RSS

Avainsana-arkisto: novelli

Elokuva-adaptaatiosta — Osa I: Näkyvillä — Essee 5: Adaptaation luonne ja käsitteen ahtaus

________________________________

KUUSITOISTA PIENTÄ ESSEETÄ
ELOKUVA-ADAPTAATIOSTA
________________________________

Osa I: Näkyvillä

Essee 1:     Kokemuksia adaptaatiosta
Essee 2:     Brutaalista teurastamisesta
Essee 3:     ”Ei se kirjassa noin mennyt”
Essee 4:     Kirjasta elokuvaksi
Essee 5:     Adaptaation luonne ja käsitteen ahtaus

________________________________

Adaptoija on hiljaa. Mies hänen vastapäätään miettii. Sitten tuottajan kieli roikahtaa innostuksesta hetkeksi ulos suusta:

”Onko tullut katsottua Hitchcockin Sabotagea?”

”Sitä Conrad-adaptaatiota? Tottakai.”

”Minä kävin nimittäin eilen erittäin mehukkaan keskustelun erään kirjallisuuden professorin kanssa, joka on maan johtavia adaptaatiotutkijoita,” tuottaja sanoo ja tökkää paksulla sormellaan adaptoijaa kylkiluiden väliin. ”Opin paljon. Uskotko?”

Kivusta vaivihkaa irvistäen adaptoija valitsee helpomman tien: ”Uskon.”

”Meidän adaptaatiosta jätetään kaikki turhat kikkailut pois,” tuottaja sanoo ja vääntää sormeaan adaptoijan kylkiluiden välissä. ”Muistat varmaan, miten Hitchcock elokuvansa lopulla käyttää leikkauksia ja ajan hidastamista manipuloidakseen häpeilemättömästi katsojaa?”[i]

”Eiköhän siinä ole kyse vain jännityksen nostattamisesta… jännityselokuvasta kun on kyse,” adaptoija sanoo varovaisesti ja yrittää turhaan vetäytyä kauemmas sormesta.

”Eikä,” selittää tuottaja. ”Se on turhauttavaa viivyttelyä.”[ii]

”Selvä.” Adaptoija nyökkää vaikeasti päätään.

”Että meidän adaptaatiossa ei tuollaista harrasteta. Ei katsojan manipulointia.”

”Selvä.”

”Ja kaikki turha jännityksen nostattaminen pois. Se sumentaa katsojan arvostelukyvyn,” tuottaja röhkäisee eläimellisesti, ja kuin lisätäkseen sanojensa painavuutta, levittää sieraimiaan sormillaan.

Essee 5:      Adaptaation luonne ja käsitteen ahtaus

Sanakirjan mukaan ’adaptaatio’ on mukauttamista, sopeuttamista ja sovittamista. Käytännössä käsite ’elokuvasovitus’ on kuitenkin jokseenkin ahdas, eikä se kuvaa lähtötekstin pohjalta elokuvan tekemisen todellista luonnetta. Adaptaatio ei ole pelkkää ”sovittamista”, jonkin eheän ja muuttumattoman kokonaisuuden survomista toisen muottiin ylimääräisten palojen putoillessa lattialle.

Juuri tästä syystä käytän myös itse sanaa ’elokuva-adaptaatio’ sanan ’elokuvasovitus’ sijasta. Vierasperäisenä sanana se jättää kenties enemmän liikkumavaraa suomalaisiin mieliimme. ’Adaptaatio’ voi sisällyttää itseensä muutakin kuin sovittamisen. ’Adaptaatio’ on yhdenlainen kirjoittamisen käytäntö.

Itse asiassa adaptaation käsite on alun perinkin ollut sijoiltaan vinksahtanut suhteessa siihen, mitä adaptaatioelokuvan tekeminen oikeasti on. Tämä käy ilmi, kun tarkastellaan adaptaatioita lähemmin ja tehdään niin myös ottamalla niiden tekijöiden näkökulma huomioon. Käytännössä adaptaatiot ovat siinä määrin selkeästi omia kokonaisuuksiaan, ettei niiden mielestäni voida juuri sanoa olevan sovituksia, vaan ennemminkin monitasoisia intertekstuaalisia eli tekstienvälisiä viittauksia toiseen teokseen.

Tutkija John R. Hamilton käyttääkin sanaa ’adaptaatio’ toisessa, ehkä paremmin todellista adaptaation tilaa kuvaavassa merkityksessä. Hänen mukaansa adaptaatio ei enää tarkoitakaan sanakirjan mukaista sovittamista, vaan eräänlaista merkityksellistämistä tai merkityksen tiivistämistä.

