RSS

Avainsana-arkisto: pubi

Jääkiekkoa Lontoossa

Niin vain vierähti kokonainen kuukausi edellisestä postauksesta. Aikaa ja energiaa on vaikuttanut olevan tavallistakin vähemmän. Pääsiäinen meni entistä taloa siivotessa ja viimeisiä tavaroita pakatessa. Oikeastaan koko viikonloppu siinä vierähti. Entinen kämppäkaverini lähti pitkänäperjantaina, jolloin itse olin töissä, ja hän jätti talon siivoamisen totta kai minun harteilleni. ”Vuokraisäntää”, joka siis osoittautui pelkäksi vuokralaiseksi itsekin, en nähnyt ennen muuttoa, eikä häntä kiinnostanut lähtöpäiväni tai muutkaan taloon liittyvät asiat, joten emme olleet missään yhteyksissä noin kuukauteen ennen muuttoa. Näin tosin oikeaa vuokraisäntää muuttoni jälkeisenä tiistaina, kun kävin luovuttamassa avaimet asunnolla. Luulen, ettei ”vuokraisäntäni” palannut Lontooseen vaan pakoilee kenties edelleen oikeudenkäyntiä ulkomailla, vanhat ja uudet velat niskassaan.

Pääsiäistä seuraava viikonloppu meni puolestaan vanhempien kanssa Lontoossa. Oli mukava nähdä, vaikkakin päivät venyivät pitkiksi. Mutta siinä ehtikin sitten nähdä kaikenlaista.

Sitä seuraava viikonloppu meni sitten perjantaina vapaapäivänäni Jyväskylän ystäväni Maijun ja tämän siipan kanssa kaupungilla pyöriessä, ja loppuosa viikonloppua puolestaan uudella asunnolla tavaroita paikoilleen laittaessa ja siivoillessa. Viime viikonloppuna sitä sitten alkoi havahtua siihen, miten paljon pikku asioita on hoidettavana sekä muuttoon liittyen että muuten. Joten koetin lyhentää tehtävälistaani jonkin verran, mutta pitää samalla myös vähän lomaa (= pelata Dragon Agea). Maltan matka lähestyy uhkaavasti, joten nyt on alettava hankkimaan vakuutuksia kameroille ja itselle sekä itse matkaa varten. Eurooppalaisen sairaanhoitokortin olen jo pistänyt vetämään, se kun meni uudelleen hankintaan asuinmaan muututtua. Joten pikku hiljaa alkavat asiat hoitua, kun vain jaksaa ottaa asiaksi ja tehdä niiden eteen jotain. 😛

Sen verran täytyi kuitenkin työpaikan ja kodin ulkopuolelle vääntäytyä nyt tässä lähiaikoina, että muutaman Suomen jääkiekkopelin kävi katsomassa. Paikallinen Suomi-yhteisö järjesti West Kensingtoniin pubiin Ylen pelilähetykset, joten saimme nauttia myös täällä Lontoossa Antero Mertarannan ”armottomasta dadasta”, kuten Maiju asian esitti. Pubissa näytettiin kaikki Suomen pelit, joista itse kävin katsomassa kolme, finaalin tietysti myös. Kanada–Venäjä -pelistä näin myös pari ensimmäistä erää.

Jono kiemurtelee pubin sivustalla.

Jono kiemurtelee pubin sivustalla hieman ennen sunnuntaisen finaalin alkua.

MTV3 noteerasi verkkosivuillaan Lontoon kiekkoseurannan myös, ja oma takaraivoni tuo oman arvokkaan lisänsä yhteen jutun kuvista. 😆 Pubiin pakkautui täysi määrä ihmisiä, kenties noin viitisen sataa. Tunnelma oli lämmin ja hapeton, mutta kerta kaikkisen loistava.

– On se aika siistiä, kun keskellä Lontoota jääkiekkopeliä seurataan ikkunan takaa, kun ei sisälle enää päässyt, kommentoi Leijona-fani Valtteri ja nosti tuoppia ikkunan ulkopuolella olevia kohti.

Kuten artikkelin lainauksesta tulee ilmi, kaikki halukkaat eivät päässeet sisään maksimi-ihmismäärän täytyttyä hieman ennen pelin alkua. Itse menin paikalle tuntia ennen ja vastassa oli joidenkin kymmenien metrien jono, joka koukkasi jalkakäytävällä kulman taakse.

Ulkopuolelle jäänyt fanittaja seuraa peliä ikkunan takaa.

Ulkopuolelle jäänyt fanittaja seuraa peliä ikkunan takaa.

Mietin jonossa seisoessani, että lähtisinkö suosiosta kotiin — olisin juuri ehtinyt junailemaan takaisin kämpille pelin alkuun mennessä (ja peliä olisi voinut seurata netin kautta), mutta päätin katsoa miten käy ja mahtuisinko sisään. Onneksi mahduin. Kourallinen tuttujani jäi valitettavasti poiskäännytettyjen joukkoon; hekin tosin pääsivät näkemään osan peliä jossain Covent Gardenin pubissa, jossa oli kuitenkin yleisössä ruotsalaisenemmistö. Tunnelma kyseisessä pubissa oli kenties hieman vinksallaan siinä suhteessa!

Taisi olla jo ensimmäisen erän aikana, kun pubissa kuulutettiin tuoppien loppuneen. Yleisöä kehotettiin pitämään tuopistaan kiinni — siihen saisi tiskillä täydennystä, mutta normaali uuden tuopin politiikka ei tuollaisella ihmismäärällä onnistuisi.

Ensimmäisellä erätauolla pubin ulkopuolella.

Ensimmäisellä erätauolla pubin ulkopuolella. Tilanne 0–0.

Musiikillinen tarjonta ennen pelin alkua ja erätauoilla sisälsi muun muassa hitit ”Den glider in” ja Antero Mertarannan tähdittämän ”Ihanaa, Leijonat, ihanaa”. Tunnelma nousi nousemistaan kohti pelin loppua vaikka Ruotsin ensimmäinen maali saikin paikan hetkeksi hiljaiseksi. Ruotsalaiskannattajia paikalla oli kenties vain noin parisen kymmentä.

Kolmannen erän maalitulva sai ihmiset huutamaan riemusta.

Kolmannen erän maalitulva sai ihmiset huutamaan riemusta.

Viimeisen erän maaliryöpytystä tuskin kukaan osasi odottaa. Viisi maalia 20 minuutissa maailmanmestaruusfinaalissa lienee aika lailla ennenkuulumatonta. Kun peli veteli aivan viimeisiään ja voitto oli varma, taisi tippa tulla linssiin useammallakin kannattajalla.

Viimeisiä sekunteja viedään.

Viimeisiä sekunteja viedään.

Pelin päätyttyä porukka purkautui hetkeksi pubin ulkopuolelle, ainakin me, joiden oli herättävä aikaisin maanantaiaamuna töihin. Osa jäi takuuvarmasti vielä pubiin jatkamaan juhlintaa.

Pelin päätyttyä.

Pelin päätyttyä.

Viimeiset ”Suomi, Suomi!” -huudot kajotettiin vielä pubin ulkopuolella, kunnes ihmiset alkoivat tehdä lähtöä aivan naapurissa sijaitsevalle metroasemalle. Aseman laitureilla osa porukasta lurautti vielä pätkän ”Den glider in” -biisiä, mutta junassa olikin jo sitten oma tavallinen Lontoon maailmansa.

Suomi ja jääkiekko jäi hetkessä taakse. Ei tarvinnut mennä paria pysäkkiä pidemmälle, kun Suomi-rieha oli jo liuennut suurkaupunkiin, jossa jääkiekon maailmanmestaruudella ei ole mitään väliä. Siinä missä Famous 3 Kings -pubissa — vain yksi Lontoon 7 000 pubista, kaukana länsi-Lontoossa — oli muutaman tunnin ajan Suomi ja jääkiekko oli elämän tärkein asia, muu kaupunki jatkoi samaan aikaan elämäänsä välittämättä asiasta mitään. Pubiin pakkautuneet sadat suomalaiset valuivat kukin omia pieniä uomiaan pitkin kotiin ja hukkuivat matkalla ihmisvilinään. Lontoon musta-aukko imaisee hetkessä itseensä tällaiset mitättömät pikku asiat.

 
1 kommentti

Kirjoittanut : 18/05/2011 Kategoria/t: Kaupunki, Tapahtumat

 

Avainsanat: , , , , , ,

Atomipommien vuosipäivä (+ muuta)

Hiroshiman ja Nagasakin atomipommitusten 65-vuotispäiviä 6. ja 9. elokuuta muistettiin täällä muun muassa näyttelyllä, jossa esillä oli Lontoossa ensimmäistä kertaa tavaroita ja vaatekappaleita, jotka kärsivät atomipommien tuhovoimasta. Kävin tiistaina kiertämässä näyttelyn sen toiseksi viimeisenä päivänä.

Näyttely alkoi tutuilla kuvilla sienipilvistä. Oikealla shokissa oleva pikkutyttö.

Näyttely oli kveekareiden talossa  Eustonissa. Näyttely oli avoinna kaiken kaikkiaan 11 päivää ja useimpina päivistä näyttelyn lisänä oli myös muuta toimintaa, oli se sitten luentoja taikka videoesityksiä. Tiistaina näytettiin video 1980-luvun puolivälistä, jolloin 100 Hiroshiman pommista selvinnyttä japanilaista haastateltiin heidän kokemuksistaan. Tiistain esityksessä mukana oli 15 ihmisen haastattelut ja ne olivat karua katsottavaa ja kuunneltavaa.

Hiroshiman keskustaa; räjähdyksen keskus.

Näyttely koostui informaatiotauluista ja esineistä. Paikalla oli myös mahdollista taitella paperikurkia: japanilaisen legendan mukaan 1 000 paperikurjen taittelijan toivomus käy toteen. Paperikurjesta tuli kansainvälinen rauhan symboli hiroshimalaisen pikkutytön, Sadako Sasakin, myötä. Sadako sairastui leukemiaan 9 vuotta pommituksen jälkeen, 11-vuotiaana. Hän yritti vastustaa kuolemaa taittelemalla paperikurkia, mutta kuoli 12-vuotiaana lokakuussa 1955. Yhden tarinaversion mukaan Sadako ehti taitella kaikki 1 000 paperikurkea, mutta toisen mukaan hän ehti taitella niitä vain 644 ennen kuolemaansa. Hänen ystävänsä taittelivat loput ja Sadako haudattiin lopulta kaikkien näiden 1 000 paperikurjen kanssa.

Yllä on 13-vuotiaan koulupojan Tetsuo Manaben lakki. Tetsuo oli 2,2 kilometrin päässä räjähdyksen keskuksesta 6. elokuuta 1945. Kuten myös monet muut hiroshimalaiset, hän kuoli vammoihinsa vasta noin kuukauden kuluttua.

Tässä yllä on puolestaan 12-vuotiaan koululaisen Tetsuo Kitabayashin takki. Poika oli 600 metrin päässä räjähdyksen keskuksesta Hiroshimassa. Vakavista vammoistaan huolimatta Tetsuo pääsi kotiin asti, mutta kuoli saman päivän iltana.

Räjähdyksen kuumuus sulatti lasipullon muodottomaksi. Nagasakissa räjähdys aiheutti hetkellisesti lähialueille arviolta noin 3 900 Celsius-asteen kuumuuden (itse räjähdyksen keskus oli tietysti moninverroin kuumempi) ja paineaallon jälkeinen kuuma tuuli eteni noin 400 metriä sekunnissa.

Alla kuvassa oleva Hiroshiman pommista selvinnyt messuhalli valittiin Yhdysvaltojen ja Kiinan vastustuksesta huolimatta UNESCO:n maailmanperintökohteeksi vuonna 1996.

Näyttely oli vaikuttava kaikessa yksinkertaisuudessaan. Ja se pisti — jälleen kerran — miettimään, miten julmia ihmiset voivat olla ja miten karmeaa se oli, että pienessä hetkessä saatiin aikaiseksi niin valtava määrä siviiliuhreja ja vielä kahdessa eri kaupungissa. Ja onko tuosta otettu kansainvälisellä tasolla jotain opiksi? Eipä juuri.

Vuoden 1945 jälkeen maailmassa on tehty yli 2 000 ydinkoetta ja ydinaseiden kehittely jatkuu edelleen. Suurin koskaan testattu ydinase on Tsar Bomba (Tsaari-pommi), neuvostoliittolainen vetypommi, jonka tuhovoima oli Hiroshiman ja Nagasakin pommien yhteenlaskettu teho 1 400-kertaisena. Se tuotti hetkellisesti noin prosentin Auringon tehosta, sienipilvi oli yli 60 kilometriä korkea ja 40 kilometriä leveä. Räjähdyksen saattoi nähdä paljaalla silmällä 1 000 kilometrin päästä ja vielä 100 kilometrin päässä se aiheutti 3. asteen palovammoja.

Alun perin Tsar Bomban teho oli suunniteltu kaksinkertaiseksi tähän nähden, mutta testin ydinlaskeuma olisi ollut niin suunnaton, että pommi toteutettiin lopulta ”puolitehoisena”. Siinä meille kaikille mietittävää.

