RSS

Avainsana-arkisto: The Intrepid Fox

Velipoika Lontoossa

Armas veljeni ja hänen avovaimonsa olivat Lontoossa tällä viikolla tiistaista alkaen. Kello on nyt noin kuusi lauantaiaamuna ja palasin juuri kotiin saattamasta heitä Victorian juna-asemalle, josta matka heidän osaltaan jatkui kohti Gatwickin lentokenttää.

Aika hujahti tosi nopeasti. Tiistaina kävimme syömässä Rainforest Cafe -nimisessä ravintolassa lähellä Piccadilly Circusta. Olin varannut sinne meille pöydän kahdeksaksi. Ravintolassa saimme hyvän ruoan lisäksi todistaa muistaakseni kahdeksat syntymäpäiväjuhlinnat (sankari nousi tuolille pienen kynttilöillä koristellun kakun kanssa ja pöytäseurue, osa henkilökuntaa ja myös halukkaat muut ihmiset lauloivat onnittelulaulun). Ymmärrettävästi jo parin laululurituksen jälkeen tämä ilmiö oli jo paljon vähemmän miellyttävää seurata.

Ravintola oli kyllä tyyliltään syntymäpäiväjuhliin sopiva: sen sisustus oli erikoinen ja ruoka ylihinnoiteltua. Ravintolassa oli nimensä mukaisesti sademetsäsisustus, kaiken maailman köynnöksiä ja puita, värivaloja ja (robotti)eläimiä oli siroteltuna ympäriinsä. Me saimme istua iltamme elefantin vieressä. Se räpsytteli silmiään, heilutteli korviaan ja töräytteli tervehdyksiä aina välillä. Samoin ravintolassa ehdittiin simuloida ukkonen pariin otteeseen ruokailumme aikana. Viereisen apinan (kirjaimellisesti) lähes jatkuva äännähtely alkoi jossain vaiheessa käydä hermoille, mutta ravintola oli kuitenkin kokonaisuudessaan positiivinen kokemus.

Rainforest Cafen sisustusta. Ravintola jäi kirkaasti toiseksi Tukholmalaiselle thai-ravintolalle, jossa köynnösten, puiden, värivalojen ja simuloidun ukkosen (sekä erinomaisen ruoan) lisäksi ravintolassa virtasi lattialautojen alla vielä pikkuinen purokin.

Rainforest Cafen sisustusta. Ravintola jäi kyllä kirkkaasti toiseksi tukholmalaiselle thai-ravintolalle, jossa köynnösten, puiden, värivalojen ja simuloidun ukkosen (sekä sopivasti hinnoitellun, erinomaisen ruoan) lisäksi virtasi lattialautojen alla vielä pikkuinen purokin. Se ravintola vasta oli kokonaisvaltainen kokemus aikuiseen makuun - ja täysin vailla Rainforest Cafeta hieman vaivannutta väkisin yrittämisen tunnelmaa.

Illallisen jälkeen ihastelimme hetken iltahyörinää Piccadillyllä ja pyörähdimme sitten parilla oluella pienen kävelymatkan päässä olevassa pubissa. Muuta sinä päivänä ei sitten ehtinyt tehdäkään, veli + avovaimo kun saapuivat Lontooseen vasta myöhään iltapäivällä.

Keskiviikon minä vietin töissä ja pariskunta Oxford Streetillä shoppailemassa. Tapasimme työpäiväni päätteeksi The Tottenham -pubissa lähellä Tottenham Court Roadin asemaa. Samaisessa pubissa kävimme myös äidin ja isän kanssa istumassa parilla, kun he olivat kaupungissa keväällä. Söimme siellä brittiläiseen tapaan paksut ranskalaiset, joiden päälle oli sulatettu juustoa. Kiertelimme sen jälkeen vielä jonkin aikaa Oxford Streetin kaupoissa ja kävimme lopuksi ruokakaupassa hakemassa vähän purtavaa kotiin.

Heitimme ostokset kotiin ja syötyämme vähän iltapalaa suuntasimme kulkumme edelleen fiinimmälle alueelle Kensingtoniin, Hyde Parkin länsipuolelle, jossa sijaitsee viehättävä pubi nimeltä The Windsor Castle. Pubi sai alun perin nimensä siitä, että aikoinaan sieltä näkyi yläkerran ikkunoista itse Windsorin linna kaukana horisontissa ennen kuin ympärille rakennetut talot peittivät näköalan.

Törmäsin kyseiseen pubiin aikoinaan siksi, että sen beer garden, eli ”puutarhaterassi” listattiin Lontoon parhaimpien joukkoon. Pistin pubin mieleeni — kunnon puutarhaterassit kun ovat Lontoossa suhteellisen harvassa. Ehdotin nettitutulleni Mikelle, että kävisimme siellä, kun hän tulee seuraavan kerran Lontooseen. Kun Mike oli hyväksynyt pubin olutlistan tarpeeksi hyväksi ( 😛 ), kävimmekin siellä istumassa yhden illan tässä männä viikonloppuna. The Windsor Castlen terassi olikin todella viihtyisä puupenkkeine ja -tuoleineen, lämpölamppuineen, pehmeine värivaloineen ja tuuheine muuria peittävine muratteineen. Ajattelin jo silloin ensi kertaa siellä käydessäni, että vien velipojan siippoineen sinne sitten aikanaan.

The Windsor Castlen puutarhaterassilla, punkkua, Pimm'siä ja pintahiivaolutta nauttimassa.

The Windsor Castlen puutarhaterassilla, punkkua, Pimm'siä ja pintahiivaolutta nauttimassa.

The Windsor Castlen sisustus on varhaisviktoriaaninen ja kokonaan puuta, lattia mukaan lukien. Pubi on myös siitä mukava, että siellä ei soi musiikki lainkaan, joten keskusteleminen onnistuu iltamyöhään saakka. Niin kovin monta kertaa olen saanut pettyä siihen, että tietty pubi saattaa olla tunnelmallinen ja miellyttävä ulkoisesti ja hyvä olutvalikoimansa puolesta, mutta sitten asetelman pilaa kaiuttimista rätkyttävä radiopoppi. Näin suomalaisesta näkökulmasta — ainakin minun näkökulmastani 😀 — englantilaiset onnistuvat usein kuta kuinkin häpäisemään historialliset pubirakennuksensa popmusiikilla, joka ei tunnu sopivan paikkaan sitten ollenkaan. Mutta kenties näin suomalaisena otan vanhat rakennukset arvokkaine tunnelmineen hieman vakavammin kuin paikalliset, joille satojen vuosien ikäiset pubit ovat arkipäivää.

The Windsor Castlen erikoinen ominaisuus on sen jakautuminen eri osastoihin. Osastot on erotettu toisistaan väliseinillä, joissa on pienet oviaukot. Kirjaimellisesti pienet. Esimerkiksi vessoille mennessään on kumarruttava kunnolla mahtuakseen oviaukosta sisään. Väliseinät tehtiin aikoinaan erottamaan eri yhteiskuntaluokat toisistaan. Väliseinien pienet oviaukot ovat puolestaan tuoreempaa perua; ne asennettiin vasta 1950-luvulla, jolloin haluttiin tehdä huomaamaton läpikulkumahdollisuus työntekijöille yhdestä osastosta toiseen. Lähempänä nykypäivää osastojen myöhäisempi funktio oli yhteiskuntaluokkien erottamisen sijasta vain erottaa tupakointipuoli savuttomasta. Nykyään, kun pubeissa ei enää saa sisällä polttaa lainkaan, väliseinät minioviaukkoineen ovat vain kuriositeetti ja jäänne menneisyydestä.

The Windsor Castle. Yksi pikku ovista, tosin tätäkin pienempi oviaukko pubista löytyi.

The Windsor Castle. Yksi pikku ovista, tosin tätäkin pienempi oviaukko pubista löytyy.

Torstaipäivä meni nähtävyyksiä kierrellessä: Big Ben, Tower Bridge ja Tower of London, St. Paul’s Cathedral ja niin poispäin. Kun olimme viinilasillisella (kyllä, alkoholia on poikkeuksellisesti tullut käytettyä viimeisen viikon aikana kuutena päivänä seitsemästä — kertaakaan en tosin ole ollut rehellisesti humalassa!) lähellä St. Paulin katedraalia, sain puhelun ystävältäni Leticialta, joka pyysi minua oluelle Thamesin rantaan päätähajottavan työpäivän päätteeksi. Kerroin olevani liikenteessä veljeni ja tämän avovaimon kanssa, mutta että tulisimme mieluusti tuopille tai parille. Niinpä suuntasimme kohti London Bridgeä, jonka lähellä Leticia on töissä, maailman korkeimmassa (34 kerrosta) sairaalassa rintasyöpätutkimuksen parissa.

Kävimme siis istumassa iltaa pubissa aivan Thamesin etelärannalla. Oli onni, että saimme pöydän sisältä, sillä ilma heittelehti sateisesta aurinkoisempaan koko illan ajan. Veljeni niitti mainetta baarimikkojen keskuudessa tilaamalla oluen jäillä. Sama toistui myöhemmin reissulla myös parissa muussa pubissa. Jokaisessa baarimikko varmisti vielä ennen oluthanan avaamista: ”Olutta? Jäillä?!”.

Thamesin etelärannalla Nando's -nimisessä ravintolassa.

Thamesin etelärannalla Nando's -nimisessä ravintolassa.

Torstai-ilta päättyi Nando’siin, portugalilaisvaikutteiseen ravintolaketjuun, joka on erikoistunut tarjoamaan kanaruokia.

Perjantaina puolestaan vietimme aamupäivän ja iltapäivänkin Camdenissa ostoksilla. Sää heittelehti jälleen holtittomasti koko päivän: välillä tuli vettä oikein kunnolla, muutaman minuutin päästä paistoi aurinko. Onneksi Camdenin markkinoilla on ihan kiitettävästi katoksia; ei päässyt sentään ihan läpimäräksi kastumaan. Kevyen, myöhäisen lounaan jälkeen suuntasimme parille suosikkibaariini Intrepid Foxiin, jossa veljeni pääsi taas kohotuttamaan baarimikkojen kulmakarvoja tilaamalla olutta jäillä.

Camdenissa ostoksilla.

Camdenissa ostoksilla, markkinoiden osassa, joka on pykätty entisen tallin ja hevossairaalan paikalle. Paikalla kun oli aikoinaan iso liuta hevosia vetämässä proomuja läheistä kanaalia pitkin.

Perjantaina kotiuduimme ajoissa, sillä lauantaiaamun herätys oli jo ennen neljää. Kävimme illalla vielä läheisessä ruokakaupassa ostamassa pitsat iltapalaksi ja viimeisiä tuliaisostoksia Suomen suuntaan. Ohuen yöunen jälkeen (ainakin minun kohdallani) otimme tänä aamuna bussin Victorian juna-asemalle, josta vierailijoiden kotimatka alkoi puolen tunnin junamatkalla kohti lentokenttää. Olimme hyvissä ajoin liikenteessä, joten matka asemalle meni hyvin ja pariskunta ehti junaan mukavasti. Itselläni kotimatka meni vähän mutkan kautta. Bussi ei vienytkään minua perille asti, joten jouduin hypätä välillä kyydistä pois ja kävellä pari pysäkinväliä kotia kohti ennen kuin pääsin seuraavan bussin kyytiin ja perille saakka. Siinä vilpoisessa aamusäässä hiljaista Edgware Roadia kävellessä sitä viimeistään heräsi.

Nyt on siis koittanut vähäksi aikaa taas paluu arkeen. Seuraava vierailija taitaa olla ystäväni Marjut, joka saapuu muutamaksi päiväksi luokseni tuossa noin parin viikon päästä.

Velipojalle ja siipalleen kiitokset vierailusta — oli kiva nähdä pitkästä aikaa! 😀

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 25/07/2009 Kategoria/t: Ihmiset, Kaupunki, Kulttuuri, Ruoka ja juoma

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , ,

KUUMA!