Hamiltonin mukaan ihmisen ns. tosielämäkin on ”adaptaatio” todellisuudesta. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että me valikoimme merkitykselliset palat ympäröivästä todellisuudesta ja järjestämme niistä mielekkään ja ymmärrettävän kokonaisuuden.[iii] Aivan kuten elokuva-adaptaatiossakin tapahtuu — käsikirjoittaja poimii kirjallisesta tekstistä oman tulkintansa pohjalta tärkeimmät elementit, joista hän sitten rakentaa tarinan elokuvamuotoon. Ja edelleen: elokuva ohjaa katsojaa rakentamaan ymmärrettävän kokonaisuuden ja etsimään siitä tiivistetyn merkityksen.

Hamiltonin kanssa samoilla linjoilla on myös kirjallisuus- ja elokuvatutkija Dudley Andrew, joka on sanonut, että laajemmassa mielessä jokainen elokuva on adaptaatio jostakin, vaikka vain ympäröivästä maailmasta.[iv]

Elokuva-adaptaatio on siis kaikkea muuta kuin kopiointia tai kääntämistä, jollaisena se on pitkään nähty. Kirjailija Robert Graves on sanonut, että lähtötekstin runous on se, mikä mainitun kääntämisen yhteydessä aina välttämättä katoaa.[v] Tässä mielessä ero adaptaatioon on merkittävä: elokuva-adaptaatiossa, kuten tutkija Paul Wells on todennut, on aina jotakin enemmän, ei suinkaan vähemmän.[vi]

 

 


[i] Suzanne Speidel 2000. Times of death in Joseph Conrad’s The Secret Agent and Alfred Hitchcock’s Sabotage, teoksessa Giddings, Robert ja Erica Sheen (toim.) 2000. The Classic Novel: From Page to Screen. Manchester: Manchester University Press, s. 138-139.

[ii] Ibid.

[iii] Hamilton, John R. 2002. Non-fiction adaptation as propaganda: Dead Man Walking, Literature Film Quarterly vol.30 iss.2, s.119-125. (Elektroninen lehti; EBCSOhost CMMC Research Databases, search.epnet.com, 4.7.2005), s. 120.

[iv] Andrew, Dudley 1984. Adaptation, teoksessa James Naremore (toim.) 2000. Film Adaptation. New Brunswick, NJ: Rutgers University Press, s. 28-29.

[v] Inglis, Fred 2000. Brideshead Revisited revisited: Waugh to the knife, teoksessa Giddings, Robert ja Erica Sheen (toim.) 2000. The Classic Novel: From Page to Screen. Manchester: Manchester University Press, s. 185.

[vi] Wells, Paul 1999. ‘Thou art translated’: Analysing animated adaptation, teoksessa Cartmell, Deborah and Imelda Whelehan (toim.) 1999. Adaptations: From Text to Screen, Screen to Text. London: Routledge, s. 205.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 17/09/2013 Kategoria/t: Ajatuksia, Harrastukset

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , ,

Elokuva-adaptaatiosta — Osa I: Näkyvillä — Essee 4: Kirjasta elokuvaksi

________________________________

KUUSITOISTA PIENTÄ ESSEETÄ
ELOKUVA-ADAPTAATIOSTA
________________________________

Osa I: Näkyvillä

Essee 1:     Kokemuksia adaptaatiosta
Essee 2:     Brutaalista teurastamisesta
Essee 3:     ”Ei se kirjassa noin mennyt”
Essee 4:     Kirjasta elokuvaksi
Essee 5:     Adaptaation luonne ja käsitteen ahtaus

________________________________

”Tämä kirja kirjoitettiin 1800-luvun lopulla. Tämä löytyy kirjallisuuden kaanonista. Tiedätkö mitä se tarkoittaa?”

”Yliopisto- ja kulttuurimaailman auktoriteettien ylläpitämää kapeaa määritelmää siitä, mikä on hyvää kirjallisuutta ja mikä ei,” adaptoija sanoo.

”Aivan. Ja mitä se tarkoittaa meidän elokuvaihmisten kannalta?”

”Ehm…” Adaptoija on hetken häkellyksen oma. ”Sillä ei ole väliä?”

”Väärin. Se tarkoittaa sitä, että me teemme siitä automaattisesti huonon elokuvan.”

”Anteeksi?”

