RSS

Avainsana-arkisto: ylityöt

Lomanjälkeistä elämää — vuodatus

Viikko Maltalla on takana ja normaalielämä on ollut käynnissä puolitoista viikkoa. Työkiireiden vuoksi Maltan reissusta postaaminen on jäänyt toistaiseksi, mutta koetan korjata asian lähitulevaisuudessa.

Paluu Maltalta oli sekin kiireinen. Loman aikana järjestyi työhaastattelu Lontoon ytimessä sijaitsevaan firmaan, joka tuottaa mainontaa eri kielille. Työhaastattelu oli lomaltapaluupäivänä klo 17. Lento saapui puoliltapäivin Gatwickille, sieltä kiirehdin kotiin valmistautumaan haastatteluun. Ennen lomalle lähtöä tein pyynnöstä viimeisenä iltana haastattelua ennakoivan testin, jossa mitattiin muun muassa käännösten tarkastamiskykyä, erilaisten käännösten analysointikykyä ja tekstin luovaa tuottamista. Pakkaamisen viimeistely jäi lähtöaamuun ja kiirettä piti tuolloinkin.

Haastattelun järjestänyt rekrytointifirma halusi myös tavata minut henkilökohtaisesti tuntia ennen haastattelua, joten lounaan syömiseen ja haastatteluun valmistautumiseen jäi noin kaksi tuntia aikaa, kun oli jo riennettävä rekrytointifirmaan tapaamista varten. Sieltä puolestaan pikku kävelymatka itse työhaastatteluun viideksi. Arvioidun puolen tunnin sijasta haastattelussa vierähti tunti ja 20 minuuttia. Jääkaappi kotona oli tyhjä, joten kotiin piti palata ruokakaupan kautta. Olin kotona puoli kahdeksan maissa illalla, rättiväsyneenä. Herätys Maltalla oli ollut puoli neljältä aamulla Britannian aikaa, unta olin saanut kolmen ja puolen tunnin verran. Seuraavana aamuna töihin, ylitöitä, seuraavana päivänä (perjantaina) ei aikaa syödä lounasta ja töistä lähdin puoli kahdeksalta illalla. Noiden kolmen päivän aikana viikon loma oli jo tehokkaasti pois pyyhitty.

Positiivista oli se, että minua haastatellut firma piti minusta, ja itse olin tyytyväinen erityisesti siihen, että palkka siellä olisi yli 500 euroa kuussa enemmän kuin nykyisessä työpaikassani. Tulimme kuitenkin haastattelijoiden kanssa yhteisesti siihen tulokseen, että asiakasyritys, joka heillä oli mielessään tähän työtehtävään, ei olisi minulle sopiva (pääasiakkaani olisi ollut maailman suurin lääkefirma). He kuitenkin pitivät minusta sen verran, että halusivat tutkia, josko he voisivat tarjota minulle joitakin muita asiakkaita, ja tätä silmällä pitäen minut on kutsuttu toiseen haastatteluun ensi viikolla. Tuolloin on tarkoituksena on puhua siitä, löytyykö yrityksestä lopulta minulle sopivaa roolia. Maanantaina on siis yritettävä järjestää töistä vapaata haastattelua varten. Saa nähdä miten käy.

Tällä viikolla töissä nousi sapen maku suuhun useaan kertaan, ja olin vankasti sitä mieltä, että uuden työpaikan etsiminen on paras ratkaisu. Lomanjälkeiseen puoleentoista viikkoon mahtui useampi päivä, jolloin en ole ehtinyt syömään lounasta lainkaan. Tämän viikon perjantaina söin lounaani kymmeneltä illalla kun kotiuduin (tosin lähdin töistä jo puoli seitsemän maissa, kävimme avautumassa ruotsalaisen työkaverini kanssa toisillemme työasioista tuopin ääressä ennen kotiin menoa).

Keskiviikkona olin tilanteessa, jossa kaikkien projektieni loppuun saattaminen määräaikaan mennessä ei kerta kaikkiaan ollut fyysisesti mahdollista. Silloin sain onneksi parilta työkaverilta vetoapua. Torstaina lähin esimieheni sanoi minulle, että valitettavasti työkavereilta on turha pyytää apua enää tällä viikolla, sillä kaikilla on kiire (jostain syystä molemmat lähimmät esimieheni itse pääsevät kyllä lähtemään normaaliin aikaan töistä, kun puolet projektipäälliköistä taas jäävät istumaan toimistolle iltamyöhään lähes joka ilta).