Ohhoh, miten ehti vierähtää edellisestä postauksesta aikaa!

Lontoossa kaikki hyvin. Helkatin kuuma vain: kello on nyt noin seitsemän illalla, ulkona edelleen 28 astetta lämmintä ja kosteusprosentti 48:ssa (ennusteen mukaan nousussa — jostain syystä tämä nykyinenkin prosentti tuntuu kyllä jo ihan tarpeeksi pahalta). Enoni sanaa lainatakseni: önköttää.

Töissä on pitänyt kiirettä; syntymäpäivänäni Helsingissä julkistettiin minun ja lähimmän esimieheni laatima selvitys, jossa käsiteltiin taiteilijaresidenssejä kulttuuriviennin osana. Siihen sai rutistaa itsestään mehuja pihalle viimeiseen asti. Mukavaa hommaa se tosin oli, tuollainen tutkimuksellinen pipertäminen kun on aina minua kiinnostanut.

Nyt työn alla on toinen deadline, edelleen kulttuurivientiin liittyen, tosin tällä kertaa kirjallisuuden vientiin. Maanantaina pitäisi lähteä sen tuotos ulos ja vielä pitää laatia tiedotetta, oikolukea tekstiä, työstää julkaisukelpoinen kuva mukaan ja niin edelleen. Ja maanantaina alkaa sitten todellinen sähköpostirumba, kun tiedotetta ja muuta materiaalia pitää ruveta lähettelemään ympäri Britanniaa ja Irlantia. Good times.

Töissä menee kiireestä huolimatta hyvin. Sain kai noin pari viikkoa sitten tiedon tuntuvasta palkankorotuksesta, joten olen tyytyväinen. Ainut tahra työtunnoissa on se, että minulle läheinen kollega lähtee muille työlaitumille parin viikon päästä. Onneksi jää sentään Lontooseen, joten voidaan jatkossakin olla yhteydessä ja nähdä toisiamme. Mutta häntä paremmasta työtoverista voi vain unelmoida!

Edinburghin reissusta en ole siis vieläkään saanut aikaiseksi kirjoittaa, mutta jottei asioita kerry ihan hirveästi blogipostausjonoon, päivitetään tässä yhteydessä nyt ainakin tämä mennyt viikonloppu.

Yksi armaista nettitutuistani, Mike, pyörähti Lontoossa viikonloppuna, pääasiana elävän legendan BB Kingin konsertti sunnuntai-iltana. Mike oli luonani yötä, joten ehdimme viettää mukavasti pari vuorokautta yhdessä. Lauantaina menimme loppuiltapäivästä suosikkibaariini Intrepid Foxiin muutamalle oluselle. Siellä tapasimme yhteisen nettituttumme Letician ja hänen aviomiehensä Alanin. Mike tapasi heidät ensimmäistä kertaa. Meillä oli oikein mukava alkuilta, myös siinä vaiheessa, kun Leticia kaatoi reilun puoli tuoppia olutta kenkiini (kirjaimellisesti — avokkaista kun oli kyse ja olut sinkoutui kohti suoraan ylhäältäpäin).

Kaverukset Intrepid Foxissa lauantai-iltana.

Kaverukset Intrepid Foxissa lauantai-iltana.

Seitsemän jälkeen Leticia ja Alan jäivät Intrepidiin vielä jatkamaan iltaa ja Mike ja minä puolestamme jatkoimme matkaa pohjois-Lontooseen Camdeniin. Olin varannut meille liput stand up -komiikkailtaan. Leticia ja Alan eivät, harmi kyllä, voineet sinne lähteä, sillä he asuvat liian kaukana etelässä matkatakseen myöhään illalla takaisin kotiin kun junat eivät enää kulje.

