RSS

Avainsana-arkisto: Samuel Beckett

Elämää kuoleman jälkeen

Lempilainaukseni irlantilaiselta näytelmäkirjalija Samuel Beckettiltä kuuluu suomeksi kuta kuinkin seuraavasti:

Olen vain hieman pinnan alapuolella, ensin yhtenäisenä, sitten pieninä ajelehtivina pirstaleina; halki koko maan ja kenties lopulta kallion läpi mereen, jotakin minusta. Tonni matoja eekkerillä, mikä ihana ajatus. Tonni matoja, sen uskon.

Olen joskus aiemminkin törmännyt Aaron Freemanin tekstiin vuodelta 2005, mutta tänä aamuna se ilmestyi taas Facebookin statuspäivityslistalleni erään seuraamani tiederyhmän kautta. Teksti on kuin pidempi versio Beckett-lainauksesta ja se kertoo siitä, miten tiede voi tarjota lohtua kuoleman hetkellä niille, joiden elämässä uskontoa tai uskoa jumalaan ei ole. Kuten Samuel Beckett yllä, se korostaa elämän jatkuvaa kiertokulkua, sitä, miten me emme todellisuudessa koskaan katoa mihinkään.

Käänsin Aaron Freemanin tekstin suhteellisen pikaisesti tähän alle, pieneksi sunnuntaipalaksi.

”Haluat fyysikon pitävän puheen hautajaisissasi. Haluat fyysikon kertovan surevalle perheellesi fysiikan energiaperiaatteesta, energian häviämättömyyden laista, niin että he ymmärtäisivät, että sinun energiasi ei ole kuollut. Haluat fyysikon muistuttavan itkevää äitiäsi termodynamiikan ensimmäisestä laista: ettei energiaa synny universumissa eikä sitä myöskään katoa. Haluat äitisi tietävän, että koko sinun energiasi, jokainen väre, jokainen lämmön yksikkö, jokainen aalto joka ikisestä partikkelista, joka joskus oli hänen rakas lapsensa, jää tähän maailmaamme hänen kanssaan. Haluat fyysikon kertovan kyynelehtivälle isällesi, että kaiken kosmoksen energian keskellä, annoit takaisin sen mitä sinulle oli annettu.

Ja toivot, että jossain vaiheessa fyysikko astuisi alas saarnastuolista ja kävelisi murtuneen puolisosi luo kirkon penkillä ja sanoisi tälle, että kaikki fotonit, jotka koskaan kimposivat kasvoiltasi, kaikki partikkelit, joiden matka keskeytyi hetkeksi hymyysi, hiustesi kosketukseen, ne sadat triljoonat partikkelit, ovat juosseet eteenpäin kuin lapset, ja sinä muutit niiden reittiä ikuisesti. Ja kun leskesi keinuu hiljaa rakastavan perheen lohduttavassa syleilyssä, kertokoon fyysikko hänelle, että kaikki fotonit, jotka kimposivat sinusta keräytyivät partikkelitunnistimille, hänen silmiinsä. Ja leskesi elektromagneettisesti varautunut neuronien tähdistö vastaanotti fotonit ja niiden energia säilyy iankaikkisesti.

Ja fyysikko muistuttakoon surevaa seurakuntaa siitä, miten suuri osa energiastasi vapautuu lämpönä. Paikalla olijoista kenties jotkut leyhyttelevät itseään, juuri sillä hetkellä. Ja hän kertokoon heille, että se lämpö, joka virtasi lävitsesi elämän aikana, on edelleen täällä. Se on edelleen osa olemassaolomme kaikkeutta, vaikka me surijat jatkamme eteenpäin oman elämämme lämmössä.

Ja haluat fyysikon selittävän niille, jotka sinua rakastivat, että heidän ei tarvitse uskoa, että heidän ei pidä uskoa. Haluat fyysikon kertovan heille, että mittaaminen on mahdollista, että tiedemiehet ovat mitanneet tarkalleen energian säilyvyyden ja todenneet sen paikkansa pitäväksi, todistettavaksi ja johdonmukaiseksi halki ajan ja avaruuden. Voit toivoa, että perheesi tutkii tieteellistä todistusaineistoa ja päätyy siihen, että tiede ajatuksen takana on tosi ja että perheesi saa lohtua siitä, että he tietävät energiasi olevan edelleen täällä. Energian häviämättömyyden lain mukaan ei pieninkään osa sinusta ole kadonnut. Sinä olet nyt vain vähemmän järjestäytynyt. Aamen.”

Mainokset
 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 28/04/2013 Kategoria/t: Ajatuksia

 

Avainsanat: , , , , , , ,

Dublin-viikonloppu 26.-28.11.2010

Meillä oli taas kerran nettiystävysten tapaaminen, tällä kertaa Dublinissa. Meitä oli paikalla parhaimmillaan kuusi ihmistä: kaksi paikalle aikonutta joutuivat perua tulonsa, Jon rahasyistä ja Rob siitä syystä, että passi oli käynyt pesukoneessa turhan monta kertaa.

Dubliniin vääntäytyivät minun lisäkseni Misty ja Laura Teksasista ja Washingtonista, Rens Hollannista sekä pari irlantilaista, John Dublinista ja Niall tunnin junamatkan päästä Dublinin ulkopuolelta.

Laura ja Misty saapuivat Irlantiin jo torstaina, minä puoliltapäivin perjantaina ja Rens perjantai-iltana. Muut olivat aamupäiväretkellä Dublinin ulkopuolella kun saavuin kaupunkiin, joten pyörähdin katsomassa hostellini vieressä sijaitsevan Trinity Collegen kampusta. Muun muassa sen vuoksi, että Samuel Beckett, irlantilaiskirjailijoista suosikkini, opiskeli 1920-luvulla siellä ranskaa, italiaa ja englanninkielistä kirjallisuutta ja myös luennoi siellä 1930-luvulla. Tätä nykyä Trinityssä on noin 20-vuotias Samuel Beckett -keskus, jonka osana on asiaankuuluvasti myös teatteri.

Kampuksen rakennukset olivat upeita.

Kuljeskelin päämäärättömästi ympäriinsä vielä parisen tuntia. Olin ajatellut käyväni Writer’s Museumissa (Kirjoittajien museo), mutta harmikseni en ollut kirjoittanut sen osoitetta ylös, ja muistikuvani sen sijainnista kartalla olivat liian hatarat, joten se ei sattunut reitilleni. Jalkojen väsähdettyä kävin ostamassa päivän Guardianin ja menin lukemaan sitä pubiin Guinness-tuopin ääreen.

Tapasimme viimein porukalla noin puoli seitsemältä ja suuntasimme pubiin syömään. Rens liittyi seuraan noin tuntia myöhemmin.

Vaihdoimme jossain vaiheessa paikkaa rock-henkiseen baariin, jossa menikin loppuyö. Erikoista kyllä, puolen yön jälkeen havahduimme siihen, että ulkona välkkyi kirkas valo satunnaisesti. Kun poistuimme baarista neljän maissa kebab-paikkaa kohti, totesimme, että välkkyminen jatkui edelleen. Kesti hieman aikaa tajuta, että kyseessä oli salamointi. Pian kuitenkin alkoi jyristä siihen malliin heti salaman välähdyksen jälkeen, että huomasimme ukkosen olevan suoraan kaupungin yllä.

Kävimme syömässä, ja kun tulimme pihalle, oli alkanut sataa lunta. Eikä mitään normaalia lunta, eikä edes rakeita, vaan jotain niiden väliltä. Kevyttä, mutta kiinteää, styroksipallojen kaltaista lumiraesadetta, jollaista en ollut koskaan aiemmin nähnyt. Ja lunta tuli sankasti.

Matkalla hostelleille, lumisota alkamaisillaan. Kuvan otti John.

Misty, joka matkasi Dubliniin lämpöisestä Teksasista, oli innoissaan lumesta.

Teksasilainen lumitanssi.

Kun muut olivat menneet hostellilleen, John saattoi minut omalleni. Tunnelma aamuöisessä Dublinin keskustassa oli surrealistinen: kadut olivat tyhjiä ja hiljaisia, maa oli valkoisenaan lumesta ja joka puolella pubien ja kauppojen varashälyttimet ulisivat kuin viimeistä päivää, luultavimmin aiemman salamoinnin vuoksi.

Pakollinen black metal -henkinen poseerauskuva sillalla.

Meillä oli tarkoitus lähteä lauantaina aamukymmeneltä matkaan Dublinin ulkopuolelle Malahideen ja Howthiin, pariin pikku merenrantakylään, mutta koska kello oli noin viisi kun pääsimme pehkuihin, aamun lähtöä myöhäistettiin parilla tunnilla. John kävi aamusta huollattamassa autonsa ja tuli sillä perässä, kun me muut otimme junan Howthiin.

Kävimme alkuiltapäivästä lauantaina Howthissa puolen tunnin junamatkan päässä Dublinista. Saimme vapaana kuljeksivan koiran seuraksemme joksikin aikaa.

Howth oli tuttu paikka edelliseltä Dublinin reissulta, mutta tällä kertaa siellä oli paljon kylmempi. Pakkasta oli vain noin pari astetta, mutta meren läheisyys ja tuuli tekivät siitä paljon brutaalimman tuntuisen. Lisäksi edellisyönä satanut lumi ja jää oli pakkautunut ylös kalliolle johtavalle polulle niin, että kalliolle nouseminen — ja sieltä laskeutuminen — olisi ollut liian uhkarohkeaa. Jätimme yrityksen pariin metriin turvallisuussyistä.

Howthista John ajoi meidät Malahideen, jossa kävimme tutustumassa paikalliseen linnaan, joka oli Talbotin perheen omistuksessa 800 vuotta. Suvun viimeinen jäsen, viime vuonna Australiassa kuollut Rose Talbot joutui myymään linnan, osittain kyetäkseen maksamaan perintöverot. Nykyisin linnan omistaa Irlannin valtio.

Niall, Rens, Misty ja John kävelevät linnalle. Laura jätti unenpuutteen vuoksi päiväretken välistä ja kävi mm. seuraamassa kaupungilla talousvaikeuksien keskellä kamppailevien irlantilaisten mielenosoitusta.

Kävelimme metsikön läpi linnalle auringon laskiessa. Paluumatkalla olikin sitten niin pimeää, että tien hahmottaminen metsän keskellä oli hieman haasteellista. Sähkövalaistus on yliarvostettua. 😀

Linnan sisätiloissa kuvaaminen oli valitettavasti kielletty. Koristeellisista seinien ja kattojen puuleikkauksista, upeista huonekaluista ja vaikuttavan iäkkäästä kirjastosta olisi ollut mukava saada kuvia.

Illaksi palasimme Dubliniin ja siellä syömisten ja juomisten pariin pubiin. Tällä kertaa minä luovutin jo puoliltaöin, sillä työviikon — ja edellisen illan myöhään valvomisen — jälkeen unelle oli tarvetta. Muut olivat jatkaneet kuulemma puoli viiteen lauantaiyönäkin!

Sunnuntaina ei sitten ihmeempiä ehtinytkään. Kävimme syömässä valtavan perinteisen irlantilaisen aamiaisen paahtoleipineen, pekoneineen, papuineen, kananmunineen, sienineen, paistettuine tomaatteineen, makkaroineen, verimakkaroineen, white puddingkeineen (kuin verimakkara, mutta ilman verta) ja pannulla paistettuine perunaleipineen. Aamiaisen jälkeen Laura jatkoi junalla matkaa eteläiseen Irlantiin, jossa hänen reilun viikon Irlannin kiertomatkailunsa alkoi. Misty ja Rens jäivät vielä päiväksi Johnin kanssa Dublinia kiertelemään. Minä puolestani suuntasin lentokentälle ja toivoin, että lentoani ei peruttaisi. Eikä peruttu; se oli vain kenties puolisen tuntia myöhässä sääolosuhteiden vuoksi. Dublin vaikuttaa selviytyvän paremmin talviolosuhteista kun Lontoo. Lentoni oli kuitenkin sopivaan aikaan siinä mielessä, että laskeutumiskenttäni Gatwick oli jo päivän päästä suljettu lumisateiden vuoksi, peräti muutamaksi päiväksi.

Edellisestä kerrasta, kun amerikkalaisnaisia näin, ehti kulua pari vuotta. Toivottavasti ei menisi niin kauaa seuraavaan kertaan. Rensin kohdalla on puolestaan ilmassa mahdollisuus siitä, että hän saisi työpaikkansa puolesta siirron Lontooseen ensi vuonna. Saa nähdä, miten käy!

Johnin näin jo nyt menneenä viikonloppuna uudestaan: hän tuli kaverinsa Emman kanssa pitkäksi viikonlopuksi Lontooseen ja spesiaalitapauksena maanantai-iltana amerikkalaisbändi Neurosiksen keikalle. Liityin heidän seuraansa keikalle; joukossa oli myös sunnuntai-iltana camdenilaisessa metallibaarissa tapaamamme chileläinen Pablo, joka innostui lähtemään keikalle myös, sekä Emman ystävä John.

Asiasta kolmanteen, viimeksi mainittu John yllätti minut siinä vaiheessa, kun kysyin häneltä mitä hän tekee työkseen. Ulkonäön perusteella olisin veikannut hitsaria. Pystyin helposti kuvittelemaan noin 35-vuotiaan pitkätukan poninhäntäpäähän hitsarin kypärän ja ruumiillisen työn tekijältä näyttävän kehon päälle hitsarin haalarit. John tekee kuin tekeekin ruumiillista työtä, mutta hieman eri mielessä kuin ajattelin. Hän on ammatiltaan freelance-palsamoija, joka kiertää ympäri Irlantia valmistamassa ruumiita avoimen arkun hautajaisia varten. Kovin tarkkoja yksityiskohtia en onnistunut hänen työstään saamaan, mutta pääroolissa on kaikkien ruumiin nesteiden (mukaan lukien virtsa ja ulosteet) poistaminen, kaulavaltimon kaivaminen esiin ja veren korvaaminen formaldehydipohjaisella kemikaaliliuoksella. Ruumis myös luonnollisesti pestään, puetaan, meikataan ja sen hiukset kammataan/muotoillaan. Palsamoija tekee työnsä yksin, tai kuten John sanoi, hänen työtoverinsa on käsiteltävä ruumis. Taitaa olla tähän mennessä erikoisin ammatti, johon olen live-elämässä törmännyt. Mikäli aikaa keskustelulle ennen keikkaa olisi ollut enemmän, olisi ollut mielenkiintoista kuulla enemmänkin muun muassa siitä, miten tuonkaltainen ammatti vaikuttaa ihmisen näkemyksiin kuolemasta, elämästä ja ruumiillisuudesta. Ei tuohon hommaan ihan kuka tahansa heikkohermo pystyisi.

 
2 kommenttia

Kirjoittanut : 07/12/2010 Kategoria/t: Ihmiset, Matkailu

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , ,

Teatterielämys lauantaina

Koin yhden elämäni hienoimmista elämyksistä nyt menneenä lauantai-iltana.

Olen ollut jo vuosikaudet Samuel Beckett -fani. Erityisesti hänen näytelmänsä Godot — huomenna hän tulee (En attendant Godot / Waiting for Godot) noin 60 vuoden takaa on ollut minun suosikkejani. Se oli jollain tasolla tajunnanräjäyttävä kokemus, kun sen televisiosta ensi kertaa näin. Samoin kuin Uuno Kailaan runot, jotka kolahtivat minuun yläasteella — joskin hieman kevyemmin kuin Beckett.

Se taisi olla tuossa joskus 2000-luvun alussa, kun Yle esitti Samuel Beckettin näytelmätuotannon sarjana. Se oli yksi niistä harvoista ajanjaksoista elämässä, jolloin koin television tarpeelliseksi; seurasin näytelmiä innoissani. (En ole aivan varma asiasta, mutta saattaa olla, että näytelmät on esitetty Ylellä tähän mennessä pariinkin otteeseen. Muistelisin, että ne tulivat jonain kesänä vielä uusintoina.)

Kuva Royal Theatre Haymarketin sisäänkäynnillepäin näytelmän väliajalla.

Kuva Theatre Royal Haymarketin sisäänkäynnille päin näytelmän väliajalla.

Kun huomasin eräässä taidegalleriassa ohimennen tiedotteesta, että Waiting for Godot esitetään täällä Lontoossa tänä kesänä, päätin, että minun oli se nähtävä, keinolla millä hyvänsä. Pettymys oli karvas, kun huomasin olevani kuukauden myöhässä: näytelmää ei enää esitetty. Joitakin viikkoja myöhemmin eräs kaverini kuitenkin huomasi, että näytelmä pyörii yhä, toisin kuin gallerian tiedotelappunen kertoi. Kenties esityksiä oli tullut lisää. Paria päivää myöhemmin menin teatterille ostamaan itselleni lipun.

Tästä Lontoon Waiting for Godot -tuotannosta erityislaatuisen tekee se, että sen pääosissa ovat kaksi maailmanluokan näyttelijää, joiden kasvot ovat kuta kuinkin kenelle tahansa tutut. Ensimmäisen osalta luultavimmin Star Trekistä, toisen osalta Taru sormusten herrasta -elokuvista, tai molempien kohdalla X-Men -elokuvista. Näytelmän pääosissa ovat siis Patrick ”Kapteeni Jean-Luc Picard” Stewart ja Sir Ian ”Gandalf” McKellen.

Näytelmän juliste.

Näytelmän juliste.

Näytelmässä muita osia esittävät kirjailijanakin tunnettu Simon Callow ja Ronald Pickup, joka nähdään mm. Jerry Bruckheimerin tulevassa elokuvassa Prince of Persia, joka perustuu samannimiseen tietokonepeliin. Jotta lapsinäyttelijöiden illat eivät kävisi liian raskaaksi, nimettömän Pojan pientä roolia näyttelevät vuorotellen eri iltoina neljä eri 11-vuotiasta poikaa.

Ian McKellen on Estragon eli Gogo. (Kuva teatterin julkaisemasta vihkosesta.)

Ian McKellen on Estragon eli Gogo. (Kuva teatterin julkaisemasta vihkosesta, jonka ostin muistoksi.)

Patrick Stewart on Vladimir eli Didi. (Kuva teatterin julkaisemasta vihkosesta.)

Patrick Stewart on Vladimir eli Didi.

 

Simon Callow on Pozzo.

Simon Callow on Pozzo.

 

Ronald Pickup on Lucky. (Kuva teatterin julkaisemasta vihkosesta.)

Ronald Pickup on Lucky.

Näytelmän lavasteet olivat yksinkertaisuudessaan hienot ja itse teatteri upea. Alla olevan kuvan nappasin ennen näytelmän alkua. Oletin, että kuvaaminen on kiellettyä, siksi en roiskinut kameraani ympäriinsä ja koettanut saada kuvia koko teatterista. Mutta jonkinlaisen kuvan tästäkin otoksesta saa.

Theatre Royal Haymarket. Se sijaitsee lähellä Piccadilly Circusta.

Theatre Royal Haymarket. Se sijaitsee lähellä Piccadilly Circusta.

Theatre Royal Haymarket on Lontoon kolmanneksi vanhin teatteri. Se on peräisin vuodelta 1720, mutta alkuperäinen rakennus korvattiin uudemmalla sata vuotta myöhemmin. Joten ikää tällä teatterivanhuksella on jo lähestulkoon 200 vuotta. Yleisöä teatteriin mahtuu 888 henkeä.

Tämän vuosituhannen puolella teatterin lavalla on nähty mm. Helen Mirren, Judi Dench, Ralph Fiennes, Rob Lowe ja Luke Perry (jonka tähdittämän näytelmän aikana osa katosta sortui kesken esityksen; kenties teatterillakin oli jotain Beverly Hills 90210:aa vastaan).

Ian McKellen ja Patrick Stewart ovat tehneet ennenkin yhteistyötä: näytelmässä Every Good Boy Deserves Favour, X-Men -elokuvissa ja nyt Beckettin parissa.

Ian McKellen ja Patrick Stewart ovat tehneet ennenkin yhteistyötä: Tom Stoppardin näytelmässä 'Every Good Boy Deserves Favour' vuonna 1977, X-Men -elokuvissa ja nyt Beckettin parissa. (Kuva teatterin julkaisemasta vihkosesta.)

Itse näytelmän ohjaus jäi mielestäni toiseksi Michael Lindsay-Hoggin televisiolle vuonna 2001 ohjaamalle versiolle. (Joka kuului aiemmin mainitsemaani Ylen lähettämään Beckett-sarjaan ja joka löytyy pätkissä myös YouTubesta.) Haymarket-tuotannon ohjaaja Sean Mathias on pitkän linjan ohjaaja, mutta mielestäni hän otti näytelmän kenties hieman liian kevyesti.

Waiting for Godot on toki hauska näytelmä kaikessa synkkyydessäänkin, mutta Mathiaksen ohjauksessa komiikka oli mielestäni hiukkasen liikaa pinnalla. Paremminkin se olisi sopinut kuplimaan pinnan alle, pilkistämään silloin tällöin absurdin asetelman takaa, tarjoamaan helpotusta epätoivoon. Nyt komiikkaa irrotettiin välillä hieman halvanlaisesti muun muassa Pozzon vaikeuksilla istua alas normaalisti. Ja ikävä kyllä yksi näytelmän koomisimmista hetkistä — sanaa ’kriitikko’ käytetään äärimmäisenä haukkumanimenä — ei ollut ajoituksensa puolesta ja haukutun henkilöhahmon liioitellun reaktion vuoksi täysin kohdallaan. Hillitympi ote olisi mielestäni toiminut paremmin.

Toisaalta näyttelijäkaartista paistoi esille se, että he nauttivat lavalla olemisesta. Simon Callow Pozzona oli muutamista halvoista nauruista huolimatta erinomainen: värikäs, pramea ja yliampuva, riemastuttavalla tavalla sirkustirehtöörimäinen. Ian McKellen heitti juurilleen uskollisesti pohjoisenglantilaisen aksentin valloilleen. Yksin Patrick Stewartin vaikuttavan äänen kuuleminen livenä oli hieno kokemus. Ja Ronald Pickup alistettuna Luckyna veti puoleensa kaiken sen säälin, jota tuon kaltainen hahmo vain voi puoleensa vetää.

Sir Ian McKellen ja Patrick Stewart: Waiting for Godot (Theatre Royal Haymarket, 1.8.2009).

Sir Ian McKellen ja Patrick Stewart: Waiting for Godot (Theatre Royal Haymarket, 1.8.2009).

Kovin olen onnellinen, että tämän näytelmän pääsin näkemään. Pulitin lipusta enemmän kuin mielelläni sen tarvittavat 25 puntaa — se oli pieni hinta kokemuksesta, joka jää mieleen pysyvästi. Ja samalla se oli tehokas muistutus siitä, miksi nautin Lontoosta niin suuresti: juuri tällaisten tarjolla olevien ainutkertaisten elämysten ja mahdollisuuksien vuoksi.

Seuraava tiedossa oleva teatterireissu on Sister Act -musikaali (eli musikaaliversio Whoopi Goldbergin 1990-luvun alussa tähdittämästä elokuvasta Nunnia ja konnia) ensi kuun alussa. Voitin matkapuhelinoperaattorini kuukausiarvonnassa kaksi lippua yhden hinnalla -diilin. Nyt vain pitää saada joku lähtemään kaveriksi!

 
2 kommenttia

Kirjoittanut : 06/08/2009 Kategoria/t: Kulttuuri

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , ,