RSS

Avainsana-arkisto: Taru sormusten herrasta

Elokuva-adaptaatiosta — Osa III: Pinnan alla — Essee 11: Taru sormusten herrasta ja Akilleen kantapää

________________________________

KUUSITOISTA PIENTÄ ESSEETÄ
ELOKUVA-ADAPTAATIOSTA
________________________________

Osa III: Pinnan alla

Essee 11:      Taru sormusten herrasta ja Akilleen kantapää
Essee 12:       Adaptaation suunta kohti katsojaa
Essee 13:       Millainen on hyvä adaptaatio?
Essee 14:       Kohti uudenlaista adaptaatiokäsitystä
Essee 15:       Elokuva on elokuva, kirja on kirja
Essee 16:       Adaptaation tulevaisuus

________________________________

”Kyllähän konditionaali onnistuu elokuvassa, koska siinä on myös sanoja ja dialogia. Ei elokuva ole pelkästään liikkuvaa kuvaa. Mutta sitä minä en aivan täysin ymmärrä, että miksi mainitsemasi professorin mukaan elokuvan PITÄISI jotenkin kuvata konditionaali visuaalisesti,” adaptoija yrittää. ”Konditionaali on verbaalisen kielen osa.”

Tuottajan hymy rapisee lattialle. Miehen nenänreiät lepattavat holtittomasti.

”Ja konditionaali on perkeleen tärkeä osa tämän kirjan proosaa.”

”Mutta kun kirjassa ei ole muuta kuin sanoja, ei voida kiinnittää huomiota muuhun kuin sanoihin.” Adaptoija puhuu pehmeimmällä ja vähiten provosoivalla äänensävyllään. ”Elokuva on niin monitasoinen rypäs erilaisia ja yhtäaikaisia merkityksen luojia, että yksi metafora tai konditionaalin esittäminen eivät juuri kokonaisuudessa paina. Kielikuvat ovat tärkeitä kirjallisuudessa, mutta niiden asema ei ole sama elokuvassa.”

Tuottaja vetää keuhkonsa täyteen ilmaa ja muljauttaa silmämunansa hetkeksi kattoon. Kun pää palaa takaisin alas, ja hänen silmänsä porautuvat jälleen adaptoijaan, huulilla on erehtymättömän väkinäinen tekohymy.

”Oletko koskaan lukenut Malisen tutkimusta metaforista Thomas Hardyn romaaneissa? Tai Liljan tarkastelua vertauksista Virginia Woolfin tuotannossa? Tai Björkstånin aluevaltausta metaforien osalta Kurt Vonnegut juniorin kirjoissa?”

Adaptoija nilkauttaa hartioitaan ja niiskaisee.

”Ensimmäinen asia, jonka huomenna aamulla teet, on että menet Turun yliopiston kirjastoon ja luet nuo tutkimukset kannesta kanteen.”

”Mutta kun elok–”

”Pää kiinni.”

Essee 11:      Taru sormusten herrasta ja Akilleen kantapää

Wolfgang Petersenin ohjaama elokuva Troija (Troy, 2004) pohjaa Homeroksen tarueepoksiin Ilias ja Odysseia. Sekä Homeroksella että elokuvassa Akhilleus kuolee, kun Paris ampuu tätä kantapäähän nuolella, mutta siinä missä Homeroksella ensimmäinen nuoli osuu, elokuvassa kohtausta pitkitetään ja Paris joutuu yrittämään useamman kerran. Elokuvantekijöiden ratkaisulle on ainakin kaksi motivoivaa tekijää.

Yhtenä syynä tähän on jännitteen nostaminen: Paris (jota näyttelee Orlando Bloom) ampuu monta kertaa ohi ennen tappavaa osumaa. Jännitys nousee joka kerran jälkeen sillä samaan aikaan Helenan henki on vaarassa. Samalla pitkitetty kohtaus antaa katsojan rauhassa yhdistellä asioita mielessään samalla kun jännite nousee. Toinen syy Parisin ohimenevään jousikömpelyyteen löytyykin sitten juuri asioita hieman kauempaa yhdistelemällä – vaikka viittaus onkin sen verran selkeä, että se tuskin jää keneltäkään elokuvia viime vuosina seuranneelta huomaamatta.

