Lomanjälkeistä elämää — vuodatus

Viikko Maltalla on takana ja normaalielämä on ollut käynnissä puolitoista viikkoa. Työkiireiden vuoksi Maltan reissusta postaaminen on jäänyt toistaiseksi, mutta koetan korjata asian lähitulevaisuudessa.

Paluu Maltalta oli sekin kiireinen. Loman aikana järjestyi työhaastattelu Lontoon ytimessä sijaitsevaan firmaan, joka tuottaa mainontaa eri kielille. Työhaastattelu oli lomaltapaluupäivänä klo 17. Lento saapui puoliltapäivin Gatwickille, sieltä kiirehdin kotiin valmistautumaan haastatteluun. Ennen lomalle lähtöä tein pyynnöstä viimeisenä iltana haastattelua ennakoivan testin, jossa mitattiin muun muassa käännösten tarkastamiskykyä, erilaisten käännösten analysointikykyä ja tekstin luovaa tuottamista. Pakkaamisen viimeistely jäi lähtöaamuun ja kiirettä piti tuolloinkin.

Haastattelun järjestänyt rekrytointifirma halusi myös tavata minut henkilökohtaisesti tuntia ennen haastattelua, joten lounaan syömiseen ja haastatteluun valmistautumiseen jäi noin kaksi tuntia aikaa, kun oli jo riennettävä rekrytointifirmaan tapaamista varten. Sieltä puolestaan pikku kävelymatka itse työhaastatteluun viideksi. Arvioidun puolen tunnin sijasta haastattelussa vierähti tunti ja 20 minuuttia. Jääkaappi kotona oli tyhjä, joten kotiin piti palata ruokakaupan kautta. Olin kotona puoli kahdeksan maissa illalla, rättiväsyneenä. Herätys Maltalla oli ollut puoli neljältä aamulla Britannian aikaa, unta olin saanut kolmen ja puolen tunnin verran. Seuraavana aamuna töihin, ylitöitä, seuraavana päivänä (perjantaina) ei aikaa syödä lounasta ja töistä lähdin puoli kahdeksalta illalla. Noiden kolmen päivän aikana viikon loma oli jo tehokkaasti pois pyyhitty.

Positiivista oli se, että minua haastatellut firma piti minusta, ja itse olin tyytyväinen erityisesti siihen, että palkka siellä olisi yli 500 euroa kuussa enemmän kuin nykyisessä työpaikassani. Tulimme kuitenkin haastattelijoiden kanssa yhteisesti siihen tulokseen, että asiakasyritys, joka heillä oli mielessään tähän työtehtävään, ei olisi minulle sopiva (pääasiakkaani olisi ollut maailman suurin lääkefirma). He kuitenkin pitivät minusta sen verran, että halusivat tutkia, josko he voisivat tarjota minulle joitakin muita asiakkaita, ja tätä silmällä pitäen minut on kutsuttu toiseen haastatteluun ensi viikolla. Tuolloin on tarkoituksena on puhua siitä, löytyykö yrityksestä lopulta minulle sopivaa roolia. Maanantaina on siis yritettävä järjestää töistä vapaata haastattelua varten. Saa nähdä miten käy.

Tällä viikolla töissä nousi sapen maku suuhun useaan kertaan, ja olin vankasti sitä mieltä, että uuden työpaikan etsiminen on paras ratkaisu. Lomanjälkeiseen puoleentoista viikkoon mahtui useampi päivä, jolloin en ole ehtinyt syömään lounasta lainkaan. Tämän viikon perjantaina söin lounaani kymmeneltä illalla kun kotiuduin (tosin lähdin töistä jo puoli seitsemän maissa, kävimme avautumassa ruotsalaisen työkaverini kanssa toisillemme työasioista tuopin ääressä ennen kotiin menoa).

Keskiviikkona olin tilanteessa, jossa kaikkien projektieni loppuun saattaminen määräaikaan mennessä ei kerta kaikkiaan ollut fyysisesti mahdollista. Silloin sain onneksi parilta työkaverilta vetoapua. Torstaina lähin esimieheni sanoi minulle, että valitettavasti työkavereilta on turha pyytää apua enää tällä viikolla, sillä kaikilla on kiire (jostain syystä molemmat lähimmät esimieheni itse pääsevät kyllä lähtemään normaaliin aikaan töistä, kun puolet projektipäälliköistä taas jäävät istumaan toimistolle iltamyöhään lähes joka ilta).

Kun töissä on tarpeeksi kiire, on erikoista huomata, miten oma olo muuttuu. Sitä ikään kuin siirtyy tilaan, jossa kaikki muu katoaa ympäriltä. Nälkä ja vessahätä unohtuvat, ja joskus olen havahtunut kolmen maissa päänsärkyyn ja tajunnut, etten ole juonut pisaraakaan vettä koko päivänä, vaikka lasi on ollut täysinäisenä vieressä koko päivän. Voisin kuvitella, että tuo tila muistuttaa etäisesti tilaa, jonka äärimmäisissä olosuhteissa toimimaan pystyvät ihmiset ovat raportoineet kokeneensa. (Tietenkin olosuhteet omalla kohdallani, työpaikalla tietokoneen ääressä istuessa, ovat huomattavasti helpommat, joten vertaus ontuu raskaasti siinä suhteessa.) Esimerkiksi lentokoneiden maahansyöksyistä selvinneet ovat kertoneet eräänlaisesta ”putkinäöstä”, jossa selviytymisen kannalta epäolennaiset seikat ikään kuin suodattuvat pois huomiokentästä. Ihminen keskittyy selviämisen kannalta tärkeisiin seikkoihin, jotka kirkastuvat mielessä ja ohjaavat henkilön tekemään selviämisen kannalta oikeita valintoja.

Torstaina lähin esimieheni totesi minulle ja parille muulle huoneessa olijalle, että ”meillä ei ole tarpeeksi työntekijöitä” (purin kieltäni, etten sanoisi tilanteen olleen tämän jo vuoden päivät). Tällä viikolla tilanne kuitenkin eskaloitui siinä määrin, että myyntiosaston ihmisiä oli esimiesten toimesta kehotettu antamaan projekteille niin pitkiä suoritusaikoja kuin asiakkaat vain sallivat, sillä meillä ei ole aikaa saattaa projekteja normaalissa ajassa päätökseen ja pistää uusia sisään tulevia projekteja samalla alulle.

Tänä viikonloppuna jouduin tekemään töitä ensimmäistä kertaa myös viikonloppuna. Minun ei onnekseni tarvinnut lähteä toimistolle, vaan pystyin loggautumaan työsähköpostiini kotoa ja tekemään töitä etänä. Lauantaina iltapäivällä minun oli tarkastettava ja lähetettävä tšekinkielinen tiedosto asiakkaalle ja urdunkielinen pieni käännös myös. Tänä aamuna oli arabiankielisen käännöksen deadline kello 09:00. Kääntäjä oli myöhässä (ja tämä oli viimeinen kerta, kun hänen palvelujaan käytän — ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän myöhästyy käännöksensä kanssa), joten jouduin patistella häntä sähköpostitse ja yritin myös soittaa tuloksetta Egyptiin saadakseni hänet kiinni. (Firma oli sentään luvannut maksaa puhelinlaskuni, jos joudun soittaa omasta puhelimestani kansainvälisiä puheluja.) Nyt kun kello on 12 sunnunaina päivällä, työasiat on viimein hoidettu tälle viikolle. Toivottavasti oli viimeinen kerta kun teen palkatonta ylityötä myös viikonloppuisin.

Viimeisestä yhdeksästä firmaan palkatusta ihmisestä viisi joko lähti tai lähetettiin pellolle kolmen kuukauden koeajan aikana. Kolme tai neljä (neljännestä en ole varma) lähti omasta aloitteesta — huomasivat kai millaiseen stressisoppaan olivat lusikkansa pistäneet. Neljän jäljelle jääneen koeaika on edelleen käynnissä, ja ruotsalainen työkaverini sanoi pelkäävänsä, että yksi heistä saattaa sanoutua irti, sillä hänen työtaakkansa on hyvin raskas, varsinkin juuri aloittaneelle. Tällä viikolla firmaan palkattiin kolme tai neljä uutta työntekijää, joista kaksi aloittaa ensi viikolla. Saa nähdä miten heidän kanssaan käy. Kun työntekijät vaihtuvat niin tiuhaan tahtiin, luulisi johdonkin pikku hiljaa havahtuvan siihen, että jotakin on vialla.

Henkisesti olenkin jo jättänyt nykyisen työpaikkani. Nyt odottelen vain sitä, että se uusi työpaikka löytyy, toivottavasti tämän kesän aikana. Ainoat asiat, joita kenties tulee vähän ikävä, ovat:

1) työpaikkani muut projektipäälliköt, myyntipuolen ja palkanmaksun ihmiset: kaikki hienoja, ahkeria ihmisiä
2) pääasiakkaani, Britannian toiseksi suurin markkinatutkimusfirma, jonka projekteista nautin, ja heidän edustajiensa kanssa on mukava tehdä töitä (yksi heistä kuulostaa puhelimessa myös kovin komealta mieheltä, joten mikäs siinä hänen kanssaan asioidessa! :razz:).

Pitkiä päiviä, pientä palkkaa ja keskijohdon puutteellista kykyä tukea alaisiaan en jää kaipaamaan.

Pieni osa minusta on myös salaisesti vahingoniloinen siitä, että tiedän mistä firma itsensä löytää kun työpaikastani lähden. Olen vastuussa kaikista firman ääniprojekteista (muun muassa näkövammaisille nauhoitettavista uutiskirjeistä ja muista dokumenteista) ja heidän on koulutettava uusi henkilö hoitamaan audioprojekteja. Pääasiakkaani työllistää yhden ihmisen ja heidän projektinsa ovat usein vaativia ja aikaa vieviä. Kyseinen asiakas on tyytyväinen tapaani hoitaa asiat ja suhteemme on hyvä. Olen myös ollut kontaktihenkilömme asiakkaan suuntaan jo kohta vuoden ja tiedän mitä he haluavat — asiakaskontakti on rakennettava uudelleen seuraajani toimesta. Kolmanneksi, erään suuren (liikevaihto reilusti yli 10 miljardia euroa) kansainvälisen kiinteistökehitys- ja rakennuskonsernin suomalaishaara haluaa tehdä bisnestä firmamme suomea puhuvan projektipäällikön kanssa. He allekirjoittavat käännössopimuksen kanssamme kesän lopulla/alkusyksystä ja tuolloin firmassa on oltava suomenkielinen projektipäällikkö. Minä toivottavasti ehdin pois alta, mutta en kadehdi esimiesteni ahdinkoa siinä vaiheessa, kun heidän on etsittävä Lontoosta kykenevä suomea puhuva projektipäällikkö. Kuten viime viikkoisessa työhaastattelussa haastattelijani sanoi, se ei ole helppoa.

Vahingoniloni kasvaakin lähinnä siitä, että työnantajilleni valjennee vasta liian myöhään se, miten suuri arvo minulla yritykselle todellisuudessa on. Käytännössä paljon suurempi, kuin mitä palkkani antaisi ymmärtää.

Työpaikkaa vaihtaessa ollaan tietysti aina mahdollisessa ojasta allikkoon -tilanteessa. Menetän hienot työkaverit ja saan kenties huonot tilalle. Työmäärä saattaa olla yhtä raskas ja työaikaan yhtä huonosti mitoitettu kuin nykyisessäkin työpaikassa. Tai tilanne saattaa olla vieläkin pahempi. Yksi asia kuitenkin on varma: kun tästä työstä viimein lähden, palkkani nousee huomattavasti.

Jos nykyinen työpaikkani maksaisi työstäni sen 500 euroa enemmän kuussa, ei minulla olisi paljoakaan valittamista yleensä ottaen. Mutta kun tietää, että siivoojat tienaavat keskimäärin enemmän Suomessa kuin minä nykyisessä työssäni Lontoossa, joka on maailman 17. kallein kaupunki asua (Helsinki on sijalla 31), alkaa pikku hiljaa korpeamaan. Ja kun tietää, miten paljon alle Lontoon keskiarvon nykyinen palkkani tämänkaltaisesta työstä on, ei sekään helpota. Tietysti tilanne oli puolitoista vuotta sitten se, että minun oli otettava vastaan ensimmäinen työpaikka, joka minulle tarjoutui. Sen tein, ja siksi olen edelleen täällä, eikä minun tarvinnut palata Suomeen. Mutta johonkin se raja on vedettävä; minulla raja tuli viimein vastaan kuukausi sitten, ja päivitin ansioluetteloni ja latasin sen verkkoon työnantajien saataville.

