RSS

Avainsana-arkisto: Stephen King

Elokuva-adaptaatiosta — Osa I: Näkyvillä — Essee 3: ”Ei se kirjassa noin mennyt”

________________________________

KUUSITOISTA PIENTÄ ESSEETÄ
ELOKUVA-ADAPTAATIOSTA
________________________________

Osa I: Näkyvillä

Essee 1:     Kokemuksia adaptaatiosta
Essee 2:     Brutaalista teurastamisesta
Essee 3:     ”Ei se kirjassa noin mennyt”
Essee 4:     Kirjasta elokuvaksi
Essee 5:     Adaptaation luonne ja käsitteen ahtaus

________________________________

”Elokuva kuljettaa katsojaa kädestä pitäen suorastaan barbaarisella tavalla,” tuottaja möhkäisee. ”Se imee avuttoman katsojan sisäänsä eikä anna katsojan esittää omia mielipiteitään tai olla eri mieltä.”[i]

”Kirjan lukija ei ole sen enempää oman tahtonsa kuningas kuin on elokuvan katsojakaan.”

”Jumalanpilkkaa!” tuottaja rääkäisee.

”Itse asiassa elokuvassa ei ole kertojaa, joka tulkitsisi katsojalle mitä tarinassa tapahtuu tai selittäisi mitä henkilöt ajattelevat. Kaiken tämän katsoja rakentaa elokuvan vihjeistä omassa päässään.”

”Massayleisössäkö älynpilkahduksia?” tuottaja hirnahtaa. ”Ei elokuvan katsojalta vaadita mitään muuta kuin että tämä pitää silmänsä auki.”

”Päinvastoin,” adaptoija vakuuttaa ja valmistautuu luennoimaan. ”Elokuvan katsominen, perässä pysyminen tai sen ymmärtäminen ei ole helppoa. Yksityiskohtia tulee valtavia määriä. Itse asiassa me rakennamme kokonaisuuden pienistä pätkistä: jokaisen kohtauksen välille jää määräämätön aikaväli.”

Tuottajan ilme on kuin rauskulla ja se synkkenee asteittain innostuneen paasauksen edetessä. Adaptoijan silmät säteilevät elokuvan syvyyksistä kumpuavaa taianomaista valoa. Tuottajan alahuuli lerpattaa molemmilta sivuilta.

”Seuraamme yhtä aikaa liikettä ja verbaalista puhetta, ääniefektejä ja musiikin vihjeitä. Olemme koko ajan ajatuksissamme askeleen edellä, pohdimme mitä tapahtuu seuraavaksi. Samalla on rakennettava mielessä kokonaisuutta, pidettävä mielessä mitä tapahtui tunti sitten ja miten se liittyy tähän mitä juuri nyt näen.”

Tuottaja on kuitenkin ehtinyt jo saada tarpeekseen. Adaptoijalla on enää pari sekuntia aikaa:

”On turha lähteä aliarvioimaan–”

”Ulos täältä, jumalauta.”

 

Essee 3:      ”Ei se kirjassa noin mennyt”

Yllä oleva on tyypillinen lausahdus, jonka adaptaatioista puhuttaessa kohtaa. Tämä katsojan tekemä huomio kenties juontuu siitä, että adaptaatioelokuvan katsoja tavoittelee elokuvateatterissa samaa kokemusta kuin esimerkiksi kirjaa lukiessaan.[ii] Kirjasta on kenties nauttinut suurestikin, eikä katsoja halua, että elokuva ”pilaa” tuon lukukokemuksen. Taustalla on mahdollisesti täysin tiedostamaton oletus, että kirja ja elokuva toimivat samalla tavalla, ja että siten sama kokemus olisi mahdollista saavuttaa nimenomaan jos adaptaatio seurailee mahdollisimman tarkasti lähtötekstiä.

Semiosis eli merkityksen muodostuminen toimii kuitenkin audiovisuaalisessa mediassa perustavanlaatuisesti eri tavalla kuin yksiulotteisessa – ts. sanallisessa, äänettömässä ja tilattomassa – verbaalisessa mediassa. Medioiden erilaisuudesta johtuen katsojat asettavat normaalisti erilaisia vaatimuksia elokuvalle kuin lukijat kirjalle – tämä tosin unohtuu usein adaptaation yhteydessä. Kirja ja sen pohjalta tehty elokuva nähdään toisistaan erottamattomina: adaptaatio on ikään kuin lähtöteoksen käännös.

Mutta lukija ei esimerkiksi kiipeile seinille, jos kirjan henkilö valitsee sikaria viidenkymmenen sivun ajan. Proosa voi olla hyvinkin mielenkiintoista luettavaa toiminnan vähäisyydestä huolimatta. Elokuvan katsoja tosin varmasti pitkästyy, jos sikarin valinta kestää kauemmin kuin sanotaan nyt vaikka minuutin. Siinä ajassa jopa kohtauksen mahdollinen koominen elementti tulee kulutetuksi loppuun. Syy tähän on selkeä: kerrontatekniikka on perustavanlaatuisesti erilainen elokuvassa ja kirjallisuudessa.

Kirjallisuuden lukeminen ja elokuvan katsominen eivät myöskään ole toisiaan vastaavia tapahtumia. Vastaanottamisprosessit ovat hyvin erilaiset jo lähtökohdiltaan: kirjan lukija on yksin kirjansa kanssa, kun taas elokuvan katsominen on usein sosiaalinen tapahtuma. Lisäksi kirja rakentuu lukijan pään sisällä sanallisista ärsykkeistä. Elokuvassa on puolestaan mukana sekä visuaaliset että auditiiviset elementit aina dialogista ääniefekteihin ja musiikista taustaääniin. Monikerroksisia ärsykkeitä tulee katsojalle elokuvateatterissa jatkuvana nauhana ja useasta suunnasta.

Kirjaa lukiessamme me värittämme kirjan maailman mielessämme kertojan kielen pohjalta. Kirja ohjaa lukijaa luomaan kuvan tarinasta mieleensä, mutta ei koskaan tee sitä valokuvantarkasti. Näin ollen ei ole olemassa kahta samanlaista tulkintaa kirjan tarinasta vaan tarina täydentyy henkilökohtaisella tavalla vastaanottoprosessissa, kun painetut sanat kohtaavat yksilöllisen subjektin.

Elokuva-adaptaation tarjoama visuaalinen ympäristö toimijoineen on yhdenlainen tulkinta kirjan maailmasta. Elokuvan fotorealistisuus nähdään kuitenkin valitettavan usein ajattelevan ja yksilöllisen ihmisen vihollisena, turruttavana ja katsojat laumaksi sulkevana tekijänä. Sen pelätään ajavan yli henkilökohtaisen kuvittelun ja ”kuvattelun”.

Elokuva-adaptaation katsojakaan ei kuitenkaan ole persoonaton ja mielikuvitukseton puupökkelö, kuten jotkut olettavat, kun he sanovat, että adaptaatio ”pakkosyöttää” katsojalle kirjan kuvituksen ja näivettää samalla mahdollisen tulevan lukijan mielikuvituksen. Tämän näkemyksen takana on uskomus, että kun on kerran nähnyt elokuvan, olisi mahdotonta kuvitella kirjaa lukiessaan sen maailma erilaisena kuin minkälaisena se on elokuvassa esitetty.[iii]

Mielikuvitus ei kuitenkaan koskaan väsy tempoilemaan. Itse luin joitakin vuosia sitten Stephen Kingin massiivisen romaanin Tukikohta (The Stand, 1978). Omassa painoksessani kannessa komeilivat Gary Sinise ja Molly Ringwald, jotka esittivät kirjasta tehdyssä minisarjassa Stu Redmania ja Frannie Goldsmithiä. Siitä huolimatta, että olin nähnyt minisarjan (vaikkakin kauan sitten) ja näin nuo kasvot teoksen kannessa joka kerta kun avasin kirjan jatkaakseni lukemista, minun Stuni ja Frannieni näyttivät erilaisilta.

Mielen kuvittamia henkilöhahmoja värittää enemmänkin heidän puheensa ja käytöksensä kuin kertojan kuvaus heidän ulkonäöstään. Itse asiassa vaikka kirjailija ohjaisi minua näkemään henkilön vihreäsilmäisenä ja vaaleatukkaisena, huomaan silloin tällöin ettei mieleni taivu edes tuohon. Joten… niin. Joskus sitä vain havahtuu itse kukin toteamaan mielessään, että ei se kirjassa niin mene. Eikä muuten mene elokuvassakaan.


[i] Habermas, Jürgen , lainattu teoksessa Collins, Richard 1993. ‘Public Service versus the Market Ten Years On: Reflections of Critical Theory and the Debate on Broadcasting Policy in the UK’ in Screen, 34, 3, 1993, s. 248, edelleen lainattu teoksessa Erica Sheen 2000. ‘Where the garment gapes’: faithfulness and promiscuity in the 1995 BBC Pride and Prejudice, teoksessa Giddings, Robert ja Erica Sheen (toim.) 2000. The Classic Novel: From Page to Screen. Manchester: Manchester University Press, s. 15.

[ii] Ellis, John, lainattu artikkelissa Sheen, Erica 2000. ‘Where the garment gapes’: faithfulness and promiscuity in the 1995 BBC Pride and Prejudice, teoksessa Giddings, Robert and Erica Sheen (toim.) 2000. The Classic Novel: From Page to Screen. Manchester: Manchester University Press, s. 14.

[iii] Inglis, Fred 2000. Brideshead Revisited revisited: Waugh to the knife, teoksessa Giddings, Robert ja Erica Sheen (toim.) 2000. The Classic Novel: From Page to Screen. Manchester: Manchester University Press, s. 185.

Mainokset
 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 24/06/2013 Kategoria/t: Ajatuksia, Harrastukset

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,