Parisin jousiammuntakohtauksen pitkittäminen ja nuorukaisen jousiammuntaan keskittyminen ohjaa katsojaa palauttamaan mieleen toisen jousenkäsittelytaiturin nimeltä Legolas. Eikä Troijan jousiammuntakohtaus tietenkään viittaa Legolasiin J.R.R. Tolkienin kirjassa Sormusten herrasta, vaan siitä tehtyyn elokuvaan. Ja nimenomaan Peter Jacksonin 2000-luvun alun trilogiaan, ei vuoden 1978 elokuva-adaptaatioon. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että Troijan Paris näyttää häkellyttävästi samaiselta Sormusten herran Legolasilta, mikä puolestaan on seurausta siitä, että heitä molempia näyttelee mainittu Orlando Bloom. Tätä kautta katsojalle annetaan mahdollisuus nähdä hetken legendaarinen Legolas yhdistyneenä vielä legendaarisempaan Parisiin.

Näin Troijan kohtauksessa kiertyvät yhteen Homeros ja antiikin Kreikan mytologia tuhansien vuosien takaa, Troija-elokuva itse, jonka osana kuva on, tarua tuntemattomalle huoli siitä, miten Akhilleukselle käy, Peter Jacksonin elokuvatrilogia, Tolkienin taru, ja Bloom itse näyttelijäpersoonana.

Yhden kuvan viittaus toisiin teksteihin (eli intertekstuaalisuus) on läpitunkevaa, ja kun katsoja kokee kaiken tämän yhdessä hetkessä, tuloksena on mielihyvän tunne. Moni katsoja taputtaa itseään olalle tyytyväisenä elokuva-, kirjallisuus- ja kulttuuritietämyksestään – riippumatta siitä, ovatko he koskaan lukeneet Homerosta tai Tolkienia tai edes nähneet Jacksonin Sormusten herrasta muuta kuin trailerin.

Troijan kohtauksen intertekstit ovat kuitenkin kaikki heille tuttuja tavalla tai toisella ja niiden yhdistämisen huomaaminen elokuvan kohtauksessa saa sisäisen hymyn karehtimaan terveen narsistisessa hengessä. Toisiin elokuviin tehdyt viittaukset ovatkin elokuvan ystäville yksi suurimpia mielihyvän lähteitä. Adaptoijalta voikin kysyä: miksi ihmeessä jättää tällaiset mahdollisuudet käyttämättä?

Mainokset
 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 10/11/2013 Kategoria/t: Ajatuksia, Harrastukset

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Elokuva-adaptaatiosta — Osa I: Näkyvillä — Essee 1: Kokemuksia adaptaatiosta

Ajattelin laittaa tänne blogiini jo useamman vuotta sitten kirjoittamani tekstit elokuva-adaptaatiosta. Olin yliopistoaikoinani siitä erityisen kiinnostunut — harkitsin jopa jossain vaiheessa adaptaatiotutkijan uraa.

Tekstikokonaisuus koostuu kuudestatoista kevyestä miniesseestä, joita keventää edelleen esseiden väliin pätkitty fiktiivinen tarina käsikirjoittajan ja elokuvatuottajan keskustelusta, jossa he valmistautuvat tekemään elokuva-adaptaatiota. Tosin myös tässä fiktiivisessä tarinassa viitataan pitkin matkaa aitoihin, julkaistuihin tutkimusteksteihin.

Tuottajan esittämät näkemykset pohjaavat osittain kirjallisuustaustan omaavien adaptaatiotutkijoiden esittämiin näkemyksiin kun taas käsikirjoittaja yrittää tuoda elokuvan puolelta adaptaatiota katsovien tutkijoiden ja adaptaatioiden tekijöiden näkökulmaa esille. Heidän välisensä vääntö on karikatyyri adaptaatiotutkimuksessa elokuvan ja kirjallisuuden välillä käytävästä hyvin todellisesta väännöstä, joka on paikoitellen yllättävänkin lapsellista taistelua ”kirjallisen korkeakuulttuurin” ja ”populaarin massatuotantoelokuvan” välillä.

