RSS

Avainsana-arkisto: työnhaku

Lomanjälkeistä elämää — vuodatus

Viikko Maltalla on takana ja normaalielämä on ollut käynnissä puolitoista viikkoa. Työkiireiden vuoksi Maltan reissusta postaaminen on jäänyt toistaiseksi, mutta koetan korjata asian lähitulevaisuudessa.

Paluu Maltalta oli sekin kiireinen. Loman aikana järjestyi työhaastattelu Lontoon ytimessä sijaitsevaan firmaan, joka tuottaa mainontaa eri kielille. Työhaastattelu oli lomaltapaluupäivänä klo 17. Lento saapui puoliltapäivin Gatwickille, sieltä kiirehdin kotiin valmistautumaan haastatteluun. Ennen lomalle lähtöä tein pyynnöstä viimeisenä iltana haastattelua ennakoivan testin, jossa mitattiin muun muassa käännösten tarkastamiskykyä, erilaisten käännösten analysointikykyä ja tekstin luovaa tuottamista. Pakkaamisen viimeistely jäi lähtöaamuun ja kiirettä piti tuolloinkin.

Haastattelun järjestänyt rekrytointifirma halusi myös tavata minut henkilökohtaisesti tuntia ennen haastattelua, joten lounaan syömiseen ja haastatteluun valmistautumiseen jäi noin kaksi tuntia aikaa, kun oli jo riennettävä rekrytointifirmaan tapaamista varten. Sieltä puolestaan pikku kävelymatka itse työhaastatteluun viideksi. Arvioidun puolen tunnin sijasta haastattelussa vierähti tunti ja 20 minuuttia. Jääkaappi kotona oli tyhjä, joten kotiin piti palata ruokakaupan kautta. Olin kotona puoli kahdeksan maissa illalla, rättiväsyneenä. Herätys Maltalla oli ollut puoli neljältä aamulla Britannian aikaa, unta olin saanut kolmen ja puolen tunnin verran. Seuraavana aamuna töihin, ylitöitä, seuraavana päivänä (perjantaina) ei aikaa syödä lounasta ja töistä lähdin puoli kahdeksalta illalla. Noiden kolmen päivän aikana viikon loma oli jo tehokkaasti pois pyyhitty.

Positiivista oli se, että minua haastatellut firma piti minusta, ja itse olin tyytyväinen erityisesti siihen, että palkka siellä olisi yli 500 euroa kuussa enemmän kuin nykyisessä työpaikassani. Tulimme kuitenkin haastattelijoiden kanssa yhteisesti siihen tulokseen, että asiakasyritys, joka heillä oli mielessään tähän työtehtävään, ei olisi minulle sopiva (pääasiakkaani olisi ollut maailman suurin lääkefirma). He kuitenkin pitivät minusta sen verran, että halusivat tutkia, josko he voisivat tarjota minulle joitakin muita asiakkaita, ja tätä silmällä pitäen minut on kutsuttu toiseen haastatteluun ensi viikolla. Tuolloin on tarkoituksena on puhua siitä, löytyykö yrityksestä lopulta minulle sopivaa roolia. Maanantaina on siis yritettävä järjestää töistä vapaata haastattelua varten. Saa nähdä miten käy.

Tällä viikolla töissä nousi sapen maku suuhun useaan kertaan, ja olin vankasti sitä mieltä, että uuden työpaikan etsiminen on paras ratkaisu. Lomanjälkeiseen puoleentoista viikkoon mahtui useampi päivä, jolloin en ole ehtinyt syömään lounasta lainkaan. Tämän viikon perjantaina söin lounaani kymmeneltä illalla kun kotiuduin (tosin lähdin töistä jo puoli seitsemän maissa, kävimme avautumassa ruotsalaisen työkaverini kanssa toisillemme työasioista tuopin ääressä ennen kotiin menoa).

Keskiviikkona olin tilanteessa, jossa kaikkien projektieni loppuun saattaminen määräaikaan mennessä ei kerta kaikkiaan ollut fyysisesti mahdollista. Silloin sain onneksi parilta työkaverilta vetoapua. Torstaina lähin esimieheni sanoi minulle, että valitettavasti työkavereilta on turha pyytää apua enää tällä viikolla, sillä kaikilla on kiire (jostain syystä molemmat lähimmät esimieheni itse pääsevät kyllä lähtemään normaaliin aikaan töistä, kun puolet projektipäälliköistä taas jäävät istumaan toimistolle iltamyöhään lähes joka ilta).

Kun töissä on tarpeeksi kiire, on erikoista huomata, miten oma olo muuttuu. Sitä ikään kuin siirtyy tilaan, jossa kaikki muu katoaa ympäriltä. Nälkä ja vessahätä unohtuvat, ja joskus olen havahtunut kolmen maissa päänsärkyyn ja tajunnut, etten ole juonut pisaraakaan vettä koko päivänä, vaikka lasi on ollut täysinäisenä vieressä koko päivän. Voisin kuvitella, että tuo tila muistuttaa etäisesti tilaa, jonka äärimmäisissä olosuhteissa toimimaan pystyvät ihmiset ovat raportoineet kokeneensa. (Tietenkin olosuhteet omalla kohdallani, työpaikalla tietokoneen ääressä istuessa, ovat huomattavasti helpommat, joten vertaus ontuu raskaasti siinä suhteessa.) Esimerkiksi lentokoneiden maahansyöksyistä selvinneet ovat kertoneet eräänlaisesta ”putkinäöstä”, jossa selviytymisen kannalta epäolennaiset seikat ikään kuin suodattuvat pois huomiokentästä. Ihminen keskittyy selviämisen kannalta tärkeisiin seikkoihin, jotka kirkastuvat mielessä ja ohjaavat henkilön tekemään selviämisen kannalta oikeita valintoja.

Torstaina lähin esimieheni totesi minulle ja parille muulle huoneessa olijalle, että ”meillä ei ole tarpeeksi työntekijöitä” (purin kieltäni, etten sanoisi tilanteen olleen tämän jo vuoden päivät). Tällä viikolla tilanne kuitenkin eskaloitui siinä määrin, että myyntiosaston ihmisiä oli esimiesten toimesta kehotettu antamaan projekteille niin pitkiä suoritusaikoja kuin asiakkaat vain sallivat, sillä meillä ei ole aikaa saattaa projekteja normaalissa ajassa päätökseen ja pistää uusia sisään tulevia projekteja samalla alulle.

Tänä viikonloppuna jouduin tekemään töitä ensimmäistä kertaa myös viikonloppuna. Minun ei onnekseni tarvinnut lähteä toimistolle, vaan pystyin loggautumaan työsähköpostiini kotoa ja tekemään töitä etänä. Lauantaina iltapäivällä minun oli tarkastettava ja lähetettävä tšekinkielinen tiedosto asiakkaalle ja urdunkielinen pieni käännös myös. Tänä aamuna oli arabiankielisen käännöksen deadline kello 09:00. Kääntäjä oli myöhässä (ja tämä oli viimeinen kerta, kun hänen palvelujaan käytän — ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän myöhästyy käännöksensä kanssa), joten jouduin patistella häntä sähköpostitse ja yritin myös soittaa tuloksetta Egyptiin saadakseni hänet kiinni. (Firma oli sentään luvannut maksaa puhelinlaskuni, jos joudun soittaa omasta puhelimestani kansainvälisiä puheluja.) Nyt kun kello on 12 sunnunaina päivällä, työasiat on viimein hoidettu tälle viikolle. Toivottavasti oli viimeinen kerta kun teen palkatonta ylityötä myös viikonloppuisin.

Viimeisestä yhdeksästä firmaan palkatusta ihmisestä viisi joko lähti tai lähetettiin pellolle kolmen kuukauden koeajan aikana. Kolme tai neljä (neljännestä en ole varma) lähti omasta aloitteesta — huomasivat kai millaiseen stressisoppaan olivat lusikkansa pistäneet. Neljän jäljelle jääneen koeaika on edelleen käynnissä, ja ruotsalainen työkaverini sanoi pelkäävänsä, että yksi heistä saattaa sanoutua irti, sillä hänen työtaakkansa on hyvin raskas, varsinkin juuri aloittaneelle. Tällä viikolla firmaan palkattiin kolme tai neljä uutta työntekijää, joista kaksi aloittaa ensi viikolla. Saa nähdä miten heidän kanssaan käy. Kun työntekijät vaihtuvat niin tiuhaan tahtiin, luulisi johdonkin pikku hiljaa havahtuvan siihen, että jotakin on vialla.

Henkisesti olenkin jo jättänyt nykyisen työpaikkani. Nyt odottelen vain sitä, että se uusi työpaikka löytyy, toivottavasti tämän kesän aikana. Ainoat asiat, joita kenties tulee vähän ikävä, ovat:

1) työpaikkani muut projektipäälliköt, myyntipuolen ja palkanmaksun ihmiset: kaikki hienoja, ahkeria ihmisiä
2) pääasiakkaani, Britannian toiseksi suurin markkinatutkimusfirma, jonka projekteista nautin, ja heidän edustajiensa kanssa on mukava tehdä töitä (yksi heistä kuulostaa puhelimessa myös kovin komealta mieheltä, joten mikäs siinä hänen kanssaan asioidessa! :razz:).

Pitkiä päiviä, pientä palkkaa ja keskijohdon puutteellista kykyä tukea alaisiaan en jää kaipaamaan.

Pieni osa minusta on myös salaisesti vahingoniloinen siitä, että tiedän mistä firma itsensä löytää kun työpaikastani lähden. Olen vastuussa kaikista firman ääniprojekteista (muun muassa näkövammaisille nauhoitettavista uutiskirjeistä ja muista dokumenteista) ja heidän on koulutettava uusi henkilö hoitamaan audioprojekteja. Pääasiakkaani työllistää yhden ihmisen ja heidän projektinsa ovat usein vaativia ja aikaa vieviä. Kyseinen asiakas on tyytyväinen tapaani hoitaa asiat ja suhteemme on hyvä. Olen myös ollut kontaktihenkilömme asiakkaan suuntaan jo kohta vuoden ja tiedän mitä he haluavat — asiakaskontakti on rakennettava uudelleen seuraajani toimesta. Kolmanneksi, erään suuren (liikevaihto reilusti yli 10 miljardia euroa) kansainvälisen kiinteistökehitys- ja rakennuskonsernin suomalaishaara haluaa tehdä bisnestä firmamme suomea puhuvan projektipäällikön kanssa. He allekirjoittavat käännössopimuksen kanssamme kesän lopulla/alkusyksystä ja tuolloin firmassa on oltava suomenkielinen projektipäällikkö. Minä toivottavasti ehdin pois alta, mutta en kadehdi esimiesteni ahdinkoa siinä vaiheessa, kun heidän on etsittävä Lontoosta kykenevä suomea puhuva projektipäällikkö. Kuten viime viikkoisessa työhaastattelussa haastattelijani sanoi, se ei ole helppoa.

Vahingoniloni kasvaakin lähinnä siitä, että työnantajilleni valjennee vasta liian myöhään se, miten suuri arvo minulla yritykselle todellisuudessa on. Käytännössä paljon suurempi, kuin mitä palkkani antaisi ymmärtää.

Työpaikkaa vaihtaessa ollaan tietysti aina mahdollisessa ojasta allikkoon -tilanteessa. Menetän hienot työkaverit ja saan kenties huonot tilalle. Työmäärä saattaa olla yhtä raskas ja työaikaan yhtä huonosti mitoitettu kuin nykyisessäkin työpaikassa. Tai tilanne saattaa olla vieläkin pahempi. Yksi asia kuitenkin on varma: kun tästä työstä viimein lähden, palkkani nousee huomattavasti.

Jos nykyinen työpaikkani maksaisi työstäni sen 500 euroa enemmän kuussa, ei minulla olisi paljoakaan valittamista yleensä ottaen. Mutta kun tietää, että siivoojat tienaavat keskimäärin enemmän Suomessa kuin minä nykyisessä työssäni Lontoossa, joka on maailman 17. kallein kaupunki asua (Helsinki on sijalla 31), alkaa pikku hiljaa korpeamaan. Ja kun tietää, miten paljon alle Lontoon keskiarvon nykyinen palkkani tämänkaltaisesta työstä on, ei sekään helpota. Tietysti tilanne oli puolitoista vuotta sitten se, että minun oli otettava vastaan ensimmäinen työpaikka, joka minulle tarjoutui. Sen tein, ja siksi olen edelleen täällä, eikä minun tarvinnut palata Suomeen. Mutta johonkin se raja on vedettävä; minulla raja tuli viimein vastaan kuukausi sitten, ja päivitin ansioluetteloni ja latasin sen verkkoon työnantajien saataville.

Nyt vain kituutetaan niin kauan, että se kaivattu puhelinsoitto tulee: ”X haluaisi tarjota paikan sinulle. Oletko vielä kiinnostunut ottamaan sen vastaan?”.

Tästä on jo niin kauan aikaa...

Mainokset
 
1 kommentti

Kirjoittanut : 03/07/2011 Kategoria/t: Työ

 

Avainsanat: , , , , , , ,

Vuokrasopimus allekirjoitettu

Yksi neljästä näytöstä viime kuussa tuotti sittenkin tulosta, tosin hieman viiveellä. Onneksi näin, sillä tuon asunnonkatsastusurakointiviikon jälkeen työtahti on kiristynyt toimistolla taas niin, että olisi ollut hankalaa ehtiä asuntoja katsomaan viikolla.

Normaalisti asunnonhaku on täällä todella nopeatahtista Suomeen verrattuna — ainakin Keski-Suomen kokemukseeni verrattuna. Se on myös hankalaa siksi, että hakijoita on liikkeellä valtavasti. Tästä syystä en uskaltanut jättää asunnonhakua viime tinkaan, en myöskään siksi, että tiedän töitteni vievän joskus illat siinä määrin, että näyttöihin en ehdi. Oli siis käytännössä pelattava niin varman päälle kuin mahdollista ja oltava liikkeellä aikaisin vaikka se tietäisi sitä, että joudun maksaa päällekkäin vuokraa kahdesta asunnosta.

Siinä missä Suomessa oli ainakin omina asunnonhakuaikoinani normaalia hankkia uusi vuokrakämppä jopa 2–3 kuukautta ennen varsinaista muuttopäivää, Lontoossa asunnot tulevat vuokramarkkinoille myöhään ja poistuvat aikaisin. On yleistä, että asunnon vuokraaminen hoituu muutamassa päivässä: kysyntää on valtavasti, tarjonta on rajallinen. Ajoitus on hyvin tärkeää ja matkassa tarvitaan myös onnea.

Suomalaisesta näkökulmasta vuokrakämpän hankkiminen tapahtuu niin sanotusti viime tingassa. Täällä on hankala löytää huoneita, joiden vuokra-aika alkaisi kuukauden päästä. Kaksi viikkoa tuntuu olevan maksimi, normaalisti pyöritään noin viikossa. Eli vuokramarkkinoille on loppujen lopuksi aika turhaa lähteä paria kuukautta ennen suunniteltua muuttopäivää, sillä asuntoja niin pitkälle ei vielä olla pantu tarjolle. Tämä luo tietysti eräänlaisen paineen vuokralaiselle. Jos pankkitilillä ei ole rahaa maksaa esim. kuukautta päällekkäin kahdesta asunnosta, asunnonhaku on tehtävä hyvin lähellä muuttopäivää — ja kun näyttö kerran osuu kohdalle, harkinta-aikaa ei juuri ole.

Vuokranantajilla tilanne on tähän nähden erinomainen. Ilmoitus vain nettiin ja puhelin alkaa soida. Kun kävin katsomassa asuntoa, josta huoneen päädyin vuokraamaan, paikalla oli jo kaksi muuta kiinnostunutta. Yksi tuli sisään minuutteja minun jälkeeni, mutta kääntyi kuta kuinkin ovelta takaisin, kun huomasi paikalla kolme muuta asunnonhakijaa. Itsekin ajattelin, että tilanne on hankala; kolme ihmistä ilmaisevat vahvan kiinnostuksensa samalla hetkellä, mutta vain yksi saa huoneen. Kun asiasta ei kuulunut mitään seuraavana päivänä, oletin asunnon menneen toiselle naiselle, joka oli paikalla (kolmas kiinnostunut, saksalainen mies, oli mielestäni heikoilla: ei vielä vakituista työtä, toisekseen hän oli mies ja miesten asema vuokramarkkinoilla on sukupuolistereotypioihin perustuen usein naisten asemaa hankalampi). Toisin kuitenkin kävi.

Uusi asuntoni sijaitsee Shadwellissä, itä-Lontoossa. Ensimmäistä kertaa ikinä ilmansuuntaa merkitsevä postinumeron ensimmäinen osa on minulla E (east, itä), eikä N (north, pohjoinen) tai NW (north-west, luode). Varsinainen muutto tapahtuu ensi viikonloppuna, mutta olen vienyt jo suurimman osan tavaroistani uuteen kämppään. Ensimmäistä kertaa ikinä muutto on myös tapahtunut pikku hiljaa kertarykäisyn sijasta. Muutto on ollut kätevää hoitaa maanpäällisen overground-junan avulla, sillä uusi asuntoni sijaitsee kourallisen pysäkkejä Dalstonista etelään, eikä kävelymatka kummassakaan päässä ole turhan pitkä. Olen vienyt tavaroita uuteen asuntoon vähän kerrallaan, sen verran, mitä pystyy kantamaan tai matkalaukussa perässään vetämään.

