltei silminnähden, näin olen saanut kuulla luotettavasta akateemisesta lähteestä.”
”Tuo on silkkaa katsojan aliarvi–” adaptoija yrittää.
”Minä puhun nyt,” tuottaja sanoo nostamatta katsettaan adaptoijan rinnoista.
”Tämän lisäksi ryöväät katsojilta tarpeen olla tarkkaavaisia.”
”Enkä.”
”Kylläpäs. Yleisö on synnynnäisesti huono ylläpitämään mielenkiintoaan, joten romaanin rytmi pitää alistaa mitä väkivaltaisimmille tiivistyksille ja leikkauksille.”[ii]
”Kirjan lukemiseen menee usein toistakymmentä tuntia. Elokuva on rajattu puoleentoista tuntiin. Eikö se ole itsestään selvää, että–”
”Ei. Kyse on yleisöjen erilaisuudesta,” tuottaja vakuuttaa. ”Ei elokuvayleisö tarvitse älyllistä haastetta.”[iii]
”Vai niin.”
”Kirjallisuudessa on kauniita yksityiskohtia, elokuvassa pitää olla spektaakkelia. Annetaan siisti, yksinkertaistettu paketti ja lisätään siihen räjähdyksiä, luonnonmullistuksia ja seksiä niin pysyvät tyytyväisinä.”
”Mutta tämä on viktoriaaninen romaani kotiopettajattaresta, joka–”
”Aivan sama minulle.”
”Mutta tehän sanoitte hetki sitten, että–”
”Aivan sama.”
Essee 2: Brutaalista teurastamisesta
Käsikirjoittaja-ohjaaja Noel Langley adaptoi Charles Dickensin romaanin Pickwick-kerhon paperit (The Pickwick Papers) elokuvaksi vuonna 1952. Elokuva on saanut katsojien taholta kiitosta muun muassa näyttelijävalinnoistaan, adaptoinnin yleisestä tasosta, parhaiden kohtien mukaan ottamisesta ja onnistuneesta dickensmäisestä komiikastaan.[iv]
Elokuvan ja kirjan suhdetta valottaneen tutkija Robert Giddingsin näkemys samaisesta adaptaatiosta on kuitenkin kuta kuinkin päinvastainen. Hän pahoittelee sitä, miten elokuva on ”teurastanut brutaalisti”[v] osia kirjasta, miten henkilöitä on leikattu ja sivujuonia poistettu. Giddings suree muun muassa sitä, ettei elokuvassa näytetä Tony Wellerin avio-ongelmia tai pastori Stigginsin nöyrtymistä. Törkeätä kyllä, Langley on leikannut pois myös Eatansvillen vaalit, krikettiottelun ja – mikä murheellisinta – Bathiin sijoittuvan sekvenssin, jolla Dickens kuvaa Giddingsin mukaan loistavasti kylpyläkulttuurin alasluisua.[vi]
Giddings toistaa näin tutunoloisen näkemyksen adaptaation tuloksista sellaisina kuin ne nähdään sekä adaptaatiotutkimuksen parissa että niiden adaptaatioarvioitsijoiden toimesta, jotka unohtavat sen, että adaptaatio on elokuva. Huomio keskittyy kirjasta poisjätettyihin osiin, joiden tuhoa voivotellaan pysähtymättä kertaakaan pohtimaan mahdollisia syitä tehdyille leikkauksille.
Uskaltaisin kuitenkin väittää, että suuri osa elokuvan ystävistä osaa kyllä tarjota useammankin eri motivaation leikkauksille. Ensimmäisenä saattaisi tulla mieleen, että elokuvassa ei esimerkiksi keskitytä kuvaamaan Bathin alamäkeä siksi, ettei elokuva kerro pienen kylpyläkaupungin rapistumisesta vaan herra Pickwickistä ja joukosta iloluontoisia miehiä, jotka seikkailevat ympäriinsä. Lisäksi herra Pickwick on päähenkilö sekä kirjassa että elokuvassa, ja ehkäpä juuri siksi elokuva jättää tarinan pastorin nöyrtymisestä kuvaamatta, sillä se saattaisi viedä elokuvan rajatussa kestossa huomiota liian kauas päähenkilöstä ja hajottaa näin kerrontaa.
Yleisesti ottaen näkemys kirjan tarinaan tehdyistä poikkeamista adaptaatiossa on selkeä: jos jotakin ei ole kirjassa, sitä ei pitäisi myöskään olla elokuvassa. Samoin, jos jotakin on kirjassa, sen pitäisi myös löytyä elokuvasta. Adaptaatiotutkijat puhuvatkin usein kirjan ”hengissä säilymisestä”, ja nimenomaan uskollisen adaptaation kautta.[vii] Takana on näkemys siitä, että elokuvan tulisi lähettää uusia lukijoita kirjan pariin, ja jos elokuva poikkeaa kirjasta, se on ”valheellista mainontaa”.[viii] Elokuva on automaattisesti ja auttamattomasti toisarvoinen ja kirjalliselle teokselle alisteinen koska kirja on tullut olevaksi ensin.
Elokuva-adaptaation kohdalla puhutaankin yhä uudestaan ja uudestaan siitä, mitä se leikkaa ja ”tuhoaa” tai mitä se ”onnistuu” kirjasta säilyttämään. Lisäykset, laajennukset ja tilanteiden avaukset unohtuvat lähes järjestään niin tavallisten tallaajien kuin tutkijoiden ja elokuva-arvostelijoidenkin puheissa. Huomio ei siis kiinnity siihen mitä adaptaatioelokuva sanoo vaan siihen mitä kirja sanoo, ja mitä elokuva puolestaan ”ei voi” sanoa, ja mikä on näin ollen jätettävä pois adaptaatiosta.
Harva pysähtyy koskaan miettimään mitä kirjasta kenties puuttuu, jotta adaptoitavasta teoksesta tulisi toimiva elokuvallinen tarina. Adaptoijille tämä on heidän työssään mitä olennaisin kysymys.
[i] Inglis, Fred 2000. Brideshead Revisited revisited: Waugh to the knife, teoksessa Giddings, Robert ja Erica Sheen (toim.) 2000. The Classic Novel: From Page to Screen. Manchester: Manchester University Press, s. 185.
[ii] Inglis, Fred 2000, mainittu teos, s. 179.
[iii] Lester Asheim 1949. From Book to Film: A Comparative Analysis of Selected Novels and the Motion Pictures Based on Them. Väitöskirja. Faculty of the Graduate Library School. University of Chicago, s. 140-141.
[iv] Amazon.com. Video: The Pickwick Papers (1954) Amazon.com, http://www.amazon.com/exec/obidos/tg/detail/-/6300251829/qid=1122473551/sr=8-1/ref=sr_8_xs_ap_i1_xgl27/104-6764251-7762342?v=glance&s=video&n=507846 (27.7.2005).
[v] Giddings, Robert 2000. Pickwick Papers: Beyond that place and time, teoksessa Giddings, Robert and Erica Sheen (toim.) 2000. The Classic Novel: From Page to Screen. Manchester: Manchester University Press, s. 44.
[vi] Giddings, Robert 2000, mainittu teos, s. 44-45.
[vii] Jonathan Bignell 2000. A taste of the Gothic: film and television versions of Dracula, teoksessa Giddings, Robert ja Erica Sheen (toim.) 2000. The Classic Novel: From Page to Screen. Manchester: Manchester University Press, s. 118.
[viii] Cardwell, Sarah 2002. Adaptation Revisited: Television and the Classic Novel. Manchester: Manchester University Press, s. 38-39.
Maastamuuttajan päiväkirja 