Hiroshiman ja Nagasakin atomipommitusten 65-vuotispäiviä 6. ja 9. elokuuta muistettiin täällä muun muassa näyttelyllä, jossa esillä oli Lontoossa ensimmäistä kertaa tavaroita ja vaatekappaleita, jotka kärsivät atomipommien tuhovoimasta. Kävin tiistaina kiertämässä näyttelyn sen toiseksi viimeisenä päivänä.
Näyttely alkoi tutuilla kuvilla sienipilvistä. Oikealla shokissa oleva pikkutyttö.
Näyttely oli kveekareiden talossa Eustonissa. Näyttely oli avoinna kaiken kaikkiaan 11 päivää ja useimpina päivistä näyttelyn lisänä oli myös muuta toimintaa, oli se sitten luentoja taikka videoesityksiä. Tiistaina näytettiin video 1980-luvun puolivälistä, jolloin 100 Hiroshiman pommista selvinnyttä japanilaista haastateltiin heidän kokemuksistaan. Tiistain esityksessä mukana oli 15 ihmisen haastattelut ja ne olivat karua katsottavaa ja kuunneltavaa.
Hiroshiman keskustaa; räjähdyksen keskus.
Näyttely koostui informaatiotauluista ja esineistä. Paikalla oli myös mahdollista taitella paperikurkia: japanilaisen legendan mukaan 1 000 paperikurjen taittelijan toivomus käy toteen. Paperikurjesta tuli kansainvälinen rauhan symboli hiroshimalaisen pikkutytön, Sadako Sasakin, myötä. Sadako sairastui leukemiaan 9 vuotta pommituksen jälkeen, 11-vuotiaana. Hän yritti vastustaa kuolemaa taittelemalla paperikurkia, mutta kuoli 12-vuotiaana lokakuussa 1955. Yhden tarinaversion mukaan Sadako ehti taitella kaikki 1 000 paperikurkea, mutta toisen mukaan hän ehti taitella niitä vain 644 ennen kuolemaansa. Hänen ystävänsä taittelivat loput ja Sadako haudattiin lopulta kaikkien näiden 1 000 paperikurjen kanssa.
Yllä on 13-vuotiaan koulupojan Tetsuo Manaben lakki. Tetsuo oli 2,2 kilometrin päässä räjähdyksen keskuksesta 6. elokuuta 1945. Kuten myös monet muut hiroshimalaiset, hän kuoli vammoihinsa vasta noin kuukauden kuluttua.
Tässä yllä on puolestaan 12-vuotiaan koululaisen Tetsuo Kitabayashin takki. Poika oli 600 metrin päässä räjähdyksen keskuksesta Hiroshimassa. Vakavista vammoistaan huolimatta Tetsuo pääsi kotiin asti, mutta kuoli saman päivän iltana.
Räjähdyksen kuumuus sulatti lasipullon muodottomaksi. Nagasakissa räjähdys aiheutti hetkellisesti lähialueille arviolta noin 3 900 Celsius-asteen kuumuuden (itse räjähdyksen keskus oli tietysti moninverroin kuumempi) ja paineaallon jälkeinen kuuma tuuli eteni noin 400 metriä sekunnissa.
Alla kuvassa oleva Hiroshiman pommista selvinnyt messuhalli valittiin Yhdysvaltojen ja Kiinan vastustuksesta huolimatta UNESCO:n maailmanperintökohteeksi vuonna 1996.
Näyttely oli vaikuttava kaikessa yksinkertaisuudessaan. Ja se pisti — jälleen kerran — miettimään, miten julmia ihmiset voivat olla ja miten karmeaa se oli, että pienessä hetkessä saatiin aikaiseksi niin valtava määrä siviiliuhreja ja vielä kahdessa eri kaupungissa. Ja onko tuosta otettu kansainvälisellä tasolla jotain opiksi? Eipä juuri.
Vuoden 1945 jälkeen maailmassa on tehty yli 2 000 ydinkoetta ja ydinaseiden kehittely jatkuu edelleen. Suurin koskaan testattu ydinase on Tsar Bomba (Tsaari-pommi), neuvostoliittolainen vetypommi, jonka tuhovoima oli Hiroshiman ja Nagasakin pommien yhteenlaskettu teho 1 400-kertaisena. Se tuotti hetkellisesti noin prosentin Auringon tehosta, sienipilvi oli yli 60 kilometriä korkea ja 40 kilometriä leveä. Räjähdyksen saattoi nähdä paljaalla silmällä 1 000 kilometrin päästä ja vielä 100 kilometrin päässä se aiheutti 3. asteen palovammoja.
Alun perin Tsar Bomban teho oli suunniteltu kaksinkertaiseksi tähän nähden, mutta testin ydinlaskeuma olisi ollut niin suunnaton, että pommi toteutettiin lopulta ”puolitehoisena”. Siinä meille kaikille mietittävää.