Koko tekstikokonaisuus on jaettu kolmeen osaan: Näkyvillä, Piilossa ja Pinnan alla. Ensimmäisen osa koostuu viidestä esseestä ja alla miniesseistä ensimmäinen, otsikolla Kokemuksia adaptaatiosta.

________________________________

KUUSITOISTA PIENTÄ ESSEETÄ
ELOKUVA-ADAPTAATIOSTA
________________________________

Osa I: Näkyvillä

Essee 1:     Kokemuksia adaptaatiosta
Essee 2:     Brutaalista teurastamisesta
Essee 3:     ”Ei se kirjassa noin mennyt”
Essee 4:     Kirjasta elokuvaksi
Essee 5:     Adaptaation luonne ja käsitteen ahtaus

________________________________

Tuottaja taputtaa karvaisella kädellään pöydänkulmalla makaavaa nahkakantista kirjaa ja poraa silmillään vastapäätä istuvaa käsikirjoittajaa.

”Meillä on käsissämme arvostettu klassikko. Tästä tehdään kuule adaptoija sellainen elokuva, ettei yliopistoväellä, tärkeilevillä kriitikoilla ja yleisön wannabe-intellektuelleilla ole mitään valittamista. Olen juuri saanut akateemiselta taholta oppitunnin siitä, miten kirjoista tehdään elokuvia. Tiedän siis mistä puhun. Tätä kirjaa ei häpäistä. Ymmärrätkö? Tässä tehdään uskollista elokuvasovitusta eikä harrasteta nekrofiliaa. Kaput?”

”Capisce.”

”Meillä on käsissämme kirjallinen mestariteos, jossa kaikki on jo tehty erinomaisesti. Ellei jopa täydellisesti,” tuottaja sanoo ja jää tuijottamaan adaptoijaa. Adaptoija tuijottaa hailakoilla silmillään takaisin.

”Miksi me sitten edes lähdemme tekemään siitä adaptaatiota?”

Tuottajan miltei adaptoijan käsivarren paksuinen sikari pysähtyy puolitiehen matkallaan suuhun.

”Emme kai me tyydy siihen, että lähtisimme vain kokeilemaan miten kirja toimii valkokankaalla?” adaptoija ihmettelee. ”Ei kai tässä siitä ole kyse?”

”Ei tietenkään,” tuottaja hirnahtaa sikarinsavunsa takaa. ”Me tarjoamme katsojille pääsyn kirjallisuuden älylliseen maailmaan helpomman tien kautta. Sillä tavalla niiden nutipäiden ei tarvitse katsos koskaan rasittaa aivosoluaan ja lukea kirjaa.”

Adaptoijan kasvoilla ollut ilme alkaa hitaasti haihtua.

”Me koulutamme heitä klassikkokirjojen maailmaan.[i] Näytämme mistä he jäävät paitsi, kun eivät viitsi lukea kunnon kirjallisuutta,” tuottaja sanoo ja miltei huomaamattomasti nitistää kiinni auki unohtuneen sepaluksensa.

 

Essee 1:      Kokemuksia adaptaatiosta

Noin joka neljäs koko liikkuvan kuvan historiassa tehdyistä elokuvista on romaaneihin, tosielämän tapahtumiin, näytelmiin tai muihin teksteihin perustuvia adaptaatioita.[ii] Trendi sai alkunsa yli sata vuotta sitten, kun parjatulle ja vähätellylle elokuvataidemuodolle haettiin arvostusta linkittämällä se kirjallisuuteen, jolta arvostusta ei puuttunut. Samankaltainen tavoite toistui sittemmin myös teatterin lavalta elokuvaan siirrettyjen näytelmien kohdalla.[iii]

Nykyään motiivit adaptaatioiden tekemiseen ovat toisenlaiset, sillä elokuva on vuosikymmenten saatossa löytänyt paikkansa pidettynä ja arvostettunakin kulttuurimuotona, vaikka siihen suhtaudutaankin vielä hieman epäilevästi, lähinnä osassa akateemisista piireistä.

