RSS

Avainsana-arkisto: Piccadilly Circus

Ja asia oli sillä pihvi

Niin vain pääsin vuorokautta vaille 33-vuotiaaksi ennen kuin söin elämäni ensimmäisen oikean pihvin*.

*Lehtipihviä ei lasketa!

Päätin kuuden (pitkän) päivän työviikon päätteeksi mennä ravintolaan syömään lauantai-iltana viikko sitten, kun töissä arkipäivistä poiketen ei viikonloppuisin tarjota illallista. Ja koska syntymäpäivä töhnötti keskiyön tuolla puolen, päätin mennä vähän parempaan ravintolaan enkä turhia huolehtia sen mukana tulevasta isommasta laskusta.

Minulle oli suositeltu muutaman ystävän toimesta paria pihviravintolaa Lontoon keskustassa, kun olin maininnut heille, että haluaisin joskus käydä kokeilemassa oikein kunnon pihviä. Valitsin niistä toisen, sen, joka oli lähempänä asiakkaan toimistoa, jossa melkein iltakahdeksaan roikuin. (”Jouduin” tosin käymään pubissa ennen ruokailua, sillä entinen työkaverini Gosia oli kutsunut minut lähtödrinkeille, hän kun on palaamassa takaisin Puolaan.)

Varttia vaille kymmenen olin Piccadilly Circuksen tuntumassa ja ravintolassa nimeltä Gaucho. Se on argentiinalainen ketju, jolla on kymmenisen ravintolaa eri puolilla Lontoota. ’Gaucho’ on espanjaa ja se tarkoittaa Argentiinan aroilla liikuskelevaa karjapaimenta.

Gaucho on yksi Lontoon varatuimmista ravintoloista OpenTable.comin listauksessa, jossa varatuimpien Top 10:ssä Gauchon eri toimipisteet täyttävät normaalisti vähintään viisi kymmenestä paikasta. Niiden suosio perustuu yksinkertaisesti erinomaisiin pihveihin, joita ei jäädytetä missään vaiheessa niiden matkan aikana Argentiinasta Lontooseen, ja jotka suolataan vain toiselta puolelta ja joita käännetään grillillä vain kerran.

Tunnelma ravintolassa oli yllättävän ”yökerhomainen”. Ravintola jakautui ainakin kahteen kerrokseen: itse söin alhaalla kellarikerroksessa, jossa ikkunoiden tilalla oli seinillä runsaasti peilejä tilaa luomassa. En ole varma, oliko ravintolassa vielä kolmaskin kerros.

Valaistus oli hämärä ja siellä täällä lämmin, kellertävä valo kimpoili peili- ja metallipinnoista. Sisustus oli valkoista ja mustaa nahkaa ja ”lehmäntaljaa”. Taustamusiikkina oli eteläamerikkalaista musiikkia (olettaisin tietysti, että argentiinalaista), jonka äänenvoimakkuus oli minun vanhoille korvilleni hieman liian kova, vaikka se ei haitannut sinänsä ihmisten keskustelua taikka tarjoilijan kanssa asiointia. Jotenkin musiikki vain hieman ampui ohi muuten aika hillityn tyylikkäästä sisustuksesta. Kellarikerroksen vessassa oli samoin hämärää: kellertävävaloisen lampun lisäksi siellä paloi kolme isoa kynttilää.

Kun olin saanut itseni istutetuksi pöytään, tarjoilija toi minulle kaksi menua ja viinilistaa. Jouduin huomauttaa, että minua oli täällä vain yksi. 😆 Hän pahoitteli ja keräsi ylimääräiset ruokailuvälineet ja listat pöydästä ja jätti minut tutkimaan ruoka- ja juomatarjontaa.

Pienen hetken päästä tarjoilija toi pöytään leikkuulaudalla viisi erilaista pihviä, kaikki raakoja. Hän selitti mistä kohdin eläintä mikäkin tyyppi oli ja miten tämä esimerkiksi vaikuttaa makuun. Valitsin itselleni filepihvin, joka on hintavampi, mutta kuulemma sopii miedon makunsa puolesta aloittelijalle. Sitä minulle oli pari kaveria myös suositellut, heidän suosikkityyppinään.

Alkajaisiksi leipää

Alkajaisiksi pöytään tuotiin paria lajia varsin maukasta leipää ja voita sekä tuoreilla yrteillä maustettua öljyä. (Puhelimella huonossa valaistuksessa ilman salamaa otettu kuva on tosin kovin epämääräinen!)

Alkuruoaksi otin Provoleta-juustoa (italialaisen Provolonen sukulainen), joka oli paistettu pannulla manteleiden, hunajan ja oreganon kanssa. Se tarjottiin ilmeisesti grillillä paahdetun vaalean leivän kanssa. Sanat eivät riitä kuvaamaan kuinka hyvää se oli. Luultavasti koko elämäni paras alkuruoka — sen kermaisen suolainen makeus kerta kaikkiaan vei kielen mennessään!

Alkuruoka

Provoleta-juustoa ja leipää. Nam!

Viinilasissa oli punaista malbeciä, suolaiseen 13 euron lasihintaan. Kun pyysin viinisuositusta, sain maistaa kyseistä viiniä ja jotakin toista punaista. Valitsin niistä sen vähemmän vahvan makuisen ruoalle kaveriksi. Minuun teki vaikutuksen se, että maistiaisia varten pöydässäni korkattiin auki molemmat pullot sen sijaan, että olisin saanut maistiaisia jo avatuista pulloista — tämäkin ele kieli siitä, että ravintolassa ei säästellä. Illallistajan lasku on iso — minun kohdallani alkuruoka, pihvi, kastike, salaatti ja lasi viiniä tekivät yhteensä 80 euroa — mutta sen rahan edestä myös saa palvelua viimeisen päälle ja totta kai taidolla tehtyä ruokaa.

Pihvi itse oli 225-grammainen filee, medium-kypsänä. Ihmettelin aluksi hieman sitä, että ravintolassa ei ollut pöydässä, eikä yleensäkään tarjolla, pihviveitsiä. Mutta kävi ilmi, että terävämpää asetta ei olisi ollut mehevän pihvin kohdalla edes tarpeen käyttää. Normallilla veitsellä leikkaaminen onnistui varsin hyvin. Ystäväni Ali oli varoittanut minua ottamasta pihville kastiketta kaveriksi, se kun ”pilaa” lihan maun, mutta menin ja otin pippurikastikkeen joka tapauksessa. Enkä katunut.

Pihvi

Pihviä, pippurikastiketta ja viiniä.

Lisäkkeenä minulla oli tomaattisalaatti, joka ei tosin kuvassa näy. Salaatti koostui… tomaatista. Jotain yrtintynkää siinä oli päällä myös, ja öljyä.

Jälkiruoalle ei jäänyt tällä kertaa tilaa, mutta illalliseen ei voinut muuta kuin olla tyytyväinen ilman sitäkin.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 23/06/2013 Kategoria/t: Ruoka ja juoma

 

Avainsanat: , , , , , , , , ,

Hiljainen Lontoo

Joulu meni ei-niin-kovin jouluisissa merkeissä tänä vuonna. Ihan kiva niin, en ole mikään jouluihminen enkä valmistellut itselleni sen kummempaa joulua kuin että ostin konvehtirasian ja join merimieskirkon joulumyyjäisistä ostamaani glögiä. Vein joululahjat Suomeen perheelle jo lokakuussa (ja vältin näin karmeat jouluruuhkat!), ja sain juuri ennen joulua pikku paketit isältä ja äidiltä ja veljeltäni ja tämän avovaimolta. Niistä löytyi lämmikettä jalkoihin, suklaata ja äidin ihania joululeipomuksia muutamaa sorttia.

Täällä on tapana mennä jouluaattona pubiin ja vetää lärvit. Tuo aatonviettotapa ei kuitenkaan hirveästi innostanut (en nykyään juurikaan käytä alkoholia, satunnaista olutta tai siideriä lukuun ottamatta), joten jätin sen suosiosta välistä. Tuohon oli tosin myös toinen, vähän painavampi syy. Sain nimittäin myöhäissyksyllä päähäni, että joulupäivänä käyn keskustassa tutkimassa miltä näyttää hiljaisempi Lontoon ydin.

