RSS

Avainsana-arkisto: Thames

Rotherhithestä Limehouseen

Viime lauantaina tuli uusi kokemus taas vyön alle, kun kävin merimieskirkon kioskilla suklaaostoksilla ja päätin kävellä sieltä takaisin kotiin.

Menin kirkon kioskilla käymään, kun ”korkeintaan 1–2 kuukauden” mitasta kolmeen kuukauteen venynyt pätkäni asiakkaan toimistolla tulee kohta päätökseensä. Vein viimeisenä päivänäni tänään sinne suomalaista suklaata maisteltavaksi. Työni asiakkaan puolella tosin jatkuu vielä ainakin kuun loppuun, mutta voin hoitaa loppuajan hommiani virallisesta työpaikastani käsin, eikä minun tarvitse enää matkata Lontoon ulkopuolelle muutamana päivänä viikossa.

Merimieskirkko sijaitsee Rotherhithessä, joen eteläpuolella. Se ei ole turhan kaukana kotoani, mutta siltojen puute lähistöllä pidentää matkaa, jos kävellä tahtoo. Itä-Lontoon puolella ei ole siltoja joen yli ja reilu kuukausi sitten avattuun gondolihissiin menen toisen kerran — sillä pääsee joen yli Greenwichistä Royal Docksiin. Joten takaisin pohjoispuolelle pääsee vain parilla lautalla taikka hieman keskemmältä kaupunkia Tower Bridgen yli, mutta ylityspaikoille on matkaa. Tunneleita joen alitse idässä kulkee kuitenkin useampia.

Siinä missä Tower Bridge on tullut ylitettyä jo lukemattomia kertoja, joen alta en ole vielä jalkaisin koskaan kulkenut. Sadetta pikkuisen ropsautteleva lauantainen alkuiltapäivä oli oikein sopiva ajankohta tunneliin laskeutumista ajatellen: pysyisi ainakin kuivana puolentoista kilometrin matkan tunnelissa ja joen pinnan alla.

Rotherhithen Overground-aseman lähettyvillä on tunnelin eteläpää, joka laskee loivasti alas suuren, noin 10 metriä halkaisijaltaan olevan metallirengaspuoliskan alitse. Metallirenkaan puoliska on ikään kuin portti tunneliin ja se toimii samalla epävirallisena mittatikkuna sille, mahtuuko sen alta kulkeva ajoneuvo tunneliin. Portti on itse asiassa tunnelin rakentamisessa käytetyn valtavankokoisen poran osa.

Rotherhithen tunnelin eteläpuolinen suuaukko vuonna 1909.

Rotherhithen tunnelia rakennettiin 1900-luvun alussa nelisen vuotta, paikallisten asukkaiden raivoisasta vastustuksesta huolimatta. Noin 3 000 ihmistä sai lähteä kävelemään tunnelin tieltä. Tunneli rakennettiin alkujaan jalankulkijoiden ja hevosvetoisten kulkuneuvojen käyttöön ja tästä syystä sen kaksi kaistaa ovat kapeita vain 2,3 metrin leveydessään.

Alkuperäinen käyttötarkoitus saneli myös sen, miksi tunnelissa on pari suhteellisen tiukkaa käännöstä lähellä sen alku- ja loppupäätä: mutkat rakennettiin tunneliin, jotta hevoset eivät näkisi päivänvaloa turhan aikaisin ja innostuisi ryntäämään suuna päänä sitä kohti. Mutkat myös sallivat tunnelin väistää tärkeitä lastauslaitureita, jotka olivat rakentamisen aikoihin joen kummallakin puolella. Ja alkuperäisellä suunnittelulla on tietysti vaikutuksensa nykypäivän kalustoon: kovin pitkät ajoneuvoyhdistelmät eivät tiukoista mutkista selviä, joten autojen pituusraja kulkee kymmenessä metrissä.

Moottoriajoneuvot ottivat kuitenkin tilan haltuun hyvin pian. Alkuaikoina tunnelia käytti noin 2 600 kulkuneuvoa päivittäin, mutta 1950-luvun puolivälille tultaessa lukumäärä oli jo nelinkertaistunut yli kymmeneentuhanteen. Tätä nykyä tunnelia käyttää noin 34 000 autoa joka päivä. Lisäksi tunnelin läpi ajaa päivittäin noin 40 polkupyörää ja kävelee noin 20 jalankulkijaa (minä näin matkallani kaksi polkupyörää ja kaksi lenkkeilijää). Jalankulkijat ovat sen verran harvinainen näky tunnelissa, että yhdestä pakettiautosta piti pelkääjänpaikan pitäjän oikein kurottua avoimesta autonikkunasta ihmettelemään tätä suklaakasseineen etenevää kävelijää.

Vuonna 2003 Rotherhithen tunneli sai kyseenalaista kunniaa, kun se listattiin Euroopan kymmenenneksi vaarallisimmaksi tunneliksi kehnojen turvallisuusjärjestelyittensä vuoksi. Sittemmin tunneliin on asennettu muun muassa yhdeksän valvontakameraa, hätäpuhelimia ja sen ilmastointijärjestelmät on uusittu.

Loppupää siintää.

Tunneli viistää menemään enimmillään 23 metriä vedenpinnan alapuolella. Kun tunnelin kaksi kaistaa syövät jo melkein viisi metriä tunnelin leveyttä, siinä ei jalankulkijoille ja pyöräilijöille hirveästi tilaa jää. Autokaistojen kapeudesta johtuen pyöräilijät valitsevat turvallisuussyistä ajoväyläkseen mieluummin jalkakäytävän, toisin kuin normaaliliikenteessä maan pinnalla. Jalkakäytävät tunnelin molemmin puolin ovat nekin kapeat ja mekkala vilkkaasti liikennöidyssä tunnelissa aikamoinen, kun korkeutta tunnelilla on maksimissaan vain noin neljä ja puoli metriä. Tilan kapoisuudesta johtuen tunnelin nopeusrajoitus on alhainen: vain 32 km/h. Pakokaasun katkuja saa hengitellä yltäkyllin tietysti myös ja viimeisten satojen metrien kohdalla rupesikin jo kaipaamaan tuulenvirettä ja raitista ilmaa.

Jos ankeat tunnelikuvat kiinnostavat tylsistynyttä sielua, niin alla voi katsoa jonkun kuvaaman automatkan kyseisen tunnelin kautta.

Mainokset
 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 09/08/2012 Kategoria/t: Kaupunki

 

Avainsanat: , , , ,

Atomipommien vuosipäivä (+ muuta)

Hiroshiman ja Nagasakin atomipommitusten 65-vuotispäiviä 6. ja 9. elokuuta muistettiin täällä muun muassa näyttelyllä, jossa esillä oli Lontoossa ensimmäistä kertaa tavaroita ja vaatekappaleita, jotka kärsivät atomipommien tuhovoimasta. Kävin tiistaina kiertämässä näyttelyn sen toiseksi viimeisenä päivänä.

Näyttely alkoi tutuilla kuvilla sienipilvistä. Oikealla shokissa oleva pikkutyttö.

Näyttely oli kveekareiden talossa  Eustonissa. Näyttely oli avoinna kaiken kaikkiaan 11 päivää ja useimpina päivistä näyttelyn lisänä oli myös muuta toimintaa, oli se sitten luentoja taikka videoesityksiä. Tiistaina näytettiin video 1980-luvun puolivälistä, jolloin 100 Hiroshiman pommista selvinnyttä japanilaista haastateltiin heidän kokemuksistaan. Tiistain esityksessä mukana oli 15 ihmisen haastattelut ja ne olivat karua katsottavaa ja kuunneltavaa.

Hiroshiman keskustaa; räjähdyksen keskus.

Näyttely koostui informaatiotauluista ja esineistä. Paikalla oli myös mahdollista taitella paperikurkia: japanilaisen legendan mukaan 1 000 paperikurjen taittelijan toivomus käy toteen. Paperikurjesta tuli kansainvälinen rauhan symboli hiroshimalaisen pikkutytön, Sadako Sasakin, myötä. Sadako sairastui leukemiaan 9 vuotta pommituksen jälkeen, 11-vuotiaana. Hän yritti vastustaa kuolemaa taittelemalla paperikurkia, mutta kuoli 12-vuotiaana lokakuussa 1955. Yhden tarinaversion mukaan Sadako ehti taitella kaikki 1 000 paperikurkea, mutta toisen mukaan hän ehti taitella niitä vain 644 ennen kuolemaansa. Hänen ystävänsä taittelivat loput ja Sadako haudattiin lopulta kaikkien näiden 1 000 paperikurjen kanssa.

Yllä on 13-vuotiaan koulupojan Tetsuo Manaben lakki. Tetsuo oli 2,2 kilometrin päässä räjähdyksen keskuksesta 6. elokuuta 1945. Kuten myös monet muut hiroshimalaiset, hän kuoli vammoihinsa vasta noin kuukauden kuluttua.

Tässä yllä on puolestaan 12-vuotiaan koululaisen Tetsuo Kitabayashin takki. Poika oli 600 metrin päässä räjähdyksen keskuksesta Hiroshimassa. Vakavista vammoistaan huolimatta Tetsuo pääsi kotiin asti, mutta kuoli saman päivän iltana.

Räjähdyksen kuumuus sulatti lasipullon muodottomaksi. Nagasakissa räjähdys aiheutti hetkellisesti lähialueille arviolta noin 3 900 Celsius-asteen kuumuuden (itse räjähdyksen keskus oli tietysti moninverroin kuumempi) ja paineaallon jälkeinen kuuma tuuli eteni noin 400 metriä sekunnissa.

Alla kuvassa oleva Hiroshiman pommista selvinnyt messuhalli valittiin Yhdysvaltojen ja Kiinan vastustuksesta huolimatta UNESCO:n maailmanperintökohteeksi vuonna 1996.

Näyttely oli vaikuttava kaikessa yksinkertaisuudessaan. Ja se pisti — jälleen kerran — miettimään, miten julmia ihmiset voivat olla ja miten karmeaa se oli, että pienessä hetkessä saatiin aikaiseksi niin valtava määrä siviiliuhreja ja vielä kahdessa eri kaupungissa. Ja onko tuosta otettu kansainvälisellä tasolla jotain opiksi? Eipä juuri.

Vuoden 1945 jälkeen maailmassa on tehty yli 2 000 ydinkoetta ja ydinaseiden kehittely jatkuu edelleen. Suurin koskaan testattu ydinase on Tsar Bomba (Tsaari-pommi), neuvostoliittolainen vetypommi, jonka tuhovoima oli Hiroshiman ja Nagasakin pommien yhteenlaskettu teho 1 400-kertaisena. Se tuotti hetkellisesti noin prosentin Auringon tehosta, sienipilvi oli yli 60 kilometriä korkea ja 40 kilometriä leveä. Räjähdyksen saattoi nähdä paljaalla silmällä 1 000 kilometrin päästä ja vielä 100 kilometrin päässä se aiheutti 3. asteen palovammoja.

Alun perin Tsar Bomban teho oli suunniteltu kaksinkertaiseksi tähän nähden, mutta testin ydinlaskeuma olisi ollut niin suunnaton, että pommi toteutettiin lopulta ”puolitehoisena”. Siinä meille kaikille mietittävää.

◊     ◊     ◊     ◊     ◊

Viikon kesälomani on nyt siis takana. Museokäynnin lisäksi kävin katsomassa musikaalin Priscilla: Queen of the Desert, joka oli hauska ja viihdyttävä, mutta jäi kuitenkin Sister Actille toiseksi. Sää oli paikoitellen sateista pitkin viikkoa, joten mitään erikoisempia ulkoilmaharrasteita en kehitellyt. Alkuviikosta istuin pubissa Thamesin rannalla Hammersmithissa ihanan entisen työkaverini Elinan kanssa; oli mahtavaa nähdä pitkästä aikaa — ja nähdä tuore aviovaimo ensimmäistä kertaa häiden jälkeen! 😀

Muuten hoidin asioita (mm. veronpalautuksiin liittyen), kävin ostoksilla (sänkyvaatteita ja pyyhkeitä) ja testasin yhden uuden ravintolan (Mooli’s Sohossa, aikamoinen pettymys intialaiseksi ruokapaikaksi). Sadepäivät kuluivat useampien elokuvien ja tietokonepelin parissa. Kourallisen päiviä siihen meni, että aloin irtautua työajatuksista ja oikeasti tuntea olevani lomalla. Harmi sinänsä, että en ehtinyt työkiireiden ja asunnon haun keskellä järjestää matkaa mihinkään kauemmas. Viime tingassa on turha ruveta junalippuja maan sisällä hommaamaan, sillä hinnat nousevat siinä vaiheessa pilviin. Pitäisi olla liikkkeellä varauksiensa kanssa vähintään kaksi viikkoa ennen matkaa. Toisaalta olin henkisesti jo niin piipussa pari viikkoa ennen lomaa, että ajatus matkan järjestämisestä tuntui ylivoimaiselta. Joten ehkä parempi näin kuitenkin.

Aloin myös pakata tavaroitani kasaan tällä viikolla. Sain kuin sainkin hankittua uuden asunnon, muuttopäivä on parin viikon päästä, lauantaina 28. päivä. Muutan noin 10 kilometrin päähän St. John’s Woodista itään päin, Hackneyn kaupunginosaan, lähelle Islingtonin rajaa.

Hackney on niin sanottua ”up-and-coming” -aluetta, eli suomeksi kaunisteltuna ”nousevaa” aluetta. Toisin sanoen alueella voisi olla paremmat rikostilastot ja viihtyisämmät elinympäristöt, mutta jos selvisin Redfernistä Sydneyssä, selviän todennäköisesti myös Hackneystä Lontoossa. Hackneyssä on niin kutsuttu Murhamaili (engl. Murder Mile), katu, joka sai karmivan nimensä 2000-luvun alussa, kun kahdeksan miestä ammuttiin kadulla kahden vuoden sisällä. Nykyisinkin katu on rikos- ja väkivaltapesäke, jonne ei ilta- ja yöaikaan ole asiaa ellei halua riskeerata kolkatuksi ja ryöstetyksi tulemista tai halua välttämättä huumediilereihin tutustua tai jengiläisten välienselvittelyyn osallistua. Tuleva uusi kotini on sentään noin parin kilometrin päässä tästä Hackneyn valopilkusta. Redfernin pahin paikka, The Block, oli silloisesta kodistani vain puolen kilometrin päässä.

Tuleva kotini ei ole täydellinen tietenkään (vähemmän miellyttävä asuinalue, enemmän ihmisiä talossa), mutta työmatka lyhenee noin puoleen tuntiin, rakennus on uudehko ja siten toivon mukaan homeeton, ja kämppiksinä on eläkeläispariskunnan sijasta oman ikäluokan ihmisiä: australialainen nainen ja kaksi brasilialaista miestä. Siinä on jo plussaa tarpeeksi. Vuokra ei nouse paljoakaan ja säästän samalla matkustuskuluissa noin 100 euroa kuussa, joten kuukausittaiset juoksevat kuluni pysyvät kuta kuinkin samoina kuin tähänkin asti.

Olen suunnitellut ottavani muuttoavuksi ’Miehen ja pakettiauton’ (Man and Van), palvelun, jossa saa vuokrata tuntitaksalla pakettiauton ja kuskin, joka hoitaa tavaroiden lastaamisen autoon ja niiden purkamisen autosta kohteessa. Sen sijaan, että kuluttaisin koko päivän rahjaamalla tavaroita pienissä määrin tuskaisesti metrolla ja bussilla, muuton pitäisi hoitua sutjakasti parissa tunnissa noin 100 euron korvausta vastaan. Ainoa haaste tuossa järjestelyssä on se, mistä pakettiautolle löytää parkkipaikan molemmissa päissä matkaa. Lontoon keskusta-alue kun ei ole mikään autoilijan paratiisi parkkeerausmahdollisuuksien suhteen. Mutta tuo tuskin on ylitsepääsemätön ongelma. 🙂

 
3 kommenttia

Kirjoittanut : 15/08/2010 Kategoria/t: Historia, Kaupunki

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Työpätkä (ja festivaaleja) takana

Torstaina oli viimeinen työpäiväni. Kahdeksan kuukauden pätkä on takana. Juhlistin tuoretta työttömyyttäni kurkkukivulla ja pienellä kuumeella heti seuraavana päivänä. Työstressin laukeaminen kai teki tepposensa. Ehdinhän jo olla edellisen kurkkukivun ja flunssanpoikasen jälkeen terveenä kokonaista pari viikkoa. Suomessa ollessa sairastin flunssan enintään kerran vuodessa — tämä taisi nyt olla neljäs tai viides flunssa (tai vastaava) tänä vuonna. Mistä lie johtuu altistumiseni: erilaisesta virus- ja bakteerikannasta, ihmispaljoudesta, saasteista? Olo on nyt joka tapauksessa parempi. Pari päivää sängynpohjalla näytti tällä kertaa riittävän.

Joimme keskiviikkona jo työpaikallani porukalla perinteiset läksiäiskahvit (henkilöstön vaihtuvuus on suuri, mm. harjoittelijoiden kierron vuoksi). Siihen kuuluu torttu/piirakka läheisestä ranskalaisleipomosta/-kahvilasta, Paulista, joka ylihinnoittelee tuotteensa ja jonka myyjät saavat asiakkaan olon tuntumaan vaivaannuttavalla tavalla lähes kuninkaalliselta. (Minuakin puhutellaan siellä ”rouvaksi”. Osta siinä sitten lounaspatonkia normalisti, silloin harvoin kun sieltä lounasta haen.)

Sain työkavereilta myös perinteisen kortin, jossa oli kaikilta pieni viesti. Läksiäislahja oli ihana ja varsin sopiva: pullo australialaista punaviiniä (shirazia, suosikkiani), haiseva ranskalainen valkohomejuusto (Camembertia, on todella hyvää, puolet siitä on jo tuhottu ruisnäkkileivän ja oranssin paprikan kanssa), aurinkokuivattuja tomaatteja (suosikkejani!) ja tukeva purkki vadelmahilloa. Lahjan hankkineella työtoverillani oli selkeästi vankka tietämys siitä, että olen varsin pragmaattinen ihminen, joten ”hyötylahja” oli mikä parhain.

Lähin esimieheni, ohjelmajohtaja, kävi jo aiemmin keskiviikkona työhuoneellani sanomassa, että on ikävää, että minun täytyy lähteä. Hänestä olin ”paikan ilo”. Instituutin johtaja puolestaan sanoi läksiäiskahvin jälkeen, että ei halua päästää minua menemään, koska hänelle on kuulemma ”kehittynyt läheisriippuvuus” minuun. 😆 Oli mukava kuulla, että reaktio oli tuollainen. Tietää ainakin tehneensä positiivisen vaikutuksen työympäristöönsä omalla olemisellaan ja työpanoksellaan.

Nyt siis täytyy huomenissa palata taas työnhaun pariin. Minulle sanottiin, että olen tervetullut käyttämään instituutin tiloja jatkossakin, jos haluan tulla sinne tekemään työhakemuksia. Kotona kun saattaa tulla herkästi motivaatio-ongelmia. Otan varmasti tarjouksen vastaan ainakin parina päivänä viikossa. Olen joka tapauksessa menossa takaisin ”töihin” tiistaiaamuna, sillä johtaja ja ohjelmajohtaja haluavat pitää palaverin kanssani seminaarista, jota olen ollut järjestämässä loppuvuodelle. Tehtäväni on saattaa heidät ajan tasalle ja samalla infota heitä siinä määrin, että he voivat viedä järjestelyt loppuun.

Ai niin: sain työnhakutukea erikoisesta suunnasta. (Entisen) työpaikkani naapurissa on intialaisravintola, josta hain usein lounasta, yhteen aikaan kerran viikossa. Ravintolan pääjehuna häärii pienen pieni vanhempi intialaismies, joka aina huikkasi ravintolan ovelta, kun sattui näkemään minut ulkona tupakalla taikka muuten tauolla kahvikupin kanssa. Hän kyseli kuulumisiani torstaina, ja kun kerroin sen olevan viimeinen työpäiväni, hän kysyi minkälaista työtä haen. Annoin lyhyen ja helpon vastausversion eli sanoin, että ”toimistohommia”. Pikkuinen mies sanoi rikkonaisella englannillaan: ”Office there, [mies osoittaa sormellaan itään päin], friend works there. My friend. I ask him for you. I ask him.” Ihastuttavaa, että naapuriravintolan herra lupautuu kysymään, josko minulle irtoaisi sieltä töitä. 😆 En tosin odota hänen oikeasti kysyvän keneltäkään mitään, mutta hymyn se toi huulille joka tapauksessa!

Hymyilytti vielä toistamiseen samana päivänä, kun instituutin toinen ohjelmajohtaja sanoi mielellään kirjoittavansa minulle suosituksen, jos päätän hakea suomalais-brittiläisen kauppakamarin toiminnanjohtajan paikkaa täällä Lontoossa. Haha! Ja miesparka oli vielä tosissaan. 😆 Taitaa kyllä olla kaupallinen osaamiseni sitä luokkaa, että nauraisivat kauppakamarilla partaansa, jos hakemukseni käsiinsä saisivat. 😆 Mutta lämmitti mieltä kuulla, että usko kykyihini vaikutti entisellä työtoverillani olevan kova. 😛

◊     ◊     ◊     ◊     ◊

Mutta juu. Muista asioista sitten. Kävin parilla festivaalilla viime viikonloppuna: lauantaina Greenwich Comedy Festivalilla (viikon mittainen standup-komiikkafestivaali) ja sunnuntaina The Mayor’s Thames Festivalilla (Thames-joen ympärille keskittyvä paripäiväinen festivaali). Jottei tämä blogipostaus menisi ihan hirvittävän pitkäksi ennen ensimmäistä kuvaa, tässä alla kuva viime viikon sunnuntailta, Thames-festareiden aikaan. 😛

 

St. Paul's Cathedral ja Millennium Bridge iltakymmeneltä.

St. Paul's Cathedral ja joen yli kiipeävä Millennium Bridge -kävelysilta.

Kuvaan viitaten, kävin kuikuilemassa joen etelärannalla Thames-joen festivaalien aikaan yhdessä Miken kanssa, joka tuli tänne Greenwichin standup-komiikkafestivaaleille käymään. Päällekkäin sattui siis olemaan vähintäänkin nuo kaksi festaria — molemmat mahdollisuudet oli toki hyödynnettävä.

Kävin siis minäkin Greenwichissa festareilla, yhdessä Letician ja Alanin kanssa. Meillä neljällä oli liput lauantai-illan standup-esitykseen, jossa pääesiintyyjänä oli amerikkalainen Rich Hall. Minä, Leticia ja Alan olimme jo kerran aiemmin nähneet hänet esiintymässä pienellä komediaklubilla Greenwichissä. Tällä kertaa esiintymispaikkana oli 1,000-paikkainen teltta. Happi meinasi loppua siellä kyllä välillä, kun teltan ovet suljettiin esitysten ajaksi. Mutta onneksi oli väliaika aina jokaisen koomikon jälkeen.

Itse teltta oli pystytetty maailmanperintöluettelossa olevan Old Royal Naval Collegen pihalle. Kuvaa kun katsoo, on vaikea uskoa, että rakennus suunniteltiin alunperin sairaalaksi, ja se se olikin noin 150 vuotta 1700- ja 1800-luvuilla. Sittemmin se toimi merisotakouluna aina vuoteen 1998 saakka, jolloin kuninkaallinen laivasto poistui rakennuksesta. Samalla Britanniaan jäi enää yksi ainoa merisotakoulu: Britannia Royal Naval College, joka sijaitsee Devonissa, kartalla ikään kuin Englannin läntisessä ”jalassa”. Nykyään Old Royal Naval College on Greenwich-säätiön omistuksessa ja rakennus on sitä myöden mm. avattu erilaisille yleisötilaisuuksille.

Leticia ja Alan Greenwichissä komediafestareiden loppumetreillä.

Leticia ja Alan Greenwichissä komediafestareiden loppumetreillä.

Komediafestivaalin yhteydessä oli — koomisesta asiasta kun on kyse — silent disco, eli hiljainen disko, jossa tanssijoilla on kaikilla korvakuulokkeet, joista ulos tunkevan musiikin tahdissa he ketkuvat taivasalla. Musiikki ei tietenkään kuulu diskoa katsovien korviin, joten eläytyvä biletys ilman musiikkia näyttää kieltämättä aika naurettavalta. Mikäs siinä meidän oli olla, tuoppiemme kanssa diskosta ”nauttien”.

Kävimme tämän lisäksi siis Miken kanssa joen etelärannalla Thames-joen festareiden aikaan sunnuntai-iltana. (Siinä missä Greenwichin komediafestaritkin olivat joenrannan tuntumassa ja myös eteläpuolella, Thames-festivaali sijaitsi aikalailla suoraan Lontoon keskustan eteläpuolella. Greenwich kun jää reilusti idempään.) Vuosittainen ilmainen festivaali pyrkii edistämään kiinnostusta Thames-jokeen ja sen ympäristöön; festivaaliin liittyy mm. sivistyksellinen ohjelma, jolla pyritään aktivoimaan Lontoon koululaisia. Festivaali herättää joen molemmat rannat eloon: alue kuhisee katutaiteilijoita, performansseja, karnevaalijoukkoja, valoinstallaatioita, sirkusta, musiikkia ja tanssia sekä ruoka- ja juomakojuja.

Puikkelehdimme kuitenkin Miken kanssa mahdollisimman nopeasti vajaan parin kilometrin matkan ihmismassan läpi sen kummemmin tunnelmasta nautiskelematta. Samoin jätimme jonkinlaisen sambakulkueen omaan arvoonsa, kun jouduimme koukata hetkeksi pois joen rannasta ja kiertää alueen hieman kauempaa. Tämä kaikki siitä syystä, että meillä oli kiire päästä näkemään Tate Modernin eli modernin taiteen museon edustalle aseteltu tuli-installaatio ennen kuin tulet sammutettaisiin. (Mikella kun on jonkinasteinen tuliobsessio. :razz:) Loppujen lopuksi installaatio oli hillitympi kuin olimme odottaneet, mutta hieno ja tunnelmallinen kuitenkin.

Tulipatoja koivujen alla.

Tulipatoja koivujen alla.

Siellä oli pienten puiden juurella olevien patojen lisäksi jonkinlaisia tulikaruselleja ja tulitorneja tai -pylväitä, jotka olivat kuin veljeni talon takapihalla olevan paljun savupiippu, tosin nämä piiput leimusivat ja hehkuivat oransseina ja niihin oli puhkottu koristekuvioita. Tunnelma oli aivan erilainen kuin lännemmässä joen rannalla, jossa ihmiset tungeksivat toistensa ohi matkalla minne olivatkaan menossa. Tate Modernin edustalla ihmiset istuskelivat nurmikolla patojen ympärillä rupattelemassa ja kuljeksivat hiljakseen tulien seassa. Näinpä jonkun käristämässäkin jotakin yhden tulipadan yllä; tikun päässä oli jotakin, joka näytti leivänpalalta.

Tulipylväs Thames-joen festivaalien tuli-installaation osana.

Tulipylväs Thames-joen festivaalien tuli-installaation osana. Nämä olivat oikeasti oransseja, mutta kuvissa näyttävät violeteilta.

Illan kruunasi upea ilotulitus, jota pysähdyimme katsomaan Millennium Bridgelle. Alla pikku pätkä lopusta — shown finaali näytti ainakin livenä kertakaikkisen hienolta, kuten ääniraidan perusteella huomaa. 😀

◊     ◊     ◊     ◊     ◊

Loppukaneettina vielä se pieni mutta suuri uutinen, että Jonilta tuli tekstiviesti viime tiistaina: hän on päässyt sängystä tuolille asti ja hän on ottanut ensi askeleensa moottoripyöräonnettomuuden jälkeen kävelytuen ja kahden sairaanhoitajan avustamana. Oli mukava saada iloinen viesti sieltä suunnalta, vaikka kuulemma tuskaista liikkuminen oli ollutkin. Tärkeintä on kuitenkin se, että Jon on paranemaan päin! 😀

 
2 kommenttia

Kirjoittanut : 21/09/2009 Kategoria/t: Ihmiset, Kaupunki, Kulttuuri

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,