Kun töissä on tarpeeksi kiire, on erikoista huomata, miten oma olo muuttuu. Sitä ikään kuin siirtyy tilaan, jossa kaikki muu katoaa ympäriltä. Nälkä ja vessahätä unohtuvat, ja joskus olen havahtunut kolmen maissa päänsärkyyn ja tajunnut, etten ole juonut pisaraakaan vettä koko päivänä, vaikka lasi on ollut täysinäisenä vieressä koko päivän. Voisin kuvitella, että tuo tila muistuttaa etäisesti tilaa, jonka äärimmäisissä olosuhteissa toimimaan pystyvät ihmiset ovat raportoineet kokeneensa. (Tietenkin olosuhteet omalla kohdallani, työpaikalla tietokoneen ääressä istuessa, ovat huomattavasti helpommat, joten vertaus ontuu raskaasti siinä suhteessa.) Esimerkiksi lentokoneiden maahansyöksyistä selvinneet ovat kertoneet eräänlaisesta ”putkinäöstä”, jossa selviytymisen kannalta epäolennaiset seikat ikään kuin suodattuvat pois huomiokentästä. Ihminen keskittyy selviämisen kannalta tärkeisiin seikkoihin, jotka kirkastuvat mielessä ja ohjaavat henkilön tekemään selviämisen kannalta oikeita valintoja.

Torstaina lähin esimieheni totesi minulle ja parille muulle huoneessa olijalle, että ”meillä ei ole tarpeeksi työntekijöitä” (purin kieltäni, etten sanoisi tilanteen olleen tämän jo vuoden päivät). Tällä viikolla tilanne kuitenkin eskaloitui siinä määrin, että myyntiosaston ihmisiä oli esimiesten toimesta kehotettu antamaan projekteille niin pitkiä suoritusaikoja kuin asiakkaat vain sallivat, sillä meillä ei ole aikaa saattaa projekteja normaalissa ajassa päätökseen ja pistää uusia sisään tulevia projekteja samalla alulle.

Tänä viikonloppuna jouduin tekemään töitä ensimmäistä kertaa myös viikonloppuna. Minun ei onnekseni tarvinnut lähteä toimistolle, vaan pystyin loggautumaan työsähköpostiini kotoa ja tekemään töitä etänä. Lauantaina iltapäivällä minun oli tarkastettava ja lähetettävä tšekinkielinen tiedosto asiakkaalle ja urdunkielinen pieni käännös myös. Tänä aamuna oli arabiankielisen käännöksen deadline kello 09:00. Kääntäjä oli myöhässä (ja tämä oli viimeinen kerta, kun hänen palvelujaan käytän — ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän myöhästyy käännöksensä kanssa), joten jouduin patistella häntä sähköpostitse ja yritin myös soittaa tuloksetta Egyptiin saadakseni hänet kiinni. (Firma oli sentään luvannut maksaa puhelinlaskuni, jos joudun soittaa omasta puhelimestani kansainvälisiä puheluja.) Nyt kun kello on 12 sunnunaina päivällä, työasiat on viimein hoidettu tälle viikolle. Toivottavasti oli viimeinen kerta kun teen palkatonta ylityötä myös viikonloppuisin.

Viimeisestä yhdeksästä firmaan palkatusta ihmisestä viisi joko lähti tai lähetettiin pellolle kolmen kuukauden koeajan aikana. Kolme tai neljä (neljännestä en ole varma) lähti omasta aloitteesta — huomasivat kai millaiseen stressisoppaan olivat lusikkansa pistäneet. Neljän jäljelle jääneen koeaika on edelleen käynnissä, ja ruotsalainen työkaverini sanoi pelkäävänsä, että yksi heistä saattaa sanoutua irti, sillä hänen työtaakkansa on hyvin raskas, varsinkin juuri aloittaneelle. Tällä viikolla firmaan palkattiin kolme tai neljä uutta työntekijää, joista kaksi aloittaa ensi viikolla. Saa nähdä miten heidän kanssaan käy. Kun työntekijät vaihtuvat niin tiuhaan tahtiin, luulisi johdonkin pikku hiljaa havahtuvan siihen, että jotakin on vialla.

Henkisesti olenkin jo jättänyt nykyisen työpaikkani. Nyt odottelen vain sitä, että se uusi työpaikka löytyy, toivottavasti tämän kesän aikana. Ainoat asiat, joita kenties tulee vähän ikävä, ovat:

1) työpaikkani muut projektipäälliköt, myyntipuolen ja palkanmaksun ihmiset: kaikki hienoja, ahkeria ihmisiä
2) pääasiakkaani, Britannian toiseksi suurin markkinatutkimusfirma, jonka projekteista nautin, ja heidän edustajiensa kanssa on mukava tehdä töitä (yksi heistä kuulostaa puhelimessa myös kovin komealta mieheltä, joten mikäs siinä hänen kanssaan asioidessa! :razz:).

Pitkiä päiviä, pientä palkkaa ja keskijohdon puutteellista kykyä tukea alaisiaan en jää kaipaamaan.

Pieni osa minusta on myös salaisesti vahingoniloinen siitä, että tiedän mistä firma itsensä löytää kun työpaikastani lähden. Olen vastuussa kaikista firman ääniprojekteista (muun muassa näkövammaisille nauhoitettavista uutiskirjeistä ja muista dokumenteista) ja heidän on koulutettava uusi henkilö hoitamaan audioprojekteja. Pääasiakkaani työllistää yhden ihmisen ja heidän projektinsa ovat usein vaativia ja aikaa vieviä. Kyseinen asiakas on tyytyväinen tapaani hoitaa asiat ja suhteemme on hyvä. Olen myös ollut kontaktihenkilömme asiakkaan suuntaan jo kohta vuoden ja tiedän mitä he haluavat — asiakaskontakti on rakennettava uudelleen seuraajani toimesta. Kolmanneksi, erään suuren (liikevaihto reilusti yli 10 miljardia euroa) kansainvälisen kiinteistökehitys- ja rakennuskonsernin suomalaishaara haluaa tehdä bisnestä firmamme suomea puhuvan projektipäällikön kanssa. He allekirjoittavat käännössopimuksen kanssamme kesän lopulla/alkusyksystä ja tuolloin firmassa on oltava suomenkielinen projektipäällikkö. Minä toivottavasti ehdin pois alta, mutta en kadehdi esimiesteni ahdinkoa siinä vaiheessa, kun heidän on etsittävä Lontoosta kykenevä suomea puhuva projektipäällikkö. Kuten viime viikkoisessa työhaastattelussa haastattelijani sanoi, se ei ole helppoa.

Vahingoniloni kasvaakin lähinnä siitä, että työnantajilleni valjennee vasta liian myöhään se, miten suuri arvo minulla yritykselle todellisuudessa on. Käytännössä paljon suurempi, kuin mitä palkkani antaisi ymmärtää.

Työpaikkaa vaihtaessa ollaan tietysti aina mahdollisessa ojasta allikkoon -tilanteessa. Menetän hienot työkaverit ja saan kenties huonot tilalle. Työmäärä saattaa olla yhtä raskas ja työaikaan yhtä huonosti mitoitettu kuin nykyisessäkin työpaikassa. Tai tilanne saattaa olla vieläkin pahempi. Yksi asia kuitenkin on varma: kun tästä työstä viimein lähden, palkkani nousee huomattavasti.

Jos nykyinen työpaikkani maksaisi työstäni sen 500 euroa enemmän kuussa, ei minulla olisi paljoakaan valittamista yleensä ottaen. Mutta kun tietää, että siivoojat tienaavat keskimäärin enemmän Suomessa kuin minä nykyisessä työssäni Lontoossa, joka on maailman 17. kallein kaupunki asua (Helsinki on sijalla 31), alkaa pikku hiljaa korpeamaan. Ja kun tietää, miten paljon alle Lontoon keskiarvon nykyinen palkkani tämänkaltaisesta työstä on, ei sekään helpota. Tietysti tilanne oli puolitoista vuotta sitten se, että minun oli otettava vastaan ensimmäinen työpaikka, joka minulle tarjoutui. Sen tein, ja siksi olen edelleen täällä, eikä minun tarvinnut palata Suomeen. Mutta johonkin se raja on vedettävä; minulla raja tuli viimein vastaan kuukausi sitten, ja päivitin ansioluetteloni ja latasin sen verkkoon työnantajien saataville.

Nyt vain kituutetaan niin kauan, että se kaivattu puhelinsoitto tulee: ”X haluaisi tarjota paikan sinulle. Oletko vielä kiinnostunut ottamaan sen vastaan?”.

Tästä on jo niin kauan aikaa...

Mainokset
 
1 kommentti

Kirjoittanut : 03/07/2011 Kategoria/t: Työ

 

Avainsanat: , , , , , , ,

Vuokrasopimus allekirjoitettu

Yksi neljästä näytöstä viime kuussa tuotti sittenkin tulosta, tosin hieman viiveellä. Onneksi näin, sillä tuon asunnonkatsastusurakointiviikon jälkeen työtahti on kiristynyt toimistolla taas niin, että olisi ollut hankalaa ehtiä asuntoja katsomaan viikolla.

Normaalisti asunnonhaku on täällä todella nopeatahtista Suomeen verrattuna — ainakin Keski-Suomen kokemukseeni verrattuna. Se on myös hankalaa siksi, että hakijoita on liikkeellä valtavasti. Tästä syystä en uskaltanut jättää asunnonhakua viime tinkaan, en myöskään siksi, että tiedän töitteni vievän joskus illat siinä määrin, että näyttöihin en ehdi. Oli siis käytännössä pelattava niin varman päälle kuin mahdollista ja oltava liikkeellä aikaisin vaikka se tietäisi sitä, että joudun maksaa päällekkäin vuokraa kahdesta asunnosta.

Siinä missä Suomessa oli ainakin omina asunnonhakuaikoinani normaalia hankkia uusi vuokrakämppä jopa 2–3 kuukautta ennen varsinaista muuttopäivää, Lontoossa asunnot tulevat vuokramarkkinoille myöhään ja poistuvat aikaisin. On yleistä, että asunnon vuokraaminen hoituu muutamassa päivässä: kysyntää on valtavasti, tarjonta on rajallinen. Ajoitus on hyvin tärkeää ja matkassa tarvitaan myös onnea.

Suomalaisesta näkökulmasta vuokrakämpän hankkiminen tapahtuu niin sanotusti viime tingassa. Täällä on hankala löytää huoneita, joiden vuokra-aika alkaisi kuukauden päästä. Kaksi viikkoa tuntuu olevan maksimi, normaalisti pyöritään noin viikossa. Eli vuokramarkkinoille on loppujen lopuksi aika turhaa lähteä paria kuukautta ennen suunniteltua muuttopäivää, sillä asuntoja niin pitkälle ei vielä olla pantu tarjolle. Tämä luo tietysti eräänlaisen paineen vuokralaiselle. Jos pankkitilillä ei ole rahaa maksaa esim. kuukautta päällekkäin kahdesta asunnosta, asunnonhaku on tehtävä hyvin lähellä muuttopäivää — ja kun näyttö kerran osuu kohdalle, harkinta-aikaa ei juuri ole.

Vuokranantajilla tilanne on tähän nähden erinomainen. Ilmoitus vain nettiin ja puhelin alkaa soida. Kun kävin katsomassa asuntoa, josta huoneen päädyin vuokraamaan, paikalla oli jo kaksi muuta kiinnostunutta. Yksi tuli sisään minuutteja minun jälkeeni, mutta kääntyi kuta kuinkin ovelta takaisin, kun huomasi paikalla kolme muuta asunnonhakijaa. Itsekin ajattelin, että tilanne on hankala; kolme ihmistä ilmaisevat vahvan kiinnostuksensa samalla hetkellä, mutta vain yksi saa huoneen. Kun asiasta ei kuulunut mitään seuraavana päivänä, oletin asunnon menneen toiselle naiselle, joka oli paikalla (kolmas kiinnostunut, saksalainen mies, oli mielestäni heikoilla: ei vielä vakituista työtä, toisekseen hän oli mies ja miesten asema vuokramarkkinoilla on sukupuolistereotypioihin perustuen usein naisten asemaa hankalampi). Toisin kuitenkin kävi.

Uusi asuntoni sijaitsee Shadwellissä, itä-Lontoossa. Ensimmäistä kertaa ikinä ilmansuuntaa merkitsevä postinumeron ensimmäinen osa on minulla E (east, itä), eikä N (north, pohjoinen) tai NW (north-west, luode). Varsinainen muutto tapahtuu ensi viikonloppuna, mutta olen vienyt jo suurimman osan tavaroistani uuteen kämppään. Ensimmäistä kertaa ikinä muutto on myös tapahtunut pikku hiljaa kertarykäisyn sijasta. Muutto on ollut kätevää hoitaa maanpäällisen overground-junan avulla, sillä uusi asuntoni sijaitsee kourallisen pysäkkejä Dalstonista etelään, eikä kävelymatka kummassakaan päässä ole turhan pitkä. Olen vienyt tavaroita uuteen asuntoon vähän kerrallaan, sen verran, mitä pystyy kantamaan tai matkalaukussa perässään vetämään.

Uudessa asunnossa on kolme makuuhuonetta, jossa yhdessä on slovakialais-bangladeshilainen pariskunta (kansallisuuksista en ole 100% varma, saattaa olla myös slovenialais-pakistanilainen pariskunta :razz:) ja toisessa tällä hetkellä uusiseelantilainen mies, joka tosin on ilmeisesti muuttamassa pois lähiaikoina. Huoneeni on hieman nykyistä kookkaampi ja vuokra hieman nykyistä matalampi, joten siinä mielessä hyvä asetelma. Työmatkoihin tosin tulee kulumaan enemmän rahaa kuukaudessa, sillä alan matkustaa bussin sijasta jälleen metrolla, koska bussilla työmatka venyisi noin tuntiin. Junalla pääsen ovelta ovelle noin 35–40 minuutissa.

Töistä puheen ollen, aion uuteen asuntoon kotiuduttuani pistää ansioluetteloni ajan tasalle ja ryhtyä etsimään niin sanotusti uusia haasteita, sillä uudenvuodenlupaukseni olla tekemättä ylitöitä tuntia enempää päivässä ei enää onnistu (vaikka firmaan on palkattu tänä vuonna jo kolme henkeä lisää). Viimeisen kolmen viikon aikana saa laskea yhden käden sormilla illat, jolloin olen ollut kotona ennen kahdeksaa/yhdeksää. Nyt menneenä torstaina tein henkilökohtaisen ylityöennätykseni: työt alkoivat aamulla yhdeksältä ja lähdin toimistolta klo 23:20, eli olin kotona viittä vaille kaksitoista yöllä. Lounastuntia en pitänyt tuonakaan päivänä, kuten en ole pitänyt viimeiseen noin puoleen vuoteen. Siihen nähden miten pieni palkkani on ja miten paljon energiatasoni, harrastukseni ja sosiaalinen elämäni kärsivät jatkuvasta ylitöiden tekemisestä, ei ihan taida olla sen arvoista.

Italialainen miespuolinen kollegani, joka aloitti firmassa joitakin kuukausia ennen minua, sai tarpeekseen vuoden vaihteessa ja alkoi etsiä uutta työpaikkaa. Osasyy tähän oli se, että hän sai vuodenvaihteessa varoituksen koska ei ollut tehnyt ylitöitä hetkeen — tämä kun vaikutti negatiivisesti hänen projektiensa onnistumiseen. Asenne kertoo johdon suhtautumisesta työntekijöihin: sen sijaan, että keskusteltaisiin siitä, miten työmäärää saataisiin tasoitettua, annetaan varoitus ”liian löysästä asenteesta”. Viime viikolla kollegani sanoutui viimein irti ja hänen viimeinen työpäivänsä on toukokuun alussa. Firma aloittaa etsinnät hänen korvaamisekseen, mutta saavat aikamoisen henkilön palkata hänen tilalleen, jos meinaavat saada kollegani hoitaman työmäärän yhdellä ihmisellä tasattua. Kollegani on yksi meistä muutamasta, jotka istuvat iltamyöhään toimistolla lähes joka ilta. Jos minulta kysytään, tarvitaan hänen tilalleen puolitoista työntekijää kantamaan sama työmäärä. Toivon vain, että puolen vuoden sisään olisin itse samassa tilanteessa ja aloittamassa uutta työtä. Saa nähdä. Jostain pitäisi vain löytää tässä ylitöiden tuiskeessa se energia, jolla hakea aktiivisesti uutta työpaikkaa…

Loman tarve on kaiken kaikkiaan kova. Onneksi ensi viikonloppu on pitkä pääsiäisen vuoksi ja sitä seuraava myös, kuninkaallisten häiden vuoksi. Sitä seuraava perjantai on vapaa minulla sekin, sillä yliopistoaikainen ystäväni Jyväskylästä on tulossa miehensä kanssa Lontooseen ja pääsen viettämään päivän heidän kanssaan toukokuun alussa. Kaikki lomapäivät ovat kullanarvoisia. Näin ylipitkän työpäivän jälkeen torstaiyönä unta, että olin veljeni kanssa Maltalla. Kesäkuun puoliväli ja lomamatka ei voi tulla eteen liian nopeasti.

 
4 kommenttia

Kirjoittanut : 17/04/2011 Kategoria/t: Arki, Kaupunki

 

Avainsanat: , , , , , ,

Arkipäivitystä

Kävin eilen kävelemässä kamerani kanssa Regent’s Parkissa vaihteeksi ja tuloksia näkyy muutama alla. Kukkapenkkejä oli myllätty istutuksia varten jo auki ja ilmassa oli auringonpaistetta ja kevään tuoksua. Mukavaa vaihtelua jatkuvaan sateen tihutteluun! Kyllä se tästä pikku hiljaa kevääksi kääntyy. 😀

Työmaalla tahti jatkuu entisellään, vaikka yksi myyntitiimistämme sanoutui irti muutama viikko sitten (kertoi minulle syyksi lähinnä työpaineet ja sen, että oli saanut moitteita(!) siitä, ettei tee palkatonta ylityötä). Torstaina on tulossa kahden esimieheni kanssa puolivuotiskehityskeskustelu, jossa aion ottaa työmäärän (jälleen kerran) esiin ja myös esittää toiveen siitä, että säännöllisiin iltavuoroihin ei tarvitsisi palata. Olen pari kuukautta tehnyt normaalia työpäivää pitkin viikkoa muutamaa iltavuoroa lukuun ottamatta ja vaikutus energiatasoihin on ollut positiivinen. Mielelläni en enää palaisi takaisin entiseen, mutta saa nähdä miten toiveen kanssa käy. Aion myös pyytää tuntuvaa palkankorotusta. Sekin olisi varsin suotavaa tässä vaiheessa, kun vuosi firmassa on jo takana ja palkka ei tällä nykyisellä tasollaan kovin lämmitä.

Sain myös viestin vastaajaan viime viikolla jostakin rekrytointifirmasta, sillä ansioluetteloni on jossain netissä edelleen. Pyysivät soittamaan takaisin johonkin avoimeen työpaikkaan liittyen, mutta en soittanut. Aiemmin, kun tällaisia soittoja on tullut, kyse on ollut pienipalkkaisista töistä, joissa yleensä tarvitaan suomen kieltä. Suurella todennäköisyydellä tämäkin olisi ollut joku puhelintyö, myyntiä tai esim. neuvontapuhelintyyppistä työtä. Tosin jos palkankorotusta ei irtoa, täytyy päivittää ansioluettelo ja vastata kerkeämmin rekryfirmojenkin soittopyyntöihin. 😆

Kotosalla vuokraisäntä on palannut kahden kuukauden talvireissultaan ja sänkyäni tärisyttävä musiikin jumputus on palannut arkeen. Torstaiyönä jouduin käydä puoli yhden jälkeen pyytämässä, että pistäisi teknonsa pienemmälle, sillä herätys on minulla, kuten normaalisti, taas seitsemältä. Asun tällä hetkellä kolmen brasilialaismiehen kanssa, eikä heistä kukaan oikein huomaa sitä, miten äänekkäästi he elävät. Voipi olla, että uuden kämpän haku on taas edessä kesällä, sillä joskus ottaa tosissaan pannuun yöaikaan äänekkäästi keskusteleminen, vuokraisännän musiikin kuuntelu, ovien paukuttelu ja portaissa tömistäminen. Itse kun on tottunut siihen, että naapurit ja muut asunnon asukit otetaan automaattisesti huomioon elämän äänitasossa. Jotain kertoo minusta myös se, että kun viime vuonna vielä asuin eläkeläispariskunnan kanssa saman katon alla, he huomauttivat, että eivät tiedä olostani mitään, koska olen niin hiljaa. Rentouttavaa hiljaisuutta kaipaan muilta usein minäkin, mutta tässä talossa siihen ei taida olla mahdollisuuksia. Korvatulpat ovat tarpeen nukkuessa.

Muuten ei sinänsä ihmeempiä, mutta jotain pientä nyt sentään. Vietin tietoisesti elämäni ensimmäisen tipattoman tammikuun, tosin siinä ei ollut sinänsä mitään ihmeellistä, sillä muutenkin saattaa mennä viikkotolkulla suu kuivana. Samoin olen vähentänyt tietoisesti hiilihydraattien/sokerin kulutustani vuoden alusta, sillä karkin syönti riistäytyi käsistä viime vuoden loppupuoliskolla. Iltaherkkujen syönti on vähentynyt huomattavasti. Lisäksi olen jättänyt leivän, riisin, pastan ja perunan pois. Kiloja on kenties pari karissut, mutta en ole puntarissa käynyt, sillä puntarini majailee Suomessa. Sokerin aiheuttamat energiatason heittelyt ovat vähentyneet joka tapauksessa ja turvonnut olo helpottanut, joten siinä mielessä on parempi olo nykyään.

Kavereita en ennen tiistai-iltaa ollut nähnyt sitten joulukuun puolivälin — viikot ja viikonloput hujahtavat ohi hetkessä, joten ei ole tullut sovittua mitään kenenkään kanssa. Tiistaina tosin näin yhden tutun pubissa, jossa se tipatonkin sitten parin pienen punaviinilasin myötä katkesi. Perjantaina on tarkoitus puolestaan nähdä kouluajoilta eräs paikkakuntalainen, joka on asunut Lontoossa jo kolmisen vuotta. Näimme täällä ensimmäistä kertaa syksyllä suomalaiskuoron konsertin yhteydessä ja silloin sovittiin, että nähdään joskus töiden jälkeen oluella. Jokunen kuukausi siihenkin päivämäärän lukkoon lyömiseen meni! Mutta perjantaina vihdoin näemme. Jossain pubissa. Tuopilla tai parilla. 😀

 
2 kommenttia

Kirjoittanut : 13/02/2011 Kategoria/t: Arki, Työ, Valokuvaus

 

Avainsanat: , , , , , , , , ,

Ulkopuolistunut

Pyörähdin alle viikon reissulla Keski-Pohjanmaalla reilu viikko sitten. Edellisestä käynnistä oli ehtinyt vierähtää jo yhdeksän ja puoli kuukautta. Kotopuolessa oli jonkun verran muutoksia: velipojan kotona oli tehty keittiö- ja käytäväremontti, mummu oli muuttanut vanhainkotiin, toinen kissoista alkaa olla viimeisillään ikänsä (20+) puolesta. Muuten kaikki oli aika lailla kuten ennenkin.

Veljeni avovaimon kynttiläasetelma.

Vaikka sää oli harmaa ja ankea, reissu meni ihan mukavasti ja oli mukava nähdä perhettä ja ystäviä. Samalla huomasin kuitenkin — jälleen kerran — että Suomi ei ole minun paikkani enkä ikävöi sinne takaisin. Tunnen siellä oloni ulkopuoliseksi. Ja jotenkin siellä oleminen aiheuttaa turhautumisen tunnetta, joka puolestaan syö naista rotan lailla. On liian hiljaista (tosin hiljaisuus on mukavaa pari päivää aina silloin tällöin), ihmiset outoja (teki mm. mieli sivaltaa sanan säilällä töykeää ja alentuvaa lentokenttävirkailijaa Kokkola-Pietarsaaren kentällä) ja elämykselliset vaihtoehdot kaiken kaikkiaan vähissä.

Parin päivän päästä alkoi tuntua kuin sisuskalut huutaisivat virikkeitä ja jotain Elämää, mutta ulkopuolinen maailma vain ei niitä salli. On tyydyttävä siihen rajalliseen olemiseen, mitä maalaiskylässä on tarjolla. Aluksi se on rentouttavaa, mutta loppuviimein ahdistavaa. Yhdeksäntoistavuotiaana muutto Jyväskylään toi helpotusta. Sitten Jyväskylä kävi pieneksi vajaassa kymmenessä vuodessa. Lontoossa olen enemmän kotonani, ja kun en ole täällä, kaipaan sen väsymätöntä sykettä, kulttuurien sekamelskaa ja kaupungin suunnatonta kokoa. Vaikka nekin voivat joskus olla uuvuttavia, ne tarjoavat kuitenkin loputtomasti uusia kokemisen mahdollisuuksia.

Positiivisiakin asioita Suomessa on. Arvostan suuresti suomalaista rakentamisen laatua ylipäänsä, vaikka ongelmatonta sekään ei ole. Silti Suomessa pidetään rakennuksista keskimäärin ihan eri tavalla huolta kuin täällä Britanniassa, jossa lähinnä kosmeettiset korjaukset tuntuvat olevan in — ja nekin tehdään huonommin kuin voisi.

Tässä kohdin päällimmäisenä mielessä on edellisen kotitaloni käytävä-, ovi- ja ovenpielimaalaus, jossa ei suinkaan poistettu vanhaa maalia alta ja tehty kunnon pohjatyötä vaan pistetiin vain kerros tai pari uutta maalia päälle. Ei mitään järkeä. Tulos on tietenkin epätasainen ja kökkö, ja esim. vessan oven kiinni panemisessa sai sen jälkeen käyttää voimaa, sillä uusien maalikerrosten myötä siitä tuli tiukempi. Ja tähän työhön sai maalari kulumaan kirjaimellisesti kuukauden päivät, jostain ihmeen syystä. Jos hän laskuttaa työtunneista, lasku on varmasti ollut (eikä pelkästään työn konkreettiseen määrään ja laatuun  suhteutettuna) massiivinen.

Nykyisessä huoneessani maalipinta on myös laadultaan epätasainen: päätyseinän alaosaa on paikattu jälkeenpäin noin 2–3 neliömetrin alueelta, ja maalin sävy on sillä kohdin selvästi kermanvalkoinen, kun se on muualla puhtaanvalkoinen. Maali ikkunan alla, mutta onneksi piilossa sängyn takana, lohkeilee seinästä rumasti, joko liian paksun kerroksen takia tai kosteusvaurion takia. Ei mitään järkeä. Mutta rahaa on tietysti säästynyt. Huoneeni lämpöpatteri on maalattu jossain vaiheessa, ja maalattu niin, että myös termostaatit ovat saaneet osansa. Toista en ole vielä pystynyt säätämään, koska se on maalattu paikoilleen. Toisen sain sentään liikkeelle voimaa käyttäen.

Ei mitään järkeä.

Ylistys siis suomalaiselle pragmaattisuudelle ja maalaisjärjelle, mikä näkyy myös asuntojen suunnittelussa. Suomessa todella harvoin joutuu liikkua huoneesta toiseen kylki edellä, koska esim. ovi ei mahdu aukeamaan kunnolla tai kalusteet on aseteltu niin, että ne ovat kulkuväylällä. Meillä tässä talossa brasilialaisen vuokraisäntämme mielestä vessapaperiteline pitää olla tullinsuussa niin, että vessaan on mentävä sivuttain, jotta ei tönäisisi telinettä irti seinästä.

Vessa on oven levyinen ja vessanpönttö heti oven jälkeen edessä. Kulje tuosta sitten normaalisti.

Reilu viikko sitten talosta pois muuttanut australialaisnainen oli erityisen hyvä tässä irrottelussa. Parhaimmillaan teline oli lattialla jo seuraavana päivänä kiinnityksestä, mutta jostain syystä se vain aina liimataan samaan paikkaan sen sijaan, että se laitettaisiin toiselle seinälle, jossa se ei ole kulkuväylällä. Ei mitään järkeä…

Muita erityisen positiivisia suomalaiskokemuksia reissulla olivat tietysti sauna ja suklaa, mutta myös Grandiosan pepperonipizza ja äidin laittama kotiruoka. Ja ruisleipä juuston ja vihannesten kera ystäväni Tertun luona. Ai että oli hyvää.

