RSS

Avainsana-arkisto: X-Men

Elokuva-adaptaatiosta — Osa III: Pinnan alla — Essee 13: Millainen on hyvä adaptaatio?

________________________________

KUUSITOISTA PIENTÄ ESSEETÄ
ELOKUVA-ADAPTAATIOSTA
________________________________

Osa III: Pinnan alla

Essee 11:      Taru sormusten herrasta ja Akilleen kantapää
Essee 12:       Adaptaation suunta kohti katsojaa
Essee 13:      Millainen on hyvä adaptaatio?
Essee 14:       Kohti uudenlaista adaptaatiokäsitystä
Essee 15:       Elokuva on elokuva, kirja on kirja
Essee 16:       Adaptaation tulevaisuus

________________________________

Tuottaja istuu miltei irstaassa haara-asennossa pöytänsä kulmalla. Adaptoija on lyyhistynyt tuoliin, joka on liian kova ja muhkurainen.

”Kirja on automaattisesti parempi ja monipuolisempi–”

Adaptoijan silmät painuvat kiinni. Tämän hän on kuullut ennenkin.

”–kulttuurisesti arvokkaampi–”

Adaptoija olettaa, että seuraavaksi tulee väite, joka liittyy jotenkin älyn käyttämiseen.

”–vastaanottajalle älyllisesti haastavampi, sielua riipaisevampi–”

Adaptoija huokaa.

”–kaiken kaikkiaan mielenkiintoisempi–”

Tuottajan jatkaessa faktojen lateluaan, adaptoija tuntee pistoksen ohimossaan ja huomaa kasvojensa vääntyneen rumaan irvistykseen, joka yrittää piiloutua väkinäisen hymyn alle.

”–ja niin edelleen–”

Adaptoija pidättää hermostuneen naurunkiekaisun samalla kun hänen silmäkulmansa alkaa nykiä.

”–kuin elokuva. Kaput?”

Seinällä venäläinen käkikello raksuttaa epätasaiseen tahtiin. Adaptoijan tylsä katse on kiinni epämääräisessä pisteessä jossain tummanpunaisen kokolattiamaton karvassa.

”Kaput.”

Essee 13:      Millainen on hyvä adaptaatio?

Kuten käsikirjoittamisteoreetikko Robert McKee asian ilmaisee, hyvä adaptoija tuntee lähtötekstin läpikotaisin, kuin olisi sen itse kirjoittanut.[i] Hyvä adaptoija tuntee lähtötekstin henkilöt, heidän motiivinsa, halunsa ja tavoitteensa, hän haistaa tarinan maailman, maistaa sen mausteet, tuntee ympäristön karheat, silkkisen pehmeät ja rosoiset pinnat, näkee rypyt henkilön silmien ympärillä, ja hengittää tarinan maailman ilmaa kuin olisi itse siellä mukana.

Toinen tärkeä lähtökohta hyvälle adaptaatiolle on se, että adaptoijan käydessä käsiksi materiaaliin hänen päällimmäinen ajatuksensa on, että hän on tekemässä elokuvaa, ei adaptaatiota. Adaptoija on ennen kaikkea käsikirjoittaja, joka ajattelee elokuvan ehdoilla. Hänen on näin ollen tunnettava elokuvan perinne, käytännöt ja historia, mutta lähestyttävä niitä henkilökohtaisella tavalla, joka ei kangistu kaavoihin vaan joka lähtee liikkeelle adaptoijasta itsestään ja hänen kertomastaan tarinasta.

Adaptoijan näkökulmasta ensimmäinen askel on siis tarinan sisälle pyrkiessä astua sinne kuten muutkin lukijat, avoimin mielin ja vastaanottavaisena, mutta käsikirjoittamisvaiheessa suunnan tulisi olla ennen kaikkea kohti niitä tulevia katsojia, joille lähtöteksti on tuntematon – ja jotka tuskin koskaan edes lukevat teosta, joka on elokuvan lähtökohtana. Käytännössä tässä vaiheessa lähtöteksti objektina työntyy syrjään: työn alla on käsikirjoitus ja mielessä tuleva elokuva.