Joulupäivän aamu on kenties hiljaisin ajankohta koko vuonna tässä miljoonakaupungissa. Kaupat ovat joitakin ei-kristittyjen kioskeja ja pikkumarketteja lukuun ottamatta kiinni. Julkista liikennettä ei ole: metro on suljettu, bussit ovat poissa katukuvasta. Koska jouluaatto on brittiläisessä kulttuurissa pubi- ja klubi-ilta, edellisillan ryyppäjäiset pitävät ihmiset joulupäivän aamuna pehkuissa pidempään. Jos siis haluaa nähdä hiljaisen Lontoon, liikkeelle on lähdettävä aikaisin aamulla 25. joulukuuta.

Miten keskustaan pääsee ilman julkista liikennettä on sitten oma lukunsa. Siihen on onneksi tätä nykyä olemassa ratkaisu. Kiitos Lontoon pellavapäisen pormestari Boris Johnsonin, kesästä 2010 lähtien kaupungin keskusta-alueella on ollut polkupyörätelakoita pyörien vuokraamista varten.

Sen verran kauan olen jo Lontoossa viihtynyt, että vasemmanpuoleiseen liikenteeseen on tottunut. Kun kävin nyt syksyllä Suomessa, tuntui luonnonvastaiselta istua autossa, kun isä kaarsi oikeanpuoleiselle kaistalle risteyksessä käännyttyään. 😆 Niinpä tuumin, että vähäisen liikenteen myötä uskaltaudun polkupyörän selkään Lontoon keskustassa.

Lähin vuokrapyörätelakka on puolen tunnin kävelymatkan päässä etelässä (kaikki telakat ovat sumpussa keskusta-alueella), joten lähdin kotoa hyvissä ajoin. Ponkaisin ylös sängystä kuudelta lauantaiaamuna, söin aamupalan, pakkasin kameran ja edellisiltana printatut kartat sekä varmuuden vuoksi myös uskollisen karttakirjani reppuun ja lähdin kävelemään seitsemän jälkeen kohti lähintä pyörätelakkaa.

Ensimmäisen puolen vuoden ajan pyörän vuokraamiseen tarvittiin rekisteröityminen ja postitse saatava avain, mutta joulukuun alusta lähtien vuokraaminen on onnistunut pelkän pankkikortin avulla. Niinpä työnsin kortin päätteeseen, valitsin pyörätarpeeni (käyttöoikeus yhdelle vuorokaudelle, yksi kappale polkupyöriä) ja pääte tulosti minulle viisinumeroisen koodin, jolla sain vapautettua telakasta valitsemani pyörän.

Pyörän vuokraaminen ei ole mitään halpaa hommaa. Tosin jos aikeissa on tehdä vain pikku matka, alle 30 minuutin sellainen, vuokraussysteemi on todella hyvä. Välttämätön päivän käyttömaksu onvain punnan ja ensimmäinen puolituntinen on ilmainen. Telakoita on todella lähekkäin ja puolessa tunnissa ehtii jo pitkälle keskusta-alueella. Oma, reilun kolmen tunnin vuokrani tuli maksamaan noin 30–40 euroa, joten aika hintavaa se on pidemmillä matkoilla. Ja tällaiseksi systeemi on suunniteltukin: jos vuokraaminen olisi halvempaa, ihmiset omisivat pyörät itselleen koko päiväksi ja näin ollen vain pieni määrä ihmisiä pääsisi käyttämään niitä.

Pyöriä on telakoilla tällä hetkellä noin 5000 kappaletta ja telakoita on yli 300. Vuokraussysteemin ensimmäisten 10 viikon aikana tehtiin yli miljoona pyörämatkaa eli hanke otettiin kaupungissa innolla vastaan. Seuraavan parin vuoden aikana saataville tulee 3000 pyörää lisää ja myös telakoiden määrä kasvatetaan. Pyöränvuokraus laajenee maantieteellisesti katsoen lähinnä itä-Lontooseen, kun keskusta-alue on jo hallussa. Boris Johnson on sanonut, että hän toivoo Lontoon vuokrapyöräsysteemin olevan tulevaisuudessa yhtä jokapäiväinen näky kuin kaupungin punaiset bussit.

Vääntäydyin siis joulupäivänä itsekin (tukevan, 23 kiloa painavan) polkupyörän selkään ensimmäistä kertaa yli 10 vuoteen ja polkaisin itseni kolmivaihteisella liikenteeseen kohti keskustaa. Olin suunnitellut aamulle 22 kilometrin reitin ja piirtänyt siitä kartan Google Mapsissa:

Suunnittelemani reitti vei muun muassa St. Paulin katedraalille, Tower Bridgelle, Big Benille, Buckinghamin palatsille ja Piccadilly Circukselle.

Niin siinä tietysti kävi, että toisessa risteyksessä, noin 2 minuutin matkanteon jälkeen, kartta putosi huomaamatta taskustani ja olin suuntavaistoni ja liikenne- ja maamerkkien varassa. 😆

Näin yhden Lontoon pilvenpiirtäjistä, toimistorakennuksen, jota ”Kurkuksi” kutsutaan, pilkistävän rakennusten välissä kauempana, joten päätin suunnata sinne ensin sen sijaan, että olisin aloittanut matkani St. Paulin katedraalilta, kuten kartan mukaan oli tarkoitus.

"Kurkku" oli kokonsa puolesta helppo löytää.

Liikennettä ei ollut juuri ollenkaan, joten pääsin kivuttomasti tienviittoja seuraten St. Paulin katedraalille.

 

Tavanomainen turistilauma oli poissa katedraalin edustalta puoli yhdeksältä lauantaiaamuna.

Olin ilmansuunnista sen verran perillä, että tiesin lähteä takaisin itään päin ennen kuin kääntyisin etelään jokea kohti matkallani Tower Bridgelle.

St. Paulin katedraalin lähistöllä oli hiljaista myös autojen suhteen.

En tosin osannut arvioida kuinka pitkälle itään oli mentävä, jotta pääsisin ylittämään Tower Bridgen joen etelärannalle. En halunnut tuhlata kallisarvoista aikaa vilkuilemalla karttakirjaani, sillä en halunnut jäädä keskustaan jumiin pyöräni kanssa siinä vaiheessa, kun autoja alkaa olla enemmän, joten menin mutu-tuntumalla.

Mutu-tuntuma ei vienyt minua tarpeeksi pitkälle, joten päädyin ylittämään joen jo London Bridgen kohdalla. Tämä tietysti tarkoitti sitä, että joutuisin palaamaan takaisin pätkän samaa tietä käytyäni vielä idemmässä Tower Bridgellä, sillä halusin sen välttämättä käydä katsastamassa.

 

London Bridgen metroaseman tavanomainen ihmisvilinä oli kuin unta vain.

Matka jatkui idempään siis vielä joen etelärannallakin, mutta matka Tower Bridgelle ei ollut pitkä.

Sumua viileässä aamuilmassa Tower Bridgellä.

Lähes autoton Tower Bridge oli näkemisen arvoinen. Tosin jouduin odotella hetken, ennen kuin sain otettua täysin autottoman valokuvan sillasta.

Silta, jonka ylittää 40 000 ihmistä joka päivä.

Matka jatkui takaisin länteen päin, summamutikassa edelleen.

Pyöräni tois puol jokke.

Olin alun perin suunnitellut ylittäväni joen Westminsterin siltaa pitkin ja saapuvani suoraan parlamenttitalolle, mutta en ollut varma siitä, miten suorassa kadut menevät länteen päin joen eteläpuolella, sillä käyn siellä niin harvoin. En halunnut polkea menemään Westminsteriin asti luullen, että menen länteen samalla kun tie kaartuukin huomaamatta etelään ja päädyn epämääräiselle alueelle, jota tuskin tunnen ollenkaan. Niinpä ylitin joen jo Blackfriars Bridgen kohdalla ja jatkoin matkaa joen tutummalla pohjoispuolella.

Matkaaminen joen vartta pitkin kohti parlamenttitaloa oli tässä vaiheessa helppoa.

St. Paulin katedraalilta aikaa oli nyt vierähtänyt noin tunti. Kaiken kaikkiaan olin ollut matkalla noin kaksi tuntia, kun laskee mukaan myös kävelyn pyörätelakalle.

Liikennettä oli edelleen vähän, mutta jalkaisin liikkuvia turisteja alkoi näkyä enemmän.

Big Beniltä suuntasin matkani noin puoli kymmeltä kohti Buckinghamin palatsia. Reitti sinne oli suora ja selkeä.

Turisteja oli ehtinyt jo kiitettävä määrä palatsin edustalle.

Palatsilta matkani jatkui kohti Trafalgar Squarea ja sieltä Leicester Squaren kautta kohti Piccadilly Circusta.

Leveä, Buckinghamin palatsilta suoraan Trafalgar Squarelle johtava katu The Mall oli hiljainen.

Trafalgar Square oli lauantaiaamuksi hyvin hiljainen sekin.

Piccadilly Circuksella joutui odotella hetken, jotta sai autottoman kuvan, mutta jalankulkijoita paikalla oli kaiken kaikkiaan vain kourallinen.

Piccadillyltä matka jatkui Regent Streetiä ylös kohti Oxford Circusta. Regent Street on normaalisti tukossa busseista ja takseista, mutta joulupäivän aamuna autoja oli vain noin kymmenkunta liikenteessä.

Oudon rauhallinen Regent Street.

Oxford Streetillä oli jonkin verran autoja, mutta ei mainittavissa määrin.

Oxford Circus, kenties noin vartin yli kymmenen.

Tässä vaiheessa oli jo nälkä ja jano, joten totesin itsekseni, että lähden suorinta tietä kohti kotia.

En ollut ainut pyöräilijä liikenteessä.

Vauhdista otettu kuva. Liikenne lisääntyi sitä myöden, kun kello kävi.

Edelleenkään en tosin karttaani vilkuillut, joten ”suorinta tietä” ei loppujen lopuksi ollutkaan se suorin mahdollinen tie. Menin summassa itään ja kaarsin summassa pohjoiseen, mutta tein kaarron pohjoiseen liian aikaisin. Päädyin Angeliin, joka tosin oli vain noin 10 minuuttia liian lännessä pyörätelakkaani nähden.

Angelissa reisien etuosat alkoivat olla jo aikalailla maitohapoilla. Olin ollut pienellä aamupalalla ja juomattomana (aamullista kahvikuppia lukuun ottamatta) liikenteessä jo noin neljä tuntia. Aina liikennevaloista lähtiessä toistuva vauhtiin kiihdyttäminen tuntui lihaksissa; liikenteen sujuvuuden vuoksi oli pysyteltävä joten kuten kiihdyttävien autojen matkassa. Kaipasin vettä ja kotona lämmittämistään odottavaa kasvishernekeittoa.

Pyöräni muiden kanssa telakalla pitkän reissun jälkeen.

Palasin kotiin puoli kahdeltatoista, neljän ja puolen tunnin kävelyn ja pyöräilyn jälkeen. Telakalta 30 minuutin kotiin käveleminen oli tervetullutta: reidet olivat muussia ja vauhdikkaasta pyöräilystä huolimatta kylmät ja varpaat olivat jäässä. Käveleminen muistutti lihaksille, mikä liikuntamuoto minulle on normaalia — ja luultavasti esti massiiviset lihaskrampit iltapäivällä. 😆 Kotiin päästyäni söin hernekeittoni ja join mukin kuumaa glögiä. Venyttelin. Olo oli väsynyt mutta mahtava. Muutaman tunnin päästä otin tunnin nokoset paksun peiton alla. Olo oli varsin rentoutunut koko loppupäivän. Kannatti ehdottomasti käydä tekemässä polkupyöräilyllinen aamulenkki joulupäivän kunniaksi. 😀

 
5 kommenttia

Kirjoittanut : 02/01/2011 Kategoria/t: Kaupunki

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Lontoo helmikuussa

Ei ole kauaa siitä, kun maa oli täällä noin viikon päivät lumessa. Tällä viikolla on ollut tosi keväiset säät ja aurinko on paistanut ihan mukavasti.

Kävin tänään käveleskelemässä Piccadillyllä ja St. Jamesin alueella keskustassa, ja parissa puistossa oli jo kunnon kukkakasvustot aluillaan. Täytyy sanoa, että todella mielelläni katson tällaista helmikuuta lumen ja pakkasen sijaan. Ei ole kyllä Suomea yhtään ikävä. : )

St. James's Park Piccadilly Circuksen lähellä.

St. James's Park Piccadilly Circuksen lähellä.

St. James’s Parkissa oli jo muutamia ihmisiä istumassa nurmikolla T-paidat päällä, sen verran lämpöinen oli auringonpaiste. Minullakin jäi tänään ensimmäistä kertaa talvitakki kotiin.

St. James's Parkissa narsissit olivat jo innostuneet.

St. James's Parkissa narsissit olivat jo innostuneet.

Kävelin St. James’s Parkin läpi Buckinghamin palatsille, jossa Britannian kuningasperhe siis Lontoossa virallisesti asustaa. Palatsin katolla liehui tänään ainoastaan Britannian lippu, mikä tarkoittaa sitä, että kuningatar ei ollut kotona. Ei siis ollut kuningattarella ainakaan tänään käyttöä millekään palatsin 19 vastaanottohuoneesta, 52 makuuhuoneesta (mitään työntekijöiden 188 makuuhuoneesta kuningatar ei toki käyttäisikään), 92 toimistosta tai 78 kylpyhuoneesta.

Buckinghamin palatsi.

Buckinghamin palatsi.

Edelleen merkkinä siitä, että kuningatar ei ollut paikalla, oli se, että sotilaita oli vartiossa palatsin edessä neljän sijasta vain kaksi. Paikalla oli tosin pari poliisia, joista toisella oli järeännäköinen puoliautomaattiase esillä. Tuntui kummalliselta nähdä tuhdimpi ase ihan live-elämässä. Edellisen kerran taisin moisen nähdä Singaporessa kuutisen vuotta sitten. Silloinkin se oli poliisin käsissä.

Toinen palatsin vartijoista.

Toinen palatsin vartijoista. Paralla talvitakki päällä.

Heti palatsin edessä on kaunis Victoria Memorial, kuningatar Viktoriaa ja hänen lisäkseen mm. Totuuden ja Oikeudenmukaisuuden enkeleitä esittävä veistos vuodelta 1911. Muistomerkin ympärys on valkoista marmoria.

Victoria Memorial kerää ympärilleen ihmisiä.

Victoria Memorial kerää ympärilleen ihmisiä.

Buckinghamin palatsilta suuntasin kulkuni viereiseen Green Parkiin, joka on yksi Lontoon kuninkaallisista puistoista, vähän yli 20 hehtaarin kokoinen. Mieltä lämmittävä historiallinen tiedonpala Green Parkista on se, että puisto oli aikoinaan hyllyvä suoalue, johon haudattiin lepraan kuolleita potilaita läheisestä sairaalasta.

Green Park, entinen spitaalin uhrien leposija.

Green Park, entinen spitaalin uhrien leposija.

Green Parkissa Buckinghamin palatsin vieressä pukkaa kukkaa.

Green Parkissa pukkaa kukkaa.

Puistokiertelyn jälkeen kävelin takaisin kohti Piccadilly Circusta ja kävin ostamassa lounaaksi kanawrapin ja appelsiinimehun sekä elokuvateatteriin seuraksi pussillisen suklaanappeja. Söin lounaani Yorkin herttuan patsaan alla portailla istuen.

Yorkin herttuan, Frederikin, patsas.

Yorkin herttuan, Frederikin, patsas.

Patsaalta katsottuna tien toisella puolella on ratsuväkimuseo, josta nappasin kuvan myös, vaikka en edes harkinnut sinne menemistä. (Puursin pari kokonaista viikonloppua ja kymmenkunta iltaa töitten jälkeen erään hevosaiheisen käännöstyön parissa. Olen nykyään aikalailla sitä mieltä, että kaikki hevoset makkaraksi vain, ei tunnu missään.)

Ratsuväkimuseon (The Household Cavalry Museum) takana näkyy London Eye, Euroopan suurin maailmanpyörä. Yhteen "kapseliin" mahtuu 24 ihmistä.

Ratsuväkimuseon (The Household Cavalry Museum) takana näkyy London Eye, Euroopan suurin maailmanpyörä. Yhteen "kapseliin" mahtuu 24 ihmistä.

Olin ostanut ennakkoon lipun Milk-elokuvan iltapäivänäytökseen läheisessä Apollo Piccadilly Circus -elokuvateatterissa. Sitä ennen ehdin vielä käveleskellä lähistöllä, ja käydä muun muassa St. Jamesin kirkossa, jossa runoilija William Blake kastettiin 1700-luvulla. Kuvasin kirkossa pienen (ja säälittävän) videopätkän.

Seuraavaksi meninkin sitten jo elokuvateatteria kohti. Näytös alkoi kello 16.10.

Milk perustuu tositapahtumiin: se kertoo amerikkalaisen Harvey Milkin tarinan tämän vuonna 1978 tapahtuneeseen murhaan saakka. Milk oli Amerikan ensimmäinen julkihomo, joka nousi julkiseen poliittiseen virkaan. Elokuva on luonnollisesti kiinnostava erityisesti gay-yhteisön edustajille, sillä elokuvan viesti on voimaannuttava; syrjinnälle on mahdollista pistää piste. Tarvitaan vain rohkeutta uskaltaa tehdä itsensä näkyväksi yhteiskunnassa, jonka jälkeen on mahdollista yhdistää voimat ja taistella yhdessä pienin askelin tasavertaisuuden puolesta. Elokuvateatterin yleisökin oli selkeästi tavanomaisesta elokuvayleisöstä poikkeavaa, mikä jossain määrin yllätti minut. Minun lisäkseni salissa oli ainoastaan neljä muuta naista, kaikki muut olivat miespareja tai miesporukoita. Selkeästi heteropariskuntia paikalla oli yksi.

Elokuvateatterikokemus oli kokonaisuudessaan mielenkiintoinen. Teatterilla oli täydet anniskeluoikeudet — pari ihmistä menikin jonkin toisen elokuvan näytökseen valkoviinilasit käsissään. Pienestä ”ravintolasta” oli myös mahdollista tilata pikkusuolaista mukaan saliin. Itse elokuvasalit olivat maan alla, ja alas johtavat portaat olivat sinisin valoin koristellut. Teatterissa oli erillinen odotteluhuone tyylikkäine sohvineen; henkilökunta kävi ilmoittamassa, kun saliin oli mahdollista mennä. Salissa olevat tuolit olivat kuin nojatuoleja.

Eikä siinä vielä kaikki: vessatilat olivat upeat. Tila oli hieman hämärä ja lämminvaloinen. Mustassa lattiassa säihkyi sinisiä kiteitä ja pitkä, noin kolmimetrinen käsienpesuallas oli koristeltu tekojääpaloin. Tarjolla oli hyvältä tuoksuvan saippuan lisäksi myös käsivoidetta. Käsipyyhkeet olivat samanlaisia kuin isot nenäliinat Suomessa: hohtavan valkoisia ja silkkisen pehmeitä. Vessassa oli myös pari baarijakkaraa. En ihmettelisi yhtään, vaikka sinne joku jäisikin viinilasinsa kanssa hetkeksi istumaan, vessatila oli kuin pieni eksoottinen keidas.

Ensimmäistä kertaa ikinä minusta tuntui, kuin elokuvissa käyminen olisi ollut itsensä hemmottelemista. Ei kauppakeskuksen yhteydessä olevia, kalseita elokuvateattereita, vaan oma, tyylillä sisustettu ja jotain ”kaupanpäällistä” elämystä tarjoava lämmin rakennuksensa (kirjaimellisesti lämmin — elokuvan aikana ei tarvinnut palella, kuten yleensä). Elokuvateatteri mahdollisti ruokineen ja viineineen miellyttävän rentoutumishetken, jota varmasti mielellään käyttäisi joskus hyväkseen ihan pidemmän kaavan kautta. Mutta tämänkertainen visiittini ainakin oli ihan normikäynti.

Elokuvan jälkeen suuntasin saman tien kohti Piccadilly Circuksen metroasemaa, joka sijaitsi aivan lähellä elokuvateatteria. Ehdin kuvata siinäkin pienen (ja taas säälittävän) videopätkän, jossa näkyy pala Lontoota lauantai-iltana, noin kello 18.30. Tämän pätkän myötä päättyköön tämä blogipostaus tähän.

Nukkumattikin jo kovasti minua kutsuu.

 
3 kommenttia

Kirjoittanut : 21/02/2009 Kategoria/t: Historia, Kaupunki, Kulttuuri

 

Avainsanat: , , , , , , , , , ,