RSS

Avainsana-arkisto: rakentaminen

Sarah Winchesterin tarina

Varhaisteininä ja vielä jonkin aikaa teini-ikäisenäkin luin kiinnostuneena kirjoja paranormaaleihin ilmiöihin liittyen. Mieltäni kiehtoivat muun muassa eriskummalliset valokuvat, joihin oli ilmestynyt ihmishahmoja, joita ei paikalla kuvaushetkellä ollut. Samoin ihoni kananlihalle saivat kertomukset taloista, joissa asukkaiden mukaan kummitteli: ovet ja ikkunat aukeilivat ja sulkeutuivat itsekseen, rappusista, ylä- tai alakerrasta kuului askeleiden ääniä vaikka ketään ei näkynyt. Tavarat vaihtoivat salaperäisesti paikkaa ja jopa lensivät halki ilman näkymättömien käsien toimesta. Seiniin ilmestyi tyhjästä kirjoitusta taikka märkiä läiskiä. Huoneissa oli ihmisten aistimia kylmänkalseita alueita lämpötilan ollessa normaali muualla talossa, koirat ja kissat aistivat jonkin tai jonkun läsnäolon ihmisten näkemättä mitään — ne sähisivät tyhjälle ja haukkuivat nurkkaa. Ajatus siitä, että maailmassa oli kenties jotakin yliluonnollista, oli kiehtova. Luovuin sittemmin ajatuksesta ja tätä nykyä luotan askel askeleelta kehittyvään tieteeseen yliluonnollisten vastausten etsimisen sijaan.

Mutta tuolloin eräs mieleenpainuvimmista ”kummitusjutuista” oli Connecticutissa ja sittemmin Kaliforniassa asuneen Sarah Winchesterin elämäntarina. Hän oli naimisissa vuonna 1837 syntyneen William Winchesterin kanssa. Tämä toimi talousjohtajana Winchester Repeating Arms Companyssä ja oli sen perustajan Oliver Winchesterin ainut poika. Yritys nousi maailmanmaineeseen Winchester-kiväärin myötä: kivääriä kutsuttiin aseeksi, joka ”kukisti lännen”. Pariskunta sai lapsen vuonna 1866, tyttären, joka kuoli kuusiviikkoisena marasmiin eli vaikeaan aliravitsemukseen. Lapsen kuolema jätti Sarahiin lähtemättömän jäljen ja hän masentui vakavasti. Kun William kuoli vuosia myöhemmin tuberkuloosiin vain 43-vuotiaana — vajaan vuoden isänsä jälkeen — Sarahin elämä oli raunioina.

Sarah Lockwood Winchester, noin vuonna 1920. (Lähde: Wikimedia Commons.)

Sarah Lockwood Winchester, noin vuonna 1920.
(Lähde: Wikimedia Commons.)

Sarah vetäytyi sosiaalisesta elämästä ja alkoi vaikeuksien myötä uskoa, että hänen perheensä oli kirottu. Hän etsiytyi avuntarpeessaan Bostoniin ja siellä meedion puheille. Meedio kertoi, että Sarahin perhettä ja häntä itseään vaanivat Winchester-kiväärin luoteihin kuolleiden ihmisten henget. Williamin henki vakuutti meedion välityksellä Sarahille, että henget jättäisivät hänet rauhaan jos hän muuttaisi länteen ja rakentaisi siellä itselleen talon. Meedion mukaan Sarah olisi turvassa niin kauan kuin hän pitäisi yllä rakennusprojekteja talossaan — henget eivät asettuisi asumaan keskeneräiseen taloon. Rahasta Sarahilla ei ollut puutetta: hän peri noin puolet Winchester Repeating Arms Companystä ja hänen päivätulonsa oli nykyrahassa yli 22 000 euroa.

Sarah otti meedion neuvosta vaarin ja muutti vuonna 1884 Kaliforniaan ja siellä nykyisen San Josen alueelle, josta hän osti kahdeksan huoneen maalaistalon. Remontti- ja laajennusprojektit hän käynnisti välittömästi. Meedion sanoihin tiukasti luottaen hän ei missään vaiheessa keskeyttänyt rakennusprojekteja. Työmiehet tekivät talossa töitä yötä päivää, 365 päivänä vuodessa, seuraavat 38 vuotta, aina Sarahin kuolemaan saakka.

Rakennusprojekteihin ei ollut olemassa minkäänlaisia suunnitelmia, joten talosta kasvoi vuosien myötä sokkeloinen ja hankalasti hahmotettava; suositun teorian mukaan tämä oli tarkoituksellista henkien hämäämiseksi. Jotkut palvelusväestä joutuivat jopa käyttämään karttaa talossa suunnistaessaan. Pahasta reumatismista kärsinyt Sarah rakennutti taloon useita tiukkakäännöksisiä ja kapeita portaikkoja (hän oli varsin pienikokoinen nainen), joissa askelmien korkeus oli vain noin 10 senttimetriä. Sen ylemmäs hän ei voinut jalkojaan nostaa ja matalat askelmat mahdollistivat hänen liikkumisensa talossa. Talossa oli myös useita muita kummallisuuksia: ikkunoita lattiassa, ovia, jotka aukesivat seinään ja portaita, jotka eivät johtaneet mihinkään. Sarah oli myös juuttunut lukuun 13 — hän piti huolen muun muassa siitä, että huoneissa oli 13 kattopaneelia, kattokruunussa 13 kynttilää (hän osti kahdentoista kynttilän kattokruunun yhteen tanssisaleista ja asennutti siihen jalan kolmannelletoista kynttilälle). Samoin hän piti huolen siitä, että talossa oli 13 kylpyhuonetta, portaissa 13 askelmaa, vaatekoukkuja seinissä samoin 13 ja niin edelleen. Myös hänelle tärkeä hämähäkinseittikuvio esiintyi useassa talon yksityiskohdassa.

Kahdeksan huoneen maalaistalosta kasvoi vuosien saatossa 160 huoneen kartano, jossa oli 40 makuuhuonetta, kaksi tanssisalia (toinen niistä jäi keskeneräiseksi), 47 takkaa, yli 10 000 ikkunaruutua, 17 savupiippua, kaksi kellaria ja kolme hissiä. Talo on suurimmaksi osaksi punapuusta tehty, mutta Sarah ei pitänyt siitä miltä puu näytti. Puupintojen peittämiseen kului 78 000 litraa maalia.

Ilmakuva Winchester Housesta. (Lähde: Google Maps.)

Ilmakuva Winchester Housesta. (Lähde: Google Maps.)

Talo oli aikanaan edistyksellinen. Lämmitysjärjestelmänä oli höyry- ja ilmalämmitys, kaasuvalaistus toimi nappia painamalla, vessat olivat talossa sisällä ja talossa oli näin ollen myös viemäröinti — jopa kuumavesisuihku. Yksi talon kolmesta hissistä oli hydraulinen ja sen mäntä oli asennettu vaakatasoon paremman toimivuuden takaamiseksi vaikka normaalisti männät olivat pystyasennossa tilan säästämiseksi. Osa ikkunoista oli värilasia ja lasikuviointi oli useassa tapauksessa suunniteltu varta vasten Sarahille kuuluisan Tiffanyn toimesta. Talossa oli myös eräänlainen sisäinen puhelin, jossa nappia painamalla Sarah pystyi kommunikoimaan palvelusväelle missäpäin taloa hän oli. Huoneet oli numeroitu ja napin painalluksella hän sai huoneen numeron näkyviin järjestelmän päätteissä.

Vuoden 1906 San Franciscon maanjäristys vaurioitti taloa paikoitellen pahoin. Sarah itse jäi jumiin yhteen etupuolen huoneista useaksi tunniksi seinän nyrjähdettyä oven päälle niin ettei sitä saanut enää auki. Hän uskoi tämän olleen henkien antama merkki siitä, että talon etuosaa oli muokattu riittämiin ja oli aika rakentaa muualla talossa. Sarah antoi käskyn laudata lähestulkoon valmis etuosa umpeen ja työmiehet siirtyivät tämän jälkeen rakentamaan taloa toisiin suuntiin. Maanjäristyksen aiheuttamat vahingot jäivät suurilta osin korjaamatta ja niitä on näkyvissä vielä nykyäänkin, mukaan lukien kallelleen luhistuneet oven karmit huoneessa, joka lukitsi Sarahin sisäänsä järistyksen aikana. Maanjäristys aiheutti myös talon seitsemänkerroksisen tornin sortumisen — Winchester Housesta tuli tämän myötä vain nelikerroksinen.

Sarah kuoli syyskuun 5. päivänä vuonna 1922. Hänen testamenttinsa oli jaettu kolmeentoista kappaleeseen, joista jokaisen hän oli allekirjoittanut. Hän jätti talon irtaimiston sihteerilleen Marian Marriottille, jonka täti hän myös oli. Marian otti huonekaluista haluamansa ja huutokauppasi loput. Kesti kuusi ja puoli viikkoa kahdeksan muuttokuorman päivävauhtia tyhjentää Winchester House huonekaluista. Testamentti ei maininnut itse taloa, ja sen arvo kuitattiin lähes mitättömäksi talon keskeneräisyyden, maanjäristyksen aiheuttamien tuhojen ja epäkäytännöllisen kokonaisuuden vuoksi. Talo huutokaupattiin 135 000 dollarilla vuonna 1922 ja sen ostaja avasi sen viisi kuukautta myöhemmin matkailukohteena, helmikuussa 1923. Rakentamiseen oli joidenkin arvioiden mukaan kulunut noiden 38 vuoden aikana nykyrahassa noin 60 miljoonaa euroa.

Teinivuosieni lukumuistoja verestääkseni kävin työmatkallani Kaliforniassa Winchester Housessa opastetulla kierroksella. Kierros syyskuun 3. päivänä, miltei päivälleen 91 vuotta Sarahin kuoleman jälkeen, kesti lähes kolme tuntia ja kattoi noin 100 huonetta, yhden kellareista sekä puutarhan. Sisällä talossa oli makeahko, lähestulkoon suklainen tuoksu. Talo oli varsin sokkeloinen — oli helppo uskoa, että eksyminen sinne ei olisi kovin hankalaa. Sarah asui talossa itsekseen; seurana oli rakennusmiesten ja palvelusväen lisäksi vain osan aikaa Marian. Vierailijoita hänellä ei juuri käynyt, erakkoluonteesta kun oli kyse. En välitä ajatella miltä valtavankokoinen talo näytti ja kuulosti yöaikaan, millaista sen huoneissa oli asua.

Sisällä ei valitettavasti saanut ottaa valokuvia. Talossa tullaan oppaan mukaan lähiaikoina kuvaamaan elokuvaa, minkä vuoksi talon sisäosat oli ollut saatettava tekijänoikeuslain alaiseksi, mikä laittoi stopin sisätiloissa kuvaamiselle. Alla kuitenkin joitakin ottamiani valokuvia talon ulkopuolelta.

Tällaisesta talosta kaikki alkoi. Kuvassa on rakennusmiesten työnjohtajan asuttama talo aivan Winchester Housen vieressä. Talo on saman kokoinen kuin Sarahin ostama kahdeksan huoneen maatilatalo.

Tällaisesta talosta kaikki alkoi. Kuvassa on rakennusmiesten työnjohtajan asuttama talo aivan Winchester Housen vieressä. Talo on saman kokoinen kuin Sarahin ostama kahdeksan huoneen maalaistalo.

Talon etupuolta.

Talon etupuolta.

Talon eteläsivustaa.

Talon eteläsivustaa.

Lisää eteläsivustaa.

Lisää eteläsivustaa.

Ovi aukeaa tyhjän päälle.

Ovi aukeaa tyhjän päälle.

YouTubesta löytyy video, jossa on myös kuvaa sisältä talosta:

Mainokset
 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 16/09/2013 Kategoria/t: Historia, Matkailu

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , ,

Ulkopuolistunut

Pyörähdin alle viikon reissulla Keski-Pohjanmaalla reilu viikko sitten. Edellisestä käynnistä oli ehtinyt vierähtää jo yhdeksän ja puoli kuukautta. Kotopuolessa oli jonkun verran muutoksia: velipojan kotona oli tehty keittiö- ja käytäväremontti, mummu oli muuttanut vanhainkotiin, toinen kissoista alkaa olla viimeisillään ikänsä (20+) puolesta. Muuten kaikki oli aika lailla kuten ennenkin.

Veljeni avovaimon kynttiläasetelma.

Vaikka sää oli harmaa ja ankea, reissu meni ihan mukavasti ja oli mukava nähdä perhettä ja ystäviä. Samalla huomasin kuitenkin — jälleen kerran — että Suomi ei ole minun paikkani enkä ikävöi sinne takaisin. Tunnen siellä oloni ulkopuoliseksi. Ja jotenkin siellä oleminen aiheuttaa turhautumisen tunnetta, joka puolestaan syö naista rotan lailla. On liian hiljaista (tosin hiljaisuus on mukavaa pari päivää aina silloin tällöin), ihmiset outoja (teki mm. mieli sivaltaa sanan säilällä töykeää ja alentuvaa lentokenttävirkailijaa Kokkola-Pietarsaaren kentällä) ja elämykselliset vaihtoehdot kaiken kaikkiaan vähissä.

Parin päivän päästä alkoi tuntua kuin sisuskalut huutaisivat virikkeitä ja jotain Elämää, mutta ulkopuolinen maailma vain ei niitä salli. On tyydyttävä siihen rajalliseen olemiseen, mitä maalaiskylässä on tarjolla. Aluksi se on rentouttavaa, mutta loppuviimein ahdistavaa. Yhdeksäntoistavuotiaana muutto Jyväskylään toi helpotusta. Sitten Jyväskylä kävi pieneksi vajaassa kymmenessä vuodessa. Lontoossa olen enemmän kotonani, ja kun en ole täällä, kaipaan sen väsymätöntä sykettä, kulttuurien sekamelskaa ja kaupungin suunnatonta kokoa. Vaikka nekin voivat joskus olla uuvuttavia, ne tarjoavat kuitenkin loputtomasti uusia kokemisen mahdollisuuksia.

Positiivisiakin asioita Suomessa on. Arvostan suuresti suomalaista rakentamisen laatua ylipäänsä, vaikka ongelmatonta sekään ei ole. Silti Suomessa pidetään rakennuksista keskimäärin ihan eri tavalla huolta kuin täällä Britanniassa, jossa lähinnä kosmeettiset korjaukset tuntuvat olevan in — ja nekin tehdään huonommin kuin voisi.

Tässä kohdin päällimmäisenä mielessä on edellisen kotitaloni käytävä-, ovi- ja ovenpielimaalaus, jossa ei suinkaan poistettu vanhaa maalia alta ja tehty kunnon pohjatyötä vaan pistetiin vain kerros tai pari uutta maalia päälle. Ei mitään järkeä. Tulos on tietenkin epätasainen ja kökkö, ja esim. vessan oven kiinni panemisessa sai sen jälkeen käyttää voimaa, sillä uusien maalikerrosten myötä siitä tuli tiukempi. Ja tähän työhön sai maalari kulumaan kirjaimellisesti kuukauden päivät, jostain ihmeen syystä. Jos hän laskuttaa työtunneista, lasku on varmasti ollut (eikä pelkästään työn konkreettiseen määrään ja laatuun  suhteutettuna) massiivinen.

Nykyisessä huoneessani maalipinta on myös laadultaan epätasainen: päätyseinän alaosaa on paikattu jälkeenpäin noin 2–3 neliömetrin alueelta, ja maalin sävy on sillä kohdin selvästi kermanvalkoinen, kun se on muualla puhtaanvalkoinen. Maali ikkunan alla, mutta onneksi piilossa sängyn takana, lohkeilee seinästä rumasti, joko liian paksun kerroksen takia tai kosteusvaurion takia. Ei mitään järkeä. Mutta rahaa on tietysti säästynyt. Huoneeni lämpöpatteri on maalattu jossain vaiheessa, ja maalattu niin, että myös termostaatit ovat saaneet osansa. Toista en ole vielä pystynyt säätämään, koska se on maalattu paikoilleen. Toisen sain sentään liikkeelle voimaa käyttäen.

Ei mitään järkeä.

Ylistys siis suomalaiselle pragmaattisuudelle ja maalaisjärjelle, mikä näkyy myös asuntojen suunnittelussa. Suomessa todella harvoin joutuu liikkua huoneesta toiseen kylki edellä, koska esim. ovi ei mahdu aukeamaan kunnolla tai kalusteet on aseteltu niin, että ne ovat kulkuväylällä. Meillä tässä talossa brasilialaisen vuokraisäntämme mielestä vessapaperiteline pitää olla tullinsuussa niin, että vessaan on mentävä sivuttain, jotta ei tönäisisi telinettä irti seinästä.

Vessa on oven levyinen ja vessanpönttö heti oven jälkeen edessä. Kulje tuosta sitten normaalisti.

Reilu viikko sitten talosta pois muuttanut australialaisnainen oli erityisen hyvä tässä irrottelussa. Parhaimmillaan teline oli lattialla jo seuraavana päivänä kiinnityksestä, mutta jostain syystä se vain aina liimataan samaan paikkaan sen sijaan, että se laitettaisiin toiselle seinälle, jossa se ei ole kulkuväylällä. Ei mitään järkeä…

Muita erityisen positiivisia suomalaiskokemuksia reissulla olivat tietysti sauna ja suklaa, mutta myös Grandiosan pepperonipizza ja äidin laittama kotiruoka. Ja ruisleipä juuston ja vihannesten kera ystäväni Tertun luona. Ai että oli hyvää.

Kaiken kaikkiaan oli kuitenkin kiva palata takaisin Lontooseen. Töihin palaaminen oli hieman epämiellyttävää, vaikka olin sinänsä ihan positiivisella mielellä, sillä viimeinen viikko ennen lomaani oli ollut työmäärältään sopiva ensimmäistä kertaa sitten huhtikuun. Luulin, että se jatkuisi sellaisena myös tästä eteenpäin, mutta ei. Tämä mennyt viikko oli todella kiireinen ja ylityöntäyteinen jälleen kerran. Tosin maanantaina ja tiistaina yksi kollega oli sairaana ja perjantaina toisen vaimo synnytti, joten meillä oli kolmena päivänä vajaa miehitys.

