Matkan pää

Kävin tänään katsomassa näytelmän nimeltä Journey’s End (suom. Matkan pää). Se perustuu kirjoittajansa R.C. Sherriffin omiin kokemuksiin 1. maailmansodan etulinjassa ja juoksuhaudoissa. Näytelmä on alun perin vuodelta 1928. Siinä 18-vuotias nuorimies löytää rintamalla entisen koulukaverinsa komentamassa komppaniaansa, ja saa huomata, miten kolme sotavuotta ovat vain vähän häntä itseään vanhempaa toveria muuttaneet.

Istuin teatterissa toisen maailmansodan veteraanin vieressä, ja juttelimme ennen näytelmän alkua, väliajalla ja hetkisen vielä teatterin ulkopuolella näytelmän päätyttyä. Hän oli ilmavoimien sotilaana pohjois-Afrikassa ja toimi kk-ampujana lentokoneessa. Parin hauskan anekdootin lisäksi hän kertoi, miten heidän telttaansa uutena kasvona tullut täydennysmies oli kuitannut naurahtaen komppaniansa miesten ensimmäisen kysymyksen: mitä haluat henkilökohtaisille tavaroillesi tehtävän, jos saat surmasi. Ei mennyt montaakaan päivää, kun kyseinen nuorimies ei enää palannutkaan punkalleen.

Näytelmän päättyessä itkimme molemmat. Toistemme nimiä emme tulleet kysyneeksi, mutta siinä jutellessa surin jälleen kerran sitä, etten koskaan puhunut oman vaarini kanssa sota-ajoista. Dementiankin esiin tultua vanhat ajat olisivat kenties olleet vielä tuoreina mielessä. Tosin eri asia on, olisiko vaari halunnut niistä puhua. Mutta mielelläni olisin käynyt läpi hänen vanhoja valokuviaan ja kuunnellut tarinoita kokemuksista.

Britannia on siitä erikoinen länsimainen demokratia, että se julisti sodan toista länsimaista demokratiaa, Suomea, vastaan toisessa maailmansodassa. Sitä tuskin kovinkaan moni tänne muuttanut suomalainen muistelee — ja tuskin kovinkaan moni paikallinen sitä edes tietää. Laukaustakaan kun ei maiden välillä koskaan vaihdettu.

Suomalaisen näkökulmasta brittien suhtautuminen maailmansotiin on myös hieman erikoinen. Varsinkin kun on kyse toisesta maailmansodasta. Täällä asenne on voittajan asenne, ja britit ovat kärkkäästi ilkkumassa saksalaisia (”jerryjä”, kuten heitä täällä noihin aikoihin kutsuttiin), ja heistä on hauska muistuttaa häviäjiä siitä, kuka sodan lopulta voitti. Tätä voittajan retoriikkaa viljellään niin komiikassa kuin vaikkapa Saksan ja Britannian (Englannin) kohdatessa toisensa jalkapallon parissa. ”Voititte tämän pelin, mutta me voitimme sodan!”

Toiseen maailmansotaan liittyy täällä eräänlainen ”riemullisuus” ja vapautuneisuus, molemmat suomalaisille vieraita käsitteitä sodasta puhuttaessa. Tietysti veteraaneille, kuten tämänpäiväinen kohtaaminenkin osoitti, tilanne on toisenlainen, mutta kansakuntana britit ovat suhteessaan toiseen maailmansotaan aivan eri planeetalla kuin suomalaiset. Suomalaisen on hankala ymmärtää, miltä tuntuu olla voittaja, vaikka monessa mielessä Suomi sodan voittikin (ja monessa mielessä hävisi).

Mutta on täkäläisillä kokemusta häviämisestäkin. Ainakin jossain syvällä pinnan alla. Olen muutamaan otteeseen yrittänyt keskustella brittiläisten kanssa siitä, miltä heistä tuntuu olla brittinä osa jatkumoa, jossa heidän isänmaansa kerran — eikä niin kovin kauan sitten — hallitsi miltei neljäsosaa planeetastamme aina siihen saakka kun imperiumi alkoi hajota. Miltä tuntuu menettää kansakuntana niin paljon? Miltä tuntuu, kun oman maan rooli maailmassa muuttuu niin radikaalisti? Poikkeuksetta olen saanut vastaukseksi hölmistyneen, epävarman katseen, joka ikään kuin sanoo: ”Ööh… Pitäisikö sen tuntua joltakin?” Kysymystäni ei yksinkertaisesti ymmärretä.

En tiedä, onko kohderyhmäni ollut poikkeuksellinen vai puuttuuko brittiläisiltä tässä suhteessa kansakunnan tasolla yhteinen kokemus historiasta. Ainut keskustelukumppanini, joka ymmärsi mitä ajoin takaa, oli irlantilainen ystäväni John, mutta hän ei tietenkään irlantilaisena voinut kysymykseeni lähteä vastaamaan. Joskus mietin myös sitä, onko kyse siitä, että imperiumin kaatuminen on täällä vielä vaiettu asia. Ovatko tavalliset perusbritit vielä alkaneet käsitellä tuota historian osaa ja sen vaikutusta siihen, keitä he tänä päivänä ovat? Kuten Suomessa sisällissota on edelleen pitkälti villaisella painettu ja vaiettu asia, kenties tällä saarella halutaan unohtaa maan vaikutusvallan suunnaton hupeneminen ja vain tuudittautua siihen lämpöiseen ajatukseen, että maa on sentään edelleen yksi maailman isoista pelureista. Vai onko kyse siitä, että Britannia on siinä määrin sulatusuuni (kuten se on aina ollut, viikingeistä normanneihin ja roomalaisiin jne.), että siltä kerta kaikkiaan puuttuu ”sisäsiittoisen” ja ”sulkeutuneen”  kansan yhteinen identiteetti ja muisti, joka Suomella esimerkiksi on? (Maailmansotien voittajaesimerkki ja saksalaisille ilkkuminen tosin vaikuttaisi kaatavan tämän hypoteesin.) Vai onko kyse jostain aivan muusta? Saa nähdä, saanko kysymykseeni koskaan tyydyttävää vastausta.

 

Hautausmaa nimeltä Abney Park

Vajaan puolen tunnin kävelymatkan päässä pohjoisessa, Stoke Newingtonissa, sijaitsee Abney Park Cemetery. Se on ensimmäinen brittiläinen hautausmaa, jossa olen käynyt käveleskelemässä, Dalstonissa vietetyn kolmen viikon sisään jo kaksi kertaa, kahtena ensimmäisenä viikonloppuna. Ensimmäisellä kerralla eksyin sinne sattumalta: olin menossa lounaalle läheiseen intialaiseen kasvisravintolaan, joka ei kuitenkaan ollut vielä auki. Tarkoituksenani oli kuluttaa siellä parikymmentä minuuttia, mutta hautausmaata tutkaillessa vierähtikin huomaamatta yli tunti.

Suomalaisiin hautausmaihin tottuneelle Abney Park on eriskummallinen paikka. Suomessa hautausmaat kun ovat normaalisti hyvin hoidettuja ja ”sliipattuja”: nurmikot on leikattu, puista on pätkitty ylimääräiset oksat pois, pensaiden leviämistä on hillitty ja hautakivet ovat suorassa ja yleensä puhtaita.

Abney Parkissa asiat ovat toisin.

Enkeleitä viidakon keskellä.

Abney Park on hautausmaan ja arboretumin yhdistelmä (lat. arboretum, puulajipuisto).  Se on tätä nykyä hoitamaton, luonnontilassa oleva kokoelma puuvartisia kasveja — ja hautoja. Tämän kaltaisena yhdistelmänä Abney Park Cemetery oli aikoinaan Euroopan ensimmäinen ja sillä oli myös opetuksellinen tehtävä hautapaikkojen tarjoamisen lisäksi. Alkuaikoina kaikki 2 500 puuta ja pensasta alueella oli merkitty kyltein ja istutettu aakkosjärjestyksessä luokittain, alkaen vaahteroista (lat. acer).

Hautausmaan laitaa.

Abney Park perustettiin vuonna 1840 ja se on yksi ”Seitsemästä suuresta” (engl. ”Magnificent Seven”, mikä nykyään toimii myös viittauksena John Sturgesin samannimiseen länkkäriin vuodelta 1960, suomeksi 7 rohkeata miestä). Magnificent Seven on yhteisnimitys — ei niin yllättäen — seitsemälle hautausmaalle, jotka perustettiin vuosina 1832–1841.

Puu vie voiton kivestä.

Lontoon asukasluku yli kaksinkertaistui 1800-luvun ensimmäisen puoliskon aikana 2,3 miljoonaan ja pienten seurakuntien ylläpitämät hautausmaat kaupungin alueella kävivät vaarallisen ahtaiksi. Vainajia haudattiin jo käytössä oleviin hautoihin ja ylikuormitetussa maassa maatuvien ruumiiden jäänteitä päätyi vedenjakeluun, mikä puolestaan johti epidemioihin.

Metsikkö on paikoitellen hyvin vaikeakulkuista.

Vuonna 1832 parlamentti teki lakialoitteen, joka rohkaisi yksityisten kalmistojen perustamista silloisen Lontoon ulkopuolelle. Myöhemmin parlamentti myös kielsi uusien vainajien hautaamisen Lontoon keskusta-alueella sijaitseville hautausmaille. Seuraavan 10 vuoden aikana perustettiin ”Seitsemän suurta”.

Hylätty kappeli hautausmaan keskellä.

Abney Park on erityisesti mihinkään uskontoon liittymätön hautausmaa ja sen keskellä sijaitseva kappeli oli samoin suunnattu kaikille uskontokunnille tasavertaisesti: kappelissa oli yksi rukoustila ja yksi sisäänkäynti, jota kaikki käyttivät. Abney Parkin kappeli oli Euroopan ensimmäinen kaikille uskonnoille yhteinen hautausmaakappeli.

Torniin on tuotu pätkä puuta luultavasti penkiksi.

Sittemmin kappeli on poistettu käytöstä ja se on suljettu turvallisuussyistä. Ainoastaan pariin torniin pääsee ”sisään”, mutta portaat on poistettu, joten korkeuksiin ei pääse kiipeämään. Tänä päivänä torneja näyttävät käyttävän lähinnä kodittomat öisenä majapaikkanaan, sillä jonkinlaisia asumisen merkkejä niistä löytyi.

Tornin portaat on poistettu.

Vuodesta 1978 lähtien hautausmaan status on ollut ’käyttämätön’ ja se on julistettu avoimeksi julkiseksi tilaksi puistojen tapaan. Abney Park on nyt vapaa-ajan rahoittumisalue, se antaa sijaa taiteelle ja koulutukselle (puulajisto on laaja ja joidenkin puiden alkuperä ja perustiedot on edelleen ilmoitettu kyltein) ja edistää luonnonsuojelua.

Tämän tyyppinen hautakivi oli tyypillinen viktoriaanisena aikana. Uurnan päällä oleva kaapu suojeli symbolisesti tuhkaa. Toisen tulkinnan mukaan kaapu oli "viimeinen verho" meidän maailmamme ja tuonpuoleisen välillä.

Paikallishallinto on sittemmin sallinut joitakin yksittäisiä hautaanpanijaisia, mutta vain tapauksissa, joissa suvulla on ollut aiemmin hallussaan hautauslupa kyseiselle hautausmaalle. Tuhkien sirottelu Abney Parkiin on myös edelleen sallittua. Pääosin luonnolle on kuitenkin annettu valta viedä Abney Parkia haluamaansa suuntaan. Ja sen se on tehnyt peittämällä hautakivet pensaillaan, puskemalla aluskasvillisuutensa poluille, kutomalla köynnöksensä patsaiden päälle ja kurottamalla puittensa oksat kaiken ylle.

Rykelmä hautakiviä.

Tätä nykyä Abney Park on noin 13 hehtaarin viidakko keskellä Lontoota. Toisin kuin tavallisissa puistoissa, joissa on aina ihmisiä liikkeellä ja yksin tilan huoliteltu avaruus muistuttaa kaupunkiympäristöstä, Abney Parkissa on helppo unohtaa ympärillä olevat 7,5 miljoonaa ihmistä. Hautausmaan sokkeloisuus ja massiivinen kasvusto toimivat kuulo- ja näköesteinä: liikenteen melua ei kuulu, muita ihmisiä näkee vain harvoin.

Hiljainen, leveä polku metsän siimeksessä.

Mielenkiintoinen yksityiskohta lähihistoriasta on se, että Stoke Newingtonissa tiedetään olevan kaksi toisen maailmansodan aikaista räjähtämätöntä pommia, joista toinen on jossain Abney Parkin alueella. Tämän sain tosin tietää vasta sen jälkeen, kun olin käynyt rämpimässä pusikoissa kamerani kanssa. Heh.

Kiviä kasvuston keskellä.

Abney Park Cemetery on sattumalta myös hautausmaa, jossa Amy Winehousen kappaleen ”Back to Black” hautausmaakohtaukset on kuvattu.

Rukoileva tyttö tuli yllättäen eteen puskien takaa.

Viime viikonlopun hautausmaareissuni oli myös kamerankäytön harjoittelua. Säästin useamman kuukauden rahaa uutta kameraa varten, kamerakuume kun iski joskus tuossa keväällä. Ostin ensmmäisen järjestelmäkamerani (Canon EOS 450D) pari viikkoa sitten ja sen käyttö vaatii runsaasti opiskelua. Ensimmäistä kertaa hallinnassa on niin monta valokuvauksen aspektia, jotka peruskamera hoitaa automaattisesti ilman, että niitä tarvitsisi miettiä. Järjestelmäkamera sallii näin ollen käyttäjälleen enemmän luovuutta ja valinnanmahdollisuuksia, mikä on kiinnostavaa. Ja kuvanlaatu on totta kai aivan eri luokkaa kuin peruskamerassa.

Taustan voi sumentaa kohdistamalla etualan kohteeseen.

Käsittelemätön kuva, jossa värit pääsevät jo tässä vaiheessa mukavasti esille.

Räpsin viime sunnuntaina yli 300 kuvaa Abney Parkissa, joista noin 80 oli siedettäviä, mutta yksikään ei ollut todella hyvä. Vielä siis tovi menee harjoittelun parissa ennen kuin kamerasta saa ulos hienoja kuvia. 🙂

 

Katu Lontoossa: Mandela Way, Bermondsey

Bermondsey sijaitsee Thamesin eteläpuolella, Southwarkin hallintoalueella. Noin parinkymmenen minuutin kävelymatkan päässä Elephant & Castlen metroasemalta itään päin haarautuu isommalta päätieltä pienempi katu nimeltä Mandela Way.

Mandela Wayn alkupää Bermondseyssä.

Katu ei itsessään ole mitenkään erikoinen: katu on kapea ja hiljainen, sen varrella on pari riviä vaatimattomia ruskeita tiilitaloja. Erikoista sen sijaan on kadun päässä olevalla pienellä kitumaalla heinikon keskellä lepäävät 30 tonnia terästä: paikalla seisoo vanha panssarivaunu.

Tankin omistaja on nimennyt sen Stompieksi. Panssarivaunu on nimetty Stompie Moeketsi Seipein mukaan, 14-vuotiaan eteläafrikkalaispojan, joka oli aktiivinen apartheidin vastustaja ja jonka Nelson Mandelan ex-vaimon Winnien henkivartija kidnappasi ja murhasi 1980-luvun lopulla. Stompie on siis sopivasti paikallaan Mandela Wayllä.

Panssarivaunu Stompie pilkistää pensaasta.

Mandela Wayn panssarivaunu on neuvostoliittolainen, pääosin toisen maailmansodan aikaan tuotannossa ollut keskiraskas T-34, jonka suunnitteli alun perin makeiskondiittorin työstä insinööritielle lähtenyt Mihail Koshkin. Vuonna 1898 syntynyt Koshkin kuoli keuhkokuumeeseen syyskuussa 1940. Tähän tautiin Koshkin sairastui raastavalla 2 000 kilometrin vaunumatkallaan läntisessä Neuvostoliitossa loppukeväästä 1940. Koshkin kiisi panssarivaunullaan (huippunopeus 55km/h) mammuttimaisen matkan Ukrainan Harkovasta Moskovaan, Moskovasta Mannerheim-linjalle, sieltä Valko-Venäjälle Minskiin ja edelleen Ukrainaan, Kiovan kautta takaisin Harkovaan.

Stompien kavereina on pari graffititaiteilijan työtä. Sienipilviteoksen nimi on We All Fall Down (Me kaadumme kaikki) ja sen on tehnyt katutaidetaiteilija nimeltä Mantis. Arofish-nimellä kulkevan graffititaiteilijan lentäjätyö on puolestaan nimeltään Eject and Survive (Käytä heittoistuinta ja selviä hengissä).

T-34 oli toisen maailmansodan aikaan kova pala saksalaisille, jotka Operaatio Barbarossan tuiskeessa Neuvostoliittoon hyökätessään saivat huomata, etteivät heidän aseensa pysty T-34:n panssaria läpäisemään. Ja Neuvostoliitolla oli valtava arsenaali T-34-tankkeja: vuoden 1945 loppuun mennessä niitä oli valmistettu maassa lähes 60 000 kappaletta ja myöhemmin niitä rakennettiin vielä lisää, myös muiden maiden tehtailla. Vuonna 1944 Saksan itärintamalla noin kolmeasataa Panther-tankkia oli vastassa moninkertainen määrä neuvostotankkeja; Neuvostoliitto tuotti uusia T-34-panssarivaunuja tuolloin 1 200 kappaleen kuukausivauhdilla.

Bermondseyn T-34 sai tämänhetkisen vaaleanpuna-valkoisen ulkomuotonsa keväällä 2009. Tankin väritys muuttuu aina välillä.

Samaista panssarivaunua on aikoinaan ollut käytössä myös Suomessa, kun toisen maailmansodan aikaan saatiin sotasaaliiksi viisitoista T-34:sta. Suomessa näiden Sotkaksi kutsuttujen vaunujen käytöstä luovuttiin 1960-luvun alussa, mutta monissa maissa T-34-panssarivaunuja oli käytössä vielä 90-luvun puolivälissä. Joidenkin tietojen mukaan esimerkiksi Pohjois-Korealla olisi niitä edelleen käytössään.

Rauhaa ja rakkautta.

Britanniassa kyseinen panssarivaunu ei kuitenkaan koskaan ole ollut oikeassa sotilaskäytössä. Tämä Mandela Wayn yksilö saapui alun perin maahan neuvostoarmeijan poistona Tšekkoslovakiasta tekemään elokuvaroolin.

Mandela Wayn T-34 on monta asiaa yhtä aikaa: pala sotahistoriaa, elokuvaproppi, lahja lontoolaisisältä 7-vuotiaalle pojalleen ja poliittinen viesti. Se on myös eräänlainen kapinan symboli.

Bermondseyn tankki on seissyt paikallaan eteläisessä Lontoossa vuodesta 1995 ja sen omistaa aivan lähistöllä asuva keski-ikäinen kiinteistöjen kehittäjä nimeltä Russell Gray. Sotahistoriasta kiinnostunut Gray hankki ”Prahan kevään” aikaan 1960-luvun lopulla neuvostomiehityksen käytössä olleen tankin maatilkulleen, johon hän ei ollut saanut paikallisilta viranomaisilta rakennuslupaa. Gray osti tankin kenttiläiseltä käytöstä poistettujen sotakalustojen myyjältä 7 000 punnalla (eli silloisessa rahassa noin 45 000 Suomen markalla). Paria kuukautta aiemmin tankki oli ollut mukana Ian McKellenin tähdittämässä modernissa Shakespeare-adaptaatiossa Richard III.

Rakennuslupaa ei siis irronnut, mutta Graylle oli kuitenkin myönnetty lupa laittaa maapalalle ”tankki”. Viranomaiset tosin luulivat kysessä olevan likavesitankin. Rakennusluvan myöntämisen nihkeydestä viranomaisille suivaantunut Gray suuntasi tankkinsa kanuunan osoittamaan kohti mainittuja päättäjiä. Panssarivaunu onkin uhannut Southwarkin viranomaisia jo neljätoista vuotta.

Lapset pyörivät piirissä sienipilven ympärillä. Tämän kuvan on luonut katutaidetaiteilija (hänenlaisiaan jotkut tahot kutsuvat myös "töhrijöiksi") nimeltä Mantis.

Tankki on esillä myös käynnissä olevan Irakin sodan viidennen syntymäpäivän kunniaksi sävelletyn kappaleen ”Happy Birthday, War” musiikkivideolla. Kappaleen takana (ja sen esittäjänä) on brittiläinen muusikko ja stand up -koomikko Mitch Benn. Kappale on kuitenkin vain näennäisen leppoisa: se on vahvan kriittinen kannanotto Irakin sotaa vastaan.

Nykyisessä pinkissä asussaan tankki on ollut vasta vähän aikaa ja onkin odotettavissa, että se saa pian taas uuden maalipinnan. Sen verran negatiivista huomiota nykyinen huolimaton roiskaisumaalaus on nimittäin nettipiireissä saanut.

Eikä mikään ihme, kun katselee kuvia tankin menneistä vuosista. Tankin ulkonäkö nimittäin muuttuu vähän väliä, joko graffitien maalaajien toimesta tai sitten taiteilijoiden toimesta. Alla on kokoamani Wikimedia Commons/Copyleft -kuvasarja tankin vaiheista. Kuvat on otettu aikajärjestyksessä maaliskuussa ’05, heinäkuussa ’05 ja maaliskuussa ’09. Itse otin kuvani huhtikuussa, joten kuukaudessa mentiin aikalailla erinäköiseen tankkiin. Harmi kyllä. Nykyistä edeltävä maalipinta oli nimittäin aika upea.

Valokuvaajina ylhäältä alas: David Edgar, Paul Egan ja Eugene Goh.

Ties vaikka olisi tankki ehtinytkin jo taas muuttaa muotoaan — onhan siitä jo kuukausi ehtinyt vierähtää, kun panssarivaunun kuvaamassa kävin.