”Jos kirja on hyvä, siitä voidaan tehdä vain huono elokuva. Jos taas kirja on ala-arvoinen kioskikirja, siitä on mahdollista tehdä hyvä elokuva.[i] Kaput?”

”Mutta ei kyse ole siitä, onko kirja hyvä vai huono, vaan siitä, onko siinä tarinaa.”[ii] Adaptoija oikaisee asentoaan. ”Aristoteles–”

”–on kuollut,” tuottaja sanoo silmää räpäyttämättä. ”Joten pää kiinni.”

Essee 4:      Kirjasta elokuvaksi

Jo Horatius ja Aristoteles tiesivät, mikä ihmisiin puree. Me kaipaamme syitä ja seurauksia, pyrimme löytämään yhtymäkohtia asioiden välille myös siellä missä niitä ei ole, ja haikailemme pois monotonisuudesta ja jokapäiväisyydestä. Me myös etsimme tarinoita seuratessamme päätäntöjä ja sulkeumia – kenties siitä syystä, että omasta elämästämme niitä ei usein tunnu löytyvän.

Klassinen tarinankerronta tuntuu sekä vastaavan sisäiseen tarpeeseemme pyrkiä kohti eheyttä että ruokkivan tätä tarvetta. Se yhtä hyvin kouluttaa meitä lukemaan itsensä luonnollisena kuin antaa meille sen, mitä kaipaammekin rakenteesta saadun nautinnon muodossa. Näin ollen joskus tuntuukin siltä, että klassinen tarinankerronta resonoi jonkin meissä olevan kanssa, vastaa siihen, mitä meissä kulttuurisen perinnön myötä on.

Klassisen tarinankerronnan perinne elää yhä vahvana modernissa elokuvakerronnassa. Viime vuosisadalla valtavirtaelokuva ja Hollywood pyrkivät osaltaan hiomaan aristoteelisen tarinarakenteen huippuunsa ja tämä suuntaus jatkuu pitkälti edelleen.

Romaanin rakenne puolestaan tempoilee eri tavalla kirjasta toiseen, eikä sillä ole samalla tavalla vakiintunutta muotoa kuten perinteisellä Hollywood-elokuvalla. Tässä rakenteellisessa mielessä elokuvan ero kirjallisuuteen on merkittävä. Iso osa kirjallisuudesta kääntyy klassisesta tarinasta poispäin ja toisenlaisten muotojen puoleen, aina tajunnanvirrasta ja pikkutarkasta kuvailusta pirstaleiseen postmoderniin ja kauemmas, eikä kirjan lukija odota teoksen muodolta mitään tiettyä rakennetta samassa määrin kuin elokuvan katsoja elokuvan muodolta. Mielenkiintoista onkin se, että tarinoiden liike valtavirtaelokuvan ja kirjallisuuden välillä on erilaisista tarinankerronnan painotuksista huolimatta niinkin suurta kuin mitä se on.

Elokuva-adaptaatiossa tämä tarinankerronnan ja tarinan rakenteen erilaisuus on totta kai otettava huomioon. Kirjallisuudessa henkilöt voivat esimerkiksi huoletta lopussa kohdata sattumalta, mutta elokuvassa tällaiset sattumat saavat aikaan närkästyksen tunteen katsojassa. Deus ex machinan käyttö (jota jo Aristoteles 2 300 vuotta sitten Runousopissaan kritisoi) tuomitaankin elokuvassa yleensä epäonnistuneena käsikirjoittamisena ja kirjoittajan mielikuvituksettomuutena – poikkeuksena kenties komediat, joissa se sallitaan, vähintäänkin tapauksissa, joissa päähenkilö on saanut kärsiä kohtuuttomasti. Aristoteleen mukaan juonen tulisi olla orgaaninen: tapahtumien on noustava edellisten tapahtumien johdosta tai niiden vuoksi. Mikäli näin ei ole, tarinan sisäinen logiikka kärsii ja katsojalla saattaa olla vaikeuksia ”unohtaa tietoisesti epäuskonsa fiktiiviseen tarinaan”* ja uppoutuminen tarinan maailmaan hankaloituu. (* Englanninkielinen termi willing suspension of disbelief taipuu hieman hankalasti suomeen!)

Näin ollen esimerkiksi siinä missä E.M. Forsterin kirjassa Matka Intiaan Ronny ja Adela kohtaavat jälleen tarinan lopulla sattumalta, David Leanin elokuva-adaptaatiossa (A Passage to India, 1984) pariskunnan suhde elpyy unikuvien ja psykologisten heijastumien kautta, joissa seksuaalisuutta ja erotiikkaa ei suljeta pois häveliäisyyssyistä kuten kirjan kohdalla.[iii] Tutkija Neil Sinyardin mielestä elokuvan ratkaisu onkin mittaamattoman paljon vakuuttavampi ja kiehtovampi kuin kirjan sattumanvarainen henkilöiden yhteen saattaminen.[iv]

Adaptaatiossa on siis kyse paljon muustakin kuin yksinkertaisesta mediasta toiseen siirtymisestä – joka kaiken lisäksi usein harhaanjohtavasti kutistetaan näkemykseen ’sanallisesta mediasta kuvalliseen’. Eikä kertomakirjallisuudessa hyväksyttävä deus ex machina ole suinkaan ainut asia, jota adaptoijan täytyy pitää silmällä.

Kirjallisuus esimerkiksi kantaa hyvin vaikka päähenkilö olisi vastenmielinen niljake, mutta elokuvan katsoja vieraantuu tästä ja samalla elokuva menettää katsojan kiinnostuksen ja näin ollen epäonnistuu. Elokuvan katsoja kohtaa henkilöt suoraan, ilman kertojaa, joka voi sanoillaan selittää henkilön vastenmielisyyden pois tai pehmentää sitä. Koska meillä on kirjallisuudessa usein pääsy henkilöiden ajatuksiin kertojan kautta, me hyväksymme paljon enemmän.

Näin ei kuitenkaan normaalisti tapahdu elokuvassa – eikä tosielämässä. Tosielämässä me päättelemme ihmisten käytöksestä ja sanoista mitä heidän päässään ja sydämessään liikkuu. Ja me useimmiten käännämme selkämme ihmisille, joiden toiminta tai käytös on mielestämme moraalitonta tai inhottavaa. Emme toisin sanoen samastu heihin. ”Pahat ihmiset” eivät ole kuin minä, ja pahat ihmiset saavat ansionsa mukaan, vaikka vain sen myötä, että kiellän heiltä pääsyn lähelleni.

Tämä kaikki ei kuitenkaan tahdo sanoa, ettäkö elokuva olisi ”todempaa” kuin kirjallisuus, mutta muun muassa elokuvan fotorealistisuus ja henkilöiden kohtaaminen ilman ilmeistä kertojan välittäjäntehtävää tekevät elokuvasta hyvin erilaisen kokemuksen kuin kirjallisuudesta. Tämän täytyy luonnollisesti näkyä myös elokuva-adaptoijan työssä, kun kehityshistorialtaan erilainen sekä olemuksellisesti, kerronnallisesti ja rakenteellisesti poikkeava, ja täysin erilaisella realistisuuden tasolla operoiva teksti on lähdeaineistona tulevalle elokuvalle.

 

 


[i] Minghella, Anthony 2004. Haastattelu Helsingin Sanomissa 8.2.2004, s.C3; sekä Inglis, Fred (ja myös hänen lainaamansa Andrew Davies), teoksessa Giddings, Robert and Erica Sheen (toim.) 2000. The Classic Novel: From Page to Screen. Manchester: Manchester University Press, s. 193.

[ii] Ibid.

[iii] Sinyard, Neil 2000. ‘Lids tend to come off’: David Lean’s film of E.M. Forster’s A Passage to India, teoksessa Giddings, Robert ja Erica Sheen (toim.) 2000. The Classic Novel: From Page to Screen. Manchester: Manchester University Press, s. 157.

[iv] Ibid.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 24/06/2013 Kategoria/t: Ajatuksia, Harrastukset

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , ,

Elokuva-adaptaatiosta — Osa I: Näkyvillä — Essee 3: ”Ei se kirjassa noin mennyt”

________________________________

KUUSITOISTA PIENTÄ ESSEETÄ
ELOKUVA-ADAPTAATIOSTA
________________________________

Osa I: Näkyvillä

Essee 1:     Kokemuksia adaptaatiosta
Essee 2:     Brutaalista teurastamisesta
Essee 3:     ”Ei se kirjassa noin mennyt”
Essee 4:     Kirjasta elokuvaksi
Essee 5:     Adaptaation luonne ja käsitteen ahtaus

________________________________

”Elokuva kuljettaa katsojaa kädestä pitäen suorastaan barbaarisella tavalla,” tuottaja möhkäisee. ”Se imee avuttoman katsojan sisäänsä eikä anna katsojan esittää omia mielipiteitään tai olla eri mieltä.”[i]

”Kirjan lukija ei ole sen enempää oman tahtonsa kuningas kuin on elokuvan katsojakaan.”

”Jumalanpilkkaa!” tuottaja rääkäisee.

”Itse asiassa elokuvassa ei ole kertojaa, joka tulkitsisi katsojalle mitä tarinassa tapahtuu tai selittäisi mitä henkilöt ajattelevat. Kaiken tämän katsoja rakentaa elokuvan vihjeistä omassa päässään.”

”Massayleisössäkö älynpilkahduksia?” tuottaja hirnahtaa. ”Ei elokuvan katsojalta vaadita mitään muuta kuin että tämä pitää silmänsä auki.”

”Päinvastoin,” adaptoija vakuuttaa ja valmistautuu luennoimaan. ”Elokuvan katsominen, perässä pysyminen tai sen ymmärtäminen ei ole helppoa. Yksityiskohtia tulee valtavia määriä. Itse asiassa me rakennamme kokonaisuuden pienistä pätkistä: jokaisen kohtauksen välille jää määräämätön aikaväli.”

Tuottajan ilme on kuin rauskulla ja se synkkenee asteittain innostuneen paasauksen edetessä. Adaptoijan silmät säteilevät elokuvan syvyyksistä kumpuavaa taianomaista valoa. Tuottajan alahuuli lerpattaa molemmilta sivuilta.

”Seuraamme yhtä aikaa liikettä ja verbaalista puhetta, ääniefektejä ja musiikin vihjeitä. Olemme koko ajan ajatuksissamme askeleen edellä, pohdimme mitä tapahtuu seuraavaksi. Samalla on rakennettava mielessä kokonaisuutta, pidettävä mielessä mitä tapahtui tunti sitten ja miten se liittyy tähän mitä juuri nyt näen.”

Tuottaja on kuitenkin ehtinyt jo saada tarpeekseen. Adaptoijalla on enää pari sekuntia aikaa:

”On turha lähteä aliarvioimaan–”

”Ulos täältä, jumalauta.”

 

Essee 3:      ”Ei se kirjassa noin mennyt”

Yllä oleva on tyypillinen lausahdus, jonka adaptaatioista puhuttaessa kohtaa. Tämä katsojan tekemä huomio kenties juontuu siitä, että adaptaatioelokuvan katsoja tavoittelee elokuvateatterissa samaa kokemusta kuin esimerkiksi kirjaa lukiessaan.[ii] Kirjasta on kenties nauttinut suurestikin, eikä katsoja halua, että elokuva ”pilaa” tuon lukukokemuksen. Taustalla on mahdollisesti täysin tiedostamaton oletus, että kirja ja elokuva toimivat samalla tavalla, ja että siten sama kokemus olisi mahdollista saavuttaa nimenomaan jos adaptaatio seurailee mahdollisimman tarkasti lähtötekstiä.

Semiosis eli merkityksen muodostuminen toimii kuitenkin audiovisuaalisessa mediassa perustavanlaatuisesti eri tavalla kuin yksiulotteisessa – ts. sanallisessa, äänettömässä ja tilattomassa – verbaalisessa mediassa. Medioiden erilaisuudesta johtuen katsojat asettavat normaalisti erilaisia vaatimuksia elokuvalle kuin lukijat kirjalle – tämä tosin unohtuu usein adaptaation yhteydessä. Kirja ja sen pohjalta tehty elokuva nähdään toisistaan erottamattomina: adaptaatio on ikään kuin lähtöteoksen käännös.

Mutta lukija ei esimerkiksi kiipeile seinille, jos kirjan henkilö valitsee sikaria viidenkymmenen sivun ajan. Proosa voi olla hyvinkin mielenkiintoista luettavaa toiminnan vähäisyydestä huolimatta. Elokuvan katsoja tosin varmasti pitkästyy, jos sikarin valinta kestää kauemmin kuin sanotaan nyt vaikka minuutin. Siinä ajassa jopa kohtauksen mahdollinen koominen elementti tulee kulutetuksi loppuun. Syy tähän on selkeä: kerrontatekniikka on perustavanlaatuisesti erilainen elokuvassa ja kirjallisuudessa.

Kirjallisuuden lukeminen ja elokuvan katsominen eivät myöskään ole toisiaan vastaavia tapahtumia. Vastaanottamisprosessit ovat hyvin erilaiset jo lähtökohdiltaan: kirjan lukija on yksin kirjansa kanssa, kun taas elokuvan katsominen on usein sosiaalinen tapahtuma. Lisäksi kirja rakentuu lukijan pään sisällä sanallisista ärsykkeistä. Elokuvassa on puolestaan mukana sekä visuaaliset että auditiiviset elementit aina dialogista ääniefekteihin ja musiikista taustaääniin. Monikerroksisia ärsykkeitä tulee katsojalle elokuvateatterissa jatkuvana nauhana ja useasta suunnasta.

Kirjaa lukiessamme me värittämme kirjan maailman mielessämme kertojan kielen pohjalta. Kirja ohjaa lukijaa luomaan kuvan tarinasta mieleensä, mutta ei koskaan tee sitä valokuvantarkasti. Näin ollen ei ole olemassa kahta samanlaista tulkintaa kirjan tarinasta vaan tarina täydentyy henkilökohtaisella tavalla vastaanottoprosessissa, kun painetut sanat kohtaavat yksilöllisen subjektin.

Elokuva-adaptaation tarjoama visuaalinen ympäristö toimijoineen on yhdenlainen tulkinta kirjan maailmasta. Elokuvan fotorealistisuus nähdään kuitenkin valitettavan usein ajattelevan ja yksilöllisen ihmisen vihollisena, turruttavana ja katsojat laumaksi sulkevana tekijänä. Sen pelätään ajavan yli henkilökohtaisen kuvittelun ja ”kuvattelun”.

Elokuva-adaptaation katsojakaan ei kuitenkaan ole persoonaton ja mielikuvitukseton puupökkelö, kuten jotkut olettavat, kun he sanovat, että adaptaatio ”pakkosyöttää” katsojalle kirjan kuvituksen ja näivettää samalla mahdollisen tulevan lukijan mielikuvituksen. Tämän näkemyksen takana on uskomus, että kun on kerran nähnyt elokuvan, olisi mahdotonta kuvitella kirjaa lukiessaan sen maailma erilaisena kuin minkälaisena se on elokuvassa esitetty.[iii]

Mielikuvitus ei kuitenkaan koskaan väsy tempoilemaan. Itse luin joitakin vuosia sitten Stephen Kingin massiivisen romaanin Tukikohta (The Stand, 1978). Omassa painoksessani kannessa komeilivat Gary Sinise ja Molly Ringwald, jotka esittivät kirjasta tehdyssä minisarjassa Stu Redmania ja Frannie Goldsmithiä. Siitä huolimatta, että olin nähnyt minisarjan (vaikkakin kauan sitten) ja näin nuo kasvot teoksen kannessa joka kerta kun avasin kirjan jatkaakseni lukemista, minun Stuni ja Frannieni näyttivät erilaisilta.

Mielen kuvittamia henkilöhahmoja värittää enemmänkin heidän puheensa ja käytöksensä kuin kertojan kuvaus heidän ulkonäöstään. Itse asiassa vaikka kirjailija ohjaisi minua näkemään henkilön vihreäsilmäisenä ja vaaleatukkaisena, huomaan silloin tällöin ettei mieleni taivu edes tuohon. Joten… niin. Joskus sitä vain havahtuu itse kukin toteamaan mielessään, että ei se kirjassa niin mene. Eikä muuten mene elokuvassakaan.


[i] Habermas, Jürgen , lainattu teoksessa Collins, Richard 1993. ‘Public Service versus the Market Ten Years On: Reflections of Critical Theory and the Debate on Broadcasting Policy in the UK’ in Screen, 34, 3, 1993, s. 248, edelleen lainattu teoksessa Erica Sheen 2000. ‘Where the garment gapes’: faithfulness and promiscuity in the 1995 BBC Pride and Prejudice, teoksessa Giddings, Robert ja Erica Sheen (toim.) 2000. The Classic Novel: From Page to Screen. Manchester: Manchester University Press, s. 15.

[ii] Ellis, John, lainattu artikkelissa Sheen, Erica 2000. ‘Where the garment gapes’: faithfulness and promiscuity in the 1995 BBC Pride and Prejudice, teoksessa Giddings, Robert and Erica Sheen (toim.) 2000. The Classic Novel: From Page to Screen. Manchester: Manchester University Press, s. 14.

[iii] Inglis, Fred 2000. Brideshead Revisited revisited: Waugh to the knife, teoksessa Giddings, Robert ja Erica Sheen (toim.) 2000. The Classic Novel: From Page to Screen. Manchester: Manchester University Press, s. 185.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 24/06/2013 Kategoria/t: Ajatuksia, Harrastukset

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,