Nyt vain kituutetaan niin kauan, että se kaivattu puhelinsoitto tulee: ”X haluaisi tarjota paikan sinulle. Oletko vielä kiinnostunut ottamaan sen vastaan?”.

Tästä on jo niin kauan aikaa...

 

Pikaviesti

Työt ovat kiskoneet minusta mukavasti mehut nyt alkuviikolla. Eilen illalla menin nukkumaan jo ennen puolta yhdeksää. Toisaalta yöt ovat jääneet aika lyhyiksi, joten univelkaa ehti kertyä jonkun verran alkuviikosta. Iltaihminen kun olen, ei aina malta oikein mennä nukkumaan ihmisten ajoissa ja kuitenkin aamulla pitää nousta klo 5.30, jos meinaa ottaa aamun rauhallisesti aamupalan merkeissä ja sitten vielä töihin ehtiä kahdeksaksi. Ennen seitsemää pitää nimittäin lähteä jo metroasemaa kohti.

Tämän päivän otin tosin vapaaksi, sillä kävin vaihteeksi taas työhaastattelussa. Tämänkertainen pesti oli projektipäällikön paikka nuoressa mutta nopeasti kasvavassa käännösfirmassa pohjois-Lontoossa. Haastattelu meni ihan mukavasti (tähän mennessä ehdottomasti paras haastattelukokemukseni). Firman kokoushuone oli varattu, viereisen toimistorakennuksen ravintola vielä asiakkailta suljettu, joten menimme pikku matkan päähän kahvilaan tekemään haastattelua. Ja kahvi meni firman piikkiin. 😛

Haastattelijoina oli pari noin nelikymppistä miestä, käännösfirman perustajat, jotka hakevat porukkaansa uutta projektipäällikköä, joka ottaisi vastuulleen Yhdysvaltojen asiakkaita erityisesti. Tämä tarkoittaisi käytännössä vaihtelevia työvuoroja: osa viikosta normaalisti yhdeksästä puoli kuuteen, muutamana päivänä viikossa työajat, jotka natsaavat Amerikan aikavyöhykkeisiin, eli iltapäivällä aloitus ja työpäivän lopetus iltakymmenen jälkeen.

Kuten sanottua, minusta haastattelu meni hyvin, ja ilmeisesti heidänkin mielestään. Mutta kuulemma minulla on vastassani mm. hakija, jolla on pari vuotta nimenomaan projektinhallintakokemusta, joten jään siltä osin hänelle auttamattomasti toiseksi. Sain kyllä kehuja asenteestani ja fiksuista kysymyksistäni, joten jonkinlaiset mahdollisuudet minulla kai vielä on.

Olin viimeinen haastateltava, joten odotin, että he olisivat tehneet päätöksen jo tämän päivän aikana, mutta kello on jo kohta seitsemän illalla eikä sieltä ole mitään kuulunut. Huomenna olen taas koko päivän töissä, jossa minun on pidettävä puhelin pois päältä, joten saa nähdä miten käy mahdollisen yhteydenoton.

Ottaisin mielelläni toki paikan vastaan, mutta en tosiaan ole kovin toiveikas. Mutta saan olla tyytyväinen siihen, että pääsin haastatteluun asti. Sain sellaisen käsityksen heidän puheistaan, että he olisivat haastatelleet kolmea ihmistä kaiken kaikkiaan, mutta hakemuksia oli tullut noin sata. Joten aika upeaa, että pääsin sadasta sentään kolmen parhaan joukkoon!

Joten hyvä työhaastattelukokemus takana tältä päivältä ja haastattelututkimustyöt puolestaan jatkuvat normaalisti huomenna. Länsirintamalta ei siis mitään uutta, ainakaan negatiivisessa mielessä.

 

Työnhakua, osa 2

Kävin viime viikolla työhaastattelussa, mutta ei napannut. Sain kuulla tänä aamuna, että työpaikka meni toiseen osoitteeseen. Harmi sinänsä, sillä työpaikka olisi ollut kiinnostava: projektipäällikkö käännösfirmassa. Iloista tuossa oli kuitenkin se, että sentään pääsin haastatteluun. Ne kun ovat kiven alla nekin. Nyt olen tuolta osin yhtä kokemusta rikkaampi!

Kirjaudun eilen työnhakijaksi paikallisessa työvoimatoimistossa. Tai itse asiassa kirjautuminen tapahtui netin välityksellä. Tänä aamuna prosessi lähti käyntiin puolen tunnin puhelinhaastattelulla, jossa määriteltiin mm. maahantuloni (milloin, miksi?), asumiseni, elämäntilanteeni ja aiempi työkokemukseni. Puhelun yhteydessä minulle varattiin aika henkilökohtaiselle tapaamiselle työvoimatoimistossa. Siellä kävin tänään aamupäivällä. Kahta tuntia ja kolmea virkailijaa myöhemmi paperini lähtevät nyt Glasgow’hun Skotlantiin, jossa tehdään päätös siitä, saanko tukirahaa Britanniasta vai en.

Suomessakin olen saanut ilon olla työttömänä työnhakijana. Suomalaiseen käytäntöön verrattuna tuntuu siltä, että työnhakijaa pidetään täällä paljon lähempänä työvoimatoimiston palveluja ja samalla paremmin sen valvovan silmän alla. Suomessa hakeutuessani työttömäksi työvoimatoimistossa sanottiin, että tule viiden kuukauden päästä uudestaan, jos töitä ei ole löytynyt. Täällä työnhakija on velvoitettu käymään henkilökohtaisissa tapaamisissa joka toinen viikko. Samoin työnhakijalle annetaan minimivaatimukset siitä, montako hakemusta viikossa on lähetettävä, monelleko työnantajalle on soitettava työn perässä ja mistä kaikkialta työpaikkoja on aktiivisesti haettava. Minun on lähetettävä vähintään viisi hakemusta viikossa ja soitettava vähintään kahdelle työnantajalle. Työvoimatoimiston nettipalvelua on käytettävä vähintään kerran viikossa. Mikäli en tee vaadittuja toimenpiteitä, minulle ei makseta työttömyystukea.

Tosin vielä ei ole varmaa, maksetaanko sitä ensinkään, mutta aktiivisuusvaatimuksia on silti noudatettava alusta lähtien. Päätös tuen saamisesta tulee parin viikon sisällä.

Tämä on niin kutsuttu ”vaihe 1”. Kuuden työttömyysviikon päästä siirryn ”vaiheeseen 2”, jossa tilanteeni arvioidaan uudelleen ja työvoimatoimisto määrittelee muita mahdollisia tukitoimenpiteitä, joita saatan tarvita. ”Vaihe 3” on pitkäaikaistyöttömien vaihe, siihen minun toivon mukaan ei tarvitse joutua. Virkailija oli sen verran optimistinen työnsaamisen suhteen ettei edes kuvaillut, mitä ”vaihe 3” tarkoittaa.

Mikäli saan tukea, se koostuu asumistuesta (jonka määrää en tiedä — epäluotettavista lähteistä olen kuullut, että se voisi kattaa koko vuokran) ja itse työttömyystuesta, joka on noin 70 euroa viikossa. Eli parhaassa tapauksessa maksan tuilla vuokrani ja ruokani ja vähän jää myös muuhun elämään.

Minulla on oikeus pitää vuodessa kaksi viikkoa lomaa työnhausta, Britannian sisällä. Näin ollen minun on ”karattava” joululomalle Suomeen, enkä voi siellä kauempaa kuin kaksi viikkoa olla, sillä en saa jäädä pois tapaamisesta työvoimatoimistossa. Suomessa ollessa hakemuksia on lähetettävä normaaliin tapaan. Niinpä varasin paluulennon takaksin Lontooseen aiemmin tänään. Kun alun perin tarkoitukseni oli olla Suomessa kenties noin kolme viikkoa, palaan nyt Englantiin jo ennen uutta vuotta; minun kun on oltava paikalla työkkäritapaamisessa uuden vuoden aattona.

Koetan siis pitää lipun korkealla ja työhakemusliikenteen kuumana. Eiköhän jossain vaiheessa tärppää!

Parempi olisi. 😛