Tänä päivänä elokuva on saavuttanut aseman, jota sillä ei alkuaikoina luonnollisestikaan ollut: se on levinnyt laajemmalle maailmassa kuin kenties koskaan osattiin odottaa. Elokuva koskettaa miljoonia ihmisiä tavalla tai toisella joka päivä, se viihdyttää, mietityttää, esittää tulevaisuudenvisioita, jotka kiehtovat mieliä vuosikymmenten jälkeenkin, se itkettää, naurattaa, vihastuttaa ja saa sydämen pakahtumaan. Tämän lisäksi elokuvaa opetetaan, opiskellaan, tutkitaan ja ennen kaikkea siitä keskustellaan. Sillä on toisin sanoen merkitystä.

Näin myös elokuva-adaptaatioiden kohdalla. Niitä on katsottu, niistä on nautittu, niitä on parjattu, tutkittu ja arvotettu jo vuosikymmenet. Ja syystäkin: tänä päivänä käytäntö on itse asiassa se, että jopa yli puolet kaikista televisiolle ja elokuvalle kirjoitetuista tarinoista ovat romaaneihin, novelleihin, näytelmiin tai non-fiktioteksteihin perustuvia adaptaatioita.[iv] Tämä tarinoiden liike, jota tapahtuu molempiin suuntiin, osoittaa, että elokuva ja kirjallisuus eivät suinkaan ole kuin varhaisen adaptaatiotutkija George Bluestonen mainitsemat baletti ja arkkitehtuuri, kaksi kulttuurimuotoa, joita ei voisi keskenään edes verrata.[v]

Yleensä kun tuotannossa on uusi, esimerkiksi laajalle levinneen kirjan tai tietokonepelin pohjalta tehtävä adaptaatio, sitä odotetaan sekavin tuntein. Tämän osoittivat myös muun muassa tapaukset Taru sormusten herrasta (2001/2002/2003) ja pari vuotta myöhemmin ensi-iltaan tullut Doom (2005). Ilmassa väreilee jännitystä: miltä tarina näyttää valkokankaalla? Samalla odotukseen sisältyy myös pelko pettymyksestä: elokuva ei kuitenkaan ole samanlainen kuin lähtöteksti, hyviä kohtia on pudotettu pois, rooleihin on valittu väärät näyttelijät, tapahtumapaikat ovat erilaisia kuin kirjaa lukiessa kuviteltiin ja niin edelleen.

Tuskin on olemassa yhtään ainutta elokuva-adaptaatiota, johon kaikki sen katsojat olisivat tyytyväisiä. Tämä on sinänsä itsestäänselvyys, sillä tuskin maailmassa on mitään muutakaan taideteosta, joka miellyttäisi kaikkia. Silti esimerkiksi Sormusten herra -trilogia tuntui onnistuneen mainiosti. Harvallapa on näistä Peter Jacksonin ohjaamista elokuvista mitään muuta ”pahaa” sanottavaa, kuin että ”kirjassa se meni eri lailla”.

Jacksonin elokuvatrilogia koskettaa katsojaansa, sen tarina on mukaansatempaava ja kiinnostava, sen henkilöt ovat kiehtovia ja se tarjoaa katsojalle useita samastumisen kohteita. Se on visuaalisesti äärimmäisen kaunis ja siinä on lukematon määrä uskomattomalla herkkyydellä tehtyjä yksityiskohtia. Elokuvien pohjalla on legendaarinen taru, myyttinen taistelu hyvän ja pahan, puhtauden ja lankeemuksen välillä. Sanalla sanoen, ne koskettavat meissä sitä mikä meissä on inhimillisintä.

Doom-elokuvan laadusta voidaan toki olla sitten jo kenties useampaa mieltä. Itse Doom-tietokonepelejä varhaisnuoresta saakka pelanneena menin minäkin tuolloin suurella mielenkiinnolla elokuvateatteriin. Odotin innolla, miten pelin vastustajat olisi kuvattu, minkälainen tarina pelin sinänsä hataran juonen ympärille olisi rakennettu, ja miten elokuva visuaalisesti toistaisi pelin maailmaa ja toimijoita. Ehkä innostunein kysymys mielessäni oli: millainen ”minä” (pelaaja, pelin tarinan päähenkilö) olisin elokuvassa? Kaiken kaikkiaan pelkäsin, ettei elokuva vastaa sitä, mitä siltä odotan – ja siksi pyrinkin odottamaan siltä mahdollisimman vähän.

Elokuvan jälkeen en ollut innoissani, mutta en myöskään pettynyt. Tarina oli kelvolla tavalla viihdyttävä, ja siihen oli mukavasti saatu ympättyä henkilöitä, joita peleissä ei ollut. Doom tarjosi myös jännitystä ja huumoria.

Hieman minua jäi harmittamaan se, että en tunnistanut ensimmäisen ja toisen Doomin ympäristöjä elokuvassa lainkaan. Toki elokuva pohjautuukin pelisarjan kolmanteen osaan, mutta kuten monet muut Doomin ystävät, myös minä jäin kaipaamaan ykkös- ja kakkososien sisältöä – ihan vain nostalgiasyistä.

Odotin siis tunnistavani myös edes jonkin vanhempien Doom-pelien jaksoista lavasteissa. Elokuvan lavasteet näyttivät kuitenkin olevan enemmänkin Alien-elokuvista kuin Doom-tietokonepeleistä. Lisäksi minua haittasi hieman se, miten monia pelien hirviöistä oli jätetty pois elokuvasta. Käytännössä elokuvassa oli vain yhden tai kenties kahdenlaisia hirviöitä, ja suosikkini ykkösestä ja kakkosesta, Archvile (voimakas vastustaja, joka herättää pelissä tapetut hirviöt uudelleen henkiin), oli jäänyt kokonaan pois.

Tarinan edetessä kiinnitin kuitenkin huomioni elokuvassa esiintyvään kromosomiseerumiin, joka aiheuttaa sen, että sen vaikutuksen alaisena keho regeneroituu nopeasti, eli pystyy käytännössä huijaamaan kuolemaa parantamalla itsensä. Pelinörttiminua kutkutti huomata, että Archvile oli kuin olikin jotenkin Doom-elokuvan ”hengessä mukana”.

Doom ei suinkaan ole lähtöteokselleen uskollinen adaptaatio, mutta vaikka elokuva poikkesi paljon pitämistäni tietokonepeleistä, se oli silti viihdyttävä.

Ja viihdyttävää oli myös huomata katsojien reaktioista elokuvateatterissa ketkä olivat Doomiin tutustuneet ja ketkä eivät. Elokuvan häpeilemättömän suorat, pilke silmäkulmassa tehdyt viittaukset peleihin saivat yleisössä aikaan hyväntahtoisen naurunremakan, kun yhtäkkiä mieleen pulpahtivat muistot 1990-luvun alusta, kun ensimmäistä, tietokonepelien kehityksessä uraauurtavaa Doomia pääsi pelaamaan.

Itsekin hykertelin siinä vaiheessa, kun elokuva siirtyi muutamaksi minuutiksi katsomaan maailmaa päähenkilön silmin kuten tietokonepeliä pelatessa. Ja nauruksi hykerrys muuttui siinä vaiheessa, kun kuvan alalaitaan ilmestyi peleistä tuttu sätkättävä moottorisaha päähenkilön aseeksi vihollisia vastaan.

Vähintään yhtä paljon minua nauratti kuitenkin myös se, mitä ympärilläni salissa tapahtui: harvoin kolmekymppiset, aikuiset miehet nauravat elokuvateatterissa niin paljon ja niin hartaasti.

 

 


[i] Inglis, Fred 2000. Brideshead Revisited revisited: Waugh to the knife, teoksessa Giddings, Robert ja Erica Sheen (toim.) 2000. The Classic Novel: From Page to Screen. Manchester: Manchester University Press, s. 185.

[ii] Writing Studio, The (ei vuosilukua). The Art of Writing and Making Films: Adaptation & Remakes, http://www.writingstudio.co.za/page614.html (9.5.2005; sivustolla ei tekijätietoja).

[iii] Bazin, André (1968), What is cinema? Berkeley: University of California Press, s.76, lainattu teoksessa Andrew, Dudley 1984. Adaptation, teoksessa James Naremore (toim.) 2000. Film Adaptation. New Brunswick, NJ: Rutgers University Press, s. 35.

[iv] The Writing Studio, mainittu lähde.

[v] Bluestone, George 1957 (1968). Novels into Film. Berkeley: University of California Press, s. 5.

 
1 kommentti

Kirjoittanut : 24/06/2013 Kategoria/t: Ajatuksia, Harrastukset

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , ,