RSS

Avainsana-arkisto: teatteri

Kesä vierähti, syksy saapui

Niin vain on kulunut pari kuukautta — ylikin — edellistä postauksesta. Jotenkin se aika vain kuluu niin nopeasti ettei huomaakaan.

Mitään suurempia ei viimeisten parin kuukauden aikana ole sinänsä sattunut. Jotain nyt on kuitenkin tullut harrastettua työssäkäynnin ohella. Kesäloma oli sen viikon mittainen (kesäkuun alussa), joten kesästä nauttiminen jäi aika vähiin, mikä tosin on normaalia täällä, sillä on yleistä, että töistä voi ottaa pisimmillään vain kahden viikon lomapätkän kerrallaan. Töiden ohella ja lyhyiden viikonloppujen aikana sitten harrastaa sen mitä saa aikaiseksi.

Syyskuinen auringonlasku — Canary Wharf

Innostuin joskus  heinäkuussa yhtenä iltana varaamaan kerralla seitsemän teatteri- ja musikaalilippua, kolmen kuukauden aikana käytettäväksi. Kävin heinä-syyskuussa katsomassa seuraavat:

  • Thriller Live — Michael Jacksonin musiikin ja saavutusten ympärille rakennettu tanssille pohjaava musikaali
  • Blood Brothers — tarina lapsena eri kodeissa ja yhteiskuntaluokissa kasvaneista kaksospojista, jotka ystävystyvät myöhemmin tavatessaan
  • Spamalot — Monty Pythonien elokuvaan Monty Pythonin hullu maailma perustuva musikaalikomedia, jossa kuningas Arthur miehineen etsii Graalin maljaa
  • Our Boys — 1980-luvun Britannian sotilassairaalaan sijoittuva draama nuorista miehistä, joiden suhdetta repii petos
  • Private Peaceful — Kokoillan monologinäytelmä, jossa nuori ensimmäisen maailmansodan sotamies muistelee sotilasvankilassa kokemuksiaan juoksuhaudoissa
  • What the Butler Saw — Psykiatriselle klinikalle sijoittuva kommelluksia pursuava farssi
  • A Long Day’s Journey into Night — amerikkalaisen Pulitzer-palkitun Eugene O’Neillin draama perheestä, jota riivaavat addiktio (miehillä alkoholiin ja äidillä morfiiniin) ja siitä juontuvat ongelmat

Elokuvissa olen käynyt vain kerran, uuden Batmanin katsomassa jokusen viikkoa sitten. Varsin nautinnollinen kokemus sekin!

Elokuussa puolestaan tapasin entisen pääkontaktini asiakkaan puolelta edellisestä työpaikastani. Olemme pitäneet jonkin verran yhteyttä sen jälkeen kun vaihdoin työpaikkaa reilu vuosi sitten, mutta emme töiden puolesta koskaan nähneet toisiamme silloin aikoinaan. Kävimme olusella Sohossa sunnuntai-iltana elokuun puolivälissä, kun hän pääsi kakkostyöpaikastaan: viikolla hän tekee jossain määrin samankaltaista projektinhallintatyötä kuin minäkin ja viikonloput hän on tatuoijana tatuointistudiolla.

Harmikseni sain kuulla, että entinen työpaikkani on menettänyt tämän asiakkaan lähtöni jälkeen. Harmillista tämä on siksi, että tein reilun vuoden töitä niin sanotusti niska limassa sen eteen, että tästä alkujaan pikkuasiakkaasta tuli yksi firman avainasiakkaista, mutta lähtöni jälkeen asiakassuhde mureni suhteellisen lyhyessä ajassa.

Lokakuinen auringonnousu Thamesilla — ensimmäinen pyöräilyretkeni, joka ei tapahtunut joulupäivän aamuna

Hoidin kaiken alusta loppuun heidän projektiensa kanssa ja vaikka listallani oli paljon muitakin asiakkaita, tämä kyseinen firma vei käytännössä vähintään 85 prosenttia työajastani. Lähtöni jälkeen asiakkaan ”huolto” jaettiin viiden eri ihmisen käsiin, ja tiesin tuon kuultuani, että siitä ei tulisi mitään — tämän asiakkaan kohdalla työt pitää keskittää yksiin, korkeintaan kaksiin käsiin. Mutta minultahan ei mitään kysytty, ja entinen firmani kuvitteli, että kun asiakas kerran on saatu haaviin, se ei enää vaadi erityispanostusta. Riittää, kun projektit vain pyörivät omalla painollaan. Ja niin siinä sitten kävi, että asiakas ei ollutkaan lähtöni jälkeen uuteen sekavalta vaikuttavaan järjestelyyn tyytyväinen ja sisään tulevien projektien määrä väheni pian huomattavasti. Väheni siinä määrin, että entinen työkaverini kertoi toisen firman omistajista tulleen eräänä päivänä projektihuoneeseen kysymään miksi tämä asiakas ei enää lähetä projekteja yhtä paljon kuin ennen.

Asiakkaani kertoi drinkin ääressä, että entisestä työpaikastani oli jossain vaiheessa soitettu hänelle (hän epäili, että toisen omistajista toimesta), kyselty kuulumisia ja todettu, että ”haluaisimme tehdä enemmän bisnestä kanssanne”. Asiakkaani oli kertomansa mukaan vastannut, että he odottivat minun lähtöni jälkeen, että palvelun taso pysyy samana, mutta näin ei ollut tapahtunut, joten projektivirta oli alkanut tyrehtyä sen myötä. Lopulta erään projektin kanssa oli käynyt asiakkaan mukaan ”suuremman luokan munaus” ja he päättivät lopettaa entisen firmani käyttämisen kokonaan. Siinä siis lopputulos. Omalta kohdaltani kuitenkin positiivista on se, että työpanoksellani oli käytännön tasolla todistettavaa merkitystä, jota ei tosin missään vaiheessa työpaikkani puolesta tunnustettu (paitsi eroilmoitukseni päivänä, jolloin toinen omistajista sanoi ääneen sen, että olin työlläni tehnyt asiakkaasta yhden yrityksen avainasiakkaista). Kuulin sittemmin entiseltä italialaiskollegaltani, että toinen omistajista oli sanonut hänelle (kun hän oli uhannut lähteä kävelemään ellei palkka nouse), että ”kukaan ei ole korvaamaton”. Mutta minä olin tämän asiakassuhteen hoidossa korvaamaton. Jos jotain mieltälämmittävää edellisestä työpaikastani kaipaa, niin tuo on sellainen ajatus.

Tapasin syyskuussa puolestani toisen entisen kollegani edellisestä työpaikastani, unkarilaisen sellaisen (joka on myös lähtenyt sittemmin kävelemään). Istuimme illan viinipullon ja juustojen kanssa purkamassa entisen työpaikan aikeuttamia traumoja ja vaihtamassa kuulumisia muutenkin. Keskustelimme myös suomalaisuudesta ja unkarilaisuudesta, ja totesimme, että niin kaukana toisistamme kuin serkuskansoina asummekin, on meidän kansallisissa ajattelutavoissamme paljon yhteistä. Kuten muun muassa se, että pistämme sanoille ja arjen sopimuksille enemmän painoarvoa kuin esimerkiksi Välimeren kansat, joiden kanssa voi sopia tapaamisesta kahdelta, mutta on erittäin epätodennäköistä, että he ovat paikalla ennen puolta kolmea. 😆

Äiti ja isä pyörähtivät myös viikonloppuna täällä käymässä syyskuussa. Söimme ja joimme hyvin, kävimme muun muassa tutkimassa Chelsea Physic Gardenin kasveineen, British Museumin muumioineen ja pyörimme Borough Marketilla. Shishaa piti käydä polttelemassa eräässä Edgware Roadin kuppilassa myös ja tietysti vanhassa tutussa viskikaupassa kävimme pullo-ostoksilla.

Tässä kuussa puolestaan viimeiset pari viikkoa on ollut töissä todella kiirettä. Osittain siksi, että yksi tiimiläisistä jäi äitiyslomalle, eikä hänen tilalleen ole vielä saatu apuvoimia tilannetta korjaamaan. Asiakas myös lähettää kiireisiä projekteja sisään yksi toisensa jälkeen, mikä ei auta ollenkaan. Viime viikolla ylityötunteja kertyi viisitoista, tällä viikolla nelisentoista. Kun työpäivä matkoineen venyy noin neljääntoista tuntiin, käyn käytännössä kotona suihkussa, syömässä ja nukkumassa. Alkavalla viikolla minulla on onneksi torstai ja perjantai vapaat (ja seuraavan viikon maanantai), joten kolme päivää täytyy enää kestää. Sitten meillä pitäisikin olla jo käytössä lisäkäsipari tiimissä, joten toivottavasti loppuvuosi menee vähemmillä ylityötunneilla.

Otin tulevan viikonlopun ympärillä päivät vapaaksi, sillä huomenna Lontooseen puskee teksasilainen ystäväni Misty kaverinsa Chrisin kanssa. Perjantaina joukkoon liittyvät John Irlannista ja Rens Hollannista/Ruotsista. Lontoosta puolestaan lisävoimia tarjoavat Ali ja Bev, mahdollisesti myös Leticia, mikäli raskaudeltaan kykenee. Torstaiaamusta lähden Mistyn ja Chrisin kanssa Bathiin päiväretkelle. Itse tulen iltajunalla takaisin, mutta Misty ja Chris jäävät yöksi ja jatkavat perjantaiaamuna matkaa etelä-Englantiin, jossa he aikovat tehdä pyöräretken kansallispuistossa ennen paluutaan Lontooseen illalla. Minä puolestani viihdytän Lontoossa Johnia, joka tulee tänne jo aamukoneella.

Rens puolestaan saapuu illalla töiden jälkeen vasta, joten tapaamme jossain pubissa kunhan kaikki ovat tiensä Lontooseen löytäneet. Perjantai-illalle olen varannut meille pöydän Dans le Noir? -ravintolasta, jossa tarjoilijat ovat sokeita ja jossa syödään pilkkopimeässä yllätysmenun tarjontaa. Minun piti mennä sinne jo pari vuotta sitten, kun aiheesta oli puhetta entisen työkaverini Elinan kanssa, mutta se jäi silloin aikoinaan ja Elina on harmillista kyllä palannut sittemmin Suomeen. Menuvaihtoehtoja on reilu kourallinen; oma etukäteen tehty valintani oli kolmen ruokalajin illallinen, jossa on sekä lihaa että kasviksia, ja johon kuuluu yllätyscocktail, kaksi lasia viiniä ja pullo vettä. Tuo on siis luvassa myöhään perjantai-iltana — odotan innolla, sekä mukavaa seuraa, että toivottavasti maistuvaa ruokaa!

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 21/10/2012 Kategoria/t: Arki, Harrastukset, Kulttuuri, Ruoka ja juoma, Työ

 

Avainsanat: , , , , ,

Lasi tyhjä

Viime aikoina postaukset ovat jääneet vähemmälle parista syystä. Toinen on se vanha tuttu työ, joka vie mehut. Toinen on noin vuoden ikäisen parisuhteen päättyminen kolmisen viikkoa sitten. Suhde oli etäsuhde ja välimatka oli lopulta miehelle liikaa. Hänestä meillä oli kaksi vaihtoehtoa: joko muutetaan yhteen (tai vähintään samaan kaupunkiin) tai sitten pistetään pillit pussiin.

En halua enkä voisikaan muuttaa pois Lontoosta ja lähteä vakityöpaikasta. Minulla ei olisi ollut mahdollisuuksia saada edes suurin piirtein oman alan töitä pienestä kaupungista pohjois-Englannissa. Mies taas ei onnistunut saamaan töitä Lontoosta, joten vaihtoehdot kuivuivat kasaan. Minulle olisi sopinut hyvin keskitiekin, hänelle kävi vain joko kaikki tai ei mitään. Siinä missä minulla tässä suhteessa lasi oli puoliksi täynnä (jaksoin harvojen näkemisten voimalla aina seuraavaan), hänellä se oli puoliksi tyhjä (hän keskittyi siihen pahaan oloon, joka tuli, kun emme toisiamme nähneet). Eipä siinä minulla ollut mitään tehtävissä, joten ero tuli. Parisuhdetta kun on hieman vaikea pitää yksin pystyssä.

En ole tästä syystä tehnyt juuri mitään erikoista viimeisen kolmen viikon aikana. Työpaikka on henkireikä ja teen mielelläni tässä tilanteessa pitkää päivää, sillä se saa ajatukset pois menetyksestä ja antaa jotain sisältöä ja merkitystä elämään. Näytelmän kävin tosin katsomassa viime viikolla — olin ostanut lipun aiemmin itselleni syntymäpäivälahjaksi. (Muuten en kolmekymppisiäni juhlinut, töissä tosin ostivat juhlan kunniaksi suklaakakun kynttilöineen päivineen.)

Kyseessä oli film noir -tyyppinen kauhu-/jännitysnäytelmä nimeltä The Woman in Black (suom. Nainen mustissa), joka on pyörinyt Lontoon West Endissä jo 20 vuotta ja risat.

Kävin keväällä katsomassa ensimmäistä kertaa kauhua teatterin lavalla Hammersmithissä. Tuo näytelmä, Ghost Stories, on sittemmin siirtynyt paremmille lavoille West Endiin, sen verran suurta suosiota se Lontoon teatterisydämen ulkopuolella kevään aikana nautti. Kun kuulin toisesta jännitysnäytelmästä, halusin tietenkin käydä sen katsomassa. Mielipiteeni on, että Ghost Stories vei kauhunäytelmänä voiton The Woman in Blackista. Ne poikkeavat toisistaan monella tapaa (muun muassa rakenteensa ja aikakautensa puolesta jne.), mutta pidin molemmista, omalla tavallaan. The Woman in Black ei tosin onnistunut saamaan aikaan yhtä kokonaisvaltaista tunneresponssia minussa; Ghost Stories nostatti aidosti ihon kananlihalle ja sai palan nousemaan kurkkuun.

Nyt kun tuotanto on siirtynyt uuteen teatteriin, tekisi melkein mieli käydä katsomassa Kummitustarinat uudelleen. Mutta taidan jättää välistä. Minulle on suositeltu musikaalia Priscilla, Queen of the Desert, jossa kolme drag queenia matkaa show-reissulla halki Australian aavikoiden. Musikaali on kuulemma riemukas ja upeaa nähtävää (ja suosittelijan kaveri on nähnyt sen jo 25 kertaa), joten se on varmasti kokemisen arvoinen. Priscilla taitaakin olla seuraava kulttuuririentoni, jossain vaiheessa tätä kesää.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 27/06/2010 Kategoria/t: Arki, Kulttuuri

 

Avainsanat: , , , , , , , , , ,

Sisältöä taas elämään

Kylläpäs ehti vierähtää luvattoman paljon aikaa edellisestä blogipostauksesta. Tässä korjaus asiaan.

Olen viime aikoina yrittänyt päästä takaisin siihen viime vuoden alkupuoliskon rytmiin, että tekisin jotain mielenkiintoista joka viikonloppu. Kun pääsi lopahtamaan tuossa vuoden loppupuolella kulttuuririentäminen ja Lontoon tutkiminen harrastusmielessä. Viimeiset kolme viikonloppua tätä uudistunutta aktiivisuutta on nyt pidetty pienin askelin yllä — ja ihan mukavin tuloksin.

Kaksi viikkoa sitten lauantaina kävin pitkästä aikaa teatterissa. Matkasin läntiseen Lontooseen Hammersmithiin Lyric-nimiseen teatteriin. Valitsin sen kohteeksi kahdesta syystä.

Ensinnäkin toinen näytelmän käsikirjoittaja-ohjaajista oli minulle televisiosta tuttu: Jeremy Dyson, joka on yksi Herrasmiesliigan käsikirjoittajista, ja joka esiintyi itse sarjassakin satunnaisissa pikku rooleissa. Herrasmiesliigan omalaatuinen ja synkkä, jossain määrin karmivakin huumori on kiehtonut minua vuosikausia.

Itse asiassa analysoin yliopistossakin jonkun sarjan sketseistä kielitieteen kurssilla, jolla perehdyttiin verbaalisen kielen ja kehon kielen sanattomien viestien tutkimiseen. Kurssilla piti kirjoittaa transkripti videokuvasta ja äänestä, eli kirjoittaa pikkutarkasti joka sana, äänne, huokaus ja epäröinti ylös ja laatia rinnalla kulkeva kaavio keskusteluun osallistuvien ihmisten eleistä, liikkeistä ja ilmeistä. Lopputulos oli, että periaatteessa videolla näkyvän keskustelun pystyi ”näkemään ja kuulemaan” vain paperista lukemalla. Ja transkripti toimi sitten tieteellisen analyysin tukipilarina. En tosin muista enää, mitä tuossa videopätkässä analysoin. Luultavasti näyttelijöiden kehonkieltä ryhmän henkilöiden välisten voimasuhteiden osoittajina. Transkriptini oli sen verran onnistunut, että opettaja kysyi luvan käyttää sitä esimerkkinä opetuksessa tuleville kurssilaisille, eli jotain tein silloin oikein, nuorena. Kun vielä muistaisi, että mitä.

Mutta nyt ajauduin pois aiheesta. Siispä takapakkia.

Toinen syy siihen, miksi halusin nähdä juuri tämän näytelmän, oli se, että en koskaan aiemmin ollut käynyt katsomassa kauhua teatterin lavalla. Kyseessä oli helmikuun lopulta alkaen Lyricissä pyörinyt Ghost Stories (Kummitusjuttuja) -niminen näytelmä. Näytelmä rakentui näennäisesti erillisten kummitusjuttujen ympärille, mutta lopussa tarinat kietoutuivat yhteen tavalla, joka oli yhtä aikaa sekä karmiva että surullinen.

Mikä tärkeintä, kiitos hyvän käsikirjoituksen, toimivan valaistuksen ja lavastuksen (ja kenties ennen kaikkea loistavan äänimaailman), näytelmä onnistui oikeasti nostattamaan paikoitellen ihokarvat pystyyn ja  sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä. Se on aika paljon se, varsinkin kun minä en henkilökohtaisesti paljosta hätkähdä ja katson kauhuelokuvia kaikista mieluiten yksin — juuri siksi, että ne tuntuisivat edes jossain.

Näytelmä onnistui siis tehtävässään erinomaisesti ja näyttää siltä, että kriitikot ja muu yleisö ovat samaa mieltä: näytelmän esityskautta on pidennetty alkuperäisestä nyt alkuunsa parilla viikolla, sillä näytelmä pyörii jatkuvasti täysille saleille. Toivon esitykselle pitkää ikää. Voisin ihan hyvin käydä katsomassa sen uudestaankin. Oli upeaa huomata, että kauhu toimii teatterin lavallakin.

Viikko sitten viikonloppuna puolestaan vääntäydyin viimein katsomaan Avatar-elokuvan, 3D:nä tietysti. Siellä istui salillinen (täysi sali edelleen, vaikka elokuvan ensi-illasta on jo yli kolme kuukautta) yleisöä 3D-kakkulat silmillä ja tuijotti sinisiä avaruusolentoja, jotka taistelivat olemassaolostaan ihmisiä vastaan. Vastoin ennakko-odotuksiani elokuva oli ihan viihdyttävä. Kolme tuntia kului nopsaan, mitä nyt takamus vähän puutui matkan varrella.

Nyt menneenä sunnuntaina huristelin bussilla tois puol jokke, Waterloon aseman tuntumaan, jossa oli vajaan viikon kestäneen suklaafestivaalin viimeinen päivä.

Väriloistoa yhdellä kojuista.

Lontoon filhamonisen orkesterin kotisalin Royal Festival Hallin edustalla oli kenties noin 30–40 kojua, joissa myytiin erilaisia suklaita ja suklaapohjaisia tuotteita kuten kuumia juomia ja esim. Snickers-pirtelöä. Jostain syystä en itse ollut tuolloin suklaansyöntituulella, joten ostin mukaani sekalaisen pussin maustettua fudgea (mitä lieneekään suomeksi, jonkun sortin toffeesukulainen?). En tosin vielä ole avannut pussia. Josko vaikka ensi viikonloppuna.

Fudgella oli oma kojunsa festivaalilla. Osa siitä oli suklaan makuista, joten koju oli selkeästi paikkansa festareilla lunastanut.

Kiertelin aikani kojulta toiselle, lähinnä vain ihastelemassa kaunista esillepanoa. Jonkun maistiaisen sain myös, mutta se ei ollut mitenkään tajunnan räjäyttävä kokemus. Kyseessä oli tee-se-itse suklaapakkauksen ohjeilla tehtyä ”kotisuklaata”. Sinänsä ihan hyvää, mutta ennemmin minua olisivat kiehtoneet maistiaiset palkintoja voittaneilta suklaamestareilta, joita kojujen seassa oli niitäkin. Ei vain osunut maistiaistarjotinta sopivasti kohdalle.

Kojut kutsuivat suklaan ystäviä.

Suklaafestareilta yritin päästä lyhintä mahdollista reittiä takaisin joen yli kulkevalle sillalle, mutta reitti ei ollutkaan niin yksinkertainen kuin se olisi voinut olla, sillä rappuset ylös oli suljettu kävelyliikenteeltä. Eksyin sitten vahingossa kirjakirppikselle sillan alla, ja ostin itselleni muutamalla punnalla Terry Pratchettin kirjan. Monet ovat häntä kekseliääksi ja hauskaksi kirjailijaksi kehuneet, mutta yhtään hänen teostaan en vielä ole lukenut. Kunhan saan Richard Powersin The Echo Makerin (suom. Muistin kaiku — järkyttävää muuten, että Suomessa kirjan hinta on yli 30 euroa; minä maksoin englanninkielisestä kirjastani netistä tilattuna noin neljä euroa) loppuun, voi olla, että on Pratchettin vuoro. Se voisi tasapainottaa mukavasti aika raskasaiheista Echo Makeria. Powersia on tosin vielä noin 500 sivua jäljellä ja työmatkojen aikana ei kovin montaa sivua saa luettua per suunta. Mutta kaikki aikanaan.

Tämän viikon päättäjäispäiville ei ole vielä mitään suunnitelmia, mutta siitä pari viikonloppua eteenpäin on jo harrasteliput taskussa. Mutta niistä toisella kerralla. Nyt unten maille. Kello herättää taas töihin vajaan seitsemän tunnin päästä.

 
2 kommenttia

Kirjoittanut : 29/03/2010 Kategoria/t: Kulttuuri, Ruoka ja juoma, Tapahtumat

 

Avainsanat: , , , , , , , , ,

Hip hei!

Niin se vain työpaikka tuosta torstaiaamun haastattelusta irtosi!

Perjantai-iltana puoli kahdeksalta missasin puhelun, kun olin juuri päässyt teatteriin Richmondissa, jossa olin entisen työkaverin luona käymässä yökylässä. Vastaajaan oli jätetty viesti, jossa pyydettiin soittamaan takaisin kun minulle sopii, myös viikonloppuna sai soittaa, jos niin haluan. Soittajana oli toinen haastattelijoistani, Robert, ja ääni kuulosti siltä, että hänellä oli minulle huonoja uutisia. Sen myötä varustauduinkin sitten kuulemaan, että työpaikka oli mennyt sivu suun.

Entinen työkaverini kihlattuineen oli kyllä sitä mieltä, että jo soittoaika viittasi siihen, että jos en tätä työpaikkaa saa, niin sitten he olisivat ainakin tarjoamassa minulle jotain muuta mahdollisuutta firmassa. Itse en siinä vaiheessa tuohon uskonut, perus pessimisti kun olen. Ja lisäksi tiesin sen, että sekä Robert että toinen haastattelijani Per tekevät usein todella pitkiä päiviä, joten myöhäisen puhelun soittaminen ei olisi heille kovin omituista. Sain alun perin haastattelukutsunkin Periltä puhelimitse kuuden maissa illalla.

Mutta näin jälkikäteen ajateltuna tuo soittoaika oli vähän myöhäinen sinänsä kiireettömän ”ei”-viestin toimittamiselle. Ja se, että Robert oli valmis vastaanottamaan minulta puhelun myös keskellä viikonloppua oli toinen positiivinen merkki. Mutta eilen illalla noihin merkkeihin en uskonut vaan luulin viimeiseen asti, että työtarjousta en tästäkään firmasta saa.

Spike Milligan’s Adolf Hitler -näytelmä (musiikkipitoinen ”sketsikomediatarina” nuoresta brittisotilaasta, joka joutuu pohjois-Afrikan tantereelle toisen maailmansodan aikaan) loppui sen verran myöhään, etten enää soittanut takaisin illalla. Tänä aamuna en saanut Robertia kiinni, sitten missasin taas häneltä yhden puhelun, mutta toisen kerran yritettyäni sain hänet viimein puhelimen päähän hieman ennen puolta päivää.

Sieltä sitten kuului, että sekä Robert että Per olivat olleet vaikuttuneita haastattelusta ja tulleet siihen tulokseen, että he haluaisivat tarjota työpaikkaa minulle, jos olin vielä kiinnostunut. He uskoivat minulla olevan yritykselle enemmän annettavaa kuin minua kokeneemmalla toisella hakijalla, jonka he mainitsivat jo haastattelussa vahvimmaksi kilpailijakseni. Ei siinä tarvinnut asiaa juuri miettiä. Päätin ryhtyä projektipäälliköksi ja otin työpaikan vastaan. Työt alkavat parin viikon päästä, maanantaina 15.2.2010.

Parin kolmen kuukauden työnhaku tuotti siis tulosta: elämäni ensimmäinen vakituinen työpaikka on varmistettu. Ei tätä oikein vielä usko todeksi — siihen menee varmaan muutama päivä. Mutta hyvältä tuntuu. Pääsen vihdoin pätkätöistä uran syrjään kiinni firmassa, jossa perustajajäsenten mukaan ainakin uralla etenemiselle ei ole esteitä.

Tästä lähtien saankin huoletta alkaa viedä elämääni Lontoossa eteenpäin, askel askeleelta. Ensimmäiseksi avaan säästötilin. Seuraava isompi askel taitaa olla uuden asunnon etsiminen, kenties loppukesästä. Siihen väliin tosin ehtii mahtua varmasti useampiakin pienempiä askeleita. Pääasia kuitenkin on, että maa jalkojen alla on tukeva.

 
4 kommenttia

Kirjoittanut : 30/01/2010 Kategoria/t: Arki

 

Avainsanat: , , , , ,

Teatterielämys lauantaina

Koin yhden elämäni hienoimmista elämyksistä nyt menneenä lauantai-iltana.

Olen ollut jo vuosikaudet Samuel Beckett -fani. Erityisesti hänen näytelmänsä Godot — huomenna hän tulee (En attendant Godot / Waiting for Godot) noin 60 vuoden takaa on ollut minun suosikkejani. Se oli jollain tasolla tajunnanräjäyttävä kokemus, kun sen televisiosta ensi kertaa näin. Samoin kuin Uuno Kailaan runot, jotka kolahtivat minuun yläasteella — joskin hieman kevyemmin kuin Beckett.

Se taisi olla tuossa joskus 2000-luvun alussa, kun Yle esitti Samuel Beckettin näytelmätuotannon sarjana. Se oli yksi niistä harvoista ajanjaksoista elämässä, jolloin koin television tarpeelliseksi; seurasin näytelmiä innoissani. (En ole aivan varma asiasta, mutta saattaa olla, että näytelmät on esitetty Ylellä tähän mennessä pariinkin otteeseen. Muistelisin, että ne tulivat jonain kesänä vielä uusintoina.)

Kuva Royal Theatre Haymarketin sisäänkäynnillepäin näytelmän väliajalla.

Kuva Theatre Royal Haymarketin sisäänkäynnille päin näytelmän väliajalla.

Kun huomasin eräässä taidegalleriassa ohimennen tiedotteesta, että Waiting for Godot esitetään täällä Lontoossa tänä kesänä, päätin, että minun oli se nähtävä, keinolla millä hyvänsä. Pettymys oli karvas, kun huomasin olevani kuukauden myöhässä: näytelmää ei enää esitetty. Joitakin viikkoja myöhemmin eräs kaverini kuitenkin huomasi, että näytelmä pyörii yhä, toisin kuin gallerian tiedotelappunen kertoi. Kenties esityksiä oli tullut lisää. Paria päivää myöhemmin menin teatterille ostamaan itselleni lipun.

Tästä Lontoon Waiting for Godot -tuotannosta erityislaatuisen tekee se, että sen pääosissa ovat kaksi maailmanluokan näyttelijää, joiden kasvot ovat kuta kuinkin kenelle tahansa tutut. Ensimmäisen osalta luultavimmin Star Trekistä, toisen osalta Taru sormusten herrasta -elokuvista, tai molempien kohdalla X-Men -elokuvista. Näytelmän pääosissa ovat siis Patrick ”Kapteeni Jean-Luc Picard” Stewart ja Sir Ian ”Gandalf” McKellen.

Näytelmän juliste.

Näytelmän juliste.

Näytelmässä muita osia esittävät kirjailijanakin tunnettu Simon Callow ja Ronald Pickup, joka nähdään mm. Jerry Bruckheimerin tulevassa elokuvassa Prince of Persia, joka perustuu samannimiseen tietokonepeliin. Jotta lapsinäyttelijöiden illat eivät kävisi liian raskaaksi, nimettömän Pojan pientä roolia näyttelevät vuorotellen eri iltoina neljä eri 11-vuotiasta poikaa.

Ian McKellen on Estragon eli Gogo. (Kuva teatterin julkaisemasta vihkosesta.)

Ian McKellen on Estragon eli Gogo. (Kuva teatterin julkaisemasta vihkosesta, jonka ostin muistoksi.)

Patrick Stewart on Vladimir eli Didi. (Kuva teatterin julkaisemasta vihkosesta.)

Patrick Stewart on Vladimir eli Didi.

 

Simon Callow on Pozzo.

Simon Callow on Pozzo.

 

Ronald Pickup on Lucky. (Kuva teatterin julkaisemasta vihkosesta.)

Ronald Pickup on Lucky.

Näytelmän lavasteet olivat yksinkertaisuudessaan hienot ja itse teatteri upea. Alla olevan kuvan nappasin ennen näytelmän alkua. Oletin, että kuvaaminen on kiellettyä, siksi en roiskinut kameraani ympäriinsä ja koettanut saada kuvia koko teatterista. Mutta jonkinlaisen kuvan tästäkin otoksesta saa.

Theatre Royal Haymarket. Se sijaitsee lähellä Piccadilly Circusta.

Theatre Royal Haymarket. Se sijaitsee lähellä Piccadilly Circusta.

Theatre Royal Haymarket on Lontoon kolmanneksi vanhin teatteri. Se on peräisin vuodelta 1720, mutta alkuperäinen rakennus korvattiin uudemmalla sata vuotta myöhemmin. Joten ikää tällä teatterivanhuksella on jo lähestulkoon 200 vuotta. Yleisöä teatteriin mahtuu 888 henkeä.

Tämän vuosituhannen puolella teatterin lavalla on nähty mm. Helen Mirren, Judi Dench, Ralph Fiennes, Rob Lowe ja Luke Perry (jonka tähdittämän näytelmän aikana osa katosta sortui kesken esityksen; kenties teatterillakin oli jotain Beverly Hills 90210:aa vastaan).

Ian McKellen ja Patrick Stewart ovat tehneet ennenkin yhteistyötä: näytelmässä Every Good Boy Deserves Favour, X-Men -elokuvissa ja nyt Beckettin parissa.

Ian McKellen ja Patrick Stewart ovat tehneet ennenkin yhteistyötä: Tom Stoppardin näytelmässä 'Every Good Boy Deserves Favour' vuonna 1977, X-Men -elokuvissa ja nyt Beckettin parissa. (Kuva teatterin julkaisemasta vihkosesta.)

Itse näytelmän ohjaus jäi mielestäni toiseksi Michael Lindsay-Hoggin televisiolle vuonna 2001 ohjaamalle versiolle. (Joka kuului aiemmin mainitsemaani Ylen lähettämään Beckett-sarjaan ja joka löytyy pätkissä myös YouTubesta.) Haymarket-tuotannon ohjaaja Sean Mathias on pitkän linjan ohjaaja, mutta mielestäni hän otti näytelmän kenties hieman liian kevyesti.

Waiting for Godot on toki hauska näytelmä kaikessa synkkyydessäänkin, mutta Mathiaksen ohjauksessa komiikka oli mielestäni hiukkasen liikaa pinnalla. Paremminkin se olisi sopinut kuplimaan pinnan alle, pilkistämään silloin tällöin absurdin asetelman takaa, tarjoamaan helpotusta epätoivoon. Nyt komiikkaa irrotettiin välillä hieman halvanlaisesti muun muassa Pozzon vaikeuksilla istua alas normaalisti. Ja ikävä kyllä yksi näytelmän koomisimmista hetkistä — sanaa ’kriitikko’ käytetään äärimmäisenä haukkumanimenä — ei ollut ajoituksensa puolesta ja haukutun henkilöhahmon liioitellun reaktion vuoksi täysin kohdallaan. Hillitympi ote olisi mielestäni toiminut paremmin.

Toisaalta näyttelijäkaartista paistoi esille se, että he nauttivat lavalla olemisesta. Simon Callow Pozzona oli muutamista halvoista nauruista huolimatta erinomainen: värikäs, pramea ja yliampuva, riemastuttavalla tavalla sirkustirehtöörimäinen. Ian McKellen heitti juurilleen uskollisesti pohjoisenglantilaisen aksentin valloilleen. Yksin Patrick Stewartin vaikuttavan äänen kuuleminen livenä oli hieno kokemus. Ja Ronald Pickup alistettuna Luckyna veti puoleensa kaiken sen säälin, jota tuon kaltainen hahmo vain voi puoleensa vetää.

Sir Ian McKellen ja Patrick Stewart: Waiting for Godot (Theatre Royal Haymarket, 1.8.2009).

Sir Ian McKellen ja Patrick Stewart: Waiting for Godot (Theatre Royal Haymarket, 1.8.2009).

Kovin olen onnellinen, että tämän näytelmän pääsin näkemään. Pulitin lipusta enemmän kuin mielelläni sen tarvittavat 25 puntaa — se oli pieni hinta kokemuksesta, joka jää mieleen pysyvästi. Ja samalla se oli tehokas muistutus siitä, miksi nautin Lontoosta niin suuresti: juuri tällaisten tarjolla olevien ainutkertaisten elämysten ja mahdollisuuksien vuoksi.

Seuraava tiedossa oleva teatterireissu on Sister Act -musikaali (eli musikaaliversio Whoopi Goldbergin 1990-luvun alussa tähdittämästä elokuvasta Nunnia ja konnia) ensi kuun alussa. Voitin matkapuhelinoperaattorini kuukausiarvonnassa kaksi lippua yhden hinnalla -diilin. Nyt vain pitää saada joku lähtemään kaveriksi!

 
2 kommenttia

Kirjoittanut : 06/08/2009 Kategoria/t: Kulttuuri

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , ,

Traaginen ilta

Metrolakko on ohi ja liikenne on palautunut normaaliksi. Päädyin kävelemään kotiin töistä molempina lakkopäivinä, säät kun olivat mukavat. Eilen meinasi jopa olla vähän liian kuuma ilma tunnin ja vartin matkalle. Mutta sen verran kiva oli kävellä kotiin, että suunnitelmissani on tehdä niin ainakin pari kertaa viikossa jatkossakin. Minä en siis kokenut lakkoa sietämättömänä asiana lainkaan. Ennemminkin se oli ihan mukavaa vaihtelua rutiineihin.

◊     ◊     ◊     ◊     ◊

Tänä iltana (tai oikeammin eilen, vuorokausi kun ehti jo vaihtua) kävimme  parin työkaverin kanssa Thamesin etelärannalla paikallisessa kansallisteatterissa eli National Theatressa katsomassa ranskalaisen Jean Racinen 1600-luvulla kirjoittaman tragedian Phèdre (suom. Faidra), joka puolestaan perustuu Euripideen 2 400 vuotta sitten kirjoittamaan Hippolytos-näytelmään ja Senecan Phaedra-näytelmään muutama sata vuotta myöhemmin. Käännöksen takana oli Ted Hughes ja näytelmän oli ohjannut Britannian teatterimaailman kenties vaikutusvaltaisin mies, Nicholas Hytne, National Theatren taiteellinen johtaja.

Näytelmä on loppuunmyyty elokuun puoliväliin saakka — me saimme kiittää arvoisaa johtajaamme siitä, että hän kutsui armaan kollegani ja minut seurakseen teatteriin. Täytyy myöntää, että en luultavasti olisi tuota näytelmää eksynyt katsomaan ilman ilmaislippuja, heh. Ja ilta ulkona tuli tarpeeseen: nämä viime viikot ovat olleet todella kiireisiä. Teimme töissä erään taidealan selvityksen, jonka deadline oli tänään. Oli aikamoiset loppurutistukset tällä viikolla. Vaikka itse sanonkin, ansaitsin kyllä pizzan ja ne pari pikku pulloa olutta, jotka kävimme kollegani kanssa nautiskelemassa ennen teatteriin menoa (me mitään viinejä lipitetä! :razz:). Ensi viikolla pääseekin sitten jo palaamaan takaisin toisen projektin pariin. Sen osa-deadline puskeekin päälle jo torstaina. Kiirettä siis pitää.

Mutta takaisin asiaan. Phèdre-näytelmä kertoo Ateenan kuninkaan Theseuksen vaimon Faidran tuhoavasta romanttisesta rakkaudesta poikapuoleensa. Mukana on kolmiodraamaa, itsemurhaa, jumalten kostoa Poseidonin lähettämän merihirviön muodossa ja sydäntä raastava onneton loppu, tragedian kaavan mukaisesti.

Näytelmä oli lavasteidensa puolesta askeettinen mutta vaikuttava. Lavalla oli ainoastaan vaaleaa kiveä muistuttava raskasrakenteinen ”talo” (=kaksi seinää), valtava kivipaasi, pieni ja kitukasvuinen hiekalla peitetty  ”puutarha-alue” ja kolme tuolia. Kattona toimi myös isolta kivilaatalta näyttänyt ripuste, joka lavan takaseinää kohti nousevana ja kapenevana loi yllättävän vahvan syvyysvaikutelman näyttämölle. Muuttuva valaistus ja hiljainen, mutta välillä aina hetkeksi voimistunut, nauhalta kuulunut jatkuva humina loivat tunnelmaa.

Pidimme kaikki näytelmästä, vaikka en välttämättä olisi sille ihan neljää tähteä antanut, kuten lehdet Guardian ja The Times esimerkiksi antoivat. Toisaalta olisin antanut tähtiä reilusti enemmän kuin eräs lehti, joka ei arvostelussaan irrottanut Phèdrelle kuin yhden tähden. Olimme kaikki sitä mieltä, että tuolla arvostelijalla taisi olla huono päivä. Kyllä näytelmälle olisi voinut sen kolme ja puoli tähteä antaa. Ainut asia, joka minua selkeästi häiritsi, oli alun dialogi, joka oli aivan liian selvää ekspositiota. Onneksi tämä vaiva korjaantui näytelmän edetessä.

Oli todella piristävää itse asiassa nähdä todella pitkästä aikaa epätoivon täyteinen päätös tarinalle. Kunnon tragedian näkeminen muistutti siitä, miten nykymaailmassa eletään onnellisten tai ainakin vähemmän traagisten loppujen keskellä. Harvoin näkee tarinaa, joka päättyy verisen ruumiin äärellä itkemiseen ja syvään katumukseen. Näin siis syyttömän poikansa kironnut ja tämän kuoleman aiheuttanut kuningas Theseus ruumiin ylle kumartuneena Phèdressä.

Näytelmän pääosassa oli ansiokkaasta työstään teatterin parissa vuonna 2003 brittiläisen imperiumin ritarikomentajan arvonimen saanut näyttelijätär Helen Mirren. Vuonna 2006 Dame Helen myös voitti Oscarin roolistaan kuningatar Elisabet II:na elokuvassa ”The Queen”. Hienon työn teki myös Faidrana, joskin paikoitellen hänen uskottunsa, Margaret Tyzackin näyttelemä Oenone (mikä onkaan suomeksi, en muista), varasti shown. Tyzackilla on takanaan rooleja elokuvissa kuten Kellopeliappelsiini ja 2001: Avaruusseikkailu sekä parissa Suomessakin näkyneessä (näkyvässä?) vanhemmassa sarjassa.

Ja Hippolytos näytti salin puolivälistä pölyisten silmälasien läpi katsottuna Russell Crowelta. Which was nice.

 
1 kommentti

Kirjoittanut : 13/06/2009 Kategoria/t: Kulttuuri

 

Avainsanat: , , , , , , ,