Toisaalta lomani aikana oli palkattu taloon kaksi uutta ihmistä, jotka olivat jo osittaisella panoksellaan mukana hommissa vaikka vielä opettelevatkin talon tavoille. Toivon mukaan työmäärä tasoittuisi taas, kunhan he oppivat hommansa ja pääsevät kunnolla työn syrjään kiinni. Tosin keskustelin italialais-brittiläisen kollegani kanssa työmäärästä keskiviikkoiltana (hänen työmatkansa on noin 2 tuntia ja 15 minuuttia ja hän oli siinä vaiheessa tehnyt ylitöitä iltakahdeksaan kolmena päivänä peräkkäin) ja hän totesi vain, että firma voisi palkata vielä kaksi henkeä lisää tasoittamaan työmäärää. Kenties sitten päästäisiin jatkuvista ylitöistä. Iloton hymy kasvoillaan hän totesi, että se ei taida kyllä oikein sopia voiton maksimointiajatteluun. Pääasia kai on, että firma kiskoo mahdollisimman paljon rahaa sisään senkin kustannuksella, että työntekijät joutuvat uhraamaan vapaa-aikansa sille ilman mitään erillistä korvausta.

Katsellaan nyt, miten tämä tästä taas lähtee menemään. Toivon omasta puolestani, että kaksi viime viikolla aloittanutta työntekijää saavat aikaan työmäärän tasoittumista seuraavien muutamien viikkojen sisällä. Jos tilanne ei helpotu, niin sitten varmaan täytyy ottaa asia uudestaan esiin esimiesten kanssa. Toivottavasti tällä kertaa myös tämä mainittu italialais-brittiläinen kollegani sanoisi omasta puolestaan esimiehille jotain, jotta minä en olisi se ainut työntekijä, jolla on aiheesta mielipide. Luulisi, että nyt kun hän sai vaimoineen perheenlisäystä perjantaina, halut tehdä ylitöitä jatkuvasti vähenisivät entisestään ja mies saisi kenties suunsa auki, tyytymätön kun kerran on.

Halua työilmapiirin parantamiseen ja työntekijöiden tietynlaiseen palkitsemiseen työpaikallani tuntuu kuitenkin olevan. Tällä viikolla siellä aloitettiin käytäntö, jossa firman puolesta jääkaappiin hommataan drinkkejä ja tarjolle pientä purtavaa perjantaisin, jotta työntekijät voisivat aloittaa viikonlopun mukavasti klo 17:30 työpäivän päätteeksi.

En sitten tiedä miten tämä tulee onnistumaan. Harvoin työpäivän voi oikeasti päättää kello 17:30 perjantaina, ylitöiksi tahtoo mennä. Olisin voinut jäädä koko illaksi nytkin perjantaina, mutta onneksi oli pöytävaraus ravintolaan entisen työkaverini kanssa. Joten tein raa’an päätöksen ilmoittaa asiakkaalle, että projektin palauttaminen ei valitettavasti onnistu perjantai-iltana, mutta palaan asiaan maanantaina. Säästin sillä itseäni ja tein ylitöitä perjantaina ”vain” puolitoista tuntia, mukaan lukien lounastunnin, jota en ehtinyt pitämään lainkaan.

Jos totta puhutaan niin viimeinen asia, jota minä perjaintai-iltana haluan on se, että jäisin vielä työpaikalle hengailemaan, vaikka sitten olutpullon ja sipsien parissa. Ei, siinä vaiheessa haluan vain mahdollisimman pian pois toimistolta ja viikonlopun viettoon. Sinänsä hyvä ajatus, mutta käytännön tasolla ei minun kohdallani varmaankaan kovin usein toimi. Enemmän pidin entisen työpaikkani tarjoamasta ”perjantaipalkinnosta”, joka salli kaikkien lähteä perjantaisin tuntia aiemmin töistä. Se oli mahtavaa! 😀

◊     ◊     ◊     ◊     ◊

Positiivisena loppukaneettina tässä mainittakoon tuore kirjallisuusaiheinen ilouutinen Suomesta. Ystäväni ja opiskelukaverini Eeva on tänä vuonna yksi kymmenestä Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaasta (linkki Hesarin artikkeliin). Onneksi olkoon Eevalle ja menestystä!

 
1 kommentti

Kirjoittanut : 31/10/2010 Kategoria/t: Arki, Kulttuuri, Matkailu

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , ,