Viikko Maltalla on takana ja normaalielämä on ollut käynnissä puolitoista viikkoa. Työkiireiden vuoksi Maltan reissusta postaaminen on jäänyt toistaiseksi, mutta koetan korjata asian lähitulevaisuudessa.
Paluu Maltalta oli sekin kiireinen. Loman aikana järjestyi työhaastattelu Lontoon ytimessä sijaitsevaan firmaan, joka tuottaa mainontaa eri kielille. Työhaastattelu oli lomaltapaluupäivänä klo 17. Lento saapui puoliltapäivin Gatwickille, sieltä kiirehdin kotiin valmistautumaan haastatteluun. Ennen lomalle lähtöä tein pyynnöstä viimeisenä iltana haastattelua ennakoivan testin, jossa mitattiin muun muassa käännösten tarkastamiskykyä, erilaisten käännösten analysointikykyä ja tekstin luovaa tuottamista. Pakkaamisen viimeistely jäi lähtöaamuun ja kiirettä piti tuolloinkin.
Haastattelun järjestänyt rekrytointifirma halusi myös tavata minut henkilökohtaisesti tuntia ennen haastattelua, joten lounaan syömiseen ja haastatteluun valmistautumiseen jäi noin kaksi tuntia aikaa, kun oli jo riennettävä rekrytointifirmaan tapaamista varten. Sieltä puolestaan pikku kävelymatka itse työhaastatteluun viideksi. Arvioidun puolen tunnin sijasta haastattelussa vierähti tunti ja 20 minuuttia. Jääkaappi kotona oli tyhjä, joten kotiin piti palata ruokakaupan kautta. Olin kotona puoli kahdeksan maissa illalla, rättiväsyneenä. Herätys Maltalla oli ollut puoli neljältä aamulla Britannian aikaa, unta olin saanut kolmen ja puolen tunnin verran. Seuraavana aamuna töihin, ylitöitä, seuraavana päivänä (perjantaina) ei aikaa syödä lounasta ja töistä lähdin puoli kahdeksalta illalla. Noiden kolmen päivän aikana viikon loma oli jo tehokkaasti pois pyyhitty.
Positiivista oli se, että minua haastatellut firma piti minusta, ja itse olin tyytyväinen erityisesti siihen, että palkka siellä olisi yli 500 euroa kuussa enemmän kuin nykyisessä työpaikassani. Tulimme kuitenkin haastattelijoiden kanssa yhteisesti siihen tulokseen, että asiakasyritys, joka heillä oli mielessään tähän työtehtävään, ei olisi minulle sopiva (pääasiakkaani olisi ollut maailman suurin lääkefirma). He kuitenkin pitivät minusta sen verran, että halusivat tutkia, josko he voisivat tarjota minulle joitakin muita asiakkaita, ja tätä silmällä pitäen minut on kutsuttu toiseen haastatteluun ensi viikolla. Tuolloin on tarkoituksena on puhua siitä, löytyykö yrityksestä lopulta minulle sopivaa roolia. Maanantaina on siis yritettävä järjestää töistä vapaata haastattelua varten. Saa nähdä miten käy.
Tällä viikolla töissä nousi sapen maku suuhun useaan kertaan, ja olin vankasti sitä mieltä, että uuden työpaikan etsiminen on paras ratkaisu. Lomanjälkeiseen puoleentoista viikkoon mahtui useampi päivä, jolloin en ole ehtinyt syömään lounasta lainkaan. Tämän viikon perjantaina söin lounaani kymmeneltä illalla kun kotiuduin (tosin lähdin töistä jo puoli seitsemän maissa, kävimme avautumassa ruotsalaisen työkaverini kanssa toisillemme työasioista tuopin ääressä ennen kotiin menoa).
Keskiviikkona olin tilanteessa, jossa kaikkien projektieni loppuun saattaminen määräaikaan mennessä ei kerta kaikkiaan ollut fyysisesti mahdollista. Silloin sain onneksi parilta työkaverilta vetoapua. Torstaina lähin esimieheni sanoi minulle, että valitettavasti työkavereilta on turha pyytää apua enää tällä viikolla, sillä kaikilla on kiire (jostain syystä molemmat lähimmät esimieheni itse pääsevät kyllä lähtemään normaaliin aikaan töistä, kun puolet projektipäälliköistä taas jäävät istumaan toimistolle iltamyöhään lähes joka ilta).
Kun töissä on tarpeeksi kiire, on erikoista huomata, miten oma olo muuttuu. Sitä ikään kuin siirtyy tilaan, jossa kaikki muu katoaa ympäriltä. Nälkä ja vessahätä unohtuvat, ja joskus olen havahtunut kolmen maissa päänsärkyyn ja tajunnut, etten ole juonut pisaraakaan vettä koko päivänä, vaikka lasi on ollut täysinäisenä vieressä koko päivän. Voisin kuvitella, että tuo tila muistuttaa etäisesti tilaa, jonka äärimmäisissä olosuhteissa toimimaan pystyvät ihmiset ovat raportoineet kokeneensa. (Tietenkin olosuhteet omalla kohdallani, työpaikalla tietokoneen ääressä istuessa, ovat huomattavasti helpommat, joten vertaus ontuu raskaasti siinä suhteessa.) Esimerkiksi lentokoneiden maahansyöksyistä selvinneet ovat kertoneet eräänlaisesta ”putkinäöstä”, jossa selviytymisen kannalta epäolennaiset seikat ikään kuin suodattuvat pois huomiokentästä. Ihminen keskittyy selviämisen kannalta tärkeisiin seikkoihin, jotka kirkastuvat mielessä ja ohjaavat henkilön tekemään selviämisen kannalta oikeita valintoja.
Torstaina lähin esimieheni totesi minulle ja parille muulle huoneessa olijalle, että ”meillä ei ole tarpeeksi työntekijöitä” (purin kieltäni, etten sanoisi tilanteen olleen tämän jo vuoden päivät). Tällä viikolla tilanne kuitenkin eskaloitui siinä määrin, että myyntiosaston ihmisiä oli esimiesten toimesta kehotettu antamaan projekteille niin pitkiä suoritusaikoja kuin asiakkaat vain sallivat, sillä meillä ei ole aikaa saattaa projekteja normaalissa ajassa päätökseen ja pistää uusia sisään tulevia projekteja samalla alulle.
Tänä viikonloppuna jouduin tekemään töitä ensimmäistä kertaa myös viikonloppuna. Minun ei onnekseni tarvinnut lähteä toimistolle, vaan pystyin loggautumaan työsähköpostiini kotoa ja tekemään töitä etänä. Lauantaina iltapäivällä minun oli tarkastettava ja lähetettävä tšekinkielinen tiedosto asiakkaalle ja urdunkielinen pieni käännös myös. Tänä aamuna oli arabiankielisen käännöksen deadline kello 09:00. Kääntäjä oli myöhässä (ja tämä oli viimeinen kerta, kun hänen palvelujaan käytän — ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän myöhästyy käännöksensä kanssa), joten jouduin patistella häntä sähköpostitse ja yritin myös soittaa tuloksetta Egyptiin saadakseni hänet kiinni. (Firma oli sentään luvannut maksaa puhelinlaskuni, jos joudun soittaa omasta puhelimestani kansainvälisiä puheluja.) Nyt kun kello on 12 sunnunaina päivällä, työasiat on viimein hoidettu tälle viikolle. Toivottavasti oli viimeinen kerta kun teen palkatonta ylityötä myös viikonloppuisin.
Viimeisestä yhdeksästä firmaan palkatusta ihmisestä viisi joko lähti tai lähetettiin pellolle kolmen kuukauden koeajan aikana. Kolme tai neljä (neljännestä en ole varma) lähti omasta aloitteesta — huomasivat kai millaiseen stressisoppaan olivat lusikkansa pistäneet. Neljän jäljelle jääneen koeaika on edelleen käynnissä, ja ruotsalainen työkaverini sanoi pelkäävänsä, että yksi heistä saattaa sanoutua irti, sillä hänen työtaakkansa on hyvin raskas, varsinkin juuri aloittaneelle. Tällä viikolla firmaan palkattiin kolme tai neljä uutta työntekijää, joista kaksi aloittaa ensi viikolla. Saa nähdä miten heidän kanssaan käy. Kun työntekijät vaihtuvat niin tiuhaan tahtiin, luulisi johdonkin pikku hiljaa havahtuvan siihen, että jotakin on vialla.
Henkisesti olenkin jo jättänyt nykyisen työpaikkani. Nyt odottelen vain sitä, että se uusi työpaikka löytyy, toivottavasti tämän kesän aikana. Ainoat asiat, joita kenties tulee vähän ikävä, ovat:
1) työpaikkani muut projektipäälliköt, myyntipuolen ja palkanmaksun ihmiset: kaikki hienoja, ahkeria ihmisiä
2) pääasiakkaani, Britannian toiseksi suurin markkinatutkimusfirma, jonka projekteista nautin, ja heidän edustajiensa kanssa on mukava tehdä töitä (yksi heistä kuulostaa puhelimessa myös kovin komealta mieheltä, joten mikäs siinä hänen kanssaan asioidessa! :razz:).
Pitkiä päiviä, pientä palkkaa ja keskijohdon puutteellista kykyä tukea alaisiaan en jää kaipaamaan.
Pieni osa minusta on myös salaisesti vahingoniloinen siitä, että tiedän mistä firma itsensä löytää kun työpaikastani lähden. Olen vastuussa kaikista firman ääniprojekteista (muun muassa näkövammaisille nauhoitettavista uutiskirjeistä ja muista dokumenteista) ja heidän on koulutettava uusi henkilö hoitamaan audioprojekteja. Pääasiakkaani työllistää yhden ihmisen ja heidän projektinsa ovat usein vaativia ja aikaa vieviä. Kyseinen asiakas on tyytyväinen tapaani hoitaa asiat ja suhteemme on hyvä. Olen myös ollut kontaktihenkilömme asiakkaan suuntaan jo kohta vuoden ja tiedän mitä he haluavat — asiakaskontakti on rakennettava uudelleen seuraajani toimesta. Kolmanneksi, erään suuren (liikevaihto reilusti yli 10 miljardia euroa) kansainvälisen kiinteistökehitys- ja rakennuskonsernin suomalaishaara haluaa tehdä bisnestä firmamme suomea puhuvan projektipäällikön kanssa. He allekirjoittavat käännössopimuksen kanssamme kesän lopulla/alkusyksystä ja tuolloin firmassa on oltava suomenkielinen projektipäällikkö. Minä toivottavasti ehdin pois alta, mutta en kadehdi esimiesteni ahdinkoa siinä vaiheessa, kun heidän on etsittävä Lontoosta kykenevä suomea puhuva projektipäällikkö. Kuten viime viikkoisessa työhaastattelussa haastattelijani sanoi, se ei ole helppoa.
Vahingoniloni kasvaakin lähinnä siitä, että työnantajilleni valjennee vasta liian myöhään se, miten suuri arvo minulla yritykselle todellisuudessa on. Käytännössä paljon suurempi, kuin mitä palkkani antaisi ymmärtää.
Työpaikkaa vaihtaessa ollaan tietysti aina mahdollisessa ojasta allikkoon -tilanteessa. Menetän hienot työkaverit ja saan kenties huonot tilalle. Työmäärä saattaa olla yhtä raskas ja työaikaan yhtä huonosti mitoitettu kuin nykyisessäkin työpaikassa. Tai tilanne saattaa olla vieläkin pahempi. Yksi asia kuitenkin on varma: kun tästä työstä viimein lähden, palkkani nousee huomattavasti.
Jos nykyinen työpaikkani maksaisi työstäni sen 500 euroa enemmän kuussa, ei minulla olisi paljoakaan valittamista yleensä ottaen. Mutta kun tietää, että siivoojat tienaavat keskimäärin enemmän Suomessa kuin minä nykyisessä työssäni Lontoossa, joka on maailman 17. kallein kaupunki asua (Helsinki on sijalla 31), alkaa pikku hiljaa korpeamaan. Ja kun tietää, miten paljon alle Lontoon keskiarvon nykyinen palkkani tämänkaltaisesta työstä on, ei sekään helpota. Tietysti tilanne oli puolitoista vuotta sitten se, että minun oli otettava vastaan ensimmäinen työpaikka, joka minulle tarjoutui. Sen tein, ja siksi olen edelleen täällä, eikä minun tarvinnut palata Suomeen. Mutta johonkin se raja on vedettävä; minulla raja tuli viimein vastaan kuukausi sitten, ja päivitin ansioluetteloni ja latasin sen verkkoon työnantajien saataville.
Nyt vain kituutetaan niin kauan, että se kaivattu puhelinsoitto tulee: ”X haluaisi tarjota paikan sinulle. Oletko vielä kiinnostunut ottamaan sen vastaan?”.