Katsojan kannalta tärkeintä adaptaatiossa on, että elokuva pystyy seisomaan omilla jaloillaan. Sen ymmärtäminen tai siitä nauttiminen ei saa edellyttää lähtötekstin lukemista. Esimerkiksi kumpikaan 2000-luvun alun X-Men -adaptaatioista (X-Men, 2000; X2, 2003) ei oleta, että katsoja on lukenut 40 vuoden ajalta kaikki X-Men -sarjakuvat. Itse asiassa elokuvia voi seurata ja henkilöhahmoja ymmärtää, vaikka ei olisi koskaan kuullutkaan yhteiskunnan hylkimistä mutanteista, jotka kuitenkin taistelevat heidän puolestaan pahuuden voimia vastaan.

Toisin sanoen adaptoijan on työssään katkaistava napanuora kirjalliseen teokseen eikä ilkkua katsojalle: ”jos haluat tietää miksi Laura todella jätti Tomin, lue kirja!” Adaptoitavasta tekstistä irrottautuminen tällä tavalla ei toki tarkoita sitä, etteikö lähtötekstin lukeneita voisi hemmotella. Esimerkiksi ensimmäinen X-Men -elokuva sisältää koomisen viittauksen sarjakuviin, joka menee syvätasolla ohi niiltä, jotka eivät sarjakuvaa tunne.[ii] Silti sutkautus menee perille sarjakuvaa lukemattomillekin ja komiikka toimii. Tässä on kyse hyvästä adaptoinnista.

Kaunis mieli (A Beautiful Mind, 2001) puolestaan pitkälti nojaa siihen, että sen katsoja ei ole lukenut Sylvia Nasarin massiivista ja pikkutarkkaa elämäkertaa Russell Crowen esittämästä matemaattisesta nerosta nimeltä John Forbes Nash. Jos katsoja tuntee Nashin elämän, elokuvan suurin käänne on tiedossa jo alusta alkaen, eikä pääjännite pääse edes syntymään vaikka elokuvasta voi toki nauttia erinomaisesti muiden siihen rakennettujen jännitteiden ansiosta. Toisaalta elämäkerran lukeneet voivat nähdä elokuvaan upotettuja häivähdyksenomaisia viitteitä esimerkiksi Nashin homoseksuaalisuuteen, joita kirjaa lukemattomat tuskin huomaavat – tai osaavat edes etsiä, sillä Nashin suhteet miesten kanssa eivät tule elokuvassa eksplisiittisesti esille.

Tässä onkin yksi adaptaation suurimmista haasteista: kuinka kirjoittaa adaptaatio, joka vastaa sekä kirjan lukeneiden että kirjaa tuntemattomien katsojien tarpeisiin? Hyvän adaptoijan pitäisi kunnioittaa kirjan lukenutta yleisöä sen verran, että antaa heille jotakin uutta, ei lämmiteltyä eilistä. Muuta yleisöään hänen pitäisi puolestaan kunnioittaa sen verran, että antaa heille hyvän elokuvan, jonka ymmärtämiseksi ei tarvita kirjan lukemista.

 

 


[i] McKee, Robert 1997. Story: Substance, Structure, Style, and the Principles of Screenwriting. New York: Harper-Collins Publishers, s. 368.

[ii] Wolverine valittaa Kykloopille mustien nahka-asujen epämukavuutta. Kyklooppi tokaisee, että mitä heidän sitten pitäisi pistää päällensä? Keltaista lycraako? (Kuten sarjakuvissa.)

Mainokset
 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 12/11/2013 Kategoria/t: Ajatuksia, Harrastukset

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , ,

Teatterielämys lauantaina

Koin yhden elämäni hienoimmista elämyksistä nyt menneenä lauantai-iltana.

Olen ollut jo vuosikaudet Samuel Beckett -fani. Erityisesti hänen näytelmänsä Godot — huomenna hän tulee (En attendant Godot / Waiting for Godot) noin 60 vuoden takaa on ollut minun suosikkejani. Se oli jollain tasolla tajunnanräjäyttävä kokemus, kun sen televisiosta ensi kertaa näin. Samoin kuin Uuno Kailaan runot, jotka kolahtivat minuun yläasteella — joskin hieman kevyemmin kuin Beckett.

Se taisi olla tuossa joskus 2000-luvun alussa, kun Yle esitti Samuel Beckettin näytelmätuotannon sarjana. Se oli yksi niistä harvoista ajanjaksoista elämässä, jolloin koin television tarpeelliseksi; seurasin näytelmiä innoissani. (En ole aivan varma asiasta, mutta saattaa olla, että näytelmät on esitetty Ylellä tähän mennessä pariinkin otteeseen. Muistelisin, että ne tulivat jonain kesänä vielä uusintoina.)

Kuva Royal Theatre Haymarketin sisäänkäynnillepäin näytelmän väliajalla.

Kuva Theatre Royal Haymarketin sisäänkäynnille päin näytelmän väliajalla.

Kun huomasin eräässä taidegalleriassa ohimennen tiedotteesta, että Waiting for Godot esitetään täällä Lontoossa tänä kesänä, päätin, että minun oli se nähtävä, keinolla millä hyvänsä. Pettymys oli karvas, kun huomasin olevani kuukauden myöhässä: näytelmää ei enää esitetty. Joitakin viikkoja myöhemmin eräs kaverini kuitenkin huomasi, että näytelmä pyörii yhä, toisin kuin gallerian tiedotelappunen kertoi. Kenties esityksiä oli tullut lisää. Paria päivää myöhemmin menin teatterille ostamaan itselleni lipun.

Tästä Lontoon Waiting for Godot -tuotannosta erityislaatuisen tekee se, että sen pääosissa ovat kaksi maailmanluokan näyttelijää, joiden kasvot ovat kuta kuinkin kenelle tahansa tutut. Ensimmäisen osalta luultavimmin Star Trekistä, toisen osalta Taru sormusten herrasta -elokuvista, tai molempien kohdalla X-Men -elokuvista. Näytelmän pääosissa ovat siis Patrick ”Kapteeni Jean-Luc Picard” Stewart ja Sir Ian ”Gandalf” McKellen.

Näytelmän juliste.

Näytelmän juliste.

Näytelmässä muita osia esittävät kirjailijanakin tunnettu Simon Callow ja Ronald Pickup, joka nähdään mm. Jerry Bruckheimerin tulevassa elokuvassa Prince of Persia, joka perustuu samannimiseen tietokonepeliin. Jotta lapsinäyttelijöiden illat eivät kävisi liian raskaaksi, nimettömän Pojan pientä roolia näyttelevät vuorotellen eri iltoina neljä eri 11-vuotiasta poikaa.

Ian McKellen on Estragon eli Gogo. (Kuva teatterin julkaisemasta vihkosesta.)

Ian McKellen on Estragon eli Gogo. (Kuva teatterin julkaisemasta vihkosesta, jonka ostin muistoksi.)

Patrick Stewart on Vladimir eli Didi. (Kuva teatterin julkaisemasta vihkosesta.)

Patrick Stewart on Vladimir eli Didi.

 

Simon Callow on Pozzo.

Simon Callow on Pozzo.

 

Ronald Pickup on Lucky. (Kuva teatterin julkaisemasta vihkosesta.)

Ronald Pickup on Lucky.

Näytelmän lavasteet olivat yksinkertaisuudessaan hienot ja itse teatteri upea. Alla olevan kuvan nappasin ennen näytelmän alkua. Oletin, että kuvaaminen on kiellettyä, siksi en roiskinut kameraani ympäriinsä ja koettanut saada kuvia koko teatterista. Mutta jonkinlaisen kuvan tästäkin otoksesta saa.

Theatre Royal Haymarket. Se sijaitsee lähellä Piccadilly Circusta.

Theatre Royal Haymarket. Se sijaitsee lähellä Piccadilly Circusta.

Theatre Royal Haymarket on Lontoon kolmanneksi vanhin teatteri. Se on peräisin vuodelta 1720, mutta alkuperäinen rakennus korvattiin uudemmalla sata vuotta myöhemmin. Joten ikää tällä teatterivanhuksella on jo lähestulkoon 200 vuotta. Yleisöä teatteriin mahtuu 888 henkeä.

Tämän vuosituhannen puolella teatterin lavalla on nähty mm. Helen Mirren, Judi Dench, Ralph Fiennes, Rob Lowe ja Luke Perry (jonka tähdittämän näytelmän aikana osa katosta sortui kesken esityksen; kenties teatterillakin oli jotain Beverly Hills 90210:aa vastaan).

Ian McKellen ja Patrick Stewart ovat tehneet ennenkin yhteistyötä: näytelmässä Every Good Boy Deserves Favour, X-Men -elokuvissa ja nyt Beckettin parissa.

Ian McKellen ja Patrick Stewart ovat tehneet ennenkin yhteistyötä: Tom Stoppardin näytelmässä 'Every Good Boy Deserves Favour' vuonna 1977, X-Men -elokuvissa ja nyt Beckettin parissa. (Kuva teatterin julkaisemasta vihkosesta.)

Itse näytelmän ohjaus jäi mielestäni toiseksi Michael Lindsay-Hoggin televisiolle vuonna 2001 ohjaamalle versiolle. (Joka kuului aiemmin mainitsemaani Ylen lähettämään Beckett-sarjaan ja joka löytyy pätkissä myös YouTubesta.) Haymarket-tuotannon ohjaaja Sean Mathias on pitkän linjan ohjaaja, mutta mielestäni hän otti näytelmän kenties hieman liian kevyesti.

Waiting for Godot on toki hauska näytelmä kaikessa synkkyydessäänkin, mutta Mathiaksen ohjauksessa komiikka oli mielestäni hiukkasen liikaa pinnalla. Paremminkin se olisi sopinut kuplimaan pinnan alle, pilkistämään silloin tällöin absurdin asetelman takaa, tarjoamaan helpotusta epätoivoon. Nyt komiikkaa irrotettiin välillä hieman halvanlaisesti muun muassa Pozzon vaikeuksilla istua alas normaalisti. Ja ikävä kyllä yksi näytelmän koomisimmista hetkistä — sanaa ’kriitikko’ käytetään äärimmäisenä haukkumanimenä — ei ollut ajoituksensa puolesta ja haukutun henkilöhahmon liioitellun reaktion vuoksi täysin kohdallaan. Hillitympi ote olisi mielestäni toiminut paremmin.

Toisaalta näyttelijäkaartista paistoi esille se, että he nauttivat lavalla olemisesta. Simon Callow Pozzona oli muutamista halvoista nauruista huolimatta erinomainen: värikäs, pramea ja yliampuva, riemastuttavalla tavalla sirkustirehtöörimäinen. Ian McKellen heitti juurilleen uskollisesti pohjoisenglantilaisen aksentin valloilleen. Yksin Patrick Stewartin vaikuttavan äänen kuuleminen livenä oli hieno kokemus. Ja Ronald Pickup alistettuna Luckyna veti puoleensa kaiken sen säälin, jota tuon kaltainen hahmo vain voi puoleensa vetää.

Sir Ian McKellen ja Patrick Stewart: Waiting for Godot (Theatre Royal Haymarket, 1.8.2009).

Sir Ian McKellen ja Patrick Stewart: Waiting for Godot (Theatre Royal Haymarket, 1.8.2009).

Kovin olen onnellinen, että tämän näytelmän pääsin näkemään. Pulitin lipusta enemmän kuin mielelläni sen tarvittavat 25 puntaa — se oli pieni hinta kokemuksesta, joka jää mieleen pysyvästi. Ja samalla se oli tehokas muistutus siitä, miksi nautin Lontoosta niin suuresti: juuri tällaisten tarjolla olevien ainutkertaisten elämysten ja mahdollisuuksien vuoksi.

Seuraava tiedossa oleva teatterireissu on Sister Act -musikaali (eli musikaaliversio Whoopi Goldbergin 1990-luvun alussa tähdittämästä elokuvasta Nunnia ja konnia) ensi kuun alussa. Voitin matkapuhelinoperaattorini kuukausiarvonnassa kaksi lippua yhden hinnalla -diilin. Nyt vain pitää saada joku lähtemään kaveriksi!

 
2 kommenttia

Kirjoittanut : 06/08/2009 Kategoria/t: Kulttuuri

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , ,

Adamantiumia luustossa

Jokaisen Keski-Pohjanmaalta Keski-Suomeen ja sieltä keski-Lontooseen muuttaneen entisen englantilaisen filologian ja kirjoittamisen opiskelijan unelmien mies Wolverine rätkähtää valkokankaalle parin viikon päästä! Jee! 😀

Metrotunnelia koristava Hugh Jackman ei muuten ole mikään erikoinen, mutta Wolverine-roolissaan toimii kyllä.

Metrotunnelia koristava elokuvamainos.

Edellisen kerran kun sain nauttia Wolverinen läsnäolosta metrotunnelissa oli vuosi 2003 ja metrotunneli sijaitsi Sydneyssä, Australiassa. Tuolloin kyseessä oli elokuva X2, eli X-Men -elokuvasarjan toinen osa. Sittemmin ulos on tullut jo sarjan kolmaskin osa, X-Men: The Last Stand (2006). Wolverine puolestaan kertoo X-Men -elokuvien päähenkilön Wolverinen oman tarinan, spin-off -hengessä.

Tätä on odotettu, monta vuotta!

 
2 kommenttia

Kirjoittanut : 12/04/2009 Kategoria/t: Kulttuuri

 

Avainsanat: ,