Siitä on kuukausikaupalla, kun viimeksi kävin kameraa ulkoiluttamassa. Tässä eräänä päivänä kamera oli kuitenkin mukanani, pienellä iltapäiväkävelyllä. (Teen selkävaivojen vuoksi tätä nykyä lyhyempää päivää.) Pyörähdin Sohossa, työpaikkani naapurissa. Metsästin siellä muutamaa tiettyä vanhaa rakennusta, jotka halusin paikallistaa.
Soho on alue, jossa on mukava vain kuljeskella päämäärättömästi. Ja vaikka se on pienikokoinen – noin 2,5 neliökilometriä – kapeiden katujen sokkeloihin oli varsinkin vasta Lontooseen muutettuani kourallisen vuotta sitten mukava ”eksyä”.
Bride Lane Sohossa.
1500-luvulla Sohon alue oli peltoa. Alueella liikkuneet metsästäjät huusivat ”soho!” ja Sohon sanotaan saaneen tästä nimensä. Soho-huuto oli käytössä myös aristokraatti James Scottilla, joka kutsui sen avulla miehensä kokoon Sedgemoorin taistelussa 6. heinäkuuta vuonna 1685. Scott oli kuningas Jaakko II:n veljenpoika, edellisen kuninkaan Kaarle II:n vanhin avioliiton ulkopuolinen poika. Scott oli sitä mieltä, että hänestä olisi pitänyt tulla kuningas Kaarle II:n kuoltua, mutta tämän veli nousi sen sijaan valtaistuimelle. Kesäinen vallankaappausyritys epäonnistui ja James Scott jäi kiinni. Hänet teloitettiin maanpetturina hakkaamalla pää irti kirveellä Tower of Londonissa 17. heinäkuuta 1685.
Scottin isän Kaarle II:n vallan alkuvuosina Lontoo koki kaksi väkevää mullistusta. Vuonna 1666 Lontoon suurpalo tuhosi yli 13 000 taloa. Tätä edeltävänä vuonna kaupunkia koetteli ruttoepidemia, joka tappoi – eräiden lähteiden mukaan selkeästi alakanttiin arvioituna – pahimmillaan jopa 7 000 ihmistä viikossa. Seitsemän tuhannen uhrin viikkoennätys tehtiin kyseisen vuoden syyskuussa. Ruton uhreja haudattiin nykyisen Sohon alueelle joukkohautoihin.
William Blake syntyi vuonna 1757 rakennuksessa, joka seisoi tällä paikalla Marshall Streetillä.
Rakentaminen lisääntyi 1600-luvun loppua kohden ja 1600-1700-lukujen vaihteessa Sohoon saapui runsain määrin ranskalaisia protestantteja eli hugenotteja ja Sohoa kutsuttiinkin tuolloin Lontoon ranskalaisalueeksi. 1600-luvun talot rakennettiin uudelleen 1720-luvulla ja näistä taloista nykypäivän Sohossa on jäljellä vielä muutamia.
Yksi 300-vuotiaista: 17 Newburgh Street -osoitteesta katujen kulmassa löytyy tätä nykyä kenkäkauppa.
10-12 Ganton Street: 1720-luvun yksinkertainen rakennustyyli näkyy myös tämän Mor Jewellery -koruliikkeen julkisivussa.
7-8 Kingly Street — taloa asuttaa tällä hetkellä vaatekauppa vasemmalla ja parturi oikealla.
1700-luvun puolivälissä alkoi yläluokkien poismuutto ja alue jäi naapureistaan jälkeen mitä kaupunkikehitykseen tuli. Siinä missä Mayfair, Marylebone ja Bloomsbury vaurastuivat ja kehittyivät, Soho alkoi rapistua.
Seuraavan sadan vuoden kuluessa kaikki kunnialliset ihmiset olivat muuttaneet pois Sohosta. 1800-luvun puolivälin Sohoon jäivät prostituoidut, pienet teatterit ja musiikkibaarit. Soho onkin ollut Lontoon seksibisneksen keskus jo yli 200 vuotta. 1960-luvulla sinne mahtui lähes sata strippiluolaa ja prostituoidut kansoittivat kadut, mutta nykyään se on vähemmän näkyvää. Alueella on kuitenkin edelleen useita luvallisia seksikauppoja sekä muun muassa aikuisviihde-elokuvateatteri. Prostituoidut työskentelevät katujen sijasta yksiöistään käsin.
Old Compton Streetin itäpuoli oli aikoinaan epämääräistä aluetta, jopa vielä parikymmentä vuotta sitten.
Vuonna 1854 nykyisin Broadwick Streetinä tunnetun kadun tienoilla puhkesi vakava koleraepidemia. Lontoon viemärisysteemi ei tuolloin vielä ulottunut Sohoon saakka, ja monissa talojen kellareissa oli lattialautojen alla niin kutsuttua ’yömaata’ (engl. night soil) – eufemismi ihmisulosteille, joita kerättiin likakaivoihin ja -kuoppiin. Kun alueelle virtasi vielä runsaasti ihmisiä, tilanne vaikeutui edelleen ja myötävaikutti tietenkin useisiin terveysongelmiin. Likakaivojen kapasiteetti ei riittänyt ja viranomaisten ratkaisu pulmaan oli upottaa ulosteet Thamesiin, mikä saastutti kaupungin veden. Syyskuun 1854 alussa Sohossa kuoli kolmen päivän aikana 127 ihmistä. Seuraavan viikon kuluessa kolme neljäsosaa alueen asukkaista oli poistunut kodeistaan. Syyskuun 10. päivä kuolleita oli jo viisisataa ja kaiken kaikkiaan epidemia tappoi yli 600 ihmistä.
Lääkäri John Snow (1813–1858).
Avainroolissa Sohon koleraepidemian aikaan oli lääkäri John Snow, joka kutsui epidemiaa ”pahimmaksi kolera-aalloksi, joka kuningaskuntaa oli koskaan kohdannut” — myös monet muut kaupungin alueet olivat saaneet osansa koleran ongelmista. Hän kartoitti Sohossa sairastuneiden osoitteet ja päätyi siihen lopputulokseen, että sairastuneet olivat kaikki lähellä erästä vesipumppua. Snow ymmärsi, että kolera levisi veden mukana ja sai myös viranomaiset vakuutetuksi siitä, että pumppu oli ongelman ydin. Hänen näkemyksensä oli vastoin silloista käsitystä, jonka mukaan sairaudet levisivät ”huonon” tai saastuneen ilman kautta. Samoin Louis Pasteurin teoria mikro-organismien kautta leviävistä taudeista odotti tuolloin vielä keksimistään lähes kymmenen vuotta. Vesipumppu suljettiin sairauden hallitsemiseksi ja myöhemmin paljastuikin, että pumpun vesiallas oli ulosteiden saastuttama. Snown uraauurtava epidemologinen työ vaikutti saniteettisuunnitteluun ja sen myötä hygieniataso kohosi.
Snown tutkimuksissa oli tosin yksi mielenkiintoinen poikkeama: läheisen luostarin munkeista yksikään ei ollut sairastunut koleraan. Syy tähän oli kuitenkin loppuviimein varsin maallinen — munkit joivat veden sijasta vain olutta, jota he panivat luostarissaan.
1800-luvun puolivälin alkuperäistä pumppua ei tänä päivänä enää ole, mutta sen lähistölle on pystytetty John Snown muistomerkki, kopio kyseisestä vesipumpusta. Muistomerkin pumpusta puuttuu kahva, mikä muistuttaa Snown saavutuksesta saattaa pumppu toimintakunnottomaksi epidemian aikana. Muistomerkin lähellä on myös lääkärin mukaan nimetty pubi, The John Snow. Pubi on Broadwick Streetin ainut rakennus, joka on edelleen pystyssä 150 vuotta myöhemmin. Luftwaffe ja kuumat kiinteistömarkkinat tekivät työnsä muiden kadun rakennusten osalta.
Kahvaton vesipumppumuistomerkki.
John Snown mukaan nimetty pubi lähellä pumppua.
Pumppua voi käyttää myös kirjoitusalustana. Taustalla John Snow -pubi.
Viime vuosisadan alussa alueelle löysivät tiensä taiteilijat ja boheemit, olihan Soho vain lyhyen kävelymatkan päässä West Endin teattereista ja taidegallerioista. 1940-luvulla jazz saapui Englantiin ja se kumpusi muualle maahan juuri Sohosta. 1950-luku oli puolestaan Beatnikien aikaa ja tästä maasta kasvoi myöhemmin 60-luvun ”swinging sixties”. Euroopan kenties ensimmäinen rock-klubi, The 2i’s Coffee Bar Old Compton Streetillä, tarjosi esiintymistilan useille tuleville tähdille kuten Cliff Richards, Ritchie Blackmore ja Tommy Steele, aina vuodesta 1956 vuoteen 1970. Wardour Streetillä oli puolestaan 60–80-luvuilla kuuluisa Marquee Club, jossa Rolling Stones esiintyi ensi kertaa vuoden 1962 heinäkuussa.
Old Compton Streetin länsipuoli on historiallisesti ollut se parempi puoli.
Soho alkoi sittemmin jakautua itä- ja länsi-Sohoon: vielä 1990-luvulla idässä Old Compton Streetin ympäristö oli epämääräinen ja epämiellyttävä, lännessä puolestaan Carnaby Streetin ympärillä oli niin kutsuttu parempi puoli, joka on vuosien saatossa kehittynyt kylämäiseksi ostosalueeksi, jossa kapeilla kävelyteillä ja -kujilla on putiikkeja putiikkien perään. Vaikka joidenkin mielestä kauppaketjut ovat verottaneet alueen tunnelmaa, suuret nimet ovat kuitenkin virkistäneet aiemmin väsyneen alueen kaupallista elämää. Samoin viimeisen parinkymmenen vuoden aikana yöelämä on kokenut Sohossa nousukauden ja sinne ovat löytäneet tiensä useat baarit ja klubit.
Carnaby Street on Sohon kuuluisin ostoskatu.
Tänä päivänä Soho on myös Lontoon kuuma alue mitä luoviin ammatteihin tulee: noin joka viides luovan alan työpaikka Lontoossa on yrityksessä, joka toimii Sohosta käsin (ja Lontoossa on kolmasosa koko Britannian luovista työpaikoista). Muun muassa tuottajat, ohjaajat, kirjoittajat, suunnittelijat ja erikoistehosteiden tekijät ovat kansoittaneet Sohon toimistot niin television, elokuvan, musiikin, muodin kuin tietokone- ja konsolipelienkin alalla.
Maastamuuttajan päiväkirja 