◊     ◊     ◊     ◊     ◊

Viikon kesälomani on nyt siis takana. Museokäynnin lisäksi kävin katsomassa musikaalin Priscilla: Queen of the Desert, joka oli hauska ja viihdyttävä, mutta jäi kuitenkin Sister Actille toiseksi. Sää oli paikoitellen sateista pitkin viikkoa, joten mitään erikoisempia ulkoilmaharrasteita en kehitellyt. Alkuviikosta istuin pubissa Thamesin rannalla Hammersmithissa ihanan entisen työkaverini Elinan kanssa; oli mahtavaa nähdä pitkästä aikaa — ja nähdä tuore aviovaimo ensimmäistä kertaa häiden jälkeen! 😀

Muuten hoidin asioita (mm. veronpalautuksiin liittyen), kävin ostoksilla (sänkyvaatteita ja pyyhkeitä) ja testasin yhden uuden ravintolan (Mooli’s Sohossa, aikamoinen pettymys intialaiseksi ruokapaikaksi). Sadepäivät kuluivat useampien elokuvien ja tietokonepelin parissa. Kourallisen päiviä siihen meni, että aloin irtautua työajatuksista ja oikeasti tuntea olevani lomalla. Harmi sinänsä, että en ehtinyt työkiireiden ja asunnon haun keskellä järjestää matkaa mihinkään kauemmas. Viime tingassa on turha ruveta junalippuja maan sisällä hommaamaan, sillä hinnat nousevat siinä vaiheessa pilviin. Pitäisi olla liikkkeellä varauksiensa kanssa vähintään kaksi viikkoa ennen matkaa. Toisaalta olin henkisesti jo niin piipussa pari viikkoa ennen lomaa, että ajatus matkan järjestämisestä tuntui ylivoimaiselta. Joten ehkä parempi näin kuitenkin.

Aloin myös pakata tavaroitani kasaan tällä viikolla. Sain kuin sainkin hankittua uuden asunnon, muuttopäivä on parin viikon päästä, lauantaina 28. päivä. Muutan noin 10 kilometrin päähän St. John’s Woodista itään päin, Hackneyn kaupunginosaan, lähelle Islingtonin rajaa.

Hackney on niin sanottua ”up-and-coming” -aluetta, eli suomeksi kaunisteltuna ”nousevaa” aluetta. Toisin sanoen alueella voisi olla paremmat rikostilastot ja viihtyisämmät elinympäristöt, mutta jos selvisin Redfernistä Sydneyssä, selviän todennäköisesti myös Hackneystä Lontoossa. Hackneyssä on niin kutsuttu Murhamaili (engl. Murder Mile), katu, joka sai karmivan nimensä 2000-luvun alussa, kun kahdeksan miestä ammuttiin kadulla kahden vuoden sisällä. Nykyisinkin katu on rikos- ja väkivaltapesäke, jonne ei ilta- ja yöaikaan ole asiaa ellei halua riskeerata kolkatuksi ja ryöstetyksi tulemista tai halua välttämättä huumediilereihin tutustua tai jengiläisten välienselvittelyyn osallistua. Tuleva uusi kotini on sentään noin parin kilometrin päässä tästä Hackneyn valopilkusta. Redfernin pahin paikka, The Block, oli silloisesta kodistani vain puolen kilometrin päässä.

Tuleva kotini ei ole täydellinen tietenkään (vähemmän miellyttävä asuinalue, enemmän ihmisiä talossa), mutta työmatka lyhenee noin puoleen tuntiin, rakennus on uudehko ja siten toivon mukaan homeeton, ja kämppiksinä on eläkeläispariskunnan sijasta oman ikäluokan ihmisiä: australialainen nainen ja kaksi brasilialaista miestä. Siinä on jo plussaa tarpeeksi. Vuokra ei nouse paljoakaan ja säästän samalla matkustuskuluissa noin 100 euroa kuussa, joten kuukausittaiset juoksevat kuluni pysyvät kuta kuinkin samoina kuin tähänkin asti.

Olen suunnitellut ottavani muuttoavuksi ’Miehen ja pakettiauton’ (Man and Van), palvelun, jossa saa vuokrata tuntitaksalla pakettiauton ja kuskin, joka hoitaa tavaroiden lastaamisen autoon ja niiden purkamisen autosta kohteessa. Sen sijaan, että kuluttaisin koko päivän rahjaamalla tavaroita pienissä määrin tuskaisesti metrolla ja bussilla, muuton pitäisi hoitua sutjakasti parissa tunnissa noin 100 euron korvausta vastaan. Ainoa haaste tuossa järjestelyssä on se, mistä pakettiautolle löytää parkkipaikan molemmissa päissä matkaa. Lontoon keskusta-alue kun ei ole mikään autoilijan paratiisi parkkeerausmahdollisuuksien suhteen. Mutta tuo tuskin on ylitsepääsemätön ongelma. 🙂

 
3 kommenttia

Kirjoittanut : 15/08/2010 Kategoria/t: Historia, Kaupunki

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Festivaaliviikonloppu

Vielä täytyy palata heinäkuun tapahtumiin, kun näistä kirjoittaminen jäi töiden ja asunnon haun puristuksessa väliin aikanaan.

Kävin High Voltage -festivaaleilla päiväseltään Johnin ja Letician kanssa 24. heinäkuuta. Festivaali järjestettiin Victoria Parkissa itä-Lontoossa. Pääsyy festareille menoon oli amerikkalainen bändi nimeltä Black Label Society. Olen kuunnellut heidän musiikkiaan jo joitakin vuosia, mutta livenä en vielä ollut bändiä nähnyt. Muuten festivaalin musiikkitarjonta ei suuremmin innostanut. Tuli kuitenkin seurattua suurin osa Frank Zappan pojan Dweezilin keikasta ja pätkä Hammerfallia (kenties maailman kornein bändi) ja keski-ikään ehtinyttä Asiaa (tällä kertaa kosketinsoittajalla Geoffilla ei ollut tiukkoja tiikerikuvioisia housuja kuten edellisellä kerralla kun bändin näin livenä). Zappan musiikkia kuunnellessa ei voinut muuta kuin ihastella sitä yksityiskohtien määrää, joka musiikkiin oli upotettu. Illan päätteeksi kuuntelimme vielä toisella korvalla ZZ Topia viltin päällä istuskellessamme.

 

Festivaalipuiston liepeillä belgialaista olutta tarjoavassa pubissa ennen alueelle menoa. Leticialla ei ollut kirsikkaoluen ostamisen suhteen juurikaan itsehillintää: yhden kannullisen sijasta pöytään tulikin kaksi. Hyvää oli!

Pubin katossa oli mukaelma Michelangelon maalauksesta "Aatamin luominen". Jumala ja Aatami kilistävät Leffe-laseja.

Söimme pubissa (The Dove, suom. kyyhkynen) lounaan ennen puistoon siirtymistä, John villisikaburgerin ja minä ja Leticia fish and chips -annokset. Kalan seurana tuleva hernesose oli — omituista kyllä — maustettu mintulla. Tämä eriskummallisuus ilmeisesti antoi luvan pubille kutsua annosta ”poshiksi” (suom. tyylikäs, upea, yläluokkainen). 😆 Kaiken kaikkiaan pubi oli joka tapauksessa oikein mukava kokemus. Täytyy mennä sinne uudemmankin kerran. Olutlista oli mittava ja mielenkiintoinen, mutta harmillista kyllä eri oluiden maistelu olisi hidasta hommaa sillä sen joutuisi jakaa useammalle päivälle: monet oluista ovat hieman liian vahvoja meikäläiselle 8–9% alkoholipitoisuuksillaan.

 

Puisto oli valtavan kokoinen, joten festivaalialueella oli mukavasti tilaa istuskella.

Erikoista tässä rockfestivaalissa oli se, että siellä oli musiikin, juoman ja ruoan lisäksi myös jonkinasteista huvipuistomeininkiä, mikä oli minun näkökulmastani todella omituista. Tosin en ole rockfestivaaleilla ennen käynyt, joten en tiedä onko meininkin tällaista Suomessakin. Mutta metallifestivaaleilla kuten Tuska Open Air, ihmisille käy huvipuistosta hyvin pelkkä kaljatelttakin. Muistelisin kuitenkin, että sen yhden ja ainoan kerran kun Sauna Open Airissa kävin, siellä olisi ollut mahdollista ”sumopainia” valtavat sumopainijapuvut päällä.

High Voltagessa Leticia sai Johnin ja minut ylipuhuttua törmäilyautorinkiin, jossa kävimme törmäilemässä sähköautoilla toisiimme vauhdikkaan kymmenenminuuttisen ajan. Se oli itse asiassa tosi hauskaa! 😀

 

Tish käski meidän näyttää siltä kuin meillä olisi hauskaa.

Festivaalioluena High Voltagessa oli tanskalainen Tuborg, jota en ollut juonut — kenties yhtä poikkeusta lukuun ottamatta — sitten vuoden 1998, jolloin kävimme lukion luokkaretkellä Kööpenhaminassa. Näin brittiläistyneenä alen juojana lager ei enää kuulu suosikkeihini, mutta Tuborg maistui tuona kuumana kesäpäivänä yllättävän hyvältä. Ei sentään käynyt kuten Karhun kanssa viime jouluna: Suomessa asuessani Karhu oli suosikkiolueni ja siellä käydessäni vuoden lopulla ostin muutaman tölkin joululomille. Totesin ensimmäisen avattuani, että Karhu on tosi asiassa aivan hirvittävää pissiä. Siihen jäi minun Karhu-suosikkeiluni. Ei voi kuin ihmetellä, miten oikeasti joskus pidin sen mausta. 😆

John ja Tish ennen Black Label Societyn keikkaa alkuillasta.

Päivän kohokohta oli Black Label Society.

Black Label Society toimi keikallaan alkukankeuksien jälkeen hyvin (miksaus ei ensimmäisten muutaman biisin aikana ollut oikein kohdallaan, laulu tuppasi hukkumaan soittimien alle).  Olisin toivonut keikkasettiin enemmän vanhempaa tuotantoa, mutta kun uusi levy oli bändiltä tulossa lähiviikkoina pihalle, oli ymmärrettävää, että uudempi materiaali vei suurimman osan ajasta. Zakk Wylde keikisteli lavalla tuttuun machotyyliinsä ja kitarasoolo oli niin yliampuva, että se kävi lähinnä naurattamaan. Mutta hieno keikka se oli joka tapauksessa!

Joku filmasi pätkän keikasta; alla video linkitettynä. Zakk Wylde vetää tässä melkin nuotilleenkin. Tosin ei se menoa haitannut. 😛

High Voltagessa oli yllättävän suuri määrä keski-iän ylittäneitä festivaalikävijöitä. Eläkeläisikäisiin oli tottunut satunnaisesti törmäämään Tuskassakin, mutta tämä festivaali vei kyllä ikäihmisten suhteen voiton.

 

Edessämme keski-ikäinen pariskunta jammaili innolla Black Label Societyn tahtiin.

John lähti kotiin seuraavana päivänä eli sunnuntai-iltana. John oli luonani yötä, joten meillä oli mahdollisuus ottaa aamu rennosti kotosalla ja tehdä kunnon käristetty aamupala (hieman karsittu versio englantilaisesta perussetistä: munakasta, pekonia ja makkaraa paahtoleivän kera). Puoliltapäivin vääntäydyimme metrolla etelä-Lontooseen, jossa kävimme Imperial War Museumissa. (Toinen museovaihtoehto meillä oli Covent Gardenissa sijaitseva Transport Museum. Olen varma, että valitsimme sen mielenkiintoisemman museon kohteeksemme.)

Tulimme siihen tulokseen, että mitä liikennevälineisiin tulee, saimme parhaat palat niistä varmasti Transport Museumin sijaan Imperial War Museumissa, jossa ensimmäinen näyttelyhuone oli täynnä panssarivaunuja ja lentokoneita viime vuosisadan maailmansodista.

 

Pari tankkia museossa. Etualalla vanha tuttu T34, josta kirjoitin joskus aiemmin blogissa myös, kyseinen malli kun on sama kuin nk. "Bermondseyn tankki" etelä-Lontoossa.

Museon vaikuttavan julkisivun edessä komeili kaksi 15 tuuman laivatykkiä, joiden ammusten kantama oli 26 kilometriä. Tykit ovat 1900-luvun alkupuolelta.

 

Imperial War Museum. Kuva on Johnin ottama.

 

Johnin mukaan tykkien kantama olisi noin 60 kilometriä, mikäli ammuksena käytettäisiin tavallisuudesta poiketen suomalaista naista.

Vietimme museossa noin pari tuntia, mutta näimme siitä vain osan. Kerros tai pari jäi käymättä läpi kokonaan, sillä meillä oli suunnitelmissa nähdä vielä Leticiaa pubissa ennen Johnin lähtöä lentokentälle. Enin aika taisi kulua mainittujen tankkien parissa, mutta kattavan holokaustinäyttelyn tutkiminen vei hyvän aikaa myös. Lentokoneetkin tosin olivat mielenkiintoisia. Alla kuva toisen maailmansodan aikana lähinnä yöpommituksiin käytetyn Avro Lancasterin sisältä:

 

Nk. Lancaster Bomber, Britannian tärkein pommikone 2. maailmansodan aikana.

Suosikkini museossa oli kenties Rudolf Hessin Messerschmitt Bf 110:n hylky vuodelta 1941. Saksan kansallissosialistien varajohtaja Hess lensi yksin toukokuussa 1941 Skotlantiin tapaamaan Hamiltonin herttuaa, jolla uskoi olevan tarpeeksi vaikutusvaltaa Britannian politiikassa: Hess halusi keskustella herttuan kanssa Britannian ja Saksan välisen rauhan solmimisesta. Hess aikoi esittää, että jos Britannia jättäisi manner-Euroopassa Saksan rauhaan, Saksa suojelisi puolestaan Britanniaa. Hess toimi ominpäin; Hitler levitti Saksassa sanaa, että Hess oli seonnut eikä tämän toimilla ollut mitään tekemistä natsien virallisen linjan kanssa. Hessin koneeseen tuli kuitenkin kesken lennon jokin vika ja Hess mursi nilkkansa pelastautuessaan laskuvarjolla. Hänet pidätettiin.

 

Rudolf Hessin Messerschmittin hylky vuodelta 1941.

Viikonloppu oli siis jälleen kerran nettituttujen minitapaaminen. Isommat kokoontumisajot ovat suunnitteilla marraskuulle, tällä kertaa Dublinissa. Toivon mukaan saan töistä lomaa perjantain ja maanantain jossain vaiheessa marraskuuta, jotta pääsen liittymään seuraan.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 13/08/2010 Kategoria/t: Ihmiset, Kulttuuri, Tapahtumat

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , ,

Velipoika Lontoossa

Armas veljeni ja hänen avovaimonsa olivat Lontoossa tällä viikolla tiistaista alkaen. Kello on nyt noin kuusi lauantaiaamuna ja palasin juuri kotiin saattamasta heitä Victorian juna-asemalle, josta matka heidän osaltaan jatkui kohti Gatwickin lentokenttää.

Aika hujahti tosi nopeasti. Tiistaina kävimme syömässä Rainforest Cafe -nimisessä ravintolassa lähellä Piccadilly Circusta. Olin varannut sinne meille pöydän kahdeksaksi. Ravintolassa saimme hyvän ruoan lisäksi todistaa muistaakseni kahdeksat syntymäpäiväjuhlinnat (sankari nousi tuolille pienen kynttilöillä koristellun kakun kanssa ja pöytäseurue, osa henkilökuntaa ja myös halukkaat muut ihmiset lauloivat onnittelulaulun). Ymmärrettävästi jo parin laululurituksen jälkeen tämä ilmiö oli jo paljon vähemmän miellyttävää seurata.

Ravintola oli kyllä tyyliltään syntymäpäiväjuhliin sopiva: sen sisustus oli erikoinen ja ruoka ylihinnoiteltua. Ravintolassa oli nimensä mukaisesti sademetsäsisustus, kaiken maailman köynnöksiä ja puita, värivaloja ja (robotti)eläimiä oli siroteltuna ympäriinsä. Me saimme istua iltamme elefantin vieressä. Se räpsytteli silmiään, heilutteli korviaan ja töräytteli tervehdyksiä aina välillä. Samoin ravintolassa ehdittiin simuloida ukkonen pariin otteeseen ruokailumme aikana. Viereisen apinan (kirjaimellisesti) lähes jatkuva äännähtely alkoi jossain vaiheessa käydä hermoille, mutta ravintola oli kuitenkin kokonaisuudessaan positiivinen kokemus.

Rainforest Cafen sisustusta. Ravintola jäi kirkaasti toiseksi Tukholmalaiselle thai-ravintolalle, jossa köynnösten, puiden, värivalojen ja simuloidun ukkosen (sekä erinomaisen ruoan) lisäksi ravintolassa virtasi lattialautojen alla vielä pikkuinen purokin.

Rainforest Cafen sisustusta. Ravintola jäi kyllä kirkkaasti toiseksi tukholmalaiselle thai-ravintolalle, jossa köynnösten, puiden, värivalojen ja simuloidun ukkosen (sekä sopivasti hinnoitellun, erinomaisen ruoan) lisäksi virtasi lattialautojen alla vielä pikkuinen purokin. Se ravintola vasta oli kokonaisvaltainen kokemus aikuiseen makuun - ja täysin vailla Rainforest Cafeta hieman vaivannutta väkisin yrittämisen tunnelmaa.

Illallisen jälkeen ihastelimme hetken iltahyörinää Piccadillyllä ja pyörähdimme sitten parilla oluella pienen kävelymatkan päässä olevassa pubissa. Muuta sinä päivänä ei sitten ehtinyt tehdäkään, veli + avovaimo kun saapuivat Lontooseen vasta myöhään iltapäivällä.

Keskiviikon minä vietin töissä ja pariskunta Oxford Streetillä shoppailemassa. Tapasimme työpäiväni päätteeksi The Tottenham -pubissa lähellä Tottenham Court Roadin asemaa. Samaisessa pubissa kävimme myös äidin ja isän kanssa istumassa parilla, kun he olivat kaupungissa keväällä. Söimme siellä brittiläiseen tapaan paksut ranskalaiset, joiden päälle oli sulatettu juustoa. Kiertelimme sen jälkeen vielä jonkin aikaa Oxford Streetin kaupoissa ja kävimme lopuksi ruokakaupassa hakemassa vähän purtavaa kotiin.

Heitimme ostokset kotiin ja syötyämme vähän iltapalaa suuntasimme kulkumme edelleen fiinimmälle alueelle Kensingtoniin, Hyde Parkin länsipuolelle, jossa sijaitsee viehättävä pubi nimeltä The Windsor Castle. Pubi sai alun perin nimensä siitä, että aikoinaan sieltä näkyi yläkerran ikkunoista itse Windsorin linna kaukana horisontissa ennen kuin ympärille rakennetut talot peittivät näköalan.

Törmäsin kyseiseen pubiin aikoinaan siksi, että sen beer garden, eli ”puutarhaterassi” listattiin Lontoon parhaimpien joukkoon. Pistin pubin mieleeni — kunnon puutarhaterassit kun ovat Lontoossa suhteellisen harvassa. Ehdotin nettitutulleni Mikelle, että kävisimme siellä, kun hän tulee seuraavan kerran Lontooseen. Kun Mike oli hyväksynyt pubin olutlistan tarpeeksi hyväksi ( 😛 ), kävimmekin siellä istumassa yhden illan tässä männä viikonloppuna. The Windsor Castlen terassi olikin todella viihtyisä puupenkkeine ja -tuoleineen, lämpölamppuineen, pehmeine värivaloineen ja tuuheine muuria peittävine muratteineen. Ajattelin jo silloin ensi kertaa siellä käydessäni, että vien velipojan siippoineen sinne sitten aikanaan.

