Niin vain pääsin vuorokautta vaille 33-vuotiaaksi ennen kuin söin elämäni ensimmäisen oikean pihvin*.
*Lehtipihviä ei lasketa!
Päätin kuuden (pitkän) päivän työviikon päätteeksi mennä ravintolaan syömään lauantai-iltana viikko sitten, kun töissä arkipäivistä poiketen ei viikonloppuisin tarjota illallista. Ja koska syntymäpäivä töhnötti keskiyön tuolla puolen, päätin mennä vähän parempaan ravintolaan enkä turhia huolehtia sen mukana tulevasta isommasta laskusta.
Minulle oli suositeltu muutaman ystävän toimesta paria pihviravintolaa Lontoon keskustassa, kun olin maininnut heille, että haluaisin joskus käydä kokeilemassa oikein kunnon pihviä. Valitsin niistä toisen, sen, joka oli lähempänä asiakkaan toimistoa, jossa melkein iltakahdeksaan roikuin. (”Jouduin” tosin käymään pubissa ennen ruokailua, sillä entinen työkaverini Gosia oli kutsunut minut lähtödrinkeille, hän kun on palaamassa takaisin Puolaan.)
Varttia vaille kymmenen olin Piccadilly Circuksen tuntumassa ja ravintolassa nimeltä Gaucho. Se on argentiinalainen ketju, jolla on kymmenisen ravintolaa eri puolilla Lontoota. ’Gaucho’ on espanjaa ja se tarkoittaa Argentiinan aroilla liikuskelevaa karjapaimenta.
Gaucho on yksi Lontoon varatuimmista ravintoloista OpenTable.comin listauksessa, jossa varatuimpien Top 10:ssä Gauchon eri toimipisteet täyttävät normaalisti vähintään viisi kymmenestä paikasta. Niiden suosio perustuu yksinkertaisesti erinomaisiin pihveihin, joita ei jäädytetä missään vaiheessa niiden matkan aikana Argentiinasta Lontooseen, ja jotka suolataan vain toiselta puolelta ja joita käännetään grillillä vain kerran.
Tunnelma ravintolassa oli yllättävän ”yökerhomainen”. Ravintola jakautui ainakin kahteen kerrokseen: itse söin alhaalla kellarikerroksessa, jossa ikkunoiden tilalla oli seinillä runsaasti peilejä tilaa luomassa. En ole varma, oliko ravintolassa vielä kolmaskin kerros.
Valaistus oli hämärä ja siellä täällä lämmin, kellertävä valo kimpoili peili- ja metallipinnoista. Sisustus oli valkoista ja mustaa nahkaa ja ”lehmäntaljaa”. Taustamusiikkina oli eteläamerikkalaista musiikkia (olettaisin tietysti, että argentiinalaista), jonka äänenvoimakkuus oli minun vanhoille korvilleni hieman liian kova, vaikka se ei haitannut sinänsä ihmisten keskustelua taikka tarjoilijan kanssa asiointia. Jotenkin musiikki vain hieman ampui ohi muuten aika hillityn tyylikkäästä sisustuksesta. Kellarikerroksen vessassa oli samoin hämärää: kellertävävaloisen lampun lisäksi siellä paloi kolme isoa kynttilää.
Kun olin saanut itseni istutetuksi pöytään, tarjoilija toi minulle kaksi menua ja viinilistaa. Jouduin huomauttaa, että minua oli täällä vain yksi. 😆 Hän pahoitteli ja keräsi ylimääräiset ruokailuvälineet ja listat pöydästä ja jätti minut tutkimaan ruoka- ja juomatarjontaa.
Pienen hetken päästä tarjoilija toi pöytään leikkuulaudalla viisi erilaista pihviä, kaikki raakoja. Hän selitti mistä kohdin eläintä mikäkin tyyppi oli ja miten tämä esimerkiksi vaikuttaa makuun. Valitsin itselleni filepihvin, joka on hintavampi, mutta kuulemma sopii miedon makunsa puolesta aloittelijalle. Sitä minulle oli pari kaveria myös suositellut, heidän suosikkityyppinään.

Alkajaisiksi pöytään tuotiin paria lajia varsin maukasta leipää ja voita sekä tuoreilla yrteillä maustettua öljyä. (Puhelimella huonossa valaistuksessa ilman salamaa otettu kuva on tosin kovin epämääräinen!)
Alkuruoaksi otin Provoleta-juustoa (italialaisen Provolonen sukulainen), joka oli paistettu pannulla manteleiden, hunajan ja oreganon kanssa. Se tarjottiin ilmeisesti grillillä paahdetun vaalean leivän kanssa. Sanat eivät riitä kuvaamaan kuinka hyvää se oli. Luultavasti koko elämäni paras alkuruoka — sen kermaisen suolainen makeus kerta kaikkiaan vei kielen mennessään!
Viinilasissa oli punaista malbeciä, suolaiseen 13 euron lasihintaan. Kun pyysin viinisuositusta, sain maistaa kyseistä viiniä ja jotakin toista punaista. Valitsin niistä sen vähemmän vahvan makuisen ruoalle kaveriksi. Minuun teki vaikutuksen se, että maistiaisia varten pöydässäni korkattiin auki molemmat pullot sen sijaan, että olisin saanut maistiaisia jo avatuista pulloista — tämäkin ele kieli siitä, että ravintolassa ei säästellä. Illallistajan lasku on iso — minun kohdallani alkuruoka, pihvi, kastike, salaatti ja lasi viiniä tekivät yhteensä 80 euroa — mutta sen rahan edestä myös saa palvelua viimeisen päälle ja totta kai taidolla tehtyä ruokaa.
Pihvi itse oli 225-grammainen filee, medium-kypsänä. Ihmettelin aluksi hieman sitä, että ravintolassa ei ollut pöydässä, eikä yleensäkään tarjolla, pihviveitsiä. Mutta kävi ilmi, että terävämpää asetta ei olisi ollut mehevän pihvin kohdalla edes tarpeen käyttää. Normallilla veitsellä leikkaaminen onnistui varsin hyvin. Ystäväni Ali oli varoittanut minua ottamasta pihville kastiketta kaveriksi, se kun ”pilaa” lihan maun, mutta menin ja otin pippurikastikkeen joka tapauksessa. Enkä katunut.
Lisäkkeenä minulla oli tomaattisalaatti, joka ei tosin kuvassa näy. Salaatti koostui… tomaatista. Jotain yrtintynkää siinä oli päällä myös, ja öljyä.
Jälkiruoalle ei jäänyt tällä kertaa tilaa, mutta illalliseen ei voinut muuta kuin olla tyytyväinen ilman sitäkin.