Lasi tyhjä

Viime aikoina postaukset ovat jääneet vähemmälle parista syystä. Toinen on se vanha tuttu työ, joka vie mehut. Toinen on noin vuoden ikäisen parisuhteen päättyminen kolmisen viikkoa sitten. Suhde oli etäsuhde ja välimatka oli lopulta miehelle liikaa. Hänestä meillä oli kaksi vaihtoehtoa: joko muutetaan yhteen (tai vähintään samaan kaupunkiin) tai sitten pistetään pillit pussiin.

En halua enkä voisikaan muuttaa pois Lontoosta ja lähteä vakityöpaikasta. Minulla ei olisi ollut mahdollisuuksia saada edes suurin piirtein oman alan töitä pienestä kaupungista pohjois-Englannissa. Mies taas ei onnistunut saamaan töitä Lontoosta, joten vaihtoehdot kuivuivat kasaan. Minulle olisi sopinut hyvin keskitiekin, hänelle kävi vain joko kaikki tai ei mitään. Siinä missä minulla tässä suhteessa lasi oli puoliksi täynnä (jaksoin harvojen näkemisten voimalla aina seuraavaan), hänellä se oli puoliksi tyhjä (hän keskittyi siihen pahaan oloon, joka tuli, kun emme toisiamme nähneet). Eipä siinä minulla ollut mitään tehtävissä, joten ero tuli. Parisuhdetta kun on hieman vaikea pitää yksin pystyssä.

En ole tästä syystä tehnyt juuri mitään erikoista viimeisen kolmen viikon aikana. Työpaikka on henkireikä ja teen mielelläni tässä tilanteessa pitkää päivää, sillä se saa ajatukset pois menetyksestä ja antaa jotain sisältöä ja merkitystä elämään. Näytelmän kävin tosin katsomassa viime viikolla — olin ostanut lipun aiemmin itselleni syntymäpäivälahjaksi. (Muuten en kolmekymppisiäni juhlinut, töissä tosin ostivat juhlan kunniaksi suklaakakun kynttilöineen päivineen.)

Kyseessä oli film noir -tyyppinen kauhu-/jännitysnäytelmä nimeltä The Woman in Black (suom. Nainen mustissa), joka on pyörinyt Lontoon West Endissä jo 20 vuotta ja risat.

Kävin keväällä katsomassa ensimmäistä kertaa kauhua teatterin lavalla Hammersmithissä. Tuo näytelmä, Ghost Stories, on sittemmin siirtynyt paremmille lavoille West Endiin, sen verran suurta suosiota se Lontoon teatterisydämen ulkopuolella kevään aikana nautti. Kun kuulin toisesta jännitysnäytelmästä, halusin tietenkin käydä sen katsomassa. Mielipiteeni on, että Ghost Stories vei kauhunäytelmänä voiton The Woman in Blackista. Ne poikkeavat toisistaan monella tapaa (muun muassa rakenteensa ja aikakautensa puolesta jne.), mutta pidin molemmista, omalla tavallaan. The Woman in Black ei tosin onnistunut saamaan aikaan yhtä kokonaisvaltaista tunneresponssia minussa; Ghost Stories nostatti aidosti ihon kananlihalle ja sai palan nousemaan kurkkuun.

Nyt kun tuotanto on siirtynyt uuteen teatteriin, tekisi melkein mieli käydä katsomassa Kummitustarinat uudelleen. Mutta taidan jättää välistä. Minulle on suositeltu musikaalia Priscilla, Queen of the Desert, jossa kolme drag queenia matkaa show-reissulla halki Australian aavikoiden. Musikaali on kuulemma riemukas ja upeaa nähtävää (ja suosittelijan kaveri on nähnyt sen jo 25 kertaa), joten se on varmasti kokemisen arvoinen. Priscilla taitaakin olla seuraava kulttuuririentoni, jossain vaiheessa tätä kesää.

 

Hip hei!

