Armas veljeni ja hänen avovaimonsa olivat Lontoossa tällä viikolla tiistaista alkaen. Kello on nyt noin kuusi lauantaiaamuna ja palasin juuri kotiin saattamasta heitä Victorian juna-asemalle, josta matka heidän osaltaan jatkui kohti Gatwickin lentokenttää.
Aika hujahti tosi nopeasti. Tiistaina kävimme syömässä Rainforest Cafe -nimisessä ravintolassa lähellä Piccadilly Circusta. Olin varannut sinne meille pöydän kahdeksaksi. Ravintolassa saimme hyvän ruoan lisäksi todistaa muistaakseni kahdeksat syntymäpäiväjuhlinnat (sankari nousi tuolille pienen kynttilöillä koristellun kakun kanssa ja pöytäseurue, osa henkilökuntaa ja myös halukkaat muut ihmiset lauloivat onnittelulaulun). Ymmärrettävästi jo parin laululurituksen jälkeen tämä ilmiö oli jo paljon vähemmän miellyttävää seurata.
Ravintola oli kyllä tyyliltään syntymäpäiväjuhliin sopiva: sen sisustus oli erikoinen ja ruoka ylihinnoiteltua. Ravintolassa oli nimensä mukaisesti sademetsäsisustus, kaiken maailman köynnöksiä ja puita, värivaloja ja (robotti)eläimiä oli siroteltuna ympäriinsä. Me saimme istua iltamme elefantin vieressä. Se räpsytteli silmiään, heilutteli korviaan ja töräytteli tervehdyksiä aina välillä. Samoin ravintolassa ehdittiin simuloida ukkonen pariin otteeseen ruokailumme aikana. Viereisen apinan (kirjaimellisesti) lähes jatkuva äännähtely alkoi jossain vaiheessa käydä hermoille, mutta ravintola oli kuitenkin kokonaisuudessaan positiivinen kokemus.
Rainforest Cafen sisustusta. Ravintola jäi kyllä kirkkaasti toiseksi tukholmalaiselle thai-ravintolalle, jossa köynnösten, puiden, värivalojen ja simuloidun ukkosen (sekä sopivasti hinnoitellun, erinomaisen ruoan) lisäksi virtasi lattialautojen alla vielä pikkuinen purokin. Se ravintola vasta oli kokonaisvaltainen kokemus aikuiseen makuun - ja täysin vailla Rainforest Cafeta hieman vaivannutta väkisin yrittämisen tunnelmaa.
Illallisen jälkeen ihastelimme hetken iltahyörinää Piccadillyllä ja pyörähdimme sitten parilla oluella pienen kävelymatkan päässä olevassa pubissa. Muuta sinä päivänä ei sitten ehtinyt tehdäkään, veli + avovaimo kun saapuivat Lontooseen vasta myöhään iltapäivällä.
Keskiviikon minä vietin töissä ja pariskunta Oxford Streetillä shoppailemassa. Tapasimme työpäiväni päätteeksi The Tottenham -pubissa lähellä Tottenham Court Roadin asemaa. Samaisessa pubissa kävimme myös äidin ja isän kanssa istumassa parilla, kun he olivat kaupungissa keväällä. Söimme siellä brittiläiseen tapaan paksut ranskalaiset, joiden päälle oli sulatettu juustoa. Kiertelimme sen jälkeen vielä jonkin aikaa Oxford Streetin kaupoissa ja kävimme lopuksi ruokakaupassa hakemassa vähän purtavaa kotiin.
Heitimme ostokset kotiin ja syötyämme vähän iltapalaa suuntasimme kulkumme edelleen fiinimmälle alueelle Kensingtoniin, Hyde Parkin länsipuolelle, jossa sijaitsee viehättävä pubi nimeltä The Windsor Castle. Pubi sai alun perin nimensä siitä, että aikoinaan sieltä näkyi yläkerran ikkunoista itse Windsorin linna kaukana horisontissa ennen kuin ympärille rakennetut talot peittivät näköalan.
Törmäsin kyseiseen pubiin aikoinaan siksi, että sen beer garden, eli ”puutarhaterassi” listattiin Lontoon parhaimpien joukkoon. Pistin pubin mieleeni — kunnon puutarhaterassit kun ovat Lontoossa suhteellisen harvassa. Ehdotin nettitutulleni Mikelle, että kävisimme siellä, kun hän tulee seuraavan kerran Lontooseen. Kun Mike oli hyväksynyt pubin olutlistan tarpeeksi hyväksi ( 😛 ), kävimmekin siellä istumassa yhden illan tässä männä viikonloppuna. The Windsor Castlen terassi olikin todella viihtyisä puupenkkeine ja -tuoleineen, lämpölamppuineen, pehmeine värivaloineen ja tuuheine muuria peittävine muratteineen. Ajattelin jo silloin ensi kertaa siellä käydessäni, että vien velipojan siippoineen sinne sitten aikanaan.
The Windsor Castlen puutarhaterassilla, punkkua, Pimm'siä ja pintahiivaolutta nauttimassa.
The Windsor Castlen sisustus on varhaisviktoriaaninen ja kokonaan puuta, lattia mukaan lukien. Pubi on myös siitä mukava, että siellä ei soi musiikki lainkaan, joten keskusteleminen onnistuu iltamyöhään saakka. Niin kovin monta kertaa olen saanut pettyä siihen, että tietty pubi saattaa olla tunnelmallinen ja miellyttävä ulkoisesti ja hyvä olutvalikoimansa puolesta, mutta sitten asetelman pilaa kaiuttimista rätkyttävä radiopoppi. Näin suomalaisesta näkökulmasta — ainakin minun näkökulmastani 😀 — englantilaiset onnistuvat usein kuta kuinkin häpäisemään historialliset pubirakennuksensa popmusiikilla, joka ei tunnu sopivan paikkaan sitten ollenkaan. Mutta kenties näin suomalaisena otan vanhat rakennukset arvokkaine tunnelmineen hieman vakavammin kuin paikalliset, joille satojen vuosien ikäiset pubit ovat arkipäivää.
The Windsor Castlen erikoinen ominaisuus on sen jakautuminen eri osastoihin. Osastot on erotettu toisistaan väliseinillä, joissa on pienet oviaukot. Kirjaimellisesti pienet. Esimerkiksi vessoille mennessään on kumarruttava kunnolla mahtuakseen oviaukosta sisään. Väliseinät tehtiin aikoinaan erottamaan eri yhteiskuntaluokat toisistaan. Väliseinien pienet oviaukot ovat puolestaan tuoreempaa perua; ne asennettiin vasta 1950-luvulla, jolloin haluttiin tehdä huomaamaton läpikulkumahdollisuus työntekijöille yhdestä osastosta toiseen. Lähempänä nykypäivää osastojen myöhäisempi funktio oli yhteiskuntaluokkien erottamisen sijasta vain erottaa tupakointipuoli savuttomasta. Nykyään, kun pubeissa ei enää saa sisällä polttaa lainkaan, väliseinät minioviaukkoineen ovat vain kuriositeetti ja jäänne menneisyydestä.
The Windsor Castle. Yksi pikku ovista, tosin tätäkin pienempi oviaukko pubista löytyy.
Torstaipäivä meni nähtävyyksiä kierrellessä: Big Ben, Tower Bridge ja Tower of London, St. Paul’s Cathedral ja niin poispäin. Kun olimme viinilasillisella (kyllä, alkoholia on poikkeuksellisesti tullut käytettyä viimeisen viikon aikana kuutena päivänä seitsemästä — kertaakaan en tosin ole ollut rehellisesti humalassa!) lähellä St. Paulin katedraalia, sain puhelun ystävältäni Leticialta, joka pyysi minua oluelle Thamesin rantaan päätähajottavan työpäivän päätteeksi. Kerroin olevani liikenteessä veljeni ja tämän avovaimon kanssa, mutta että tulisimme mieluusti tuopille tai parille. Niinpä suuntasimme kohti London Bridgeä, jonka lähellä Leticia on töissä, maailman korkeimmassa (34 kerrosta) sairaalassa rintasyöpätutkimuksen parissa.
Kävimme siis istumassa iltaa pubissa aivan Thamesin etelärannalla. Oli onni, että saimme pöydän sisältä, sillä ilma heittelehti sateisesta aurinkoisempaan koko illan ajan. Veljeni niitti mainetta baarimikkojen keskuudessa tilaamalla oluen jäillä. Sama toistui myöhemmin reissulla myös parissa muussa pubissa. Jokaisessa baarimikko varmisti vielä ennen oluthanan avaamista: ”Olutta? Jäillä?!”.
Thamesin etelärannalla Nando's -nimisessä ravintolassa.
Torstai-ilta päättyi Nando’siin, portugalilaisvaikutteiseen ravintolaketjuun, joka on erikoistunut tarjoamaan kanaruokia.
Perjantaina puolestaan vietimme aamupäivän ja iltapäivänkin Camdenissa ostoksilla. Sää heittelehti jälleen holtittomasti koko päivän: välillä tuli vettä oikein kunnolla, muutaman minuutin päästä paistoi aurinko. Onneksi Camdenin markkinoilla on ihan kiitettävästi katoksia; ei päässyt sentään ihan läpimäräksi kastumaan. Kevyen, myöhäisen lounaan jälkeen suuntasimme parille suosikkibaariini Intrepid Foxiin, jossa veljeni pääsi taas kohotuttamaan baarimikkojen kulmakarvoja tilaamalla olutta jäillä.
Camdenissa ostoksilla, markkinoiden osassa, joka on pykätty entisen tallin ja hevossairaalan paikalle. Paikalla kun oli aikoinaan iso liuta hevosia vetämässä proomuja läheistä kanaalia pitkin.
Perjantaina kotiuduimme ajoissa, sillä lauantaiaamun herätys oli jo ennen neljää. Kävimme illalla vielä läheisessä ruokakaupassa ostamassa pitsat iltapalaksi ja viimeisiä tuliaisostoksia Suomen suuntaan. Ohuen yöunen jälkeen (ainakin minun kohdallani) otimme tänä aamuna bussin Victorian juna-asemalle, josta vierailijoiden kotimatka alkoi puolen tunnin junamatkalla kohti lentokenttää. Olimme hyvissä ajoin liikenteessä, joten matka asemalle meni hyvin ja pariskunta ehti junaan mukavasti. Itselläni kotimatka meni vähän mutkan kautta. Bussi ei vienytkään minua perille asti, joten jouduin hypätä välillä kyydistä pois ja kävellä pari pysäkinväliä kotia kohti ennen kuin pääsin seuraavan bussin kyytiin ja perille saakka. Siinä vilpoisessa aamusäässä hiljaista Edgware Roadia kävellessä sitä viimeistään heräsi.
Nyt on siis koittanut vähäksi aikaa taas paluu arkeen. Seuraava vierailija taitaa olla ystäväni Marjut, joka saapuu muutamaksi päiväksi luokseni tuossa noin parin viikon päästä.
Velipojalle ja siipalleen kiitokset vierailusta — oli kiva nähdä pitkästä aikaa! 😀
Maastamuuttajan päiväkirja 