Kesä vierähti, syksy saapui

Niin vain on kulunut pari kuukautta — ylikin — edellistä postauksesta. Jotenkin se aika vain kuluu niin nopeasti ettei huomaakaan.

Mitään suurempia ei viimeisten parin kuukauden aikana ole sinänsä sattunut. Jotain nyt on kuitenkin tullut harrastettua työssäkäynnin ohella. Kesäloma oli sen viikon mittainen (kesäkuun alussa), joten kesästä nauttiminen jäi aika vähiin, mikä tosin on normaalia täällä, sillä on yleistä, että töistä voi ottaa pisimmillään vain kahden viikon lomapätkän kerrallaan. Töiden ohella ja lyhyiden viikonloppujen aikana sitten harrastaa sen mitä saa aikaiseksi.

Syyskuinen auringonlasku — Canary Wharf

Innostuin joskus  heinäkuussa yhtenä iltana varaamaan kerralla seitsemän teatteri- ja musikaalilippua, kolmen kuukauden aikana käytettäväksi. Kävin heinä-syyskuussa katsomassa seuraavat:

• Thriller Live — Michael Jacksonin musiikin ja saavutusten ympärille rakennettu tanssille pohjaava musikaali
• Blood Brothers — tarina lapsena eri kodeissa ja yhteiskuntaluokissa kasvaneista kaksospojista, jotka ystävystyvät myöhemmin tavatessaan
• Spamalot — Monty Pythonien elokuvaan Monty Pythonin hullu maailma perustuva musikaalikomedia, jossa kuningas Arthur miehineen etsii Graalin maljaa
• Our Boys — 1980-luvun Britannian sotilassairaalaan sijoittuva draama nuorista miehistä, joiden suhdetta repii petos
• Private Peaceful — Kokoillan monologinäytelmä, jossa nuori ensimmäisen maailmansodan sotamies muistelee sotilasvankilassa kokemuksiaan juoksuhaudoissa
• What the Butler Saw — Psykiatriselle klinikalle sijoittuva kommelluksia pursuava farssi
• A Long Day’s Journey into Night — amerikkalaisen Pulitzer-palkitun Eugene O’Neillin draama perheestä, jota riivaavat addiktio (miehillä alkoholiin ja äidillä morfiiniin) ja siitä juontuvat ongelmat

Elokuvissa olen käynyt vain kerran, uuden Batmanin katsomassa jokusen viikkoa sitten. Varsin nautinnollinen kokemus sekin!

Elokuussa puolestaan tapasin entisen pääkontaktini asiakkaan puolelta edellisestä työpaikastani. Olemme pitäneet jonkin verran yhteyttä sen jälkeen kun vaihdoin työpaikkaa reilu vuosi sitten, mutta emme töiden puolesta koskaan nähneet toisiamme silloin aikoinaan. Kävimme olusella Sohossa sunnuntai-iltana elokuun puolivälissä, kun hän pääsi kakkostyöpaikastaan: viikolla hän tekee jossain määrin samankaltaista projektinhallintatyötä kuin minäkin ja viikonloput hän on tatuoijana tatuointistudiolla.

Harmikseni sain kuulla, että entinen työpaikkani on menettänyt tämän asiakkaan lähtöni jälkeen. Harmillista tämä on siksi, että tein reilun vuoden töitä niin sanotusti niska limassa sen eteen, että tästä alkujaan pikkuasiakkaasta tuli yksi firman avainasiakkaista, mutta lähtöni jälkeen asiakassuhde mureni suhteellisen lyhyessä ajassa.

Lokakuinen auringonnousu Thamesilla — ensimmäinen pyöräilyretkeni, joka ei tapahtunut joulupäivän aamuna

Hoidin kaiken alusta loppuun heidän projektiensa kanssa ja vaikka listallani oli paljon muitakin asiakkaita, tämä kyseinen firma vei käytännössä vähintään 85 prosenttia työajastani. Lähtöni jälkeen asiakkaan ”huolto” jaettiin viiden eri ihmisen käsiin, ja tiesin tuon kuultuani, että siitä ei tulisi mitään — tämän asiakkaan kohdalla työt pitää keskittää yksiin, korkeintaan kaksiin käsiin. Mutta minultahan ei mitään kysytty, ja entinen firmani kuvitteli, että kun asiakas kerran on saatu haaviin, se ei enää vaadi erityispanostusta. Riittää, kun projektit vain pyörivät omalla painollaan. Ja niin siinä sitten kävi, että asiakas ei ollutkaan lähtöni jälkeen uuteen sekavalta vaikuttavaan järjestelyyn tyytyväinen ja sisään tulevien projektien määrä väheni pian huomattavasti. Väheni siinä määrin, että entinen työkaverini kertoi toisen firman omistajista tulleen eräänä päivänä projektihuoneeseen kysymään miksi tämä asiakas ei enää lähetä projekteja yhtä paljon kuin ennen.

Asiakkaani kertoi drinkin ääressä, että entisestä työpaikastani oli jossain vaiheessa soitettu hänelle (hän epäili, että toisen omistajista toimesta), kyselty kuulumisia ja todettu, että ”haluaisimme tehdä enemmän bisnestä kanssanne”. Asiakkaani oli kertomansa mukaan vastannut, että he odottivat minun lähtöni jälkeen, että palvelun taso pysyy samana, mutta näin ei ollut tapahtunut, joten projektivirta oli alkanut tyrehtyä sen myötä. Lopulta erään projektin kanssa oli käynyt asiakkaan mukaan ”suuremman luokan munaus” ja he päättivät lopettaa entisen firmani käyttämisen kokonaan. Siinä siis lopputulos. Omalta kohdaltani kuitenkin positiivista on se, että työpanoksellani oli käytännön tasolla todistettavaa merkitystä, jota ei tosin missään vaiheessa työpaikkani puolesta tunnustettu (paitsi eroilmoitukseni päivänä, jolloin toinen omistajista sanoi ääneen sen, että olin työlläni tehnyt asiakkaasta yhden yrityksen avainasiakkaista). Kuulin sittemmin entiseltä italialaiskollegaltani, että toinen omistajista oli sanonut hänelle (kun hän oli uhannut lähteä kävelemään ellei palkka nouse), että ”kukaan ei ole korvaamaton”. Mutta minä olin tämän asiakassuhteen hoidossa korvaamaton. Jos jotain mieltälämmittävää edellisestä työpaikastani kaipaa, niin tuo on sellainen ajatus.

Tapasin syyskuussa puolestani toisen entisen kollegani edellisestä työpaikastani, unkarilaisen sellaisen (joka on myös lähtenyt sittemmin kävelemään). Istuimme illan viinipullon ja juustojen kanssa purkamassa entisen työpaikan aikeuttamia traumoja ja vaihtamassa kuulumisia muutenkin. Keskustelimme myös suomalaisuudesta ja unkarilaisuudesta, ja totesimme, että niin kaukana toisistamme kuin serkuskansoina asummekin, on meidän kansallisissa ajattelutavoissamme paljon yhteistä. Kuten muun muassa se, että pistämme sanoille ja arjen sopimuksille enemmän painoarvoa kuin esimerkiksi Välimeren kansat, joiden kanssa voi sopia tapaamisesta kahdelta, mutta on erittäin epätodennäköistä, että he ovat paikalla ennen puolta kolmea. 😆

Äiti ja isä pyörähtivät myös viikonloppuna täällä käymässä syyskuussa. Söimme ja joimme hyvin, kävimme muun muassa tutkimassa Chelsea Physic Gardenin kasveineen, British Museumin muumioineen ja pyörimme Borough Marketilla. Shishaa piti käydä polttelemassa eräässä Edgware Roadin kuppilassa myös ja tietysti vanhassa tutussa viskikaupassa kävimme pullo-ostoksilla.

Tässä kuussa puolestaan viimeiset pari viikkoa on ollut töissä todella kiirettä. Osittain siksi, että yksi tiimiläisistä jäi äitiyslomalle, eikä hänen tilalleen ole vielä saatu apuvoimia tilannetta korjaamaan. Asiakas myös lähettää kiireisiä projekteja sisään yksi toisensa jälkeen, mikä ei auta ollenkaan. Viime viikolla ylityötunteja kertyi viisitoista, tällä viikolla nelisentoista. Kun työpäivä matkoineen venyy noin neljääntoista tuntiin, käyn käytännössä kotona suihkussa, syömässä ja nukkumassa. Alkavalla viikolla minulla on onneksi torstai ja perjantai vapaat (ja seuraavan viikon maanantai), joten kolme päivää täytyy enää kestää. Sitten meillä pitäisikin olla jo käytössä lisäkäsipari tiimissä, joten toivottavasti loppuvuosi menee vähemmillä ylityötunneilla.

Otin tulevan viikonlopun ympärillä päivät vapaaksi, sillä huomenna Lontooseen puskee teksasilainen ystäväni Misty kaverinsa Chrisin kanssa. Perjantaina joukkoon liittyvät John Irlannista ja Rens Hollannista/Ruotsista. Lontoosta puolestaan lisävoimia tarjoavat Ali ja Bev, mahdollisesti myös Leticia, mikäli raskaudeltaan kykenee. Torstaiaamusta lähden Mistyn ja Chrisin kanssa Bathiin päiväretkelle. Itse tulen iltajunalla takaisin, mutta Misty ja Chris jäävät yöksi ja jatkavat perjantaiaamuna matkaa etelä-Englantiin, jossa he aikovat tehdä pyöräretken kansallispuistossa ennen paluutaan Lontooseen illalla. Minä puolestani viihdytän Lontoossa Johnia, joka tulee tänne jo aamukoneella.

Rens puolestaan saapuu illalla töiden jälkeen vasta, joten tapaamme jossain pubissa kunhan kaikki ovat tiensä Lontooseen löytäneet. Perjantai-illalle olen varannut meille pöydän Dans le Noir? -ravintolasta, jossa tarjoilijat ovat sokeita ja jossa syödään pilkkopimeässä yllätysmenun tarjontaa. Minun piti mennä sinne jo pari vuotta sitten, kun aiheesta oli puhetta entisen työkaverini Elinan kanssa, mutta se jäi silloin aikoinaan ja Elina on harmillista kyllä palannut sittemmin Suomeen. Menuvaihtoehtoja on reilu kourallinen; oma etukäteen tehty valintani oli kolmen ruokalajin illallinen, jossa on sekä lihaa että kasviksia, ja johon kuuluu yllätyscocktail, kaksi lasia viiniä ja pullo vettä. Tuo on siis luvassa myöhään perjantai-iltana — odotan innolla, sekä mukavaa seuraa, että toivottavasti maistuvaa ruokaa!

 

Lasi tyhjä

Viime aikoina postaukset ovat jääneet vähemmälle parista syystä. Toinen on se vanha tuttu työ, joka vie mehut. Toinen on noin vuoden ikäisen parisuhteen päättyminen kolmisen viikkoa sitten. Suhde oli etäsuhde ja välimatka oli lopulta miehelle liikaa. Hänestä meillä oli kaksi vaihtoehtoa: joko muutetaan yhteen (tai vähintään samaan kaupunkiin) tai sitten pistetään pillit pussiin.

En halua enkä voisikaan muuttaa pois Lontoosta ja lähteä vakityöpaikasta. Minulla ei olisi ollut mahdollisuuksia saada edes suurin piirtein oman alan töitä pienestä kaupungista pohjois-Englannissa. Mies taas ei onnistunut saamaan töitä Lontoosta, joten vaihtoehdot kuivuivat kasaan. Minulle olisi sopinut hyvin keskitiekin, hänelle kävi vain joko kaikki tai ei mitään. Siinä missä minulla tässä suhteessa lasi oli puoliksi täynnä (jaksoin harvojen näkemisten voimalla aina seuraavaan), hänellä se oli puoliksi tyhjä (hän keskittyi siihen pahaan oloon, joka tuli, kun emme toisiamme nähneet). Eipä siinä minulla ollut mitään tehtävissä, joten ero tuli. Parisuhdetta kun on hieman vaikea pitää yksin pystyssä.

En ole tästä syystä tehnyt juuri mitään erikoista viimeisen kolmen viikon aikana. Työpaikka on henkireikä ja teen mielelläni tässä tilanteessa pitkää päivää, sillä se saa ajatukset pois menetyksestä ja antaa jotain sisältöä ja merkitystä elämään. Näytelmän kävin tosin katsomassa viime viikolla — olin ostanut lipun aiemmin itselleni syntymäpäivälahjaksi. (Muuten en kolmekymppisiäni juhlinut, töissä tosin ostivat juhlan kunniaksi suklaakakun kynttilöineen päivineen.)

Kyseessä oli film noir -tyyppinen kauhu-/jännitysnäytelmä nimeltä The Woman in Black (suom. Nainen mustissa), joka on pyörinyt Lontoon West Endissä jo 20 vuotta ja risat.

Kävin keväällä katsomassa ensimmäistä kertaa kauhua teatterin lavalla Hammersmithissä. Tuo näytelmä, Ghost Stories, on sittemmin siirtynyt paremmille lavoille West Endiin, sen verran suurta suosiota se Lontoon teatterisydämen ulkopuolella kevään aikana nautti. Kun kuulin toisesta jännitysnäytelmästä, halusin tietenkin käydä sen katsomassa. Mielipiteeni on, että Ghost Stories vei kauhunäytelmänä voiton The Woman in Blackista. Ne poikkeavat toisistaan monella tapaa (muun muassa rakenteensa ja aikakautensa puolesta jne.), mutta pidin molemmista, omalla tavallaan. The Woman in Black ei tosin onnistunut saamaan aikaan yhtä kokonaisvaltaista tunneresponssia minussa; Ghost Stories nostatti aidosti ihon kananlihalle ja sai palan nousemaan kurkkuun.

Nyt kun tuotanto on siirtynyt uuteen teatteriin, tekisi melkein mieli käydä katsomassa Kummitustarinat uudelleen. Mutta taidan jättää välistä. Minulle on suositeltu musikaalia Priscilla, Queen of the Desert, jossa kolme drag queenia matkaa show-reissulla halki Australian aavikoiden. Musikaali on kuulemma riemukas ja upeaa nähtävää (ja suosittelijan kaveri on nähnyt sen jo 25 kertaa), joten se on varmasti kokemisen arvoinen. Priscilla taitaakin olla seuraava kulttuuririentoni, jossain vaiheessa tätä kesää.

 

Sisältöä taas elämään

Kylläpäs ehti vierähtää luvattoman paljon aikaa edellisestä blogipostauksesta. Tässä korjaus asiaan.

Olen viime aikoina yrittänyt päästä takaisin siihen viime vuoden alkupuoliskon rytmiin, että tekisin jotain mielenkiintoista joka viikonloppu. Kun pääsi lopahtamaan tuossa vuoden loppupuolella kulttuuririentäminen ja Lontoon tutkiminen harrastusmielessä. Viimeiset kolme viikonloppua tätä uudistunutta aktiivisuutta on nyt pidetty pienin askelin yllä — ja ihan mukavin tuloksin.

Kaksi viikkoa sitten lauantaina kävin pitkästä aikaa teatterissa. Matkasin läntiseen Lontooseen Hammersmithiin Lyric-nimiseen teatteriin. Valitsin sen kohteeksi kahdesta syystä.

Ensinnäkin toinen näytelmän käsikirjoittaja-ohjaajista oli minulle televisiosta tuttu: Jeremy Dyson, joka on yksi Herrasmiesliigan käsikirjoittajista, ja joka esiintyi itse sarjassakin satunnaisissa pikku rooleissa. Herrasmiesliigan omalaatuinen ja synkkä, jossain määrin karmivakin huumori on kiehtonut minua vuosikausia.

Itse asiassa analysoin yliopistossakin jonkun sarjan sketseistä kielitieteen kurssilla, jolla perehdyttiin verbaalisen kielen ja kehon kielen sanattomien viestien tutkimiseen. Kurssilla piti kirjoittaa transkripti videokuvasta ja äänestä, eli kirjoittaa pikkutarkasti joka sana, äänne, huokaus ja epäröinti ylös ja laatia rinnalla kulkeva kaavio keskusteluun osallistuvien ihmisten eleistä, liikkeistä ja ilmeistä. Lopputulos oli, että periaatteessa videolla näkyvän keskustelun pystyi ”näkemään ja kuulemaan” vain paperista lukemalla. Ja transkripti toimi sitten tieteellisen analyysin tukipilarina. En tosin muista enää, mitä tuossa videopätkässä analysoin. Luultavasti näyttelijöiden kehonkieltä ryhmän henkilöiden välisten voimasuhteiden osoittajina. Transkriptini oli sen verran onnistunut, että opettaja kysyi luvan käyttää sitä esimerkkinä opetuksessa tuleville kurssilaisille, eli jotain tein silloin oikein, nuorena. Kun vielä muistaisi, että mitä.

Mutta nyt ajauduin pois aiheesta. Siispä takapakkia.

Toinen syy siihen, miksi halusin nähdä juuri tämän näytelmän, oli se, että en koskaan aiemmin ollut käynyt katsomassa kauhua teatterin lavalla. Kyseessä oli helmikuun lopulta alkaen Lyricissä pyörinyt Ghost Stories (Kummitusjuttuja) -niminen näytelmä. Näytelmä rakentui näennäisesti erillisten kummitusjuttujen ympärille, mutta lopussa tarinat kietoutuivat yhteen tavalla, joka oli yhtä aikaa sekä karmiva että surullinen.

Mikä tärkeintä, kiitos hyvän käsikirjoituksen, toimivan valaistuksen ja lavastuksen (ja kenties ennen kaikkea loistavan äänimaailman), näytelmä onnistui oikeasti nostattamaan paikoitellen ihokarvat pystyyn ja  sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä. Se on aika paljon se, varsinkin kun minä en henkilökohtaisesti paljosta hätkähdä ja katson kauhuelokuvia kaikista mieluiten yksin — juuri siksi, että ne tuntuisivat edes jossain.

Näytelmä onnistui siis tehtävässään erinomaisesti ja näyttää siltä, että kriitikot ja muu yleisö ovat samaa mieltä: näytelmän esityskautta on pidennetty alkuperäisestä nyt alkuunsa parilla viikolla, sillä näytelmä pyörii jatkuvasti täysille saleille. Toivon esitykselle pitkää ikää. Voisin ihan hyvin käydä katsomassa sen uudestaankin. Oli upeaa huomata, että kauhu toimii teatterin lavallakin.

Viikko sitten viikonloppuna puolestaan vääntäydyin viimein katsomaan Avatar-elokuvan, 3D:nä tietysti. Siellä istui salillinen (täysi sali edelleen, vaikka elokuvan ensi-illasta on jo yli kolme kuukautta) yleisöä 3D-kakkulat silmillä ja tuijotti sinisiä avaruusolentoja, jotka taistelivat olemassaolostaan ihmisiä vastaan. Vastoin ennakko-odotuksiani elokuva oli ihan viihdyttävä. Kolme tuntia kului nopsaan, mitä nyt takamus vähän puutui matkan varrella.

Nyt menneenä sunnuntaina huristelin bussilla tois puol jokke, Waterloon aseman tuntumaan, jossa oli vajaan viikon kestäneen suklaafestivaalin viimeinen päivä.

Väriloistoa yhdellä kojuista.

Lontoon filhamonisen orkesterin kotisalin Royal Festival Hallin edustalla oli kenties noin 30–40 kojua, joissa myytiin erilaisia suklaita ja suklaapohjaisia tuotteita kuten kuumia juomia ja esim. Snickers-pirtelöä. Jostain syystä en itse ollut tuolloin suklaansyöntituulella, joten ostin mukaani sekalaisen pussin maustettua fudgea (mitä lieneekään suomeksi, jonkun sortin toffeesukulainen?). En tosin vielä ole avannut pussia. Josko vaikka ensi viikonloppuna.

Fudgella oli oma kojunsa festivaalilla. Osa siitä oli suklaan makuista, joten koju oli selkeästi paikkansa festareilla lunastanut.

Kiertelin aikani kojulta toiselle, lähinnä vain ihastelemassa kaunista esillepanoa. Jonkun maistiaisen sain myös, mutta se ei ollut mitenkään tajunnan räjäyttävä kokemus. Kyseessä oli tee-se-itse suklaapakkauksen ohjeilla tehtyä ”kotisuklaata”. Sinänsä ihan hyvää, mutta ennemmin minua olisivat kiehtoneet maistiaiset palkintoja voittaneilta suklaamestareilta, joita kojujen seassa oli niitäkin. Ei vain osunut maistiaistarjotinta sopivasti kohdalle.

Kojut kutsuivat suklaan ystäviä.

Suklaafestareilta yritin päästä lyhintä mahdollista reittiä takaisin joen yli kulkevalle sillalle, mutta reitti ei ollutkaan niin yksinkertainen kuin se olisi voinut olla, sillä rappuset ylös oli suljettu kävelyliikenteeltä. Eksyin sitten vahingossa kirjakirppikselle sillan alla, ja ostin itselleni muutamalla punnalla Terry Pratchettin kirjan. Monet ovat häntä kekseliääksi ja hauskaksi kirjailijaksi kehuneet, mutta yhtään hänen teostaan en vielä ole lukenut. Kunhan saan Richard Powersin The Echo Makerin (suom. Muistin kaiku — järkyttävää muuten, että Suomessa kirjan hinta on yli 30 euroa; minä maksoin englanninkielisestä kirjastani netistä tilattuna noin neljä euroa) loppuun, voi olla, että on Pratchettin vuoro. Se voisi tasapainottaa mukavasti aika raskasaiheista Echo Makeria. Powersia on tosin vielä noin 500 sivua jäljellä ja työmatkojen aikana ei kovin montaa sivua saa luettua per suunta. Mutta kaikki aikanaan.

Tämän viikon päättäjäispäiville ei ole vielä mitään suunnitelmia, mutta siitä pari viikonloppua eteenpäin on jo harrasteliput taskussa. Mutta niistä toisella kerralla. Nyt unten maille. Kello herättää taas töihin vajaan seitsemän tunnin päästä.