RSS

Avainsana-arkisto: Tuska Open Air

Festivaaliviikonloppu

Vielä täytyy palata heinäkuun tapahtumiin, kun näistä kirjoittaminen jäi töiden ja asunnon haun puristuksessa väliin aikanaan.

Kävin High Voltage -festivaaleilla päiväseltään Johnin ja Letician kanssa 24. heinäkuuta. Festivaali järjestettiin Victoria Parkissa itä-Lontoossa. Pääsyy festareille menoon oli amerikkalainen bändi nimeltä Black Label Society. Olen kuunnellut heidän musiikkiaan jo joitakin vuosia, mutta livenä en vielä ollut bändiä nähnyt. Muuten festivaalin musiikkitarjonta ei suuremmin innostanut. Tuli kuitenkin seurattua suurin osa Frank Zappan pojan Dweezilin keikasta ja pätkä Hammerfallia (kenties maailman kornein bändi) ja keski-ikään ehtinyttä Asiaa (tällä kertaa kosketinsoittajalla Geoffilla ei ollut tiukkoja tiikerikuvioisia housuja kuten edellisellä kerralla kun bändin näin livenä). Zappan musiikkia kuunnellessa ei voinut muuta kuin ihastella sitä yksityiskohtien määrää, joka musiikkiin oli upotettu. Illan päätteeksi kuuntelimme vielä toisella korvalla ZZ Topia viltin päällä istuskellessamme.

 

Festivaalipuiston liepeillä belgialaista olutta tarjoavassa pubissa ennen alueelle menoa. Leticialla ei ollut kirsikkaoluen ostamisen suhteen juurikaan itsehillintää: yhden kannullisen sijasta pöytään tulikin kaksi. Hyvää oli!

Pubin katossa oli mukaelma Michelangelon maalauksesta "Aatamin luominen". Jumala ja Aatami kilistävät Leffe-laseja.

Söimme pubissa (The Dove, suom. kyyhkynen) lounaan ennen puistoon siirtymistä, John villisikaburgerin ja minä ja Leticia fish and chips -annokset. Kalan seurana tuleva hernesose oli — omituista kyllä — maustettu mintulla. Tämä eriskummallisuus ilmeisesti antoi luvan pubille kutsua annosta ”poshiksi” (suom. tyylikäs, upea, yläluokkainen). 😆 Kaiken kaikkiaan pubi oli joka tapauksessa oikein mukava kokemus. Täytyy mennä sinne uudemmankin kerran. Olutlista oli mittava ja mielenkiintoinen, mutta harmillista kyllä eri oluiden maistelu olisi hidasta hommaa sillä sen joutuisi jakaa useammalle päivälle: monet oluista ovat hieman liian vahvoja meikäläiselle 8–9% alkoholipitoisuuksillaan.

 

Puisto oli valtavan kokoinen, joten festivaalialueella oli mukavasti tilaa istuskella.

Erikoista tässä rockfestivaalissa oli se, että siellä oli musiikin, juoman ja ruoan lisäksi myös jonkinasteista huvipuistomeininkiä, mikä oli minun näkökulmastani todella omituista. Tosin en ole rockfestivaaleilla ennen käynyt, joten en tiedä onko meininkin tällaista Suomessakin. Mutta metallifestivaaleilla kuten Tuska Open Air, ihmisille käy huvipuistosta hyvin pelkkä kaljatelttakin. Muistelisin kuitenkin, että sen yhden ja ainoan kerran kun Sauna Open Airissa kävin, siellä olisi ollut mahdollista ”sumopainia” valtavat sumopainijapuvut päällä.

High Voltagessa Leticia sai Johnin ja minut ylipuhuttua törmäilyautorinkiin, jossa kävimme törmäilemässä sähköautoilla toisiimme vauhdikkaan kymmenenminuuttisen ajan. Se oli itse asiassa tosi hauskaa! 😀

 

Tish käski meidän näyttää siltä kuin meillä olisi hauskaa.

Festivaalioluena High Voltagessa oli tanskalainen Tuborg, jota en ollut juonut — kenties yhtä poikkeusta lukuun ottamatta — sitten vuoden 1998, jolloin kävimme lukion luokkaretkellä Kööpenhaminassa. Näin brittiläistyneenä alen juojana lager ei enää kuulu suosikkeihini, mutta Tuborg maistui tuona kuumana kesäpäivänä yllättävän hyvältä. Ei sentään käynyt kuten Karhun kanssa viime jouluna: Suomessa asuessani Karhu oli suosikkiolueni ja siellä käydessäni vuoden lopulla ostin muutaman tölkin joululomille. Totesin ensimmäisen avattuani, että Karhu on tosi asiassa aivan hirvittävää pissiä. Siihen jäi minun Karhu-suosikkeiluni. Ei voi kuin ihmetellä, miten oikeasti joskus pidin sen mausta. 😆

John ja Tish ennen Black Label Societyn keikkaa alkuillasta.

Päivän kohokohta oli Black Label Society.

Black Label Society toimi keikallaan alkukankeuksien jälkeen hyvin (miksaus ei ensimmäisten muutaman biisin aikana ollut oikein kohdallaan, laulu tuppasi hukkumaan soittimien alle).  Olisin toivonut keikkasettiin enemmän vanhempaa tuotantoa, mutta kun uusi levy oli bändiltä tulossa lähiviikkoina pihalle, oli ymmärrettävää, että uudempi materiaali vei suurimman osan ajasta. Zakk Wylde keikisteli lavalla tuttuun machotyyliinsä ja kitarasoolo oli niin yliampuva, että se kävi lähinnä naurattamaan. Mutta hieno keikka se oli joka tapauksessa!

Joku filmasi pätkän keikasta; alla video linkitettynä. Zakk Wylde vetää tässä melkin nuotilleenkin. Tosin ei se menoa haitannut. 😛

High Voltagessa oli yllättävän suuri määrä keski-iän ylittäneitä festivaalikävijöitä. Eläkeläisikäisiin oli tottunut satunnaisesti törmäämään Tuskassakin, mutta tämä festivaali vei kyllä ikäihmisten suhteen voiton.

 

Edessämme keski-ikäinen pariskunta jammaili innolla Black Label Societyn tahtiin.

John lähti kotiin seuraavana päivänä eli sunnuntai-iltana. John oli luonani yötä, joten meillä oli mahdollisuus ottaa aamu rennosti kotosalla ja tehdä kunnon käristetty aamupala (hieman karsittu versio englantilaisesta perussetistä: munakasta, pekonia ja makkaraa paahtoleivän kera). Puoliltapäivin vääntäydyimme metrolla etelä-Lontooseen, jossa kävimme Imperial War Museumissa. (Toinen museovaihtoehto meillä oli Covent Gardenissa sijaitseva Transport Museum. Olen varma, että valitsimme sen mielenkiintoisemman museon kohteeksemme.)

Tulimme siihen tulokseen, että mitä liikennevälineisiin tulee, saimme parhaat palat niistä varmasti Transport Museumin sijaan Imperial War Museumissa, jossa ensimmäinen näyttelyhuone oli täynnä panssarivaunuja ja lentokoneita viime vuosisadan maailmansodista.

 

Pari tankkia museossa. Etualalla vanha tuttu T34, josta kirjoitin joskus aiemmin blogissa myös, kyseinen malli kun on sama kuin nk. "Bermondseyn tankki" etelä-Lontoossa.

Museon vaikuttavan julkisivun edessä komeili kaksi 15 tuuman laivatykkiä, joiden ammusten kantama oli 26 kilometriä. Tykit ovat 1900-luvun alkupuolelta.

 

Imperial War Museum. Kuva on Johnin ottama.

 

Johnin mukaan tykkien kantama olisi noin 60 kilometriä, mikäli ammuksena käytettäisiin tavallisuudesta poiketen suomalaista naista.

Vietimme museossa noin pari tuntia, mutta näimme siitä vain osan. Kerros tai pari jäi käymättä läpi kokonaan, sillä meillä oli suunnitelmissa nähdä vielä Leticiaa pubissa ennen Johnin lähtöä lentokentälle. Enin aika taisi kulua mainittujen tankkien parissa, mutta kattavan holokaustinäyttelyn tutkiminen vei hyvän aikaa myös. Lentokoneetkin tosin olivat mielenkiintoisia. Alla kuva toisen maailmansodan aikana lähinnä yöpommituksiin käytetyn Avro Lancasterin sisältä:

 

Nk. Lancaster Bomber, Britannian tärkein pommikone 2. maailmansodan aikana.

Suosikkini museossa oli kenties Rudolf Hessin Messerschmitt Bf 110:n hylky vuodelta 1941. Saksan kansallissosialistien varajohtaja Hess lensi yksin toukokuussa 1941 Skotlantiin tapaamaan Hamiltonin herttuaa, jolla uskoi olevan tarpeeksi vaikutusvaltaa Britannian politiikassa: Hess halusi keskustella herttuan kanssa Britannian ja Saksan välisen rauhan solmimisesta. Hess aikoi esittää, että jos Britannia jättäisi manner-Euroopassa Saksan rauhaan, Saksa suojelisi puolestaan Britanniaa. Hess toimi ominpäin; Hitler levitti Saksassa sanaa, että Hess oli seonnut eikä tämän toimilla ollut mitään tekemistä natsien virallisen linjan kanssa. Hessin koneeseen tuli kuitenkin kesken lennon jokin vika ja Hess mursi nilkkansa pelastautuessaan laskuvarjolla. Hänet pidätettiin.

 

Rudolf Hessin Messerschmittin hylky vuodelta 1941.

Viikonloppu oli siis jälleen kerran nettituttujen minitapaaminen. Isommat kokoontumisajot ovat suunnitteilla marraskuulle, tällä kertaa Dublinissa. Toivon mukaan saan töistä lomaa perjantain ja maanantain jossain vaiheessa marraskuuta, jotta pääsen liittymään seuraan.

Mainokset
 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 13/08/2010 Kategoria/t: Ihmiset, Kulttuuri, Tapahtumat

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , ,

Internet-ystäviä <3

Ensimmäinen ”virallinen” ulkonakäynti-ilta tällä Lontoon reissulla oli eilen. Tapasin eilen alkuillasta kaksi internet-ystävääni ensimmäistä kertaa oikeassa elämässä. Internet-tuttujen tapaaminen on minulle jo aikalailla arkipäivää, olin ennen eilisiltaa tavannut jo useampia nettituttuja ympäri maailmaa. Kaikki heistä tuntevat toisensa ainakin suurin piirtein netissä, koska olemme kaikki alunperin saman metallibändin keskustelupalstalle kirjautuneet.

Useimmat meistä ovat yhä edelleen aktiivisia pienemmällä ja intiimimmällä keskustelufoorumilla, jossa jäseniä on 25, ja jossa kuulumisia vaihdetaan ja iloja ja suruja jaetaan päivittäin. Viime vuonna teimme porukalla myös esimerkiksi ”lahjakierroksen”, jolloin jokainen vastaanotti ja lähetti pienen yllätyspaketin, johon oli saanut ostaa mitä halusi tietyllä, yhdessä sovitulla rahasummalla. Minä sain upean luontoaiheisen kuvakirjan Yhdysvalloista Davidilta, ja itse lähetin muun muassa teemukin, avainnauhan ja Muumi-käsipyyhkeen Mikelle Englantiin.

 

sta viime vuonna.

Yllätyspaketti Davidilta USA:sta viime vuonna.

)

David kirjoitti kirjan alkuun myös kirjeen ja piirsi lahjan sisältöön sopivan luontoaiheisen kuvan, heh. : )

Ensimmäinen nettituttutapaamiseni oli Tuska-festivaaleilla, muistaakseni vuonna 2005, jolloin tapasin helsinkiläisen Tomaksen. Sitä seurasi kesäkuun 2006 reissu Berliiniin Metallican keikalle – Berliinissä vietin muutaman päivän ruotsalaisen Alexin kanssa, joka oli silloin Saksassa vaihdossa.

Kolmas nettiystävyys, joka siirtyi oikeaan elämään, taisi olla sitten vuonna 2007, Tuska-festareilla taas, jolloin Sandra Tukholmasta liittyi minun ja parin kaverini seuraan metallimusiikkia kuuntelemaan. Sandra teki Tuska-keikan meidän kanssamme toistamiseen heti seuraavana vuonna. Seuraava nettiystävätapaaminen oli jälleen ulkomailla, tällä kertaa Amsterdamissa (marraskuussa 2007), jossa kävin ystäväni kanssa, ja jossa seuraamme liittyi Rens etelämpää Hollannista.

Sitten vuorossa olikin massiivisempi kokoontuminen, syyskuussa 2008. Suunnittelimme porukalla pari isompaa tapaamista, toisen Dubliniin ja toisen Amsterdamiin. Dublinissa meitä oli seitsemän: John ja Stephen Irlannista, Rob Skotlannista, Mike Englannista, Laura ja Misty Yhdysvalloista (Washingtonista ja Texasista) ja minä. Mike näytti siellä minulle aiemmin lähettämäni avainnauhan, joka hänellä oli ollut käytössä siitä saakka, kun posti pakettini hänelle perille toukokuussa 2008 vei.

Tapaamisessa mukana olleiden ihmisten taustat olivat hyvin erilaiset, mutta silti meillä on paljon yhteistä, muutakin kuin raskaampi musiikkimaku. (Yksi yhdistävä tekijä oli mm. se, että monella oli vaikeuksia ymmärtää, mitä John vahvalla irlantilaisaksentillaan oikein yritti sanoa.) Tapaamisen ikäjakauma oli kahdestakymmenestä kolmeenkymmeneenkahteen, mukana oli työttömiä, valtion virkamiehiä, tietokonenörttejä, opiskelijoita ja yksi filosofian tohtori.

Täytyy sanoa, että Guinness ei koskaan ole maistunut niin hyvältä kuin Dublinissa, Guinnessin kotikonnuilla ja siinä mahtavassa seurassa.

Irlantilaismiehiä lukuun ottamatta koko porukka jatkoi parin päivän päästä matkaa Amsterdamiin, jossa seuraan liittyivät vielä Bev Walesista, Jon Englannista, vanha tuttu Rens Hollannista, sekä Marcus ja Linnéa Ruotsista. Amsterdamin jälkeen porukka hajosi. Osa lähti kotiin, osa Belgiaan, osa etelä-Hollantiin, ja minä jäin vielä Amsterdamiin. Yllätykseksemme kohtasimme tosin Marcuksen, Linnéan ja Robin kanssa vielä muutaman päivän päästä Eindhovenin lentokentällä – Rob lähti kohti Skotlantia, ja meillä muilla sattui olemaan sama lento Tukholmaan. Itse tapasin Tukholmassa vielä vanhan kunnon Sandran, sekä toisen tukholmalaisnettitutun, Björnin.

Kaikki tapaamiset tähän mennessä ovat olleet ihania – kuten kaikki asianosaiset ihmisetkin. Sama kaava jatkui myös eilen illalla.

Eilen tapaamistani nettitutuista toinen oli lontoolainen, iranilaista syntyperää oleva Ali, joka asuu itse asiassa aika lähellä minua. Alin kanssa olimme samalla keskustelufoorumilla vuosina 2004-2006, ja sittemmin olemme pitäneet yhteyttä satunnaisin sähköpostiviestein. Toinen tämän illan online-elämätuttavuus oli Dana, joka asuu Arabiemiraateissa (nopeasti ja loisteliaasti rakennetussa Dubaissa), mutta oli nyt käymässä englantilaisen poikaystävänsä luona täällä. Danan kanssa olemme tunteneet toisemme muistaakseni vuodesta 2007.

Koska olemme toisillemme tuttuja metallihenkisistä piireistä, aiheeseen sopivasti aloitimme illan metallibaarista nimeltä The Intrepid Fox (suom. Peloton kettu), joka sijaitsee aivan Lontoon ytimessä. Sen jälkeen siirryimme Sohoon illalliselle, Nando’s-nimiseen ravintolaan, joka on erikoistunut tarjoamaan kanaa erilaisissa muodoissa. Sieltä vääntäydyimme ruokaa hieman sulateltuamme vielä Leicester Squaren tuntumaan, jossa on Ciao, spagettiravintola/jäätelöbaari (kyllä, Ciaon menu koostuu spagetista ja jäätelöstä), joka oli auki puoleen yöhön. Siellä söimme herkulliset jälkiruoat ennen kuin nukkumatti alkoi kutsua.

 

Dana, Ali ja minä Ciaon ulkopuolella.

Dana, Ali ja minä Ciaon ulkopuolella.

Ali ja hänen australialainen tyttöystävänsä Maureen veivät minut illan päätteeksi bussipysäkille Trafalgar Squarelle, ja Ali tuuppasi minut oikeaan suuntaan menevään bussiin. Pääsinkin turvallisesti perille, vaikka bussissa siinä puoliltaöin istuessa hieman mietityttikin, että missäs hemmetissä sitä kuuluu ihmisen jäädä pois kyydistä. Kyseessä oli vasta kolmas bussimatkani – sekä ensimmäinen yöbussireissu ja ensimmäinen matka St. John’s Woodiin.

Mutaisen ikkunan – lumisateen jäljiltä rapa on roiskunut täällä ihan kiitettävästi – läpi oli vähän hankala seurata tienviittoja ja kadunnimikylttejä, mutta lopulta rupesi tulemaan vastaan tuttuja kadunnimiä, ja pystyin paikantamaan bussin olinpaikan tarpeeksi ajoissa. Niin paljon rakastamani maanalainen kun ei tosiaan enää kulkenut tuohon aikaan, eikä se ole muutenkaan ilta-aikaan maailman turvallisin kulkuväline, joten ihan hyvä saada harjoitusta iltabusseilla kulkemisessa.

(Ennätykseni ruuhkametroloukussa on muuten nykyään seitsemän. Eli mahduin St. John’s Woodin asemalla aamuruuhkan aikaan vasta seitsemänteen laiturille tulleeseen junaan. Täytyy sanoa, että kuudennen junan kohdalla alkoi otsasuoni jo vähän sykkiä. Myöhästyin töistä tuona aamuna 21 minuuttia.)

Lontoossa olisi vielä yksi nettituttu, jonka kanssa olemme suunnitelleet menevämme tuopille tai parille tässä joskus. Tätä Leticiaa en tunne kovinkaan hyvin vielä, mutta oli selvää heti alusta alkaen, kun hän tälle samalle metalliaiheiselle keskustelufoorumille liittyi, että meillä natsaa hyvin yhteen. Koitetaan kehittää tapaamista tässä lähiaikoina. : )

 
2 kommenttia

Kirjoittanut : 08/02/2009 Kategoria/t: Ihmiset

 

Avainsanat: , , , , , ,