Lomaa kohti työläisen mieli

Muutamisen viikkoa on nyt kahden työpaikan ruljanssia takana. On mennyt ihan mukavasti vaikka energiatasot ovat kyllä tavallista alempana. Ei pelkästään siksi, että työmatkat ovat pidempiä suurimman osan viikkoa vaan myös siksi, että asiakkaan toimistolla on paljon uutta opittavaa ja virallisen työpaikkani toimistolla teen käytännössä molempien firmojen töitä, joten kiire on kova. Päivät venyvät pitkiksi siis myös siellä: perjantaina vierähti toimistolla puoli kahdeksaan. Pääsyy tähän on kylläkin oma luonto: minulla on vielä pari omaa projektia kesken ja niitä hoitaa minun poissaollessani kollegani — yritän tehdä mahdollisimman paljon ollessani Covent Gardenin toimistolla jotta kollegalleni jäisi vähemmän ylimääräistä tekemistä. Siksipä minä istun puoli kahdeksaan toimistolla, mutta kollega lähtee kuudelta, kuten aina. (Minä en koskaan riskeeraa projektiaikatauluja sen takia, että kello lyö kuusi ja työaika loppuu, mutta kollegalleni ei ole ongelma jättää joitakin asioita tekemättä, koska ei ehtinyt niitä työajan puitteissa tehdä. Olemme siis kaksi täysin erilaista projektipäällikköä, tuossakin suhteessa.) Mutta en valita. Ei tätä loputtomiin jatku. Vaikka se oma luonto pistää tekemään kovasti töitä ja ”vielä vähän paremmin” kyllä jatkossakin, siitä ei mihinkään pääse. Sopisi vain toivoa, että se näkyisi myös palkassa syksyn palkkaneuvottelujen jälkeen. 😆

Ajatukset alkavat kuitenkin pikku hiljaa kääntyä viikon mittaiseen kesälomaani, joka on viikon päästä. Ateena odottaa. Viime viikonloppuna aloin katsastaa kohteita, joissa pitää yrittää käydä, aina suklaakaupoista monumentteihin ja ruokaravintoloista puistoihin/hautausmaihin. Tosin en aio itselleni mitään aikataulua laatia, kunhan jotain teen joka päivä, ettei nyt ainakaan mene hotellihuoneella istuskeluksi. Mitään hirveää suorituslistaa en tee. Laadin jonkinmoista listaa Maltalle viime vuonna, mutta kuuma ilma vei sen verran mehut, että ei listalta paljoa saanut ruksittua suorituksia pois. Tämä puolestaan aiheutti jonkinlaista lomastressiä. Tällä kertaa en aio stressata. Jos tekee mieli viettää päivä tekemättä mitään (= lojua uima-altaalla kirjaa lukien) niin sitten ollaan tekemättä mitään.

Maltan reissusta tämä matka eroaa siinäkin mielessä, että nyt aion mennä sinne uima-altaalle enemmänkin kuin kerran, ja tällä kertaa ihan veteenkin asti. Maltalla minulla ei edes ollut uimapukua mukana, mutta tälle reissulle ostin niitä kaksi (toinen on tosin kaksiosainen, joista yläosaa voi käyttää ihan vain toppina). Paree kastella ne molemmat jossain vaiheessa! Rannalla olisi kiva mennä käymään myös, mutta se on hankalaa yksin reissatessa. Auringonpaahteesta olisi kiva päästä mereen vilvoittelemaan — ja muutenkin meressä uiminen on ihanaa — mutta mihinkäs jätät tavarat (rahat, mahdollisesti kameran, pyyhkeen, bussilipun, juomapullon), kun ei ole ketään niistä huolehtimassa? Ei oikein onnistu. Joten taitaa rannalla käynti jäädä käytännöllisistä syistä.

Mutta uima-altaalle on jo kirjakin hommattuna. Matkalukemiseksi lähtee tällä kertaa brittiläisen historioitsija Antony Beevorin D-Day: The Battle for Normandy. Reilut viitisensataa sivua Normandian maihinnousua on siis tiedossa. En tosin malttanut odottaa lomalle asti vaan rupesin lukemaan kirjaa jo eilen, St. Paulin katedraalin takana nurmikolla auringossa loikoillen. Ja oli sen verran hyvä teos, että lukeminen jatkui tänään pubissa lounassiiderin ja -ranskalaisten lomassa. Ja keskustassa matelin suosikki-cupcake-puotiini jälkiruokaa hakemaan varsin hitaasti, kahdesta syystä: 1) luin kävellessäni mainittua kirjaa ja 2) jalkani olivat uusissa kävelykengissä mukavasti rikki yli 13 kilometrin pubiin kävelyn jälkeen. Oli mahtava kesäsää lähestulkoon 30 asteen lämpöineen, joten mikäs siinä oli pääosin joenrantaa kävellessä, kun perillä siinsi tuoppi kylmää siideriä. Urakan päätyttyä jalat eivät kyllä kiittäneet.

Antony Beevor on kirjoittanut myös useita muita kirjoja, joista erityisesti vankat ja palkitut teokset Berliinin taisteluista ja viimein luhistumisesta (Berlin: The Downfall 1945, 2002/2003) ja Stalingradin taisteluista (Stalingrad, 1998) ovat olleet lukulistallani jo pitkään. Beevor oli puhumassa Sydneyn kirjoittajafestivaaleilla vuonna 2003, jolloin olin ostaa Berlinin, mutta kirja jäi kokonsa vuoksi tuolloin festivaalikirjakaupan hyllyyn, kun ajattelin sen olevan liikaa rinkassa reissuillani. Päädyin tosin lähettämään useamman kirjan laivarahtina Suomeen kun matka jatkui Australiasta eteenpäin, joten siinä se olisi mennyt tuokin kirja. Mutta Berlin ja Stalingrad ovat siis molemmat edelleen ostoslistalla.

D-Day ei tosin ollut ensimmäinen lomakirjaostokseni. Tilasin netistä ensin Pulitzer-palkitun J. Robert Oppenheimerin elämäkerran (huomaako, että toinen maailmansota kiinnostaa, heh?), mutta kun sen postista viime viikonloppuna hain, totesin, että en taida jaksaa raahata moista tiiliskiveä ulkomaille asti. Sen lukeminen jääköön toiseen ajankohtaan. Niinpä kävin ihan tavallisesta kirjakaupasta ostamassa eilen matkaani D-Dayn.

Viikolla pitäisi siis jossain vaiheessa kaivaa matkalaukku esiin ja pakata, kaiken työväsymyksen keskellä. Ja tulostella karttoja ja niin edelleen. Lauantaiaamuna on varhainen lähtö lentokentälle, mutta kunhan koneeseen selviää ja kentältä hotellille, sitten se kauan odotettu loma voikin alkaa.

 

Matkan pää

Kävin tänään katsomassa näytelmän nimeltä Journey’s End (suom. Matkan pää). Se perustuu kirjoittajansa R.C. Sherriffin omiin kokemuksiin 1. maailmansodan etulinjassa ja juoksuhaudoissa. Näytelmä on alun perin vuodelta 1928. Siinä 18-vuotias nuorimies löytää rintamalla entisen koulukaverinsa komentamassa komppaniaansa, ja saa huomata, miten kolme sotavuotta ovat vain vähän häntä itseään vanhempaa toveria muuttaneet.

Istuin teatterissa toisen maailmansodan veteraanin vieressä, ja juttelimme ennen näytelmän alkua, väliajalla ja hetkisen vielä teatterin ulkopuolella näytelmän päätyttyä. Hän oli ilmavoimien sotilaana pohjois-Afrikassa ja toimi kk-ampujana lentokoneessa. Parin hauskan anekdootin lisäksi hän kertoi, miten heidän telttaansa uutena kasvona tullut täydennysmies oli kuitannut naurahtaen komppaniansa miesten ensimmäisen kysymyksen: mitä haluat henkilökohtaisille tavaroillesi tehtävän, jos saat surmasi. Ei mennyt montaakaan päivää, kun kyseinen nuorimies ei enää palannutkaan punkalleen.

Näytelmän päättyessä itkimme molemmat. Toistemme nimiä emme tulleet kysyneeksi, mutta siinä jutellessa surin jälleen kerran sitä, etten koskaan puhunut oman vaarini kanssa sota-ajoista. Dementiankin esiin tultua vanhat ajat olisivat kenties olleet vielä tuoreina mielessä. Tosin eri asia on, olisiko vaari halunnut niistä puhua. Mutta mielelläni olisin käynyt läpi hänen vanhoja valokuviaan ja kuunnellut tarinoita kokemuksista.

Britannia on siitä erikoinen länsimainen demokratia, että se julisti sodan toista länsimaista demokratiaa, Suomea, vastaan toisessa maailmansodassa. Sitä tuskin kovinkaan moni tänne muuttanut suomalainen muistelee — ja tuskin kovinkaan moni paikallinen sitä edes tietää. Laukaustakaan kun ei maiden välillä koskaan vaihdettu.

Suomalaisen näkökulmasta brittien suhtautuminen maailmansotiin on myös hieman erikoinen. Varsinkin kun on kyse toisesta maailmansodasta. Täällä asenne on voittajan asenne, ja britit ovat kärkkäästi ilkkumassa saksalaisia (”jerryjä”, kuten heitä täällä noihin aikoihin kutsuttiin), ja heistä on hauska muistuttaa häviäjiä siitä, kuka sodan lopulta voitti. Tätä voittajan retoriikkaa viljellään niin komiikassa kuin vaikkapa Saksan ja Britannian (Englannin) kohdatessa toisensa jalkapallon parissa. ”Voititte tämän pelin, mutta me voitimme sodan!”

Toiseen maailmansotaan liittyy täällä eräänlainen ”riemullisuus” ja vapautuneisuus, molemmat suomalaisille vieraita käsitteitä sodasta puhuttaessa. Tietysti veteraaneille, kuten tämänpäiväinen kohtaaminenkin osoitti, tilanne on toisenlainen, mutta kansakuntana britit ovat suhteessaan toiseen maailmansotaan aivan eri planeetalla kuin suomalaiset. Suomalaisen on hankala ymmärtää, miltä tuntuu olla voittaja, vaikka monessa mielessä Suomi sodan voittikin (ja monessa mielessä hävisi).

Mutta on täkäläisillä kokemusta häviämisestäkin. Ainakin jossain syvällä pinnan alla. Olen muutamaan otteeseen yrittänyt keskustella brittiläisten kanssa siitä, miltä heistä tuntuu olla brittinä osa jatkumoa, jossa heidän isänmaansa kerran — eikä niin kovin kauan sitten — hallitsi miltei neljäsosaa planeetastamme aina siihen saakka kun imperiumi alkoi hajota. Miltä tuntuu menettää kansakuntana niin paljon? Miltä tuntuu, kun oman maan rooli maailmassa muuttuu niin radikaalisti? Poikkeuksetta olen saanut vastaukseksi hölmistyneen, epävarman katseen, joka ikään kuin sanoo: ”Ööh… Pitäisikö sen tuntua joltakin?” Kysymystäni ei yksinkertaisesti ymmärretä.

En tiedä, onko kohderyhmäni ollut poikkeuksellinen vai puuttuuko brittiläisiltä tässä suhteessa kansakunnan tasolla yhteinen kokemus historiasta. Ainut keskustelukumppanini, joka ymmärsi mitä ajoin takaa, oli irlantilainen ystäväni John, mutta hän ei tietenkään irlantilaisena voinut kysymykseeni lähteä vastaamaan. Joskus mietin myös sitä, onko kyse siitä, että imperiumin kaatuminen on täällä vielä vaiettu asia. Ovatko tavalliset perusbritit vielä alkaneet käsitellä tuota historian osaa ja sen vaikutusta siihen, keitä he tänä päivänä ovat? Kuten Suomessa sisällissota on edelleen pitkälti villaisella painettu ja vaiettu asia, kenties tällä saarella halutaan unohtaa maan vaikutusvallan suunnaton hupeneminen ja vain tuudittautua siihen lämpöiseen ajatukseen, että maa on sentään edelleen yksi maailman isoista pelureista. Vai onko kyse siitä, että Britannia on siinä määrin sulatusuuni (kuten se on aina ollut, viikingeistä normanneihin ja roomalaisiin jne.), että siltä kerta kaikkiaan puuttuu ”sisäsiittoisen” ja ”sulkeutuneen”  kansan yhteinen identiteetti ja muisti, joka Suomella esimerkiksi on? (Maailmansotien voittajaesimerkki ja saksalaisille ilkkuminen tosin vaikuttaisi kaatavan tämän hypoteesin.) Vai onko kyse jostain aivan muusta? Saa nähdä, saanko kysymykseeni koskaan tyydyttävää vastausta.

 

Katu Lontoossa: Mandela Way, Bermondsey

Bermondsey sijaitsee Thamesin eteläpuolella, Southwarkin hallintoalueella. Noin parinkymmenen minuutin kävelymatkan päässä Elephant & Castlen metroasemalta itään päin haarautuu isommalta päätieltä pienempi katu nimeltä Mandela Way.

Mandela Wayn alkupää Bermondseyssä.

Katu ei itsessään ole mitenkään erikoinen: katu on kapea ja hiljainen, sen varrella on pari riviä vaatimattomia ruskeita tiilitaloja. Erikoista sen sijaan on kadun päässä olevalla pienellä kitumaalla heinikon keskellä lepäävät 30 tonnia terästä: paikalla seisoo vanha panssarivaunu.

Tankin omistaja on nimennyt sen Stompieksi. Panssarivaunu on nimetty Stompie Moeketsi Seipein mukaan, 14-vuotiaan eteläafrikkalaispojan, joka oli aktiivinen apartheidin vastustaja ja jonka Nelson Mandelan ex-vaimon Winnien henkivartija kidnappasi ja murhasi 1980-luvun lopulla. Stompie on siis sopivasti paikallaan Mandela Wayllä.

Panssarivaunu Stompie pilkistää pensaasta.

Mandela Wayn panssarivaunu on neuvostoliittolainen, pääosin toisen maailmansodan aikaan tuotannossa ollut keskiraskas T-34, jonka suunnitteli alun perin makeiskondiittorin työstä insinööritielle lähtenyt Mihail Koshkin. Vuonna 1898 syntynyt Koshkin kuoli keuhkokuumeeseen syyskuussa 1940. Tähän tautiin Koshkin sairastui raastavalla 2 000 kilometrin vaunumatkallaan läntisessä Neuvostoliitossa loppukeväästä 1940. Koshkin kiisi panssarivaunullaan (huippunopeus 55km/h) mammuttimaisen matkan Ukrainan Harkovasta Moskovaan, Moskovasta Mannerheim-linjalle, sieltä Valko-Venäjälle Minskiin ja edelleen Ukrainaan, Kiovan kautta takaisin Harkovaan.

Stompien kavereina on pari graffititaiteilijan työtä. Sienipilviteoksen nimi on We All Fall Down (Me kaadumme kaikki) ja sen on tehnyt katutaidetaiteilija nimeltä Mantis. Arofish-nimellä kulkevan graffititaiteilijan lentäjätyö on puolestaan nimeltään Eject and Survive (Käytä heittoistuinta ja selviä hengissä).

T-34 oli toisen maailmansodan aikaan kova pala saksalaisille, jotka Operaatio Barbarossan tuiskeessa Neuvostoliittoon hyökätessään saivat huomata, etteivät heidän aseensa pysty T-34:n panssaria läpäisemään. Ja Neuvostoliitolla oli valtava arsenaali T-34-tankkeja: vuoden 1945 loppuun mennessä niitä oli valmistettu maassa lähes 60 000 kappaletta ja myöhemmin niitä rakennettiin vielä lisää, myös muiden maiden tehtailla. Vuonna 1944 Saksan itärintamalla noin kolmeasataa Panther-tankkia oli vastassa moninkertainen määrä neuvostotankkeja; Neuvostoliitto tuotti uusia T-34-panssarivaunuja tuolloin 1 200 kappaleen kuukausivauhdilla.

Bermondseyn T-34 sai tämänhetkisen vaaleanpuna-valkoisen ulkomuotonsa keväällä 2009. Tankin väritys muuttuu aina välillä.

Samaista panssarivaunua on aikoinaan ollut käytössä myös Suomessa, kun toisen maailmansodan aikaan saatiin sotasaaliiksi viisitoista T-34:sta. Suomessa näiden Sotkaksi kutsuttujen vaunujen käytöstä luovuttiin 1960-luvun alussa, mutta monissa maissa T-34-panssarivaunuja oli käytössä vielä 90-luvun puolivälissä. Joidenkin tietojen mukaan esimerkiksi Pohjois-Korealla olisi niitä edelleen käytössään.

Rauhaa ja rakkautta.

Britanniassa kyseinen panssarivaunu ei kuitenkaan koskaan ole ollut oikeassa sotilaskäytössä. Tämä Mandela Wayn yksilö saapui alun perin maahan neuvostoarmeijan poistona Tšekkoslovakiasta tekemään elokuvaroolin.

Mandela Wayn T-34 on monta asiaa yhtä aikaa: pala sotahistoriaa, elokuvaproppi, lahja lontoolaisisältä 7-vuotiaalle pojalleen ja poliittinen viesti. Se on myös eräänlainen kapinan symboli.

Bermondseyn tankki on seissyt paikallaan eteläisessä Lontoossa vuodesta 1995 ja sen omistaa aivan lähistöllä asuva keski-ikäinen kiinteistöjen kehittäjä nimeltä Russell Gray. Sotahistoriasta kiinnostunut Gray hankki ”Prahan kevään” aikaan 1960-luvun lopulla neuvostomiehityksen käytössä olleen tankin maatilkulleen, johon hän ei ollut saanut paikallisilta viranomaisilta rakennuslupaa. Gray osti tankin kenttiläiseltä käytöstä poistettujen sotakalustojen myyjältä 7 000 punnalla (eli silloisessa rahassa noin 45 000 Suomen markalla). Paria kuukautta aiemmin tankki oli ollut mukana Ian McKellenin tähdittämässä modernissa Shakespeare-adaptaatiossa Richard III.

Rakennuslupaa ei siis irronnut, mutta Graylle oli kuitenkin myönnetty lupa laittaa maapalalle ”tankki”. Viranomaiset tosin luulivat kysessä olevan likavesitankin. Rakennusluvan myöntämisen nihkeydestä viranomaisille suivaantunut Gray suuntasi tankkinsa kanuunan osoittamaan kohti mainittuja päättäjiä. Panssarivaunu onkin uhannut Southwarkin viranomaisia jo neljätoista vuotta.

Lapset pyörivät piirissä sienipilven ympärillä. Tämän kuvan on luonut katutaidetaiteilija (hänenlaisiaan jotkut tahot kutsuvat myös "töhrijöiksi") nimeltä Mantis.

Tankki on esillä myös käynnissä olevan Irakin sodan viidennen syntymäpäivän kunniaksi sävelletyn kappaleen ”Happy Birthday, War” musiikkivideolla. Kappaleen takana (ja sen esittäjänä) on brittiläinen muusikko ja stand up -koomikko Mitch Benn. Kappale on kuitenkin vain näennäisen leppoisa: se on vahvan kriittinen kannanotto Irakin sotaa vastaan.

Nykyisessä pinkissä asussaan tankki on ollut vasta vähän aikaa ja onkin odotettavissa, että se saa pian taas uuden maalipinnan. Sen verran negatiivista huomiota nykyinen huolimaton roiskaisumaalaus on nimittäin nettipiireissä saanut.

Eikä mikään ihme, kun katselee kuvia tankin menneistä vuosista. Tankin ulkonäkö nimittäin muuttuu vähän väliä, joko graffitien maalaajien toimesta tai sitten taiteilijoiden toimesta. Alla on kokoamani Wikimedia Commons/Copyleft -kuvasarja tankin vaiheista. Kuvat on otettu aikajärjestyksessä maaliskuussa ’05, heinäkuussa ’05 ja maaliskuussa ’09. Itse otin kuvani huhtikuussa, joten kuukaudessa mentiin aikalailla erinäköiseen tankkiin. Harmi kyllä. Nykyistä edeltävä maalipinta oli nimittäin aika upea.

Valokuvaajina ylhäältä alas: David Edgar, Paul Egan ja Eugene Goh.

Ties vaikka olisi tankki ehtinytkin jo taas muuttaa muotoaan — onhan siitä jo kuukausi ehtinyt vierähtää, kun panssarivaunun kuvaamassa kävin.