RSS

Soho

Siitä on kuukausikaupalla, kun viimeksi kävin kameraa ulkoiluttamassa. Tässä eräänä päivänä kamera oli kuitenkin mukanani, pienellä iltapäiväkävelyllä. (Teen selkävaivojen vuoksi tätä nykyä lyhyempää päivää.) Pyörähdin Sohossa, työpaikkani naapurissa. Metsästin siellä muutamaa tiettyä vanhaa rakennusta, jotka halusin paikallistaa.

Soho on alue, jossa on mukava vain kuljeskella päämäärättömästi. Ja vaikka se on pienikokoinen – noin 2,5 neliökilometriä – kapeiden katujen sokkeloihin oli varsinkin vasta Lontooseen muutettuani kourallisen vuotta sitten mukava ”eksyä”.

Bride Lane

Bride Lane Sohossa.

1500-luvulla Sohon alue oli peltoa. Alueella liikkuneet metsästäjät huusivat ”soho!” ja Sohon sanotaan saaneen tästä nimensä. Soho-huuto oli käytössä myös aristokraatti James Scottilla, joka kutsui sen avulla miehensä kokoon Sedgemoorin taistelussa 6. heinäkuuta vuonna 1685. Scott oli kuningas Jaakko II:n veljenpoika, edellisen kuninkaan Kaarle II:n vanhin avioliiton ulkopuolinen poika. Scott oli sitä mieltä, että hänestä olisi pitänyt tulla kuningas Kaarle II:n kuoltua, mutta tämän veli nousi sen sijaan valtaistuimelle. Kesäinen vallankaappausyritys epäonnistui ja James Scott jäi kiinni. Hänet teloitettiin maanpetturina hakkaamalla pää irti kirveellä Tower of Londonissa 17. heinäkuuta 1685.

Scottin isän Kaarle II:n vallan alkuvuosina Lontoo koki kaksi väkevää mullistusta. Vuonna 1666 Lontoon suurpalo tuhosi yli 13 000 taloa. Tätä edeltävänä vuonna kaupunkia koetteli ruttoepidemia, joka tappoi – eräiden lähteiden mukaan selkeästi alakanttiin arvioituna – pahimmillaan jopa 7 000 ihmistä viikossa. Seitsemän tuhannen uhrin viikkoennätys tehtiin kyseisen vuoden syyskuussa.  Ruton uhreja haudattiin nykyisen Sohon alueelle joukkohautoihin.

William Blaken syntymäpaikka

William Blake syntyi vuonna 1757 rakennuksessa, joka seisoi tällä paikalla Marshall Streetillä.

Rakentaminen lisääntyi 1600-luvun loppua kohden ja 1600-1700-lukujen vaihteessa Sohoon saapui runsain määrin ranskalaisia protestantteja eli hugenotteja ja Sohoa kutsuttiinkin tuolloin Lontoon ranskalaisalueeksi. 1600-luvun talot rakennettiin uudelleen 1720-luvulla ja näistä taloista nykypäivän Sohossa on jäljellä vielä muutamia.

17 Newburgh Street

Yksi 300-vuotiaista: 17 Newburgh Street -osoitteesta katujen kulmassa löytyy tätä nykyä kenkäkauppa.

10-12 Ganton Street

10-12 Ganton Street: 1720-luvun yksinkertainen rakennustyyli näkyy myös tämän Mor Jewellery -koruliikkeen julkisivussa.

7-8 Kingly Street

7-8 Kingly Street — taloa asuttaa tällä hetkellä vaatekauppa vasemmalla ja parturi oikealla.

1700-luvun puolivälissä alkoi yläluokkien poismuutto ja alue jäi naapureistaan jälkeen mitä kaupunkikehitykseen tuli. Siinä missä Mayfair, Marylebone ja Bloomsbury vaurastuivat ja kehittyivät, Soho alkoi rapistua.

Seuraavan sadan vuoden kuluessa kaikki kunnialliset ihmiset olivat muuttaneet pois Sohosta. 1800-luvun puolivälin Sohoon jäivät prostituoidut, pienet teatterit ja musiikkibaarit. Soho onkin ollut Lontoon seksibisneksen keskus jo yli 200 vuotta. 1960-luvulla sinne mahtui lähes sata strippiluolaa  ja prostituoidut kansoittivat kadut, mutta nykyään se on vähemmän näkyvää. Alueella on kuitenkin edelleen useita luvallisia seksikauppoja sekä muun muassa aikuisviihde-elokuvateatteri. Prostituoidut työskentelevät katujen sijasta yksiöistään käsin.

Old Compton Streetin itäpuoli oli aikoinaan epämääräistä aluetta.

Old Compton Streetin itäpuoli oli aikoinaan epämääräistä aluetta, jopa vielä parikymmentä vuotta sitten.

Vuonna 1854 nykyisin Broadwick Streetinä tunnetun kadun tienoilla puhkesi vakava koleraepidemia. Lontoon viemärisysteemi ei tuolloin vielä ulottunut Sohoon saakka, ja monissa talojen kellareissa oli lattialautojen alla niin kutsuttua ’yömaata’ (engl. night soil) – eufemismi ihmisulosteille, joita kerättiin likakaivoihin ja -kuoppiin. Kun alueelle virtasi vielä runsaasti ihmisiä, tilanne vaikeutui edelleen ja myötävaikutti tietenkin useisiin terveysongelmiin. Likakaivojen kapasiteetti ei riittänyt ja viranomaisten ratkaisu pulmaan oli upottaa ulosteet Thamesiin, mikä saastutti kaupungin veden. Syyskuun 1854 alussa Sohossa kuoli kolmen päivän aikana 127 ihmistä. Seuraavan viikon kuluessa kolme neljäsosaa alueen asukkaista oli poistunut kodeistaan. Syyskuun 10. päivä kuolleita oli jo viisisataa ja kaiken kaikkiaan epidemia tappoi yli 600 ihmistä.

Lääkäri John Snow (1813–1858).

Lääkäri John Snow (1813–1858).