Kaiken kaikkiaan oli kuitenkin kiva palata takaisin Lontooseen. Töihin palaaminen oli hieman epämiellyttävää, vaikka olin sinänsä ihan positiivisella mielellä, sillä viimeinen viikko ennen lomaani oli ollut työmäärältään sopiva ensimmäistä kertaa sitten huhtikuun. Luulin, että se jatkuisi sellaisena myös tästä eteenpäin, mutta ei. Tämä mennyt viikko oli todella kiireinen ja ylityöntäyteinen jälleen kerran. Tosin maanantaina ja tiistaina yksi kollega oli sairaana ja perjantaina toisen vaimo synnytti, joten meillä oli kolmena päivänä vajaa miehitys.

Toisaalta lomani aikana oli palkattu taloon kaksi uutta ihmistä, jotka olivat jo osittaisella panoksellaan mukana hommissa vaikka vielä opettelevatkin talon tavoille. Toivon mukaan työmäärä tasoittuisi taas, kunhan he oppivat hommansa ja pääsevät kunnolla työn syrjään kiinni. Tosin keskustelin italialais-brittiläisen kollegani kanssa työmäärästä keskiviikkoiltana (hänen työmatkansa on noin 2 tuntia ja 15 minuuttia ja hän oli siinä vaiheessa tehnyt ylitöitä iltakahdeksaan kolmena päivänä peräkkäin) ja hän totesi vain, että firma voisi palkata vielä kaksi henkeä lisää tasoittamaan työmäärää. Kenties sitten päästäisiin jatkuvista ylitöistä. Iloton hymy kasvoillaan hän totesi, että se ei taida kyllä oikein sopia voiton maksimointiajatteluun. Pääasia kai on, että firma kiskoo mahdollisimman paljon rahaa sisään senkin kustannuksella, että työntekijät joutuvat uhraamaan vapaa-aikansa sille ilman mitään erillistä korvausta.

Katsellaan nyt, miten tämä tästä taas lähtee menemään. Toivon omasta puolestani, että kaksi viime viikolla aloittanutta työntekijää saavat aikaan työmäärän tasoittumista seuraavien muutamien viikkojen sisällä. Jos tilanne ei helpotu, niin sitten varmaan täytyy ottaa asia uudestaan esiin esimiesten kanssa. Toivottavasti tällä kertaa myös tämä mainittu italialais-brittiläinen kollegani sanoisi omasta puolestaan esimiehille jotain, jotta minä en olisi se ainut työntekijä, jolla on aiheesta mielipide. Luulisi, että nyt kun hän sai vaimoineen perheenlisäystä perjantaina, halut tehdä ylitöitä jatkuvasti vähenisivät entisestään ja mies saisi kenties suunsa auki, tyytymätön kun kerran on.

Halua työilmapiirin parantamiseen ja työntekijöiden tietynlaiseen palkitsemiseen työpaikallani tuntuu kuitenkin olevan. Tällä viikolla siellä aloitettiin käytäntö, jossa firman puolesta jääkaappiin hommataan drinkkejä ja tarjolle pientä purtavaa perjantaisin, jotta työntekijät voisivat aloittaa viikonlopun mukavasti klo 17:30 työpäivän päätteeksi.

En sitten tiedä miten tämä tulee onnistumaan. Harvoin työpäivän voi oikeasti päättää kello 17:30 perjantaina, ylitöiksi tahtoo mennä. Olisin voinut jäädä koko illaksi nytkin perjantaina, mutta onneksi oli pöytävaraus ravintolaan entisen työkaverini kanssa. Joten tein raa’an päätöksen ilmoittaa asiakkaalle, että projektin palauttaminen ei valitettavasti onnistu perjantai-iltana, mutta palaan asiaan maanantaina. Säästin sillä itseäni ja tein ylitöitä perjantaina ”vain” puolitoista tuntia, mukaan lukien lounastunnin, jota en ehtinyt pitämään lainkaan.

Jos totta puhutaan niin viimeinen asia, jota minä perjaintai-iltana haluan on se, että jäisin vielä työpaikalle hengailemaan, vaikka sitten olutpullon ja sipsien parissa. Ei, siinä vaiheessa haluan vain mahdollisimman pian pois toimistolta ja viikonlopun viettoon. Sinänsä hyvä ajatus, mutta käytännön tasolla ei minun kohdallani varmaankaan kovin usein toimi. Enemmän pidin entisen työpaikkani tarjoamasta ”perjantaipalkinnosta”, joka salli kaikkien lähteä perjantaisin tuntia aiemmin töistä. Se oli mahtavaa! 😀

◊     ◊     ◊     ◊     ◊

Positiivisena loppukaneettina tässä mainittakoon tuore kirjallisuusaiheinen ilouutinen Suomesta. Ystäväni ja opiskelukaverini Eeva on tänä vuonna yksi kymmenestä Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaasta (linkki Hesarin artikkeliin). Onneksi olkoon Eevalle ja menestystä!

 
1 kommentti

Kirjoittanut : 31/10/2010 Kategoria/t: Arki, Kulttuuri, Matkailu

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , ,