Atomipommien vuosipäivä (+ muuta)

Hiroshiman ja Nagasakin atomipommitusten 65-vuotispäiviä 6. ja 9. elokuuta muistettiin täällä muun muassa näyttelyllä, jossa esillä oli Lontoossa ensimmäistä kertaa tavaroita ja vaatekappaleita, jotka kärsivät atomipommien tuhovoimasta. Kävin tiistaina kiertämässä näyttelyn sen toiseksi viimeisenä päivänä.

Näyttely alkoi tutuilla kuvilla sienipilvistä. Oikealla shokissa oleva pikkutyttö.

Näyttely oli kveekareiden talossa  Eustonissa. Näyttely oli avoinna kaiken kaikkiaan 11 päivää ja useimpina päivistä näyttelyn lisänä oli myös muuta toimintaa, oli se sitten luentoja taikka videoesityksiä. Tiistaina näytettiin video 1980-luvun puolivälistä, jolloin 100 Hiroshiman pommista selvinnyttä japanilaista haastateltiin heidän kokemuksistaan. Tiistain esityksessä mukana oli 15 ihmisen haastattelut ja ne olivat karua katsottavaa ja kuunneltavaa.

Hiroshiman keskustaa; räjähdyksen keskus.

Näyttely koostui informaatiotauluista ja esineistä. Paikalla oli myös mahdollista taitella paperikurkia: japanilaisen legendan mukaan 1 000 paperikurjen taittelijan toivomus käy toteen. Paperikurjesta tuli kansainvälinen rauhan symboli hiroshimalaisen pikkutytön, Sadako Sasakin, myötä. Sadako sairastui leukemiaan 9 vuotta pommituksen jälkeen, 11-vuotiaana. Hän yritti vastustaa kuolemaa taittelemalla paperikurkia, mutta kuoli 12-vuotiaana lokakuussa 1955. Yhden tarinaversion mukaan Sadako ehti taitella kaikki 1 000 paperikurkea, mutta toisen mukaan hän ehti taitella niitä vain 644 ennen kuolemaansa. Hänen ystävänsä taittelivat loput ja Sadako haudattiin lopulta kaikkien näiden 1 000 paperikurjen kanssa.

Yllä on 13-vuotiaan koulupojan Tetsuo Manaben lakki. Tetsuo oli 2,2 kilometrin päässä räjähdyksen keskuksesta 6. elokuuta 1945. Kuten myös monet muut hiroshimalaiset, hän kuoli vammoihinsa vasta noin kuukauden kuluttua.

Tässä yllä on puolestaan 12-vuotiaan koululaisen Tetsuo Kitabayashin takki. Poika oli 600 metrin päässä räjähdyksen keskuksesta Hiroshimassa. Vakavista vammoistaan huolimatta Tetsuo pääsi kotiin asti, mutta kuoli saman päivän iltana.

Räjähdyksen kuumuus sulatti lasipullon muodottomaksi. Nagasakissa räjähdys aiheutti hetkellisesti lähialueille arviolta noin 3 900 Celsius-asteen kuumuuden (itse räjähdyksen keskus oli tietysti moninverroin kuumempi) ja paineaallon jälkeinen kuuma tuuli eteni noin 400 metriä sekunnissa.

Alla kuvassa oleva Hiroshiman pommista selvinnyt messuhalli valittiin Yhdysvaltojen ja Kiinan vastustuksesta huolimatta UNESCO:n maailmanperintökohteeksi vuonna 1996.

Näyttely oli vaikuttava kaikessa yksinkertaisuudessaan. Ja se pisti — jälleen kerran — miettimään, miten julmia ihmiset voivat olla ja miten karmeaa se oli, että pienessä hetkessä saatiin aikaiseksi niin valtava määrä siviiliuhreja ja vielä kahdessa eri kaupungissa. Ja onko tuosta otettu kansainvälisellä tasolla jotain opiksi? Eipä juuri.

Vuoden 1945 jälkeen maailmassa on tehty yli 2 000 ydinkoetta ja ydinaseiden kehittely jatkuu edelleen. Suurin koskaan testattu ydinase on Tsar Bomba (Tsaari-pommi), neuvostoliittolainen vetypommi, jonka tuhovoima oli Hiroshiman ja Nagasakin pommien yhteenlaskettu teho 1 400-kertaisena. Se tuotti hetkellisesti noin prosentin Auringon tehosta, sienipilvi oli yli 60 kilometriä korkea ja 40 kilometriä leveä. Räjähdyksen saattoi nähdä paljaalla silmällä 1 000 kilometrin päästä ja vielä 100 kilometrin päässä se aiheutti 3. asteen palovammoja.

Alun perin Tsar Bomban teho oli suunniteltu kaksinkertaiseksi tähän nähden, mutta testin ydinlaskeuma olisi ollut niin suunnaton, että pommi toteutettiin lopulta ”puolitehoisena”. Siinä meille kaikille mietittävää.

◊     ◊     ◊     ◊     ◊

Viikon kesälomani on nyt siis takana. Museokäynnin lisäksi kävin katsomassa musikaalin Priscilla: Queen of the Desert, joka oli hauska ja viihdyttävä, mutta jäi kuitenkin Sister Actille toiseksi. Sää oli paikoitellen sateista pitkin viikkoa, joten mitään erikoisempia ulkoilmaharrasteita en kehitellyt. Alkuviikosta istuin pubissa Thamesin rannalla Hammersmithissa ihanan entisen työkaverini Elinan kanssa; oli mahtavaa nähdä pitkästä aikaa — ja nähdä tuore aviovaimo ensimmäistä kertaa häiden jälkeen! 😀

Muuten hoidin asioita (mm. veronpalautuksiin liittyen), kävin ostoksilla (sänkyvaatteita ja pyyhkeitä) ja testasin yhden uuden ravintolan (Mooli’s Sohossa, aikamoinen pettymys intialaiseksi ruokapaikaksi). Sadepäivät kuluivat useampien elokuvien ja tietokonepelin parissa. Kourallisen päiviä siihen meni, että aloin irtautua työajatuksista ja oikeasti tuntea olevani lomalla. Harmi sinänsä, että en ehtinyt työkiireiden ja asunnon haun keskellä järjestää matkaa mihinkään kauemmas. Viime tingassa on turha ruveta junalippuja maan sisällä hommaamaan, sillä hinnat nousevat siinä vaiheessa pilviin. Pitäisi olla liikkkeellä varauksiensa kanssa vähintään kaksi viikkoa ennen matkaa. Toisaalta olin henkisesti jo niin piipussa pari viikkoa ennen lomaa, että ajatus matkan järjestämisestä tuntui ylivoimaiselta. Joten ehkä parempi näin kuitenkin.

Aloin myös pakata tavaroitani kasaan tällä viikolla. Sain kuin sainkin hankittua uuden asunnon, muuttopäivä on parin viikon päästä, lauantaina 28. päivä. Muutan noin 10 kilometrin päähän St. John’s Woodista itään päin, Hackneyn kaupunginosaan, lähelle Islingtonin rajaa.

Hackney on niin sanottua ”up-and-coming” -aluetta, eli suomeksi kaunisteltuna ”nousevaa” aluetta. Toisin sanoen alueella voisi olla paremmat rikostilastot ja viihtyisämmät elinympäristöt, mutta jos selvisin Redfernistä Sydneyssä, selviän todennäköisesti myös Hackneystä Lontoossa. Hackneyssä on niin kutsuttu Murhamaili (engl. Murder Mile), katu, joka sai karmivan nimensä 2000-luvun alussa, kun kahdeksan miestä ammuttiin kadulla kahden vuoden sisällä. Nykyisinkin katu on rikos- ja väkivaltapesäke, jonne ei ilta- ja yöaikaan ole asiaa ellei halua riskeerata kolkatuksi ja ryöstetyksi tulemista tai halua välttämättä huumediilereihin tutustua tai jengiläisten välienselvittelyyn osallistua. Tuleva uusi kotini on sentään noin parin kilometrin päässä tästä Hackneyn valopilkusta. Redfernin pahin paikka, The Block, oli silloisesta kodistani vain puolen kilometrin päässä.

Tuleva kotini ei ole täydellinen tietenkään (vähemmän miellyttävä asuinalue, enemmän ihmisiä talossa), mutta työmatka lyhenee noin puoleen tuntiin, rakennus on uudehko ja siten toivon mukaan homeeton, ja kämppiksinä on eläkeläispariskunnan sijasta oman ikäluokan ihmisiä: australialainen nainen ja kaksi brasilialaista miestä. Siinä on jo plussaa tarpeeksi. Vuokra ei nouse paljoakaan ja säästän samalla matkustuskuluissa noin 100 euroa kuussa, joten kuukausittaiset juoksevat kuluni pysyvät kuta kuinkin samoina kuin tähänkin asti.

Olen suunnitellut ottavani muuttoavuksi ’Miehen ja pakettiauton’ (Man and Van), palvelun, jossa saa vuokrata tuntitaksalla pakettiauton ja kuskin, joka hoitaa tavaroiden lastaamisen autoon ja niiden purkamisen autosta kohteessa. Sen sijaan, että kuluttaisin koko päivän rahjaamalla tavaroita pienissä määrin tuskaisesti metrolla ja bussilla, muuton pitäisi hoitua sutjakasti parissa tunnissa noin 100 euron korvausta vastaan. Ainoa haaste tuossa järjestelyssä on se, mistä pakettiautolle löytää parkkipaikan molemmissa päissä matkaa. Lontoon keskusta-alue kun ei ole mikään autoilijan paratiisi parkkeerausmahdollisuuksien suhteen. Mutta tuo tuskin on ylitsepääsemätön ongelma. 🙂

 

Sairastelua

Vietin tämän viikon suurimmaksi osaksi sängyn pohjalla kuumeessa ja vilustumisoireissa. Vuokraemäntä epäili, että kyseessä olisi ollut sikainfluenssa, mutta tuota emme koskaan saa tietää. Oireet täsmäsivät riittävissä määrin, mutta paikalliset viranomaiset kun kehottavat ottamaan yhteyttä lääkäriin vain, jos kuume kestää yli viikon tai tila huononee äkillisesti, en koskaan ollut lääkäriin yhteydessä — perusterve kun normaalisti olen. Maanantaina nukuin kokonaiset 22 tuntia vuorokauden aikana, joten mehut sairaus ainakin kropasta vei. Nyt kuitenkin vointi on jo paljon parempi, massiivista yskää lukuun ottamatta.

Viikko sitten yliopistoaikainen ystäväni Merja kävi Lontoossa muutaman päivän. Merjalle Lontoo oli jo vanhastaan tuttu, joten turistikierrosta ei tarvinnut tehdä. Kävimme sen sijaan Camdenin markkinoilla pyörimässä, istuimme pubeissa ja kävimme katsomassa Oopperan kummitus -musikaalin, joka oli minulle henkilökohtaisesti aikamoinen pettymys, varsinkin kun alla oli edellisenä musikaalikokemuksena Sister Act (Nunnia ja konnia). (Jota muuten suosittelin eräälle suomalaiselle kustantajalle, joka kävikin sen aikuisten tyttäriensä kanssa katsomassa. Olivat kuulemma nauttineet siitä suuresti, itkeneet ja nauraneet ja ihmetelleet sitä, miten kaikki palaset olivatkin siinä juuri kohdallaan.) Mutta kummitusklassiko tuli siis kuitenkin katsastettua ja näin ollen ”suoritettua”. 😛

Yhden asian sentään opin itsestäni musikaalin aikana: minua inhottaa (fyysisesti) katsoa balettitanssijoita työn touhussa, sillä voin vain kuvitella, miten heidän polvijänteensä venyvät miten sattuu heidän asetellessaan jalkoja luonnottomiin asentoihin. Sama iljetyksen tunne jatkuu silloinkin, kun tanssijat kävelevät ”normaalisti”; heidän jalkateränsä kun viipottavat löystyneiden jänteiden takia reilusti ulospäin heidän astellessaan lavalla. Baletti ei todellakaan ole minua varten, katsojanakaan. Pitäkää löysäjänteiset tunkkinne, en mene Joutsenlampea katsomaan (vaikka ajatus mielessä jossain vaiheessa on käynytkin: Joutsenlampi pyörii täällä tällä hetkellä).

Sitä edellisenä viikonloppuna puolestaan Lontooseen saapui remmi nettituttuja, useimmat tuttuja jo vanhemmista blogipostauksistani. Paikalle tulivat John Irlannista, Mike Lancasterista ja Rens Hollannista. Täällä olimme luonnollisesti myös me lontoolaiset: Leticia (Brasilia), Dana (Arabiemiraatit), Bev (Wales) ja Ali (Iran). Lisäksi alkusyksystä moottoripyöräonnettomuuteen joutunut Jon Wolverhamptonista kävi täällä yhden päivän ja yön verran, vanhempiensa estelyistä huolimatta. Tuumimme muut keskenämme jälkeenpäin, että reissun väsyttävyydestä huolimatta se teki varmasti Jonille hyvää. Hän kävi ensimmäistä kertaa pidemmällä reissulla onnettomuuden jälkeen ja pystyi osoittamaan sekä itselleen että läheisilleen, että pystyy siihen.

Istuimme pääosin pubeissa juttelemassa kaikenlaista, mutta perjantai-iltana kävimme stand up -komediaa katsomassa Leicester Squaren tuntumassa olevalla Cheeky Chaps -klubilla. Jonin lähdettyä — hän kun ei kyynärsauvoineen voinut pitkiä matkoja kävellä — kierrätin kauempaa saapuneet turistikierroksella lauantaina. Lauantai-ilta meni kosteissa merkeissä kantabaarissani Intrepid Foxissa, josta ensikertalaisetkin pitivät kovasti, metalli-ihmisiä kun ovat koko konkkaronkka. Meille lontoolaisille paikka oli luonnollisesti kaikille tuttu ja monesti koettu. Sunnuntai meni rauhallisemmissa merkeissä, osalla todella rauhallisissa merkeissä, edellinen ilta kun oli muutamalle ollut niin sanotusti voimia vievä. Kävimme sunnuntaina pubilounaalla ja -jälkkärillä sekä pienellä turistikierroksella Tower Bridgen tuntumassa.

Rensillä oli reissussa päällään kannattamansa hollantilaisen jalkapalloseuran paita, ja sain ihmetyksekseni oppia sen, että monissa paikoissa kyseisenlainen vaate on kielletty. Sekä Foxissa että eräässä pubissa henkilökunta pyysi Rensiä pitämään takin päällä, jotta ”jalkapallovärit” eivät näkyisi ja mahdollisesti provosoisi ketään. Jalkapallohullua kansaa tämä tosiaankin on.

Ja lopun voikin sitten hoitaa pieni kuvakavalkadi.

 

Lähes koko porukka koolla perjantai-iltana. Kuvan otti John.

Jon ja Dana.

Rens, John ja Jon samaisessa pubissa Leicester Squaren tuntumassa.

Turistikierroksella lauantaina. John, minä ja Mike. Kuvan otti Rens.

Trafalgar Squarella oli meneillään puuaiheinen taidepläjäys. Hiukkasen isompia runkoja oli siellä näytillä.

Leticia nappasi tilannekuvan Foxissa lauantai-iltana. Rens, minä ja Mike. Katsomme kaikki Johnia, jolla oli ilmeisesti hauskaa/kyseenalaista sanottavaa. 😀

Rens otti kuvan Leticiasta, Johnista ja minusta. Johnin kommentti: tytöistä saa hyvät korvasuojaimet.

Porukka odottaa surkeina pubin aukeamista sunnuntaina puoliltapäivin. Tätä edelsi hirvittävä kaatosade, jolta onneksi pääsimme suojaan katoksen alle. Kuvaajana John.

Kun ylempänä olevassa pubissa oli lounastettu, siirryimme toiseen jälkiruoalle: Mike, Maureen ja Ali.

Seuraava, pienimuotoisempi tapaaminen on tammikuussa, kun amerikkalainen Misty saapuu Eurooppaan muutaman viikon reissulle ja osa ihmisistä järjestää itselleen päivän tai parin matkan häntä tapaamaan. Täytyy katsoa, josko voisin käydä Mistyä tapaamassa jossakin hänen matkareittinsä varrella. Edellisestä Mistyn tapaamisesta kun on ehtinyt vierähtää jo siinä vaiheessa puolisentoista vuotta.

 

Ai juu…

…unohdin sanoa aiemmin, että Nunnia ja konnia -musikaali perjantai-iltana oli aivan upea. Pääosan esittäjä Patina Miller eritoten loistava, lavasteet, valot, puvustus häikäiseviä. Tarina toimi erinomaisesti teatterin lavalle muokattuna ja musiikki vei mukanaan. Ehdottomasti suosittelemisen arvoinen!

Esitys palautti uskoni musikaaleihin — heinäkuussa näkemäni We Will Rock You -musikaali, joka siis rakentui Queenin musiikin ympärille, kun oli aika kehno, varsinkin tarinansa puolesta. Käsikirjoittamiseen perehtynyttä se hiersi ennalta-arvattavalla ja väkisin kääntyvällä juonellaan ja vanhan Queen-fanin sisintä se korvensi imelyydellään. Jos We Will Rock You on pyörinyt jo kahdeksatta vuotta, alkukesästä startanneelle Sister Act -musikaalille on varmasti odotettavissa paljon pidempää elinkaarta. On se ehdottomasti sen arvoinen.