Niin se vain työpaikka tuosta torstaiaamun haastattelusta irtosi!

Perjantai-iltana puoli kahdeksalta missasin puhelun, kun olin juuri päässyt teatteriin Richmondissa, jossa olin entisen työkaverin luona käymässä yökylässä. Vastaajaan oli jätetty viesti, jossa pyydettiin soittamaan takaisin kun minulle sopii, myös viikonloppuna sai soittaa, jos niin haluan. Soittajana oli toinen haastattelijoistani, Robert, ja ääni kuulosti siltä, että hänellä oli minulle huonoja uutisia. Sen myötä varustauduinkin sitten kuulemaan, että työpaikka oli mennyt sivu suun.

Entinen työkaverini kihlattuineen oli kyllä sitä mieltä, että jo soittoaika viittasi siihen, että jos en tätä työpaikkaa saa, niin sitten he olisivat ainakin tarjoamassa minulle jotain muuta mahdollisuutta firmassa. Itse en siinä vaiheessa tuohon uskonut, perus pessimisti kun olen. Ja lisäksi tiesin sen, että sekä Robert että toinen haastattelijani Per tekevät usein todella pitkiä päiviä, joten myöhäisen puhelun soittaminen ei olisi heille kovin omituista. Sain alun perin haastattelukutsunkin Periltä puhelimitse kuuden maissa illalla.

Mutta näin jälkikäteen ajateltuna tuo soittoaika oli vähän myöhäinen sinänsä kiireettömän ”ei”-viestin toimittamiselle. Ja se, että Robert oli valmis vastaanottamaan minulta puhelun myös keskellä viikonloppua oli toinen positiivinen merkki. Mutta eilen illalla noihin merkkeihin en uskonut vaan luulin viimeiseen asti, että työtarjousta en tästäkään firmasta saa.

Spike Milligan’s Adolf Hitler -näytelmä (musiikkipitoinen ”sketsikomediatarina” nuoresta brittisotilaasta, joka joutuu pohjois-Afrikan tantereelle toisen maailmansodan aikaan) loppui sen verran myöhään, etten enää soittanut takaisin illalla. Tänä aamuna en saanut Robertia kiinni, sitten missasin taas häneltä yhden puhelun, mutta toisen kerran yritettyäni sain hänet viimein puhelimen päähän hieman ennen puolta päivää.

Sieltä sitten kuului, että sekä Robert että Per olivat olleet vaikuttuneita haastattelusta ja tulleet siihen tulokseen, että he haluaisivat tarjota työpaikkaa minulle, jos olin vielä kiinnostunut. He uskoivat minulla olevan yritykselle enemmän annettavaa kuin minua kokeneemmalla toisella hakijalla, jonka he mainitsivat jo haastattelussa vahvimmaksi kilpailijakseni. Ei siinä tarvinnut asiaa juuri miettiä. Päätin ryhtyä projektipäälliköksi ja otin työpaikan vastaan. Työt alkavat parin viikon päästä, maanantaina 15.2.2010.

Parin kolmen kuukauden työnhaku tuotti siis tulosta: elämäni ensimmäinen vakituinen työpaikka on varmistettu. Ei tätä oikein vielä usko todeksi — siihen menee varmaan muutama päivä. Mutta hyvältä tuntuu. Pääsen vihdoin pätkätöistä uran syrjään kiinni firmassa, jossa perustajajäsenten mukaan ainakin uralla etenemiselle ei ole esteitä.

Tästä lähtien saankin huoletta alkaa viedä elämääni Lontoossa eteenpäin, askel askeleelta. Ensimmäiseksi avaan säästötilin. Seuraava isompi askel taitaa olla uuden asunnon etsiminen, kenties loppukesästä. Siihen väliin tosin ehtii mahtua varmasti useampiakin pienempiä askeleita. Pääasia kuitenkin on, että maa jalkojen alla on tukeva.

 

Teatterielämys lauantaina

Koin yhden elämäni hienoimmista elämyksistä nyt menneenä lauantai-iltana.

Olen ollut jo vuosikaudet Samuel Beckett -fani. Erityisesti hänen näytelmänsä Godot — huomenna hän tulee (En attendant Godot / Waiting for Godot) noin 60 vuoden takaa on ollut minun suosikkejani. Se oli jollain tasolla tajunnanräjäyttävä kokemus, kun sen televisiosta ensi kertaa näin. Samoin kuin Uuno Kailaan runot, jotka kolahtivat minuun yläasteella — joskin hieman kevyemmin kuin Beckett.

Se taisi olla tuossa joskus 2000-luvun alussa, kun Yle esitti Samuel Beckettin näytelmätuotannon sarjana. Se oli yksi niistä harvoista ajanjaksoista elämässä, jolloin koin television tarpeelliseksi; seurasin näytelmiä innoissani. (En ole aivan varma asiasta, mutta saattaa olla, että näytelmät on esitetty Ylellä tähän mennessä pariinkin otteeseen. Muistelisin, että ne tulivat jonain kesänä vielä uusintoina.)

Kuva Theatre Royal Haymarketin sisäänkäynnille päin näytelmän väliajalla.

Kun huomasin eräässä taidegalleriassa ohimennen tiedotteesta, että Waiting for Godot esitetään täällä Lontoossa tänä kesänä, päätin, että minun oli se nähtävä, keinolla millä hyvänsä. Pettymys oli karvas, kun huomasin olevani kuukauden myöhässä: näytelmää ei enää esitetty. Joitakin viikkoja myöhemmin eräs kaverini kuitenkin huomasi, että näytelmä pyörii yhä, toisin kuin gallerian tiedotelappunen kertoi. Kenties esityksiä oli tullut lisää. Paria päivää myöhemmin menin teatterille ostamaan itselleni lipun.

Tästä Lontoon Waiting for Godot -tuotannosta erityislaatuisen tekee se, että sen pääosissa ovat kaksi maailmanluokan näyttelijää, joiden kasvot ovat kuta kuinkin kenelle tahansa tutut. Ensimmäisen osalta luultavimmin Star Trekistä, toisen osalta Taru sormusten herrasta -elokuvista, tai molempien kohdalla X-Men -elokuvista. Näytelmän pääosissa ovat siis Patrick ”Kapteeni Jean-Luc Picard” Stewart ja Sir Ian ”Gandalf” McKellen.

Näytelmän juliste.

Näytelmässä muita osia esittävät kirjailijanakin tunnettu Simon Callow ja Ronald Pickup, joka nähdään mm. Jerry Bruckheimerin tulevassa elokuvassa Prince of Persia, joka perustuu samannimiseen tietokonepeliin. Jotta lapsinäyttelijöiden illat eivät kävisi liian raskaaksi, nimettömän Pojan pientä roolia näyttelevät vuorotellen eri iltoina neljä eri 11-vuotiasta poikaa.

Ian McKellen on Estragon eli Gogo. (Kuva teatterin julkaisemasta vihkosesta, jonka ostin muistoksi.)

Patrick Stewart on Vladimir eli Didi.

 

Simon Callow on Pozzo.

 

Ronald Pickup on Lucky.

Näytelmän lavasteet olivat yksinkertaisuudessaan hienot ja itse teatteri upea. Alla olevan kuvan nappasin ennen näytelmän alkua. Oletin, että kuvaaminen on kiellettyä, siksi en roiskinut kameraani ympäriinsä ja koettanut saada kuvia koko teatterista. Mutta jonkinlaisen kuvan tästäkin otoksesta saa.

Theatre Royal Haymarket. Se sijaitsee lähellä Piccadilly Circusta.

Theatre Royal Haymarket on Lontoon kolmanneksi vanhin teatteri. Se on peräisin vuodelta 1720, mutta alkuperäinen rakennus korvattiin uudemmalla sata vuotta myöhemmin. Joten ikää tällä teatterivanhuksella on jo lähestulkoon 200 vuotta. Yleisöä teatteriin mahtuu 888 henkeä.

Tämän vuosituhannen puolella teatterin lavalla on nähty mm. Helen Mirren, Judi Dench, Ralph Fiennes, Rob Lowe ja Luke Perry (jonka tähdittämän näytelmän aikana osa katosta sortui kesken esityksen; kenties teatterillakin oli jotain Beverly Hills 90210:aa vastaan).

Ian McKellen ja Patrick Stewart ovat tehneet ennenkin yhteistyötä: Tom Stoppardin näytelmässä 'Every Good Boy Deserves Favour' vuonna 1977, X-Men -elokuvissa ja nyt Beckettin parissa. (Kuva teatterin julkaisemasta vihkosesta.)

Itse näytelmän ohjaus jäi mielestäni toiseksi Michael Lindsay-Hoggin televisiolle vuonna 2001 ohjaamalle versiolle. (Joka kuului aiemmin mainitsemaani Ylen lähettämään Beckett-sarjaan ja joka löytyy pätkissä myös YouTubesta.) Haymarket-tuotannon ohjaaja Sean Mathias on pitkän linjan ohjaaja, mutta mielestäni hän otti näytelmän kenties hieman liian kevyesti.

Waiting for Godot on toki hauska näytelmä kaikessa synkkyydessäänkin, mutta Mathiaksen ohjauksessa komiikka oli mielestäni hiukkasen liikaa pinnalla. Paremminkin se olisi sopinut kuplimaan pinnan alle, pilkistämään silloin tällöin absurdin asetelman takaa, tarjoamaan helpotusta epätoivoon. Nyt komiikkaa irrotettiin välillä hieman halvanlaisesti muun muassa Pozzon vaikeuksilla istua alas normaalisti. Ja ikävä kyllä yksi näytelmän koomisimmista hetkistä — sanaa ’kriitikko’ käytetään äärimmäisenä haukkumanimenä — ei ollut ajoituksensa puolesta ja haukutun henkilöhahmon liioitellun reaktion vuoksi täysin kohdallaan. Hillitympi ote olisi mielestäni toiminut paremmin.

Toisaalta näyttelijäkaartista paistoi esille se, että he nauttivat lavalla olemisesta. Simon Callow Pozzona oli muutamista halvoista nauruista huolimatta erinomainen: värikäs, pramea ja yliampuva, riemastuttavalla tavalla sirkustirehtöörimäinen. Ian McKellen heitti juurilleen uskollisesti pohjoisenglantilaisen aksentin valloilleen. Yksin Patrick Stewartin vaikuttavan äänen kuuleminen livenä oli hieno kokemus. Ja Ronald Pickup alistettuna Luckyna veti puoleensa kaiken sen säälin, jota tuon kaltainen hahmo vain voi puoleensa vetää.

Sir Ian McKellen ja Patrick Stewart: Waiting for Godot (Theatre Royal Haymarket, 1.8.2009).

Kovin olen onnellinen, että tämän näytelmän pääsin näkemään. Pulitin lipusta enemmän kuin mielelläni sen tarvittavat 25 puntaa — se oli pieni hinta kokemuksesta, joka jää mieleen pysyvästi. Ja samalla se oli tehokas muistutus siitä, miksi nautin Lontoosta niin suuresti: juuri tällaisten tarjolla olevien ainutkertaisten elämysten ja mahdollisuuksien vuoksi.

Seuraava tiedossa oleva teatterireissu on Sister Act -musikaali (eli musikaaliversio Whoopi Goldbergin 1990-luvun alussa tähdittämästä elokuvasta Nunnia ja konnia) ensi kuun alussa. Voitin matkapuhelinoperaattorini kuukausiarvonnassa kaksi lippua yhden hinnalla -diilin. Nyt vain pitää saada joku lähtemään kaveriksi!