Komediaklubi sijaitsi pubin yläkerrassa. Se oli pieni, loppuunmyyty ja helleaalto oli jo silloin tavoittanut Lontoon. Minulta menikin Andy Parsonsin setistä noin 10–15 minuuttia lopusta ohi, sillä olin aivan hilkulla pyörtyä ja jouduin vain keskittymään siihen, että pysyn tajuissani. Niin helvetillisen kuuma klubilla oli. Esityksen jälkeen raahustin alakertaan pubin puolelle, jossa baaritiskillä olikin jo janoisia varten vesikannu ja laseja. Join hieman vettä, jonka jälkeen lähdimmekin sitten Miken kanssa kotia kohti. Taksilla, sillä olo oli sen verran naatunut, että bussissa köröttely ei todellakaan houkutellut.

Sunnuntaina vetelehdimme neljän seinän sisällä aamupäivän alun ja suuntasimme puolen päivän lähestyessä Science Museumia eli tiedemuseota kohti. Tarkoitus oli alun perin käydä myös elokuvissa, mutta museossa vierähti sen verran aikaa, että ehdimme käydä sen jälkeen vain oluella (vahingossa; saimme pubissa juomien tilaamisen jälkeen menut käsiimme, mutta kun menin tilaamaan ruokaa tiskiltä, baarimikko pahoitteli unohtaneensa aiemmin kokonaan, että keittiö suljettaisiinkin jo ihan kohta) ja toisessa pubissa syömässä ennen kuin piti jo lähteä kotia kohti, jotta Mike ehti sieltä taas BB Kingin keikalle.

Mike Science Museumissa, lentokonepuolella.

Mike Science Museumissa, lentokonepuolella.

Lupasin pysytellä hereillä niin kauan, että Mike tulee takaisin, mutta epäonnistuin siinä surkeasti. Tekstiviesti kuitenkin herätti minut puolen yön maissa. Olin pyytänyt Mikea ilmoittamaan, kun hän on tulossa kotia kohti, jotta ehtisin pistää uunin päälle ja pitsat sinne. Natustimme siinä sitten vielä pitsaa ennen yöpuulle menoa. Maanantaiaamuna ei sitten paljoa enää ehtinyt tekemäänkään, kun Miken juna pohjoista Englantia kohti lähti puoliltapäivin. Minä olin saanut puoli päivää töistä vapaata, joten vääntäydyin töihin vasta kun olin saattanut Miken asemalle.

Viime viikonloppu siis hujahti mukavissa merkeissä. Nyt tälle viikonlopulle ei juurikaan suunnitelmia ole, mutta jotain mielenkiintoista voisi yrittää lauantaina tai sunnuntaina tehdä. Huomenna illalla tosin näen todennäköisesti taas Alia ja Maureenia, joten perjantai-ilta menee iltaa istuessa.

Tämän illan pyhitän ruoanlaitolle ja kuumuutta vastaan taistelemiselle. Ostin kotimatkalla purkin mansikkajuustokakkujäätelöä, jossa on jotain kakkukiemuroita.

Piece of Cake.

Peace of Cake.

Sitä on luvassa jälkkäriksi, kunhan ensin kokkaan itselleni vihreän thai-curryn, jossa on suuri määrä herkullisia bambunversoja ja vielä parempaa tofua, riisin kera. Nälkä kurnii nyt, loput currysta vien lounaaksi töihin huomenna. Nam!

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 02/07/2009 Kategoria/t: Ihmiset, Kulttuuri

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,

Internet-ystäviä <3

Ensimmäinen ”virallinen” ulkonakäynti-ilta tällä Lontoon reissulla oli eilen. Tapasin eilen alkuillasta kaksi internet-ystävääni ensimmäistä kertaa oikeassa elämässä. Internet-tuttujen tapaaminen on minulle jo aikalailla arkipäivää, olin ennen eilisiltaa tavannut jo useampia nettituttuja ympäri maailmaa. Kaikki heistä tuntevat toisensa ainakin suurin piirtein netissä, koska olemme kaikki alunperin saman metallibändin keskustelupalstalle kirjautuneet.