◊ ◊ ◊ ◊ ◊
Viikon kesälomani on nyt siis takana. Museokäynnin lisäksi kävin katsomassa musikaalin Priscilla: Queen of the Desert, joka oli hauska ja viihdyttävä, mutta jäi kuitenkin Sister Actille toiseksi. Sää oli paikoitellen sateista pitkin viikkoa, joten mitään erikoisempia ulkoilmaharrasteita en kehitellyt. Alkuviikosta istuin pubissa Thamesin rannalla Hammersmithissa ihanan entisen työkaverini Elinan kanssa; oli mahtavaa nähdä pitkästä aikaa — ja nähdä tuore aviovaimo ensimmäistä kertaa häiden jälkeen! 😀
Muuten hoidin asioita (mm. veronpalautuksiin liittyen), kävin ostoksilla (sänkyvaatteita ja pyyhkeitä) ja testasin yhden uuden ravintolan (Mooli’s Sohossa, aikamoinen pettymys intialaiseksi ruokapaikaksi). Sadepäivät kuluivat useampien elokuvien ja tietokonepelin parissa. Kourallisen päiviä siihen meni, että aloin irtautua työajatuksista ja oikeasti tuntea olevani lomalla. Harmi sinänsä, että en ehtinyt työkiireiden ja asunnon haun keskellä järjestää matkaa mihinkään kauemmas. Viime tingassa on turha ruveta junalippuja maan sisällä hommaamaan, sillä hinnat nousevat siinä vaiheessa pilviin. Pitäisi olla liikkkeellä varauksiensa kanssa vähintään kaksi viikkoa ennen matkaa. Toisaalta olin henkisesti jo niin piipussa pari viikkoa ennen lomaa, että ajatus matkan järjestämisestä tuntui ylivoimaiselta. Joten ehkä parempi näin kuitenkin.
Aloin myös pakata tavaroitani kasaan tällä viikolla. Sain kuin sainkin hankittua uuden asunnon, muuttopäivä on parin viikon päästä, lauantaina 28. päivä. Muutan noin 10 kilometrin päähän St. John’s Woodista itään päin, Hackneyn kaupunginosaan, lähelle Islingtonin rajaa.
Hackney on niin sanottua ”up-and-coming” -aluetta, eli suomeksi kaunisteltuna ”nousevaa” aluetta. Toisin sanoen alueella voisi olla paremmat rikostilastot ja viihtyisämmät elinympäristöt, mutta jos selvisin Redfernistä Sydneyssä, selviän todennäköisesti myös Hackneystä Lontoossa. Hackneyssä on niin kutsuttu Murhamaili (engl. Murder Mile), katu, joka sai karmivan nimensä 2000-luvun alussa, kun kahdeksan miestä ammuttiin kadulla kahden vuoden sisällä. Nykyisinkin katu on rikos- ja väkivaltapesäke, jonne ei ilta- ja yöaikaan ole asiaa ellei halua riskeerata kolkatuksi ja ryöstetyksi tulemista tai halua välttämättä huumediilereihin tutustua tai jengiläisten välienselvittelyyn osallistua. Tuleva uusi kotini on sentään noin parin kilometrin päässä tästä Hackneyn valopilkusta. Redfernin pahin paikka, The Block, oli silloisesta kodistani vain puolen kilometrin päässä.
Tuleva kotini ei ole täydellinen tietenkään (vähemmän miellyttävä asuinalue, enemmän ihmisiä talossa), mutta työmatka lyhenee noin puoleen tuntiin, rakennus on uudehko ja siten toivon mukaan homeeton, ja kämppiksinä on eläkeläispariskunnan sijasta oman ikäluokan ihmisiä: australialainen nainen ja kaksi brasilialaista miestä. Siinä on jo plussaa tarpeeksi. Vuokra ei nouse paljoakaan ja säästän samalla matkustuskuluissa noin 100 euroa kuussa, joten kuukausittaiset juoksevat kuluni pysyvät kuta kuinkin samoina kuin tähänkin asti.
Olen suunnitellut ottavani muuttoavuksi ’Miehen ja pakettiauton’ (Man and Van), palvelun, jossa saa vuokrata tuntitaksalla pakettiauton ja kuskin, joka hoitaa tavaroiden lastaamisen autoon ja niiden purkamisen autosta kohteessa. Sen sijaan, että kuluttaisin koko päivän rahjaamalla tavaroita pienissä määrin tuskaisesti metrolla ja bussilla, muuton pitäisi hoitua sutjakasti parissa tunnissa noin 100 euron korvausta vastaan. Ainoa haaste tuossa järjestelyssä on se, mistä pakettiautolle löytää parkkipaikan molemmissa päissä matkaa. Lontoon keskusta-alue kun ei ole mikään autoilijan paratiisi parkkeerausmahdollisuuksien suhteen. Mutta tuo tuskin on ylitsepääsemätön ongelma. 🙂
Maastamuuttajan päiväkirja 