Uudessa asunnossa on kolme makuuhuonetta, jossa yhdessä on slovakialais-bangladeshilainen pariskunta (kansallisuuksista en ole 100% varma, saattaa olla myös slovenialais-pakistanilainen pariskunta :razz:) ja toisessa tällä hetkellä uusiseelantilainen mies, joka tosin on ilmeisesti muuttamassa pois lähiaikoina. Huoneeni on hieman nykyistä kookkaampi ja vuokra hieman nykyistä matalampi, joten siinä mielessä hyvä asetelma. Työmatkoihin tosin tulee kulumaan enemmän rahaa kuukaudessa, sillä alan matkustaa bussin sijasta jälleen metrolla, koska bussilla työmatka venyisi noin tuntiin. Junalla pääsen ovelta ovelle noin 35–40 minuutissa.

Töistä puheen ollen, aion uuteen asuntoon kotiuduttuani pistää ansioluetteloni ajan tasalle ja ryhtyä etsimään niin sanotusti uusia haasteita, sillä uudenvuodenlupaukseni olla tekemättä ylitöitä tuntia enempää päivässä ei enää onnistu (vaikka firmaan on palkattu tänä vuonna jo kolme henkeä lisää). Viimeisen kolmen viikon aikana saa laskea yhden käden sormilla illat, jolloin olen ollut kotona ennen kahdeksaa/yhdeksää. Nyt menneenä torstaina tein henkilökohtaisen ylityöennätykseni: työt alkoivat aamulla yhdeksältä ja lähdin toimistolta klo 23:20, eli olin kotona viittä vaille kaksitoista yöllä. Lounastuntia en pitänyt tuonakaan päivänä, kuten en ole pitänyt viimeiseen noin puoleen vuoteen. Siihen nähden miten pieni palkkani on ja miten paljon energiatasoni, harrastukseni ja sosiaalinen elämäni kärsivät jatkuvasta ylitöiden tekemisestä, ei ihan taida olla sen arvoista.

Italialainen miespuolinen kollegani, joka aloitti firmassa joitakin kuukausia ennen minua, sai tarpeekseen vuoden vaihteessa ja alkoi etsiä uutta työpaikkaa. Osasyy tähän oli se, että hän sai vuodenvaihteessa varoituksen koska ei ollut tehnyt ylitöitä hetkeen — tämä kun vaikutti negatiivisesti hänen projektiensa onnistumiseen. Asenne kertoo johdon suhtautumisesta työntekijöihin: sen sijaan, että keskusteltaisiin siitä, miten työmäärää saataisiin tasoitettua, annetaan varoitus ”liian löysästä asenteesta”. Viime viikolla kollegani sanoutui viimein irti ja hänen viimeinen työpäivänsä on toukokuun alussa. Firma aloittaa etsinnät hänen korvaamisekseen, mutta saavat aikamoisen henkilön palkata hänen tilalleen, jos meinaavat saada kollegani hoitaman työmäärän yhdellä ihmisellä tasattua. Kollegani on yksi meistä muutamasta, jotka istuvat iltamyöhään toimistolla lähes joka ilta. Jos minulta kysytään, tarvitaan hänen tilalleen puolitoista työntekijää kantamaan sama työmäärä. Toivon vain, että puolen vuoden sisään olisin itse samassa tilanteessa ja aloittamassa uutta työtä. Saa nähdä. Jostain pitäisi vain löytää tässä ylitöiden tuiskeessa se energia, jolla hakea aktiivisesti uutta työpaikkaa…

Loman tarve on kaiken kaikkiaan kova. Onneksi ensi viikonloppu on pitkä pääsiäisen vuoksi ja sitä seuraava myös, kuninkaallisten häiden vuoksi. Sitä seuraava perjantai on vapaa minulla sekin, sillä yliopistoaikainen ystäväni Jyväskylästä on tulossa miehensä kanssa Lontooseen ja pääsen viettämään päivän heidän kanssaan toukokuun alussa. Kaikki lomapäivät ovat kullanarvoisia. Näin ylipitkän työpäivän jälkeen torstaiyönä unta, että olin veljeni kanssa Maltalla. Kesäkuun puoliväli ja lomamatka ei voi tulla eteen liian nopeasti.

 
4 kommenttia

Kirjoittanut : 17/04/2011 Kategoria/t: Arki, Kaupunki

 

Avainsanat: , , , , , ,

Työnhakua, osa 2

Kävin viime viikolla työhaastattelussa, mutta ei napannut. Sain kuulla tänä aamuna, että työpaikka meni toiseen osoitteeseen. Harmi sinänsä, sillä työpaikka olisi ollut kiinnostava: projektipäällikkö käännösfirmassa. Iloista tuossa oli kuitenkin se, että sentään pääsin haastatteluun. Ne kun ovat kiven alla nekin. Nyt olen tuolta osin yhtä kokemusta rikkaampi!

Kirjaudun eilen työnhakijaksi paikallisessa työvoimatoimistossa. Tai itse asiassa kirjautuminen tapahtui netin välityksellä. Tänä aamuna prosessi lähti käyntiin puolen tunnin puhelinhaastattelulla, jossa määriteltiin mm. maahantuloni (milloin, miksi?), asumiseni, elämäntilanteeni ja aiempi työkokemukseni. Puhelun yhteydessä minulle varattiin aika henkilökohtaiselle tapaamiselle työvoimatoimistossa. Siellä kävin tänään aamupäivällä. Kahta tuntia ja kolmea virkailijaa myöhemmi paperini lähtevät nyt Glasgow’hun Skotlantiin, jossa tehdään päätös siitä, saanko tukirahaa Britanniasta vai en.

Suomessakin olen saanut ilon olla työttömänä työnhakijana. Suomalaiseen käytäntöön verrattuna tuntuu siltä, että työnhakijaa pidetään täällä paljon lähempänä työvoimatoimiston palveluja ja samalla paremmin sen valvovan silmän alla. Suomessa hakeutuessani työttömäksi työvoimatoimistossa sanottiin, että tule viiden kuukauden päästä uudestaan, jos töitä ei ole löytynyt. Täällä työnhakija on velvoitettu käymään henkilökohtaisissa tapaamisissa joka toinen viikko. Samoin työnhakijalle annetaan minimivaatimukset siitä, montako hakemusta viikossa on lähetettävä, monelleko työnantajalle on soitettava työn perässä ja mistä kaikkialta työpaikkoja on aktiivisesti haettava. Minun on lähetettävä vähintään viisi hakemusta viikossa ja soitettava vähintään kahdelle työnantajalle. Työvoimatoimiston nettipalvelua on käytettävä vähintään kerran viikossa. Mikäli en tee vaadittuja toimenpiteitä, minulle ei makseta työttömyystukea.

Tosin vielä ei ole varmaa, maksetaanko sitä ensinkään, mutta aktiivisuusvaatimuksia on silti noudatettava alusta lähtien. Päätös tuen saamisesta tulee parin viikon sisällä.

Tämä on niin kutsuttu ”vaihe 1”. Kuuden työttömyysviikon päästä siirryn ”vaiheeseen 2”, jossa tilanteeni arvioidaan uudelleen ja työvoimatoimisto määrittelee muita mahdollisia tukitoimenpiteitä, joita saatan tarvita. ”Vaihe 3” on pitkäaikaistyöttömien vaihe, siihen minun toivon mukaan ei tarvitse joutua. Virkailija oli sen verran optimistinen työnsaamisen suhteen ettei edes kuvaillut, mitä ”vaihe 3” tarkoittaa.

Mikäli saan tukea, se koostuu asumistuesta (jonka määrää en tiedä — epäluotettavista lähteistä olen kuullut, että se voisi kattaa koko vuokran) ja itse työttömyystuesta, joka on noin 70 euroa viikossa. Eli parhaassa tapauksessa maksan tuilla vuokrani ja ruokani ja vähän jää myös muuhun elämään.

Minulla on oikeus pitää vuodessa kaksi viikkoa lomaa työnhausta, Britannian sisällä. Näin ollen minun on ”karattava” joululomalle Suomeen, enkä voi siellä kauempaa kuin kaksi viikkoa olla, sillä en saa jäädä pois tapaamisesta työvoimatoimistossa. Suomessa ollessa hakemuksia on lähetettävä normaaliin tapaan. Niinpä varasin paluulennon takaksin Lontooseen aiemmin tänään. Kun alun perin tarkoitukseni oli olla Suomessa kenties noin kolme viikkoa, palaan nyt Englantiin jo ennen uutta vuotta; minun kun on oltava paikalla työkkäritapaamisessa uuden vuoden aattona.

Koetan siis pitää lipun korkealla ja työhakemusliikenteen kuumana. Eiköhän jossain vaiheessa tärppää!

Parempi olisi. 😛

 
2 kommenttia

Kirjoittanut : 26/11/2009 Kategoria/t: Arki

 

Avainsanat: , , , , ,

Arkirutiineja ja loman paikka

Taas on aikaa vierähtänyt edellisestä postauksesta. Tätä nykyä ei hirveästi kertomisen aiheita ole, arkirutiineja kummempaa kun ei juuri tapahdu. Joten tässä seuraa peruspäivitys, jolla on mittaa sen edestä, että päivityksiä tulee nykyään harvemmin. 😛

Päivät menevät viikolla työhakemusten parissa. Entinen työpaikkani tarjosi minulle mahdollisuutta käyttää toimistoani (joka muuten olisi tyhjillään) jatkossakin, joten matkaan bussilla ”töihin” neljänä päivänä viikossa, istun toimistossani koneella sen 8–9 tuntia ja kartoitan avoimia työpaikkoja useammalta rekrytointisivustolta. Huonona päivänä hakemuksia lähtee yksi, hyvänä päivänä neljä. Tänään lähti neljä. Viikkotavoitteeni on 10–12 hakemusta; tämän viikon osalta kuusi hakemusta on jo lähetetty. Se, joka minulle sanoi joskus, että työnhaku on kokopäivätyötä, oli ihan oikeassa.

Jos viikonloppuja ei lasketa, olen nyt ollut työttömänä kahdeksan päivää. Tuntuu, kuin olisin ollut sitä jo kuukauden. Joulukuu lähestyy ja samalla varaamani joululento Suomeen (18.12.). Jos en ole saanut siihen mennessä töitä, joudun suurella todennäköisyydellä jäämään Suomeen vähintään kuukaudeksi (jotta voisin tulla tänne takaisin työnhakuun suomalaisella työttömyystuella kolmeksi kuukaudeksi). Mikä puolestaan tarkoittaisi hyvin suurella todennäköisyydellä sitä, että joutuisin muuttamaan Lontoossa muualle, sillä vuokranantajani toivoo pidempää vuokrasuhdetta ja sitä, että vuokrakausien vaihteet sijoittuisivat kesään ja vuodenvaihteeseen. Viimeinen vaihtoehto on Suomeen jääminen. Mikä tarkoittaa sitä, että joutuisin muuttaa Suomen sisällä joka tapauksessa, jos töitä meinaan saada. Todennäköisesti Helsinkiin. Ja Lontoon jälkeen pikkuinen peräkylä, jota Helsingiksi kutsutaan, ei totta puhuen kiinnosta pätkääkään. Eli lopputulos on se, että toivon palaavani Lontooseen joka tapauksessa. Kyse on vain siitä, kuinka pian.

Itse en ole pitänyt lukua hakemuksista, joita olen lähettänyt. Kyllä ne tallessa tässä koneella ovat, mutta en välttämättä haluakaan tarkkaa lukumäärää tietää. Yksi brittiystävistäni kertoi työttömänä ollessaan lähettäneensä 12 päivän aikana yli 40 hakemusta. En tajua, miten hän siihen pystyi. Tosin jotkut hakemukset ovat simppelimpiä, mutta toisiin saatekirjettä vääntäessä saattaa vierähtää se kaksi tuntia helpostikin, varsinkin, jos joutuu muokata ansioluetteloakin uuteen uskoon. Vapaa-aikaakin olisi hyvä olla ja lomapäivä tai pari pitäisi pitää välillä. Vähemmän lohdullista tuossa ystäväni tapauksessa on se, että hän ei kuullut pihaustakaan yhdestäkään noista yli neljästäkymmenestä työpaikasta. Nykyisen työpaikkansa hän löysi lopulta suhteilla: hänen kaverinsa tiesi avoimesta työpaikasta firmassaan ja vinkkasi siellä, että tätä tyyppiä muuten kannattaisi haastatella.

Minulla 40 hakemuksen raja ei vielä ole mennyt rikki, tosin en tiedä kuinka pitkä matka tuohon rajapyykkiin on. Ei kovinkaan pitkä, luulen. Muistan lukeneeni jollain suomalaisella keskustelupalstalla, että joku oli lähettänyt 98 hakemusta, eikä ollut saanut yhtään haastattelukutsua.

Minulla on sentään yksi haastattelu takana. En koskaan kuullut työnantajasta mitään takaisinpäin, enkä soittanut itsekään heille, sillä en oikeasti ollut kiinnostunut työpaikasta — lähes neljä tuntia päivässä työmatkoihin ja epäkiinnostava rahapelitoimiala, ei kiitos. (Eräästä viime viikolla hakemastani työpaikasta kuului seuraavaa: työnantajan mielestä minua ei voida harkita pestiin, sillä asun liian kaukana työpaikasta. Työmatka olisi minulla tuonne ollut 20 minuuttia junalla. Ei mikään matka Lontoossa! Viimeiset kuukaudet, sen jälkeen kun siirryin metrolakon jälkeen maanalaisen käyttäjästä bussien käyttäjäksi leppoisuussyistä, olen istunut bussissa töihin 45 minuuttia.)

Mutta niin, en siis sentään ihan noin säälittävä ole kuin tuo keskustelupalstan 98 hakemuksen tapaus. Tosin toivottaisin kyllä haastattelun tai pari tervetulleeksi taas tässä lähitulevaisuudessa. Saisi välillä edes jotain onnistumisen kokemusta. Jos ei tässä parin viikon sisään ala kuulua mitään, marssin paikalliseen työvoimatoimistoon ja pyydän heiltä vinkkejä ja kenties apua ansioluetteloni hiomiseen. Mistä sen tietää, vaikka olen ihan hakoteillä tämän vieraassa maassa työn hakemiseni kanssa.

Nyt kun työpaikkani ei enää maksa kuukausimatkalippua, olen vähentänyt kaupungilla liikkumista runsaasti. Metroa en käytä enää juuri ollenkaan sen kalleuden takia ja pyrin kävelemään mahdollisimman paljon. Viime torstaina pidin kuitenkin ”vapaapäivän” ja ostin päivän matkustuslipun, jolla reissasinkin sitten ympäri kaupunkia asioita hoitamassa. Kaikki kun alkoi olla loppu aina vanupuikoista kasvovoiteeseen ja hammastahnasta sukkahousuihin.

Busseissa kertalippu on vain punnan, joten bussilla körryytänkin aina toimistolle. (Voisin toki kävelläkin sinne, jos olisin masokisti. Pääsisin toimistolle noin tunnissa ja vartissa, mutta en viitsi raahata tietokonettani sinne käsipelillä, joten valitsen bussin mukavuussyistä.) Tosin enää en tee sitä, mitä aiemmin tein harva se päivä: otin töitten jälkeen bussin Oxford Streetille, kävin siellä ruokakaupassa ja otin toisen bussin kotiovelle. Nyt säästän sen punnan kun kävelen ruokakauppaan kodin päässä ja menen koko matkan sillä yhdellä ja samalla bussilla, joka jättää minut 10 minuutin kävelymatkan päähän kotoa. Tosin se ruokakauppa on väärällä puolella kotia: joutuu ensin kävelemään kodin ohi ja vielä toiset 10 minuuttia kaupalle, himputti vieköön. 😛 Parina sunnuntaina olen tosin kävellyt iltapäivällä lempikapakkaani kirjan kanssa, istunut siellä yhden tuopin verran lukemassa (noin 2–3 tuntia) ja ottanut bussin takaisin kotiin. Kävelymatka baariin 1h 15min, bussimatka kotiin noin 35 minuuttia. Tuo on ollut viikon kohokohtia. 😆

Viikonloppuisin olen lähinnä kotosalla, pesen pyykkiä, siivoilen ja totta kai pelailen tietokoneella (tällä hetkellä työn alla on taktinen roolipeli Fallout Tactics: Brotherhood of Steel). Luen myös entistä enemmän kirjoja. Tätä nykyä Neil Gaimanin Smoke and Mirrors -novellikokoelma on viimeistä novellia vaille luettu. Lukujonossa ovat:

  • John Steinbeckin To a God Unknown vuodelta 1933 (sain sen lahjaksi kaverilta, joka yöpyi kesällä luonani)
  • John Cornwellin kartoitus saksalaisista tiedemiehistä ja natsien tutkimusprojekteista ensimmäisestä maailmansodasta Kolmannen valtakunnan tuhoon, Hitler’s Scientists. Science, War and the Devil’s Pact (2003)
  • Richard Powersin romaani The Echo Maker (2006), jota joku suositteli eräällä keskustelufoorumilla. Se kertoo miehestä, joka saa auto-onnettomuudessa pahan aivovamman. Mies uskoo häntä hoitavan naisen vain näyttävän, kuulostavan ja käyttäytyvän kuin siskonsa, mutta olevan kaksoisolento. Lopulta miehen käsitys myös omasta identiteetistä alkaa hämärtyä.
  • Lionel Shriverin We Need to Talk about Kevin (2005), jonka ostin käytettynä entisen työkaverini puhuttua siitä. Kirja kuulemma muutti hänen käsitystään siitä, mitä kirjallisuus voi olla. Kirja pakottaa puhumaan itsestään ja se sai ainakin entisen työkaverini itkemään valtoimenaan. Romaanissa äiti ruotii mahdollisia syitä siihen, miksi hänen pojastaan tuli koulusurmaaja.
  • Koraanin lukeminen on minulla kesken myös. Sain ilmaiskappaleen Lontoon kirjamessuilla loppukeväästä. Olen menossa vasta toisessa kirjassa ja lukeminen on aika hidasta, sanakirjaa kun joutuu aina välillä konsultoida. Ja jos tekstistä meinaa jotain myös irti saada, niin täytyy lukea ajatuksen kanssa. (Kielikorvani ei muuten sano, kuuluuko sen olla ”joutuu konsultoida” vai ”joutuu konsultoimaan”. Valitsin yllä olevaan lauseeseen sanamuodon täysin summamutikassa.)

Tuossa on siis lukemista vähäksi aikaa. Olenkin kiitettävästi pysytellyt poissa kirjakaupoista tänä vuonna. Australiassa asustaessani lähetin paketissa kirjoja Suomeen, kun niitä kummasti kertyi siellä ollessa. Ensimmäiset kuukaudet Lontoossa vältin tietoisesti kirjakauppoihin astumista. Nyt olen hieman hellittänyt siinä vakaumuksessani, tosin nettikirjakaupat kiinnostavat enemmän. Niistä kun saa kirjoja käytettyinä ja huokeaan hintaan. Vaikka ei täällä peruskaupoissakaan kirjoilla turhan korkeita hintoja ole. Perusromaanit ja novellikokoelmat irtoavat noin 8–9 eurolla ja kirjakaupoissa on paljon alennuksia ja esim. kolme kahden hinnalla -tarjouksia.

Mistä tulikin mieleeni, että en voi käsittää sitä, että suomalaiset eivät nouse barrikadeille kirjojen korkeiden hintojen vuoksi. Briteille kelpaavat hyvin pehmeäkantiset pokkarit, miksi Suomessa myydään kovakantisia kirjoja 25–30 euron hintaan? Miksi kirja on Suomessa lähempänä luksustuotetta kuin käyttötavaraa? Eikö asialle voisi tehdä jotain? Joku? Joskus?

Otsikossa mainittu loman paikka tulee muuten nyt viikonloppuna. Kesälomani oli kokonaista seitsemän päivää, joten päätimme erään brittikaverini kanssa lähteä pikareissuun. Otimme äkkilähdön ja tempaisemme Prahaan muutamaksi päiväksi lauantaina. Kaverin nimeä en kerro, koska äiti rupeaa taas mielessään liioittelemaan ja kuvittelemaan kaikenlaista. 😛

 
1 kommentti

Kirjoittanut : 06/10/2009 Kategoria/t: Arki

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , ,

Työnhakijoita liikkeellä

Lontoossa muutkin kuin minä hakevat töitä. Sain aiemmin sähköpostin, jossa kiitettiin mielenkiinnosta ja pahoiteltiin, että en päässyt haastatteluun saakka hakemukseni kanssa. Hakijoita tuohon työpaikkaan oli kuulemma yli 500. Jyväskylässä ennätykseni oli yhden hakemani työpaikan kohdalla 112 hakijaa.

Mutta täytyy sanoa, että ei ole helppo homma niilläkään, jotka hakemuksia käsittelevät.

Perinteisesti Lontooseen lama iskee kovaa, mutta kaupunki myös elpyy muuta maata nopeammin. Tällä hetkellä koko Britannian työttömyysprosentti on samaa luokkaa kuin Suomen, mutta Lontoossa on tuhansia työpaikkoja auki, joten valinnanvaraa on. Kovasta kilpailusta huolimatta parempi täällä on olla työnhakijana kuin Suomessa tämänhetkisellä kotipakkakunnallani, jossa vaihtoehdot ovat käytännössä vähissä.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 09/09/2009 Kategoria/t: Arki

 

Avainsanat:

Piuhan päässä jälleen

Nyt on ”uusi” kone kotona ja netin päässä ollaan taas. Ostin kaveriltani käytetyn läppärin — tässä elämäntilanteessa ihan kiva, että säästin useamman sadan punnan verran rahaa. Kuten tuossa edellisessä postauksessani mainitsin, työsopimukseni tulee päätökseensä nyt kuun puolivälissä, joten työttömyys häämöttää horisontissa, jälleen kerran. (Näitä taide- ja kulttuurialan ihmisenä olemisen ihanuuksia.) Onneksi meikäläisellä on järkeä sen verran päässä, että tilillä on säästöjä. Ei tule ihan heti raha-ongelmia.

Työnhaku on ollut käynnissä tosimielellä pari viikkoa ja tähän mennessä saldo on yksi työhaastattelu. Paremmin siis menee työnhaku täällä kuin Suomessa aikoinaan. Hakemuksia on lähtenyt ulos kenties noin tusinan verran, joten ihan kohtuullisella prosentilla on haastattelu irronnut.

Mutta työhaastattelu siis; se oli tänä aamuna. Pähkäilin tuossa alkuviikosta yhden illan, että mitäköhän ihmettä sitä pyytäisi palkaksi. Hirveän halvalla kun ei työpanostaan haluaisi olla myymässä, mutta toisaalta ei pidä itseään hinnoitella ylikään. Eikä missään nimessä saa antaa huonoa kuvaa itsestään pyytämällä ihan mitä sattuu. Hankala tilanne oli se, kaikin puolin. Epäilin, että tämänhetkisestä palkasta joutunee hieman tinkimään, sillä kyseisen alan työkokemusta minulla ei ennestään ole. Ja siinä olinkin oikeassa; olin myös loppujen lopuksi arvioinut palkan yläkanttiin, minulle tarjottiin haastattelun tuiskeessa noin kolme tuhatta puntaa vähemmän vuodessa kuin olin ajatellut. Mutta siltikin palkka olisi ihan kohtuullinen.

Työpaikka itsessään ei ole unelmahommaani, mutta sentään koulutusta vastaavaa työtä. Olen itse asiassa tähän mennessä hakenut ainoastaan koulutustani vastaavaa työtä, mutta jos ei ala töitä irtoamaan, täytyy ryhtyä hakemaan ns. ”maahanmuuttajatöitä”, siivousta tai muuta vastaavaa. Toivottavasti siihen ei sentään tarvitse mennä. Mutta jos vaihtoehtona on Suomeen työttömäksi palaaminen, niin siinä tapauksessa siivoan mieluummin Lontoossa samalla kun haen oman alan töitä.

Työhaastattelu oli firman tiloissa kaukana keskustan ulkopuolella. Sijainti onkin ensimmäinen — ja se pisin — miinus tämän työpaikan kohdalla. Työmatkani metrolla olisi tunnin mittainen, plus siihen kävelyt sekä kodin päässä (noin 7 min) että työn päässä (noin 30 min). Eli käytännössä työmatka venyisi junaodotteluineen noin kahteen tuntiin. Haluanko kuluttaa yhteensä neljä tuntia päivässä työmatkoihin? Lähteä aamulla kotoa seitsemältä ja olla illalla seitsemältä kotona? (Työhaastattelussa haastattelija sanoi iloisena, että ”työpäivät eivät ole pitkiä, vain yhdeksästä viiteen” — eli käytännössä normaali kahdeksan tunnin päivä. Plus ne työmatkat.) Aamuisin tulisi herätä kuudelta ja illalla jäisi ruhtinaalliset kolme tuntia omaa aikaa ennen kuin taas olisi mentävä nukkumaan. Ei kovin houkuttelevaa.

Firma, josta siis hain teknisen kirjoittajan paikkaa, sijatsee lähellä Heathrown lentokenttää, Hounslowssa. Alue itsessään oli aika kötyinen ”lentokenttälähiö”. Peruspalvelut kadun varrella, mutta muuten ympärillä oli asuinrakennuksia, huoltoasemia, varastorakennuksia, rekkaliikennettä runsaasti jne. Ja lyhyin väliajoin matalalla yli lentäviä matkustajalentokoneita, jotka laskeutuivat Heathrowlle. Ja siellä kaiken tuon keskellä sijaitsi kansainvälinen firma, jonka liikevaihto on noin kahdeksan miljardia euroa ja joka tuottaa Britannialle 39,000,000 euron verotulot vuosittain. Siellä se oli, rekkojen lastauslaitureiden seassa, toinen firman Euroopan konttoreista, pienessä, kaksikerroksisessa tiilitalossa.

Menin siis haastatteluun jo valmiiksi skeptisenä, en ollut täysin varma siitä, että todella haluan tämän työn. Toisaalta menin sinne mielelläni: ainakin siitä jäisi käteen haastattelukokemusta. Jos nimittäin vastaan joskus tulee mahdollisuus siihen unelmatyöpaikan haastatteluun, niin ei tarvitse sinne sentään mennä kylmiltään.

Haastattelu sinänsä meni ihan mukavasti, mutta minulle jäi siitä samanlainen tunne kuin tämän nykyisen työpaikkani haastattelusta: olin epämääräinen, en antanut tarpeeksi konkreettisia esimerkkejä. Sinänsä olen ihan tyytyväinen, ei se ainakaan huonosti mennyt. Mutta en pistä pahakseni, vaikka en tätä työpaikkaa saisikaan. Vaikka tosin työn varjolla voisi päästä aina välillä työmatkalle Wieniin, firman toiseen Euroopan toimipisteeseen. En kuitenkaan välittäisi käydä töissä noin kaukana keskustasta. Työkaverini ehdotti muuttamista lähemmäs työpaikkaa, mikäli paikkaa tarjottaisiin, mutta en todellakaan halua vierottua Lontoon keskustasta. Mökkiytyisin hengiltä, jos joutuisin muuttamaan korpeen (Hounslown nimen alkuperäksi on itse asiassa ehdotettu muinaisenglannin sanaa ’honeslaw’, ”metsästyskelpoinen maa-alue”). Mikään ei nimittäin ole sen ihanampaa, kuin että Lontoon ydin on kävelymatkan päässä kotoa.

◊     ◊     ◊     ◊     ◊

Kello löi juuri kolme ja sain puhelun Hewlett-Packardilta. He olivat nähneet ansioluetteloni rekrytointisivustolla ja kyselivät, hainko vielä töitä. Sanoin hakevani, ja kysyin minkälaisesta työpaikasta olisi kyse. Siinä vaiheessa rouva Brown totesi, että heti aluksi hänen on kerrottava, että työpaikka on Newcastlessa. Hän kysyi, olisinko valmis muuttamaan pohjois-Englantiin. Vastasin pitkän pätkän mietittyäni, että en. Rouva Brown sanoi epäilleensäkin sitä, mutta ajatteli joka tapauksessa soittaa ja kysyä.

Vaikka tuosta mahdollisuudesta ei tullutkaan mitään, on hienoa kuulla, että yritykset seuraavat rekrytointisivuja. Sanoin samaa rouva Brownille, joka hymyili: ”voi, me pidämme aina silmämme auki”.

◊     ◊     ◊     ◊     ◊

Mutta nyt tämä lähtee ihanaista työkaveria tapaamaan keskustaan. Menemme syömään ja parille oluselle ja sen jälkeen katsomaan Nunnia ja konnia -musikaalin. Mukava perjantai-ilta tulossa!

 
3 kommenttia

Kirjoittanut : 04/09/2009 Kategoria/t: Arki

 

Avainsanat: , , ,