Useimmat meistä ovat yhä edelleen aktiivisia pienemmällä ja intiimimmällä keskustelufoorumilla, jossa jäseniä on 25, ja jossa kuulumisia vaihdetaan ja iloja ja suruja jaetaan päivittäin. Viime vuonna teimme porukalla myös esimerkiksi ”lahjakierroksen”, jolloin jokainen vastaanotti ja lähetti pienen yllätyspaketin, johon oli saanut ostaa mitä halusi tietyllä, yhdessä sovitulla rahasummalla. Minä sain upean luontoaiheisen kuvakirjan Yhdysvalloista Davidilta, ja itse lähetin muun muassa teemukin, avainnauhan ja Muumi-käsipyyhkeen Mikelle Englantiin.

 

sta viime vuonna.

Yllätyspaketti Davidilta USA:sta viime vuonna.

)

David kirjoitti kirjan alkuun myös kirjeen ja piirsi lahjan sisältöön sopivan luontoaiheisen kuvan, heh. : )

Ensimmäinen nettituttutapaamiseni oli Tuska-festivaaleilla, muistaakseni vuonna 2005, jolloin tapasin helsinkiläisen Tomaksen. Sitä seurasi kesäkuun 2006 reissu Berliiniin Metallican keikalle – Berliinissä vietin muutaman päivän ruotsalaisen Alexin kanssa, joka oli silloin Saksassa vaihdossa.

Kolmas nettiystävyys, joka siirtyi oikeaan elämään, taisi olla sitten vuonna 2007, Tuska-festareilla taas, jolloin Sandra Tukholmasta liittyi minun ja parin kaverini seuraan metallimusiikkia kuuntelemaan. Sandra teki Tuska-keikan meidän kanssamme toistamiseen heti seuraavana vuonna. Seuraava nettiystävätapaaminen oli jälleen ulkomailla, tällä kertaa Amsterdamissa (marraskuussa 2007), jossa kävin ystäväni kanssa, ja jossa seuraamme liittyi Rens etelämpää Hollannista.

Sitten vuorossa olikin massiivisempi kokoontuminen, syyskuussa 2008. Suunnittelimme porukalla pari isompaa tapaamista, toisen Dubliniin ja toisen Amsterdamiin. Dublinissa meitä oli seitsemän: John ja Stephen Irlannista, Rob Skotlannista, Mike Englannista, Laura ja Misty Yhdysvalloista (Washingtonista ja Texasista) ja minä. Mike näytti siellä minulle aiemmin lähettämäni avainnauhan, joka hänellä oli ollut käytössä siitä saakka, kun posti pakettini hänelle perille toukokuussa 2008 vei.

Tapaamisessa mukana olleiden ihmisten taustat olivat hyvin erilaiset, mutta silti meillä on paljon yhteistä, muutakin kuin raskaampi musiikkimaku. (Yksi yhdistävä tekijä oli mm. se, että monella oli vaikeuksia ymmärtää, mitä John vahvalla irlantilaisaksentillaan oikein yritti sanoa.) Tapaamisen ikäjakauma oli kahdestakymmenestä kolmeenkymmeneenkahteen, mukana oli työttömiä, valtion virkamiehiä, tietokonenörttejä, opiskelijoita ja yksi filosofian tohtori.

Täytyy sanoa, että Guinness ei koskaan ole maistunut niin hyvältä kuin Dublinissa, Guinnessin kotikonnuilla ja siinä mahtavassa seurassa.

Irlantilaismiehiä lukuun ottamatta koko porukka jatkoi parin päivän päästä matkaa Amsterdamiin, jossa seuraan liittyivät vielä Bev Walesista, Jon Englannista, vanha tuttu Rens Hollannista, sekä Marcus ja Linnéa Ruotsista. Amsterdamin jälkeen porukka hajosi. Osa lähti kotiin, osa Belgiaan, osa etelä-Hollantiin, ja minä jäin vielä Amsterdamiin. Yllätykseksemme kohtasimme tosin Marcuksen, Linnéan ja Robin kanssa vielä muutaman päivän päästä Eindhovenin lentokentällä – Rob lähti kohti Skotlantia, ja meillä muilla sattui olemaan sama lento Tukholmaan. Itse tapasin Tukholmassa vielä vanhan kunnon Sandran, sekä toisen tukholmalaisnettitutun, Björnin.