Avainroolissa Sohon koleraepidemian aikaan oli lääkäri John Snow, joka kutsui epidemiaa ”pahimmaksi kolera-aalloksi, joka kuningaskuntaa oli koskaan kohdannut” — myös monet muut kaupungin alueet olivat saaneet osansa koleran ongelmista. Hän kartoitti Sohossa sairastuneiden osoitteet ja päätyi siihen lopputulokseen, että sairastuneet olivat kaikki lähellä erästä vesipumppua. Snow ymmärsi, että kolera levisi veden mukana ja sai myös viranomaiset vakuutetuksi siitä, että pumppu oli ongelman ydin. Hänen näkemyksensä oli vastoin silloista käsitystä, jonka mukaan sairaudet levisivät ”huonon” tai saastuneen ilman kautta. Samoin Louis Pasteurin teoria mikro-organismien kautta leviävistä taudeista odotti tuolloin vielä keksimistään lähes kymmenen vuotta. Vesipumppu suljettiin sairauden hallitsemiseksi ja myöhemmin paljastuikin, että pumpun vesiallas oli ulosteiden saastuttama. Snown uraauurtava epidemologinen työ vaikutti saniteettisuunnitteluun ja sen myötä hygieniataso kohosi.

Snown tutkimuksissa oli tosin yksi mielenkiintoinen poikkeama: läheisen luostarin munkeista yksikään ei ollut sairastunut koleraan. Syy tähän oli kuitenkin loppuviimein varsin maallinen — munkit joivat veden sijasta vain olutta, jota he panivat luostarissaan.

1800-luvun puolivälin alkuperäistä pumppua ei tänä päivänä enää ole, mutta sen lähistölle on pystytetty John Snown muistomerkki, kopio kyseisestä vesipumpusta. Muistomerkin pumpusta puuttuu kahva, mikä muistuttaa Snown saavutuksesta saattaa pumppu toimintakunnottomaksi epidemian aikana. Muistomerkin lähellä on myös lääkärin mukaan nimetty pubi, The John Snow. Pubi on Broadwick Streetin ainut rakennus, joka on edelleen pystyssä 150 vuotta myöhemmin. Luftwaffe ja kuumat kiinteistömarkkinat tekivät työnsä muiden kadun rakennusten osalta.

Kahvaton vesipumppumuistomerkki

Kahvaton vesipumppumuistomerkki.

John Snown mukaan nimetty pubi lähellä pumppua

John Snown mukaan nimetty pubi lähellä pumppua.

Pumppua voi käyttää myös kirjoitusalustana. Taustalla John Snow -pubi

Pumppua voi käyttää myös kirjoitusalustana. Taustalla John Snow -pubi.

Viime vuosisadan alussa alueelle löysivät tiensä taiteilijat ja boheemit, olihan Soho vain lyhyen kävelymatkan päässä West Endin teattereista ja taidegallerioista. 1940-luvulla jazz saapui Englantiin ja se kumpusi muualle maahan juuri Sohosta. 1950-luku oli puolestaan Beatnikien aikaa ja tästä maasta kasvoi myöhemmin 60-luvun ”swinging sixties”. Euroopan kenties ensimmäinen rock-klubi, The 2i’s Coffee Bar Old Compton Streetillä, tarjosi esiintymistilan useille tuleville tähdille kuten Cliff Richards, Ritchie Blackmore ja Tommy Steele, aina vuodesta 1956 vuoteen 1970. Wardour Streetillä oli puolestaan 60–80-luvuilla kuuluisa Marquee Club, jossa Rolling Stones esiintyi ensi kertaa vuoden 1962 heinäkuussa.

Old Compton Streetin länsipuoli on historiallisesti ollut se parempi puoli

Old Compton Streetin länsipuoli on historiallisesti ollut se parempi puoli.

Soho alkoi sittemmin jakautua itä- ja länsi-Sohoon: vielä 1990-luvulla idässä Old Compton Streetin ympäristö oli epämääräinen ja epämiellyttävä, lännessä puolestaan Carnaby Streetin ympärillä oli niin kutsuttu parempi puoli, joka on vuosien saatossa kehittynyt kylämäiseksi ostosalueeksi, jossa kapeilla kävelyteillä ja -kujilla on putiikkeja putiikkien perään. Vaikka joidenkin mielestä kauppaketjut ovat verottaneet alueen tunnelmaa, suuret nimet ovat kuitenkin virkistäneet aiemmin väsyneen alueen kaupallista elämää. Samoin viimeisen parinkymmenen vuoden aikana yöelämä on kokenut Sohossa nousukauden ja sinne ovat löytäneet tiensä useat baarit ja klubit.

Carnaby Street on Sohon kuuluisin ostoskatu

Carnaby Street on Sohon kuuluisin ostoskatu.

Tänä päivänä Soho on myös Lontoon kuuma alue mitä luoviin ammatteihin tulee: noin joka viides luovan alan työpaikka Lontoossa on yrityksessä, joka toimii Sohosta käsin (ja Lontoossa on kolmasosa koko Britannian luovista työpaikoista). Muun muassa tuottajat, ohjaajat, kirjoittajat, suunnittelijat ja erikoistehosteiden tekijät ovat kansoittaneet Sohon toimistot niin television, elokuvan, musiikin, muodin kuin tietokone- ja konsolipelienkin alalla.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 07/04/2014 Kategoria/t: Historia, Kaupunki

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Aromaattista intialaista ruokaa

Tein tässä jonkun aikaa sitten viikonloppulounaaksi — ja pakastimeen purkin myös — ”aromaattista intialaista kasviskeittoa” (tämännimistä reseptiä käytin pohjana omalle sovellukselleni). Lopputulos oli sen verran maistuva, ja kokkauskokemus mausteineen mukava, että päätin laittaa reseptin tänne.

Aromaattinen intialainen kasviskeitto
200 g keltaisia linssejä

1 tl auringokukkaöljyä
400 g kuorittuja (säilöttyjä) luumutomaatteja
1 minimunakoiso (näitä laiton kaksi)
1 pieni pullokurpitsa (tätä ei kaupasta eikä naapurustomme torilta löytynyt, joten laitoin sen sijaan kesäkurpitsan)
4 cm inkivääriä, kuorittuna ja raastettuna
30 g herneitä (nämä jätin pois)
2,5 tl suolaa
1 tl maustekurkumaa
1 tl chilijauhetta
1 rkl sokeria (sokeria minulla ei ollut, käytin makeutusainetta)
1/2 tl garam masalaa
kourallinen tuoretta korianteria

Mausteöljy (tarka)
50 ml auringonkukkaöljyä
1 tl kuminansiemeniä
1 tl sinapinsiemeniä
1/4 tl hajupihkaa (tätä minulla ei kaapissa ollut, joten laitoin sen sijaan ruokalusikallisen taginetahnaa — sekaan meni siis paremman puutteessa hieman pohjoisafrikkalaisia makuja)
10 tuoretta currynlehteä

Huuhtele linssit huolellisesti kuumassa vedessä ja laita likoamaan edelleen kuumaan veteen vartiksi. Tämän jälkeen kiehauta linssit 1,5 litrassa vettä ja keitä niitä sitten miedommalla lämmöllä pari minuuttia kuorien muodostuva vaahto pois veden pinnalta. Lisää teelusikallinen öljyä ja keitä linssejä vielä 28–30 minuuttia noin 1/4 avoinaisen kannen alla, sekoittaen välillä.