The Windsor Castlen puutarhaterassilla, punkkua, Pimm'siä ja pintahiivaolutta nauttimassa.

The Windsor Castlen puutarhaterassilla, punkkua, Pimm'siä ja pintahiivaolutta nauttimassa.

The Windsor Castlen sisustus on varhaisviktoriaaninen ja kokonaan puuta, lattia mukaan lukien. Pubi on myös siitä mukava, että siellä ei soi musiikki lainkaan, joten keskusteleminen onnistuu iltamyöhään saakka. Niin kovin monta kertaa olen saanut pettyä siihen, että tietty pubi saattaa olla tunnelmallinen ja miellyttävä ulkoisesti ja hyvä olutvalikoimansa puolesta, mutta sitten asetelman pilaa kaiuttimista rätkyttävä radiopoppi. Näin suomalaisesta näkökulmasta — ainakin minun näkökulmastani 😀 — englantilaiset onnistuvat usein kuta kuinkin häpäisemään historialliset pubirakennuksensa popmusiikilla, joka ei tunnu sopivan paikkaan sitten ollenkaan. Mutta kenties näin suomalaisena otan vanhat rakennukset arvokkaine tunnelmineen hieman vakavammin kuin paikalliset, joille satojen vuosien ikäiset pubit ovat arkipäivää.

The Windsor Castlen erikoinen ominaisuus on sen jakautuminen eri osastoihin. Osastot on erotettu toisistaan väliseinillä, joissa on pienet oviaukot. Kirjaimellisesti pienet. Esimerkiksi vessoille mennessään on kumarruttava kunnolla mahtuakseen oviaukosta sisään. Väliseinät tehtiin aikoinaan erottamaan eri yhteiskuntaluokat toisistaan. Väliseinien pienet oviaukot ovat puolestaan tuoreempaa perua; ne asennettiin vasta 1950-luvulla, jolloin haluttiin tehdä huomaamaton läpikulkumahdollisuus työntekijöille yhdestä osastosta toiseen. Lähempänä nykypäivää osastojen myöhäisempi funktio oli yhteiskuntaluokkien erottamisen sijasta vain erottaa tupakointipuoli savuttomasta. Nykyään, kun pubeissa ei enää saa sisällä polttaa lainkaan, väliseinät minioviaukkoineen ovat vain kuriositeetti ja jäänne menneisyydestä.

The Windsor Castle. Yksi pikku ovista, tosin tätäkin pienempi oviaukko pubista löytyi.

The Windsor Castle. Yksi pikku ovista, tosin tätäkin pienempi oviaukko pubista löytyy.

Torstaipäivä meni nähtävyyksiä kierrellessä: Big Ben, Tower Bridge ja Tower of London, St. Paul’s Cathedral ja niin poispäin. Kun olimme viinilasillisella (kyllä, alkoholia on poikkeuksellisesti tullut käytettyä viimeisen viikon aikana kuutena päivänä seitsemästä — kertaakaan en tosin ole ollut rehellisesti humalassa!) lähellä St. Paulin katedraalia, sain puhelun ystävältäni Leticialta, joka pyysi minua oluelle Thamesin rantaan päätähajottavan työpäivän päätteeksi. Kerroin olevani liikenteessä veljeni ja tämän avovaimon kanssa, mutta että tulisimme mieluusti tuopille tai parille. Niinpä suuntasimme kohti London Bridgeä, jonka lähellä Leticia on töissä, maailman korkeimmassa (34 kerrosta) sairaalassa rintasyöpätutkimuksen parissa.

Kävimme siis istumassa iltaa pubissa aivan Thamesin etelärannalla. Oli onni, että saimme pöydän sisältä, sillä ilma heittelehti sateisesta aurinkoisempaan koko illan ajan. Veljeni niitti mainetta baarimikkojen keskuudessa tilaamalla oluen jäillä. Sama toistui myöhemmin reissulla myös parissa muussa pubissa. Jokaisessa baarimikko varmisti vielä ennen oluthanan avaamista: ”Olutta? Jäillä?!”.

Thamesin etelärannalla Nando's -nimisessä ravintolassa.

Thamesin etelärannalla Nando's -nimisessä ravintolassa.

Torstai-ilta päättyi Nando’siin, portugalilaisvaikutteiseen ravintolaketjuun, joka on erikoistunut tarjoamaan kanaruokia.

Perjantaina puolestaan vietimme aamupäivän ja iltapäivänkin Camdenissa ostoksilla. Sää heittelehti jälleen holtittomasti koko päivän: välillä tuli vettä oikein kunnolla, muutaman minuutin päästä paistoi aurinko. Onneksi Camdenin markkinoilla on ihan kiitettävästi katoksia; ei päässyt sentään ihan läpimäräksi kastumaan. Kevyen, myöhäisen lounaan jälkeen suuntasimme parille suosikkibaariini Intrepid Foxiin, jossa veljeni pääsi taas kohotuttamaan baarimikkojen kulmakarvoja tilaamalla olutta jäillä.

Camdenissa ostoksilla.

Camdenissa ostoksilla, markkinoiden osassa, joka on pykätty entisen tallin ja hevossairaalan paikalle. Paikalla kun oli aikoinaan iso liuta hevosia vetämässä proomuja läheistä kanaalia pitkin.

Perjantaina kotiuduimme ajoissa, sillä lauantaiaamun herätys oli jo ennen neljää. Kävimme illalla vielä läheisessä ruokakaupassa ostamassa pitsat iltapalaksi ja viimeisiä tuliaisostoksia Suomen suuntaan. Ohuen yöunen jälkeen (ainakin minun kohdallani) otimme tänä aamuna bussin Victorian juna-asemalle, josta vierailijoiden kotimatka alkoi puolen tunnin junamatkalla kohti lentokenttää. Olimme hyvissä ajoin liikenteessä, joten matka asemalle meni hyvin ja pariskunta ehti junaan mukavasti. Itselläni kotimatka meni vähän mutkan kautta. Bussi ei vienytkään minua perille asti, joten jouduin hypätä välillä kyydistä pois ja kävellä pari pysäkinväliä kotia kohti ennen kuin pääsin seuraavan bussin kyytiin ja perille saakka. Siinä vilpoisessa aamusäässä hiljaista Edgware Roadia kävellessä sitä viimeistään heräsi.

Nyt on siis koittanut vähäksi aikaa taas paluu arkeen. Seuraava vierailija taitaa olla ystäväni Marjut, joka saapuu muutamaksi päiväksi luokseni tuossa noin parin viikon päästä.

Velipojalle ja siipalleen kiitokset vierailusta — oli kiva nähdä pitkästä aikaa! 😀

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 25/07/2009 Kategoria/t: Ihmiset, Kaupunki, Kulttuuri, Ruoka ja juoma

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , ,

Viikonloppu Lancasterissa

Niin sitä vain selvittiin viikon sisällä sekä Obaman että vanhempieni vierailusta. Lontoo on edelleen ehjä. : )

Tämä pääsiäisviikonloppu meni lähinnä tietokonepelin parissa (The Elder Scrolls III: Morrowind, 2002), kirjojen parissa (Kenraali Hermann Göring: Germany Reborn, 1934 & Pamela Jaye Smith: The Power of the Dark Side, 2008), improvisaatiokomedian parissa (Whose Line Is It Anyway?) ja suklaata syödessä.

Edelleen liikeni aikaa myös siihen, että kirjoitin viimein jotain ylös kuukauden takaisesta reissusta pohjoiseen Englantiin.

Vietin siis maaliskuun puolivälissä pitkän viikonlopun Lancasterissa neljän nettitutun seurassa. Kuten aiemmassa postauksessani kerroin, meitä oli minun lisäkseni liikenteessä John Irlannista, Jon keski-Englannista, Rob Skotlannista ja isäntämme Mike Lancasterista.

Olin perjantaina puoliltapäivin porukasta ensimmäinen, joka saapui Lancasteriin. Pistin Mikelle viestin junasta, että lähestyn kaupunkia ja pian Mike vastasikin tainneensa juuri nähdä junan hilaavan itsensä laiturille. Mike tuli asemalle minua vastaan. Ensimmäinen kommenttini tervehdyshalauksen jälkeen taisi olla: ”Lancaster on ruskea”. Ja sitä se kyllä oli. Kaikki rakennukset, lähes poikkeuksetta, olivat ruskeita.

Lancaster on ruskea.

Lancaster levittäytyy Lune-joen molemmin puolin.

Seuraavaksi juna-asemalle saapui John, joka oli lentänyt Dublinista Manchesteriin (ja jonka paksusta irlantilaisaksentista minun on edelleenkin välillä hankala saada selvää 😆 ). Kun kuulimme Robilta, että hänen junansa oli puolisen tuntia myöhässä, suuntasimme kulkumme Miken asunnolle, jossa joimme kupit teetä ja pohdiskelimme, että milloinkahan Jon puolestaan saapuu autollaan kaupunkiin. Ei vierähtänytkään kuin tovi, kun Jon jo soitti Mikelle lähistöltä ja pyysi vielä viimeisiä ajo-ohjeita kämpille.

Mike ohjasi Jonin perille: "Seuraa vihreää dumpperia." (Kuvat näpsäisi John.)

Mike ohjasi Jonin perille: "Seuraa vihreää dumpperia." Jon seurasi. (Kuvat näpsäisi John.)

Viimeisenä muttei vähäisimpänä saapui Rob, jonka kävimme hakemassa porukalla asemalta Jonin autolla. Jon oli ehtinyt kertoa meille, että hänellä oli ollut runsaasti suklaata matkaeväänä, mutta emme olleet uskoa silmiämme, kun näimme auton toisella etupenkillä olevan suklaapatukkakäärevuoren. 😆

Välihuomautus: Jotenkin näin iltatuimaan varsinkin tuntuu siltä, että tuossa yllä olevassa kappaleessa on kielioppivirheitä enemmänkin. Olisi varmaan kannattanut opiskella sitä kirjoittamista aikoinaan suomeksi. 😛 Ja tässä yhteydessä eräälle blogiani lukevalle ”kielipoliisille” (heh!) terveisiä Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksesta:

Tuli tehdyksi vai tuli tehtyä?
Vaihtelulla on murretausta. Kumpikin muoto käy myös yleiskielessä. Suomen kielen lautakunta käsitteli asiaa jo 1973 ja päätyi tähän kantaan.

Nih! 😡 😛

Mutta sitten takaisin asiaan. 😆

Tuolle perjantaipäivälle meillä ei ollut sen kummempia suunnitelmia kuin kaupassa käynti (päivän lounas, viikonlopun aamupalatarpeet ja erinäisiä… ehh… virvokkeita piti hakea), yleinen oleilu ja illalla pubikierros.

Herrat poseeraavat Lune-joen rannalla matkalla ruokakauppaan.

Herrat poseeraavat Lune-joen rannalla matkalla ruokakauppaan.

Iltapäivä menikin siinä lounasta närppiessä ja Whose Line Is It Anyway?:tä ja Monty Pythonia katsoessa.

Jon ja Mike värkkäävät äänet kuuluviin Monty Python -maratonia varten.

Jon ja Mike värkkäävät äänet kuuluviin Monty Python -maratonia varten.

Illemmalla Mike vei meidät toinen toistaan mukavampiin pubeihin, joissa tarjosimme toisillemme kierroksen jos toisenkin, räpsimme valokuvia ja nauhoitimme täysin turhia mutta mukavia videopätkiä.

Vaihdoimme kuulumisia ja juttelimme muista keskustelufoorumimme ihmisistä ja heidän kuulumisistaan. Ensimmäisen kerran kun tapasin nettituttuja, tuntui jotekin kummalliselta, että meillä saattoi olla yhteisiä ystäviä, joista puhuimme, mutta joita minä tai keskustelukumppanini emme olleet koskaan tavanneet. Kiitos viime syyskuisten tapaamisten Dublinissa, Amsterdamissa ja pienemmässä mittakaavassa Tukholmassa, nyt suurin osa porukasta on jo tavannut toisensa live-elämässä, joten muista nettitutuista puhuminen ei tunnu enää niin kummalliselta. 😛

Loppuillasta menimme rockbaariin, jossa äijät pääsivät pelaamaan.

Loppuillasta menimme rockbaariin, jossa pelit kutsuivat.

Lauantaina suuntasimme kulkumme kohti Williamson Parkia, joka sijaitsee korkealla kukkulalla kaupungin ulkoreunalla. Kävelymatka sinne vaikutti aika raskaalta, joten pelasimme varman päälle ja otimme bussin. Päätimme kuitenkin kävellä takaisin alas keskustaan.

Ashton Memorial valvoo kaupunkia korkealla kukkulalla Lancasterin itälaidalla.

Ashton Memorial valvoo kaupunkia korkealla kukkulalla Lancasterin itälaidalla, Williamson Parkin ympäröimänä.

Puistossa aivan Ashton Memorialin — lordi Ashtonin toiselle vaimolleen 1900-luvun alussa rakennuttama muistomerkki — lähellä sijaitsi perhostalo, lintutalo, matelija- ja hämähäkkitalo sekä pieni pieneläintarha, joissa pyörähdimme myös.

Williamson Parkissa oli erinäisiä elukoita näytillä.

Williamson Parkissa oli erinäisiä elukoita näytillä.

John ottaa kuvan Sarasta, Sara ottaa kuvan muista!

John ottaa kuvan Sarasta, Sara ottaa samassa tilanteessa kuvan muista!

Kävimme myös muistomerkin sisätiloissa, joissa oli esillä maalauksia. Könysimme totta kai myös ylös näköalatasanteelle, jossa oli ryhmäkuvan aika.

Koko porukka korkeuksissa näköalatasanteella Ashton-muistomerkillä.

Koko porukka korkeuksissa Ashton-muistomerkin näköalatasanteella.

Paluumatka alas kaupunkiin ja lopulta illalla Miken kotiin taittuikin sitten mukavasti jalan alamäkeen. Pysähdyimme tosin matkalla nappaamaan kevyeksi lounaaksi itämaalaissävytteisestä grillikojusta suolapalaa (taisin ottaa kebab-wrapin) ja pari olutta pubissa, jossa Mike käy pelaamassa pokeria maanantai-iltaisin. Miehet söivät kunnon illallisenkin siellä; itse en ollut nälkäinen, joten join vain kupin teetä samalla kun muut söivät. Pubin ruokalistalla olisi ollut tarjolla strutsiburgereita, mutta valitettavasti strutsinliha oli sinä päivänä loppu, joten herrat joutuivat tyytymään naudanlihaan.

Kotiuduimme lauantaina suhteellisen aikaisin ja vietimme loppuillan katsellen Black Adderia (suom. Musta kyy). Kun sekaan lisää vielä perjantain Monty Pythonit ja Whose Line Is It Anyway? -sarjan katselut, meni viikonloppu kaikin puolin naurun merkeissä.

Mike näppäsi kuvan uinuvista toveruksista sunnuntaiaamuna.

Mike näppäsi kuvan uinuvista toveruksista sunnuntaiaamuna. Lattialla yöpyneet herrashenkilöt kertoivat myöhemmin keskustelufoorumillamme, että olin puolustanut sohvaani pantterinaaraan lailla ja näin pakottanut miehet lattialle nukkumaan. Lausunto sisältää jonkinasteista liioittelua. 😛

Sunnuntaiaamuna Mike laittoi meille suolaisen, rasvaisen ja herkullisen aamupalan, jonka voimalla kävimme iltapäivällä elokuvissa katsomassa The Watchmenin. Kyseinen elokuva oli niin sanotusti aika lailla berberistä, mutta valitettavasti ei kuitenkaan niin huono, että olisi mennyt komediasta. Elokuvaistunnon mieleenpainuvinta antia oli varmasti se, että sen seurauksena, että nojasin elokuvan loppumetrien ajan unista päätäni Miken olkapäätä vasten, häneltä lähti väliaikaisesti tunto oikean käden sormista.

Lancaster ON ruskea. (Kuvan otti John.)

Lancaster ON ruskea. (Kuvaajana John.)

Kaiken kaikkiaan viikonloppu vierähti nopeasti. Lähdön aika koitti Johnille sunnuntaina iltapäivällä ja Jonille sunnuntaina alkuillasta. Rob ja minä jäimme vielä maanantaihin. Saatoimme Johnin juna-asemalle, jossa halattiin hyvästiksi ja toivotettiin turvallista matkaa (ja kiellettiin Johnia pistämästä mitään kyseenalaisia pubikuvia nettiin heti kun kotiin pääsee :lol:). Kun viikonloppu oli kaikkien osalta ohitse, oli jokainen hieman haikealla mielellä. John kertoi jälkeenpäin olleensa synkeänä junassa kohti Manchesteria, kun muut jäivät laiturille vilkuttamaan.

John lähti kohti Irlantia ja jätti meidät juna-aseman laiturille viiden maissa sunnuntai-iltapäivänä.

John lähti kohti Irlantia ja jätti meidät muut juna-aseman laiturille viiden maissa sunnuntai-iltapäivänä.

Mike puolestaan sanoi, että kämppä tuntui kovin tyhjältä sen jälkeen, kun me olimme lähteneet. Itselläni oli maanantaina puoliltapäivin sellainen olo, kuin olisin syöksähtänyt jostain toisesta todellisuudesta oudon vieraalta tuntuvaan Lontooseen. Menin junalta suoraan töihin ja pitkän viikonlopun jälkeen minun oli todella hankala saada töiden päästä taas kiinni. Kolmen päivän poissaolon sijasta tuntui siltä kuin olisin ollut poissa kolme vuotta.

◊     ◊     ◊     ◊     ◊

Seuraavan tapaamisen suunnittelu on jo vauhdissa.  Alun perin ajattelimme, että tapaisimme Lontoossa heinäkuussa, mutta nyt näyttää siltä, että tähtäämme jo myöhäiseen toukokuuhun taikka kesäkuun alkupuoleen. Seuraavassa tapaamisessa joukko on todennäköisesti myös suurempi. On odotettavissa, että mukaan tulee lisäksi porukkaa Ruotsista ja Hollannista, kenties myös USA:sta ja jopa Arabiemiraateista.

Lisäksi mukaan liittyvät varmasti Lontoossa asustavat Ali ja Brasiliasta 10 vuotta sitten Englantiin muuttanut Leticia, jonka tapasin ensi kertaa 2–3 viikkoa sitten. Ali on ihanuutensa todistanut jo useaan kertaan, mutta Letician kohdalla oli uskomatonta huomata, miten hyvin kahdella loppujen lopuksi toisiaan tuntemattomalla ihmisellä voi synkata yhteen heti alkumetreillä. Emme tosiaan olleet Letician kanssa vaihtaneet kuin muutaman kunnon sanan eräällä keskustelufoorumilla ennen live-elämän tapaamistamme, mutta tunne siitä, että meillä on jotain yhteistä oli alusta lähtien vahva — mukaan lukien myös se, että molemmat olivat aikeissa ehdottaa samaa baaria tuon torstai-illan tapaamispaikaksi. Juttu luisti tuoppien ääressä hienosti ja, ihmeellistä kyllä, oli kuin olisimme tunteneet toisemme jo pidemmän aikaa.

Vaikka muuten en toivo, että aika kuluisi nopeasti, niin tämän tulevan Lontoo-tapaamisen suhteen odotan innolla sitä, että touko-kesäkuu koittaa.

 
2 kommenttia

Kirjoittanut : 13/04/2009 Kategoria/t: Ihmiset, Matkailu

 

Avainsanat: , , , , , ,