Kaikki tapaamiset tähän mennessä ovat olleet ihania – kuten kaikki asianosaiset ihmisetkin. Sama kaava jatkui myös eilen illalla.

Eilen tapaamistani nettitutuista toinen oli lontoolainen, iranilaista syntyperää oleva Ali, joka asuu itse asiassa aika lähellä minua. Alin kanssa olimme samalla keskustelufoorumilla vuosina 2004-2006, ja sittemmin olemme pitäneet yhteyttä satunnaisin sähköpostiviestein. Toinen tämän illan online-elämätuttavuus oli Dana, joka asuu Arabiemiraateissa (nopeasti ja loisteliaasti rakennetussa Dubaissa), mutta oli nyt käymässä englantilaisen poikaystävänsä luona täällä. Danan kanssa olemme tunteneet toisemme muistaakseni vuodesta 2007.

Koska olemme toisillemme tuttuja metallihenkisistä piireistä, aiheeseen sopivasti aloitimme illan metallibaarista nimeltä The Intrepid Fox (suom. Peloton kettu), joka sijaitsee aivan Lontoon ytimessä. Sen jälkeen siirryimme Sohoon illalliselle, Nando’s-nimiseen ravintolaan, joka on erikoistunut tarjoamaan kanaa erilaisissa muodoissa. Sieltä vääntäydyimme ruokaa hieman sulateltuamme vielä Leicester Squaren tuntumaan, jossa on Ciao, spagettiravintola/jäätelöbaari (kyllä, Ciaon menu koostuu spagetista ja jäätelöstä), joka oli auki puoleen yöhön. Siellä söimme herkulliset jälkiruoat ennen kuin nukkumatti alkoi kutsua.

 

Dana, Ali ja minä Ciaon ulkopuolella.

Dana, Ali ja minä Ciaon ulkopuolella.

Ali ja hänen australialainen tyttöystävänsä Maureen veivät minut illan päätteeksi bussipysäkille Trafalgar Squarelle, ja Ali tuuppasi minut oikeaan suuntaan menevään bussiin. Pääsinkin turvallisesti perille, vaikka bussissa siinä puoliltaöin istuessa hieman mietityttikin, että missäs hemmetissä sitä kuuluu ihmisen jäädä pois kyydistä. Kyseessä oli vasta kolmas bussimatkani – sekä ensimmäinen yöbussireissu ja ensimmäinen matka St. John’s Woodiin.

Mutaisen ikkunan – lumisateen jäljiltä rapa on roiskunut täällä ihan kiitettävästi – läpi oli vähän hankala seurata tienviittoja ja kadunnimikylttejä, mutta lopulta rupesi tulemaan vastaan tuttuja kadunnimiä, ja pystyin paikantamaan bussin olinpaikan tarpeeksi ajoissa. Niin paljon rakastamani maanalainen kun ei tosiaan enää kulkenut tuohon aikaan, eikä se ole muutenkaan ilta-aikaan maailman turvallisin kulkuväline, joten ihan hyvä saada harjoitusta iltabusseilla kulkemisessa.

(Ennätykseni ruuhkametroloukussa on muuten nykyään seitsemän. Eli mahduin St. John’s Woodin asemalla aamuruuhkan aikaan vasta seitsemänteen laiturille tulleeseen junaan. Täytyy sanoa, että kuudennen junan kohdalla alkoi otsasuoni jo vähän sykkiä. Myöhästyin töistä tuona aamuna 21 minuuttia.)

Lontoossa olisi vielä yksi nettituttu, jonka kanssa olemme suunnitelleet menevämme tuopille tai parille tässä joskus. Tätä Leticiaa en tunne kovinkaan hyvin vielä, mutta oli selvää heti alusta alkaen, kun hän tälle samalle metalliaiheiselle keskustelufoorumille liittyi, että meillä natsaa hyvin yhteen. Koitetaan kehittää tapaamista tässä lähiaikoina. : )

 
2 kommenttia

Kirjoittanut : 08/02/2009 Kategoria/t: Ihmiset

 

Avainsanat: , , , , , ,