Linssit

Pilko linssien keittyessä munakoiso ja kesäkurpitsa noin sentin kuutioiksi.

Munakoiso ja kesäkurpitsa

Lisää kattilaan purkki pilkottuja tomaatteja (minä tosin lisäsin ne sellaisinaan ja rikoin niitä kattilassa lastalla) ja nosta lämpö jälleen kiehumispisteeseen. Keitä 2–3 minuuttia edelleen 1/4 avonaisen kannen alla sekoittaen noin minuutin välein. Käytä sitten seos tehosekoittimessa tai käytä sauvasekotinta, jotta siitä tulee tasaista.

Tomaatit

Laita seos takaisin kattilaan ja lisää 0,5 litraa kiehuvaa vettä sekä munakoiso- ja kesäkurpitsakuutiot. Keitä muutama minuutti kattilaa peittämättä. Sekoita viimein joukkoon raastettu inkivääri, herneet, suola, sokeri, maustekurkuma, chilijauhe ja garam masala sekä pilkottu tuore korianteri. Keitä peittämättä 4–5 minuuttia sillä aikaa, kun valmistat tarkan.

Mausteet

Kuumenna öljy tarkaa varten pienessä kattilassa (puolisen minuuttia kaasuliedellä). Lisää öljyyn kuminan siemenet. Kun ne alkavat tummua (noin 30 sekunnissa), lisää kattilaan sinapinsiemenet. Kun ne alkavat ritistä/paukkua, on aika lisätä hajupihka. Sen jälkeen laita varovasti kattilaan curryn lehdet — varovasti siksi, että ne saavat öljyn roiskumaan. Lisää sitten kauhallinen keittoseosta mausteöljyn sekaan, pienissä erissä ja varoen. Tee tämä käsivarren matkan päästä, sillä öljy roiskuu. Sekoita ja lisää sitten pienen kattilan tarkaseos itse keittoon, edelleen sekoittaen.

Kiehauta keitto ja anna keittyä miedolla lämmöllä 10–12 minuuttia, osittain kannella peitettynä ja välillä sekoittaen. Laita sitten kattila liedeltä sivuun ja anna makujen kehittyä noin vartin. Kuumenna uudestaan tarvittaessa. Sekoita keittoa hyvin ennen tarjoilua.

Aromaattinen kasvismuhennos

Vaikka en munakoison ystävä olekaan, keitosta tuli varsin maistuvaa, joskaan ei kovin tulista. Eikä sen koostumus vaikuttanut juuri olevan keittomaista, ennemminkin se oli muhennosta. Vesi pääsi kai linssien keittämisen yhteydessä haihtumaan liikaa (tai sitten en lisännyt vettä tarpeeksi tomaattien lisäämisen jälkeen). Mutta pidänkin enemmän muhennoksista — ne tuntuvat ruokaisemmilta.

Ensimmäinen resepti intialaisesta kasvisruokakirjastani testattu!

Prashad

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 07/02/2014 Kategoria/t: Ruoka ja juoma

 

Avainsanat: , , , , , , , ,

Elokuva-adaptaatiosta — Osa III: Pinnan alla — Essee 16: Adaptaation tulevaisuus

________________________________

KUUSITOISTA PIENTÄ ESSEETÄ
ELOKUVA-ADAPTAATIOSTA
________________________________

Osa III: Pinnan alla

Essee 11:      Taru sormusten herrasta ja Akilleen kantapää
Essee 12:       Adaptaation suunta kohti katsojaa
Essee 13:       Millainen on hyvä adaptaatio?
Essee 14:       Kohti uudenlaista adaptaatiokäsitystä
Essee 15:       Elokuva on elokuva, kirja on kirja
Essee 16:       Adaptaation tulevaisuus

________________________________

Tuottaja mylvähtää kuin Minotauros. Hän räjähtää ylös tuolistaan ja on salamana adaptoijan rinnuksissa kiinni. Adaptoija tuntee takamuksensa irtaantuvan tuolista kuin haavanlehti ja samassa hänen rintakehänsä liiskautuu tuskallisesti tuottajan rystysten ja tiiliseinän väliin. Tuottajan kauluspaita repeilee hauisten kohdalta. Tuottaja rynkyttää adaptoijan hervotonta kehoa vasten seinää. Adaptoijan takaraivo paukkuu punatiileen, riks, raks, poks.

”Mutta…” adaptoija haukkoo turhaan henkeään. ”Ajattelin tehdä… ma-mahdollisimman hyvän elokuvan,” adaptoija sanoo samalla kun hänen huulensa alkavat hitaasti mutta varmasti sinertyä. ”Olen elokuvakäsikirjoittaja–”

”Sano tuo akatemialle,” tuottaja irvistää sentin päässä adaptoijan vitivalkoiseksi valahtaneesta nenästä. ”Sano tuo niille pölyisille harpuille ja saat pergamentin anukseesi! Rienaaja!”

Adaptoija vinkaisee.

”Tässä mitään yleisöä lähdetä viihdyttämään, ruoja! Samalla kun me kumarramme akatemialle, perse näkyy elokuvainstituutiolle.” Sylki roiskuu adaptoijan tuskasta vääristyneille kasvoille. ”Näin tapahtuu; äitisi ja isäsi harrastavat seksiä; kuolema korjaa meidät kaikki. Niitä kutsutaan elämän tosiasioiksi, nainen!”

*     *     *

Keskisuomalainen, 1.3.2006. Obituaarit:

A. ADAPTOIJA

s. 16.6.1970 äitinsä luona
k. 28.2.2006 yksin, unohdettuna

Varttui. Ryhtyi adaptoijaksi. Ensimmäisen adaptointikokemuksen
ja kaikkien siihen liittyneiden lieveilmiöiden jälkeen päätti,
ettei enää koskaan tekisi yhtään elokuvasovitusta.
Sittemmin hänestä tulikin normaali käsikirjoittaja, jonka työstä
elokuvamaailmassa ei puhuttu senkään vertaa kuin silloin
kun hän teki adaptaation.
Kuoli yksin ja unohdettuna, kuten taisi jo tulla esille.

Essee 16:      Adaptaation tulevaisuus

Saksalainen bändi Rammstein ei kerro levyn mukana tulevassa vihkosessa, että kappaleen Dalai Lama sanoitukset pohjaavat Johann Wolfgang von Goethen runoon Keijujen kuningas (Erlkönig). Teos jättää tämän yksityiskohdan vastaanottajien huomattavaksi – jos nämä tuota yhteyttä koskaan edes löytävät.

Samalla Rammsteinin kappale elää omaa elämäänsä, on nautittava omana itsenään, mutta myös tarjoaa Goethen tuotantoa tuntevalle satunnaiselle kuulijalle kutkuttavan tunteen siinä vaiheessa, kun kappaleessa kuvattu lentomatka yhdistyykin vastaanottajan mielessä runon ratsailla tapahtuvaan matkaan.

Adaptaatioelokuva puolestaan ilmoittaa yleensä selkeästi pohjautuvansa johonkin lähdemateriaaliin. Adaptaatiossa ei kuitenkaan aina ole edes kyse siitä, että elokuva seurailisi tarkasti lähtöteosta. Esimerkiksi Ilmestyskirja. Nyt. (Apocalypse. Now., 1979) on elokuva, josta kenties vain harvat tunnistavat Joseph Conradin romaanin Pimeyden sydän (A Heart of Darkness). Coppola käytti pitkälti adaptaatiossaan adaptoijan lainsuomaa vapautta olla hyödyntämättä lähdemateriaalista muuta kuin sen perusidean.[i] Näin ollen elokuvassa ei myöskään mainita Conradin kirjaa lähtöteoksena. Se on yksi niistä harvoista elokuva-adaptaatioista, joka ei ilmoita lähtötekstiään.

Käytännössä post-bartheslainen, postmoderni aika ei ole vieläkään kyennyt synnyttämään Tekstiä vaan Tekijässä henki pihisee edelleen. Tämä näkyy sekä tekstien itsensä tekijöiden nimeämisessä ja tunnustamisessa, mutta myös tekstin ulkopuolisten (intertekstuaalisten viitteiden kohteiden) tekijöiden nimeämisessä.

Tällaista teoksen itsensä ulkopuolista tekijyyttä painotetaan kuitenkin hyvin vaihtelevalla väkevyydellä, pitkälti taiteenalasta riippuen. Populaarimusiikki ja kuvataide vaikuttavat olevan ehkä lähempänä tämänkaltaisen ”Tekstin”[ii] syntymää kuin elokuva. Jopa kirjallisuus on lähempänä sitä: harvapa romaani esimerkiksi ilmoittaa mihin se viittaa tai mistä se on ottanut vaikutteita, oli se sitten ottanut niitä enemmän tai vähemmän.

Kuten mainittua, elokuva-adaptaatio tuntuu kuitenkin pitävän yleensä tiukasti kiinni lähtöteoksen ilmoittamisesta – siitäkin huolimatta, että jokin vapaa, ts. niin sanottu ”uskoton” adaptaatio ei lähtötekstiinsä suhteutettuna ole kenties mitään muuta kuin löyhä intertekstuaalinen viittaus. Voisiko tulevaisuudessa elokuva-adaptaationkin kohdalla kuvitella mainittua Ilmestyskirja. Nyt. -elokuvaa seuraillen, että lähtöteokset jätetään kokonaan mainitsematta, ja olisi yksin katsojan vastuulla, tunnistaako hän niitä elokuvien pohjalla vai ei?

Ajatusleikkinä yhdyssiteen ilmoittamatta jättäminen kaikissa elokuva-adaptaatioissa on kieltämättä mielenkiintoinen. Kenties adaptaatio vapautuisi siten viimeinkin niistä kahleista, joilla se on yhä sidottuna tiiviisti lähtötekstiinsä, oli elokuvan tarkoituksena sitten olla uskollinen sille tai ei.

Kuten Bertolt Brecht aikoinaan totesi, elokuva ei tarvitse muita taiteita.[iii] Joka tapauksessa elokuva-adaptaation traditio elää yhä vahvana, ja sen asema pysyy varmasti yhtä huomattavana myös tulevaisuudessa. Mutta jotta elokuva taiteenlajina kehittyisi edelleen, se edellyttää kehittymistä myös elokuva-adaptaatioiden osalta, onhan niiden osuus tämän päivän ensi-illoista merkittävä.

Näin ollen suhtautuminen adaptaatioon ja sen oletettuihin tehtäviin on tarkastamisen arvoinen. Adaptaatio teoriassa on eri asia kuin adaptaatio käytännössä. Teoriassa adaptaatiossa on kyse lähtötekstin kääntämisestä elokuvalliseen muotoon. Käytäntö kuitenkin osoittaa, että kyseessä ei ole käännösprojekti vaan yksinkertaisesti yksi elokuvan tekemisen muoto.

Monet adaptaatiotutkijat, -arvostelijat ja adaptaatioiden katsojat puhuvat siis edelleen täysin eri kieltä kuin monet adaptoijat ja elokuvantekijät. Tämä taas merkitsee sitä, että mikäli elokuva-adaptaatiosta puhuttaessa pidetään tulevaisuudessakin kiinni kääntämisen ja sovittamisen lähtökohdista, adaptaatioelokuvien arvottaminen ja tutkimus pysyttelevät erillään ”todellisesta elämästä”, eivätkä teoria ja käytäntö koskaan kohtaa.

Tämä puolestaan tarkoittaa sitä, että adaptaatiotutkijat ja adaptaatioiden arvioijat, jotka toistavat kliseetä ”ei se noin mennyt kirjassa (ja kirja oli muuten parempi)” ovat näin ollen ”teoreettisen tason adaptoijia”, joilla on kyllä visioita siitä, mitä adaptaation tulisi heidän mielestään olla, mutta jotka eivät kuitenkaan koskaan niitä omasta mielestään ”oikeanlaisia käännösadaptaatioitaan” tee – eikä niitä käytännössä tee kukaan muukaan. Tässä piileekin sitten se suurin epäkohta.

Jotta päästäisiin pois paikallaan polkevasta adaptaatiokeskustelusta (joka ei kokonaisuutena ole muuttunut juuri miksikään vuosikymmenten kuluessa), lähtökohdaksi olisi otettava pitkälti ensimmäistä kertaa keskustelussa se, mitä adaptaatio on, ei se, mitä sen pitäisi olla. Teoria kun tuppaa useimmiten unohtamaan sen, että adaptaatioelokuva on käytännössä elokuva, jonka pitäisi myös toimia elokuvana.

Siten meidän ei myöskään tarvitsisi ensinkään pohtia, pitäisikö adaptaatioelokuvien olla mainitsematta lähtötekstejään ollenkaan, jotta ne vapautuisivat lähtötekstin kahleista. Jos adaptaatiot nähdään erillisinä lähtöteoksistaan ja ryppäinä intertekstuaalisuutta – ts. vapaina – tuloksena on se adaptaation konkretiassa ja käytännössä vahvasti kiinni oleva näkemys, että adaptaatioelokuvat ovat elokuvia, joilla on kenties yksi viittaussuhde johonkin toiseen tekstiin ylitse muiden.

Mikä mukavinta, se suhde olisi ennen kaikkea tekstiin, jota ei adaptaatioprosessissa ole ”raiskattu” tai jota ei ole vääristelty vaan joka on ennallaan, yhä kauniina ja kiehtovana objektina juuri siellä, missä se oli ennen elokuvan tekemistäkin.

Ja tuo teksti olisi nimenomaan objekti, johon voi ja johon uskaltaa tarttua – ja ennen kaikkea teos, johon on mielenkiintoista tarttua – elokuvan katsomisen jälkeenkin.


[i] Brady, Ben 1994. Principles of Adaptation for Film and Television. Austin: University of Texas Press, s. 4.

[ii] Eli tekstin, jonka tekijä on nimetty, mutta joka ei nimeä intertekstuaalisia objektejaan.

[iii] Koski, Markku 1985. Uuden aistillisuuden papitar, teoksessa Alemmat taiteet. Rauma: Länsi-Suomi Oy:n kirjapaino, s. 149.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 01/01/2014 Kategoria/t: Ajatuksia, Harrastukset

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Elokuva-adaptaatiosta — Osa III: Pinnan alla — Essee 15: Elokuva on elokuva, kirja on kirja

________________________________

KUUSITOISTA PIENTÄ ESSEETÄ
ELOKUVA-ADAPTAATIOSTA
________________________________

Osa III: Pinnan alla

Essee 11:      Taru sormusten herrasta ja Akilleen kantapää
Essee 12:       Adaptaation suunta kohti katsojaa
Essee 13:       Millainen on hyvä adaptaatio?
Essee 14:       Kohti uudenlaista adaptaatiokäsitystä
Essee 15:       Elokuva on elokuva, kirja on kirja
Essee 16:       Adaptaation tulevaisuus

________________________________

”Elokuva on yksinkertainen ja vaillinainen,”[i] tuottaja selventää edelleen adaptoijalle. ”Tämän eräs adaptaatiotutkija teki minulle hyvin selväksi toissapäivänä.”

”Minusta tuntuu, että–”

”Eihän elokuvassa ole kuin preesens. Kirjallisuudesta löytyy imperfekti, perfekti, jopa pluskvamperfektikin!” Tuottaja innostuu. ”Ja imperatiivi! IMPERATIIVI!”[ii]

Adaptoija vetää syvään henkeä ja yrittää tehdä sen huomaamattomasti.

”Vaikka elokuvan tapahtumat tapahtuvat silmien edessä juuri nyt, se ei tarkoita sitä, etteikö ihminen tajuaisi, että tarinassa on aikatasoja. Elokuvassa on siis mennyt ja tuleva aika, koska katsoja ymmärtää kerronnan niin.”

Lauseen edetessä tuottajan pupillit kutistuvat ja kaulajänne alkaa väristä. Adaptoija näkee tämän ja laskee tahtomattaan katseensa tuottajan muhkeista kulmakarvoista viiksien kautta paidan kaula-aukosta rehottaviin rintakarvoihin ja siitäkin vielä alemmas.

”Kun ei se elokuva pysähdy siihen valkokankaalle…” Samassa adaptoija huomaa, miten tuottajan massiivinen rintakehä laajenee äärimmilleen ja pysähtyy siihen. Adaptoija laskee katseensa lattialle ja ääni madaltuu kuiskaukseksi. ”…vaan se merkitys rakentuu katsojan aivoissa.”

Huoneeseen laskeutunut hiljaisuus viiltelee adaptoijan korvia. Adaptoijan suuhun nousee sapen maku. Tuottaja on punainen ja tärisee.

Adaptoija nostaa hitaasti päätään ja katse kohtaa tuottajan tuuheiden kulmakarvojen alla kekälöivät silmät. Sillä hetkellä koko universumi tuntuu puristuvan pienen toimistohuoneen ympärille. Adaptoija huomaa syvimpien lihastensa antavan periksi ja rentoutuvan. Hän sulkee silmänsä; lakipiste on saavutettu.

Essee 15:      Elokuva on elokuva, kirja on kirja

Elokuva-adaptaatio on siitä mielenkiintoinen taidemuoto, että se tunnustaa heti kättelyssä suhteensa toiseen taideteokseen. Näin vastaanottajan ei tarvitse itse etsiä ja pyrkiä tunnistamaan tätä tiettyä intertekstiä: hänen tehtäväkseen tuntuu jäävän enemmänkin näiden kahden teoksen välisen suhteen hahmottaminen.[iii] Kirjan lukenut adaptaation katsoja etsiikin varmasti automaattisesti yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia elokuvan ja kirjan välillä, mutta tämä keskinäisen suhteen hahmottaminen elokuva-adaptaatiosta puhuttaessa ei yleisemmällä tasolla riitä, sillä ei voida missään tapauksessa olettaa, että kaikki elokuvan katsojat ovat myös lukeneet kirjan.

Tässä suorasukaisessa toiseen taideteokseen kiinnittymisen tunnustamisessa näyttää olevan vaaransa. Usein tuntuu siltä, että sillä hetkellä kun adaptaatio tunnustaa yhteytensä kirjalliseen teokseen, elokuvan identiteetti ja yksilöllisyys hautautuvat kirjan voiman alle. Aivan kuin elokuva ei olisi juuri mitään kirjan tekstin ulkopuolella; elokuva saa merkityksensä kirjan sivuilta, eikä se luo merkityksiään itse.

Markku Koski toteaa esseessään, että adaptaatio on tuottanut musiikin puolella usein hyviä tuloksia ja uudistanut samalla kohdemedian ilmaisua. Koski kuitenkin on sitä mieltä, että elokuvassa näin ei ole tapahtunut: ”On ikäänkuin [sic] piilouduttu patsaiden taakse. Todella persoonalliseen satsaukseen perustuvaa työtä ei ole näkynyt.”[iv] Tämä puolestaan on hänen mielestään suoraa seurausta nimenomaan siitä, että adaptaatioita arvotetaan sinnikkäästi sen pohjalta onnistuvatko ne olemaan uskollisia alkuperäisteksteille.

Elokuva-adaptaation uudenlainen hahmottaminen edellyttääkin sitä, että elokuva ja kirja nähdään toisistaan erillisinä taideteoksina. Toki niillä on luonnollisesti yhteys toisiinsa, sillä elokuvaa sellaisena kuin se adaptaationa esiintyy tuskin olisi tehty ilman kirjallista teosta, mutta olisi otettava huomioon myös se, että elokuva luo omat viittaussuhteensa ja merkityskenttänsä, ja se ulottuu paljon kauemmas kuin vain lähtöteoksensa sivuille.

Elokuva-adaptaation autonomisuus korostuu John Steinbeckinkin huomiossa, kun hän toteaa kirjailijan viimeisen sanan olevan kirjassa, minkä jälkeen adaptoija on vapaa tekemään tekstille mitä haluaa ja omalla tyylillään.[v] Näin yksiselitteisesti asian ilmaisee myös laki.[vi]

Ohjaaja Francis Ford Coppolan adaptaatioelokuva Ilmestyskirja. Nyt. (Apocalypse. Now., 1979) on yksi niistä adaptaatioista, joissa ei piilouduta patsaiden taakse. Myös Koski kiittelee Coppolan mielikuvituksen vapautta tämän käytettyä elokuvassaan Joseph Conradin romaania Pimeyden sydän vapaasti ja viitteenomaisesti. Kosken mukaan teosten välisen sidoksen löyhyyden takia kumpikin teos tukee toistaan eikä pyri tukahduttamaan.[vii]

Tutkija Jonathan Bignell sanoo Draculasta, että koska tarina on ihmisille niin tuttu, se voidaan kirjoittaa uudelleen vapaalla kädellä, ja täyttää uudet Draculat uudenlaisin alluusioin ja teemoin.[viii] Bignellin mukaan Dracula-adaptaatiot eivät ime elinvoimaansa ainoastaan Bram Stokerin romaanista vaan myös koko kirjallisesta vampyyritraditiosta sekä tarinan teatteriversioista.[ix] Tämä pätee kuitenkin adaptaatiossa kaikkiin teoksiin, olivat ne historiallisesti tai kulttuurisesti missä tahansa asemassa. Elokuva-adaptaatioiden soisikin elävän elämäänsä elokuvina, joilla on omanlaisensa sanoma.

Näin päästäisiin mukavasti siihen, että Kosken mainitsema kohdemedian ilmaisu uudistuisi myös elokuvan puolella. Kaiken kaikkiaan adaptaation tekemiseen tarvitaan suurempaa rohkeutta ja uudenlaisia visioita, jotka kertovat rehellisesti maailmasta, jossa me tänä päivänä elämme. Kuten taiteessa yleensäkin, adaptaatiossakin rajana on lopulta vain mielikuvitus.

 

 


[i] Giddings, Robert 2000. Pickwick Papers: beyond that place and time, teoksessa Giddings, Robert ja Erica Sheen (toim.) 2000. The Classic Novel: From Page to Screen. Manchester: Manchester University Press, s. 38.

[ii] Cardwell, Sarah 2003. About time: Theorising adaptation, temporality, and tense. Literature Film Quarterly 2003, Vol. 31 Issue 2, p.82. Elektroninen lähde, EBSCOhost (1.6.2004).

[iii] Tämä kuitenkin vain siinä tapauksessa, että sekä kirja että elokuva ovat molemmat vastaanottajalle tuttuja – käytännössä kirjalla ja elokuvalla on kuitenkin useimmiten omat, erilliset yleisönsä.

[iv] Koski, Markku 1985. Runoilijat ja musa, teoksessa Alemmat taiteet. Rauma: Länsi-Suomi Oy:n kirjapaino, s. 24.

[v] Bluestone, George 1957 (1968). Novels into Film. University of California Press, s. 167.

[vi] Brady, Ben 1994. Principles of Adaptation for Film and Television. Austin: University of Texas Press, s. 4.

[vii] Koski, Markku 1985. Pimeyden sydän. Nyt., mainittu teos, s. 111.

[viii] Bignell, Jonathan 2000. A taste of the Gothic: film and television versions of Dracula, teoksessa Giddings, Robert ja Erica Sheen (toim.) 2000. The Classic Novel: From Page to Screen. Manchester: Manchester University Press, s. 117.

[ix] Bignell, Jonathan 2000, mainittu teos, s. 121.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 31/12/2013 Kategoria/t: Ajatuksia, Harrastukset

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Elokuva-adaptaatiosta — Osa III: Pinnan alla — Essee 14: Kohti uudenlaista adaptaatiokäsitystä

________________________________

KUUSITOISTA PIENTÄ ESSEETÄ
ELOKUVA-ADAPTAATIOSTA
________________________________

Osa III: Pinnan alla

Essee 11:      Taru sormusten herrasta ja Akilleen kantapää
Essee 12:       Adaptaation suunta kohti katsojaa
Essee 13:       Millainen on hyvä adaptaatio?
Essee 14:      Kohti uudenlaista adaptaatiokäsitystä
Essee 15:       Elokuva on elokuva, kirja on kirja
Essee 16:       Adaptaation tulevaisuus

________________________________

”Pistetään henkilöistä joku kertojana lukemaan kirjan proosaa toiminnan päälle. Melkein koko elokuvan ajaksi. Näin varmistetaan, että elokuva on varmasti pätevä kirjaan nähden.”

”Eikö siinä tapauksessa voitaisi vain tehdä niin, että joku lukee romaanin kameran edessä?”[i] adaptoija sanoo ja huomaa tuottajan kalvosimesta heijastuvasta kuvastaan näyttävänsä kovin harmaalta. ”Samat asiat, jotka tekevät kirjasta kiinnostavan, eivät tee elokuvasta kiinnostavaa,”[ii] adaptoija jatkaa vaimeasti.

”Älä yritä ohjata tätä keskustelua sivupoluille.”

”Mutta kirjallisuus ja elokuva ovat kaksi eri asiaa,” adaptoija kuiskaa alistuneen oloisena. ”Polkuja on siten välttämättä vähintään kaksi.”

”Minä alan kuule saada tarpeekseni tuosta sinun ylimielisestä asenteestasi!” tuottaja puuskahtaa ja läimäisee kämmenellään adaptoijaa otsaan. Tämän pää heilahtaa vaarallisen näköisesti taaksepäin ja niskasta kuuluu vaimea risahdus. Adaptoija ei välitä. Hän on alkanut toivoa kuolemaa.

Tuottaja ei kuitenkaan ole vielä päässyt tiensä päähän:

”Joten ennen kuin käämini palaa totaalisesti, paina jo perkele kaaliisi, että kirja on hyvä, joten elokuva on hyvä vain jos se on samanlainen kuin kirja!”

Essee 14:      Kohti uudenlaista adaptaatiokäsitettä

Perinteinen käsitys elokuva-adaptaatiosta toimii niin, että siinä kirjan voi kuvitella olevan tähtikuvion keskiössä ja kaikki siitä tehdyt adaptaatiot (sakaroiden päät), oli niitä sitten yksi, kaksi tai useampia, on kiinni ytimessä (lähtöteoksessa), mutta eivät toisissaan. Tämän kulttuurisen adaptaation mallin mukaan ei ole hedelmällistä esimerkiksi verrata kirjan pohjalta tehtyjä elokuvaversioita keskenään sillä niillä ei ole muuta tekemistä toistensa kanssa, kuin että niiden alkuperä on samassa kirjassa. Samalla tavalla, jos kirjasta on tehty vain yksi adaptaatio, tätäkin verrataan vain kirjaan, ei esimerkiksi muihin elokuviin.

Tutkija Sarah Cardwell on nostanut mielenkiintoisena vertailukohtana esille adaptaatiokäsitteen sellaisena kuin se esiintyy luonnontieteissä.[iii] Biologiassa geneettinen adaptaatio tarkoittaa lajin ”jalostumista”. Yksilöiden vahvimmat ominaisuudet jatkavat eteenpäin ja seuraava sukupolvi on kehittyneempi ja ympäristöönsä edeltäjäänsä paremmin sopeutunut.

Biologinen adaptaatio takaa koko lajin (elokuva-adaptaation tapauksessa vaikkapa esimerkiksi elokuvallisen tarinankerronnan) hengissä säilymisen. Tämä poikkeaa perinteisestä adaptaatiokäsityksestä, jossa adaptaation puhutaan takaavan vain yhden tietyn yksilön (kirjan) hengissä säilymisen kulttuurisessa jatkumossa halki vuosikymmenten tai jopa -satojen.

Cardwellin mallissa geneettinen adaptaatio on lineaarinen prosessi, jossa kaikki osat ovat tekemisissä toistensa kanssa. Toisin sanoen, elokuva-adaptaatiossa lähdeteos elää jokaisessa siitä tehdyssä adaptaatiossa, mutta jokainen adaptaatio on myös yhteydessä toisiin. Näin ollen esimerkiksi vuonna 1996 tehtyä elokuvaa Jane Austenin Emmasta voidaan verrata – ja sitä on hyödyllistäkin verrata – samannimiseen, samana vuonna ja samaan kirjaan pohjaavaan TV-elokuvaan, eikä niitä tarvitse verrata yksinään Austenin romaaniin.

Tämän mallin myötä huomataan siis myös, että molemmilla vuonna 1996 tehdyillä adaptaatioilla on jotakin yhteistä lähdeteoksen ulkopuolellakin. Ne eivät ole syntyneet tyhjiössä vaan ne jakavat ajallisen ja osittain myös kulttuurisen kontekstin (toinen on brittiläistä tuotantoa, toinen brittiläis-amerikkalaista). Geneettinen adaptaatio tapahtuu nimenomaan vaikutussuhteessa ympäristön kanssa.

Perinteinen kulttuurisen adaptaation ydinprosessimalli, jossa jokainen adaptaatio on yhteydessä vain lähtöteokseensa, ei välttämättä ole paras lähtökohta adaptaatioiden tutkimukseen tai arvottamiseen, sillä se on kovin tekstikeskeinen.[iv] Biologinen adaptaatiomallikaan ei vastaa kaikkiin kysymyksiin, mutta se näyttää vaihtoehtoisen tavan katsoa asiaa. Sen kautta voidaan tunnistaa adaptaatio elokuvaksi, jolla on elokuvaperinteen konteksti, ja myös kirjan ulkopuolisten viittausten luoma merkitysverkosto, joka ei suinkaan pysähdy kirjallisesta teoksesta tehtyihin muihin adaptaatioihin vaan ulottuu kauemmas kattaen koko elokuvahistorian mahdollisuudet.

Kyse on siis intertekstuaalisuudesta. Loppujen lopuksi adaptaation suhde lähtöteokseensa on vain yksi monista intertekstuaalisuuden säikeistä: viittauspisteinä on koko kirjallisuus- ja elokuvakenttä, musiikki, kuvataide, julkisuuden henkilöt ja tapahtumat, yhteiskunta, lopulta koko maailma.

Adaptaatiossa on aina jotakin uutta, jotakin vanhaa, jotakin elokuvan rakenteen itsensä generoimaa ja välttämättä myös jotakin kokonaan tekstin ulkopuolista, joka syntyy vain ja ainoastaan yksilöllisessä vastaanottajassa, siinä elämyksessä, kun teos ja sen vastaanottaja kohtaavat.

Ne, jotka tuntevat sekä lähtöteoksen että adaptaation, saavat kahden kokonaisuuden (kirjan ja oman tulkintansa siitä) rinnalle kaksi muuta: elokuvan ja oman tulkintansa siitä. Kenties näiden rinnalla elää vielä kolmannen asteen tulkinta: oma ja henkilökohtainen näkemys, joka ei ole yhtenevä elokuvan eikä sen puoleen kirjankaan kanssa. Se on yhtä aikaa erillinen, molemmista irrallaan oleva kokonaisuus kuin näiden osittainen hybridikin.

Elokuva-adaptaatio siis moninkertaistaa tulkinnan ja elämyksen. Sen sijaan, että meillä on kirja luettavana ja tulkittavana, meillä on myös elokuva katsottavana ja tulkittavana – ja tulkittavana eri tavoin kuin kirjallinen teos. Voisiko kirjan lukenut elokuvan katsoja ajatella: ”Nyt minulla on kolme tarinaa: Philip K. Dickin romaani Do Androids Dream of Electric Sheep, Hampton Fancherin ja David Webb Peoplesin käsikirjoittama ja Ridley Scottin ohjaama Blade Runner (1982) ja ikioma persoonallinen näkemykseni tarinasta”?

 

 


[i] James, Clive (1994), lainattu teoksessa Inglis, Fred 2000. Brideshead Revisited revisited: Waugh to the knife, edelleen teoksessa Giddings, Robert ja Erica Sheen (toim.) 2000. The Classic Novel: From Page to Screen. Manchester: Manchester University Press, s. 185.

[ii] McFarlane, Brian 2000. ‘It wasn’t like that in the book’. Literature Film Quarterly, 2000, Vol. 28 Issue 3. Elektroninen lehti: EBSCOhost, s. 164.

[iii] Cardwell, Sarah 2002. Adaptation Revisited: Television and the Classic Novel. Manchester: Manchester University Press, s. 13-15.

[iv] Cardwell, Sarah 2002, mainittu teos, s. 18-19.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 03/12/2013 Kategoria/t: Ajatuksia, Harrastukset

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , ,

Keittää, muttei yli

Tämä lyhyt blogipostaus on oodi Morphy Richards -keittokoneelle. Ostin sen jo kai noin vuosi sitten, mutta se jäi moneksi kuukaudeksi käyttämättä. Mutta olen sittemmin nähnyt valon — keittojen tekeminen sillä on äärimmäisen helppoa. Sillä voi myös tehdä pirtelöitä ja keittosäätöjä on kaksi: sose ja normaali. Sosekeiton se tekee 21 minuutissa. Koneen puhdistaminen on myös helppoa, sillä siinä on vain kaksi osaa, kansi terineen ja itse säiliö. Koneen ohjelmoiminen keitontekoon koostuu kahden napin painamisesta, säädön valinta ja käynnistys.

Morphy Richards -keittokone

Tein tänä aamuna pakastimeen satsin sosekeittoa aineksina peruna, porkkana, sipuli, vihreät linssit ja aurinkokuivatut tomaatit (joita on käytettävä jääkaapista pois kovaa kyytiä). Mausteeksi suolaa, chilijauhetta, jauhettua korianteria, kurkumaa ja kuminaa. Valmistukseen kului vihannesten pilkkominen mukaan lukien ehkä noin 35 minuuttia ja kone soseuttaa keiton itse. Vihanneksia ei tarvitsisi käyttää pannulla, mutta käytin kuitenkin, pyöräyttelin niitä muutaman hetken mausteiden kanssa.

Siinä on nyt sopat ehkä kolmelle tai neljälle aterialle. 🙂

 
2 kommenttia

Kirjoittanut : 01/12/2013 Kategoria/t: Arki, Ruoka ja juoma

 

Avainsanat: , , ,

Hääpäivä Irlannissa

Nettituttuni noin yhdeksän vuoden takaa, John, meni naimisiin perjantaina 15. päivä noin tunnin matkan päässä Dublinista. Sain kutsun häihin, mutta työkiireiden vuoksi päätin lopulta jättää menemättä. Sinänsä minulla olisi ollut vapaapäiviä käyttämättä, mutta kuuden päivän työviikot ovat edelleen käynnissä enkä halunnut poistua kaupungista kun tiesin, että tiimistä kuitenkin joutuu useampi olla viikonloppuna töissä. Parin päivän matkan tekeminen myös tuntui kaiken tämän hässäkän keskellä uuvuttavalta. Olinkin itse tuolloin perjantaina normaalisti töissä, sekä myös lauantaina.

Meitä on Facebookissa useampi ihminen nettituttuporukastamme — Teksasissa, Washingtonin osavaltiossa, Kaliforniassa, Irlannissa, Alankomaissa, Ruotsissa, Skotlannissa, Englannissa ja Intiassa. Päätin lähettää heille kaikille viestin, jossa ehdotin keräyksen pistämistä pystyyn lahjaa varten. Lupauduin myös ostamaan kortin ja tulostamaan mahdolliset onnitteluviestit sen matkaan meiltä kaikilta.

Esitin lahjavaihtoehdoksi lahjakortin ostamista ravintolaan, jotta tuore aviopari pääsisi juhlistamaan vihkimistään hyvän ruoan ja juoman pariin. Idea sai kannatusta ja päädyimmekin ottamaan lahjakortin Irlannin ainoaan kahden Michelin-tähden ravintolaan, Restaurant Patrick Guilbaudiin, jonka on myös sanottu olevan Dublinin kallein ravintola.

Laitoin mielessäni lahjakortin arvon tavoitteeksi 200 euroa, mutta se ylittyi innokkaiden kaverusten toimesta reilusti. Lopullinen lahjakorttisummamme oli 375 euroa. Sillä saa ravintolassa kahdelle hengelle jopa kahdeksan ruokalajin maistelumenun juomineen.

John lähetti meille kaikille Facebookissa viime yönä kiitosviestin. He olivat tuoreen vaimonsa Olgan kanssa käymässä kotona hääviikonlopun jälkeen muutaman tunnin verran ennen lennähdystään Kuubaan häämatkalle. John oli varsin kiitollinen ”hienosta ja koskettavasta” lahjasta ja kertoi kyyneleen tai pari pilkottaneen silmäkulmasta viestejä lukiessa.

Tulipa hyvä mieli antajille! ^_^

Kortin mukaan tulostetut onnitteluviestit.

Kortin mukaan tulostetut onnitteluviestit.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 19/11/2013 Kategoria/t: Ihmiset

 

Avainsanat: , , , ,