Ei elämää — ei haittaa

Tässä on nyt viikon verran takana niin kutsuttua post workshop -työskentelyä, eli suomeksi ’työpajan jälkeistä’ työntekoa. Kuten mainittua, vaihdoin muutama viikko sitten firman sisällä toiseen tiimiin ja entinen asiakas jäi samalla taakse. (Eikä totta puhuen ole ollut ikävä. Itse asiassa hieman kauhulla odotan entisen asiakkaan pariin palaamista 1–2 kuukaudeksi ensi kuun puolivälistä alkaen.)

Tuotatin tänään leipomosta tiimillemme ja asiakkaan puolen naapuritiimillemme jaettavaksi sunnuntaisten synttärieni kunniaksi cupcakeja.

Toukokuun lopulla ja kesäkuun alussa oli uuden asiakkaan toiminnoissa varsinainen workshop, mikä tarkoittaa sitä, että uusien tuotejulkaisujen alla asiakas lennätti Lontooseen parikymmentä henkeä (kääntäjiä, editoijia ja luovia johtajia) työskentelemään suljettujen ovien takana pian julki tuotavien tuotteiden käännösten parissa ennen virallista julkistamista. Workshopissa oli paikalla Euroopan neljän tärkeimmän markkina-alueen ihmiset sekä asiakkaan Lontoon toimiston tiimejä sekä meidän tiimimme vetäjä.

Menneenä maanantaina oli vihdoin tuotteiden maailmanlaajuinen julkistamistapahtuma, jonka jälkeen käynnistyi post workshop, johon osa workshopin ihmisistä jäi, ja Lontooseen lennätettiin vielä reilut parikymmentä henkeä lisää muista Euroopan maista sekä Venäjältä ja Turkista. Tässä vaiheessa meidän tiimimme liittyi joukkoon ja tällä hetkellä meillä on noin viidenkymmenen hengen ihastuttavan kansainvälinen joukko ihmisiä tekemässä töitä paikan päällä Lontoossa ja vielä 35 henkeä kotimaissaan työssään sähköpostin päässä. Tämän lisäksi huoneessa on myös asiakkaan omat tiimit ja meidän tiimimme, yhteensä kai noin sata ihmistä. Nyt hoidamme saman katon alla kaik’ yhes koos isossa avokonttorissa materiaalit pohjois-, itä- ja keski-Euroopan markkinoille sekä venäjäksi ja turkiksi, asiakkaan Yhdysvaltojen kanssa asioiden.

Katsoimme maanantai-iltana uusien tuotteiden julkistamistilaisuuden livenä Amerikasta ja sen jälkeen asiakkaan pääkonttori Kaliforniasta briiffasi meidät Lontoossa työn alkuun. Aikaerosta johtuen työpäivä venähti: tiimimme vetäjä tilasi taksit kolmelle meistä puoli kahdeltatoista illalla kun pari tiimiläistä jäi vielä jatkamaan töitä. Itse olin kotona minuuttia vaille puolen yön (eli suihkun kautta nukkumaan ja kuudelta taas ylös ja töihin). Viikon muina iltoina ei onneksi ole mennyt niin pitkään; olen ollut kotona puoli yhdeksän ja puoli kymmenen välillä.

Asiaan kuuluu tietysti myös viikonlopputöitä: tänä viikonloppuna olen töissä koko lauantain. Tätä kun jatkuu vielä seuraavat viikot, sosiaalisen elämän tai harrastusten kanssa ei juuri voi tehdä suunnitelmia. On hankala arvioida kuinka myöhään menee viikolla ja kumpana päivänä joutuu töihin viikonloppuisin.

Mutta en pistä pahakseni. Tiimihenki on hyvä ja asiakkaan puolen kontaktit miellyttäviä myös. Lounas ja illallinen tulevat talon puolesta (perjantaisin on pizzailta!), automaatista saa hyvää cappuccinoa ilmaiseksi niin paljon kuin napa vetää, jääkaappi on aina lastattuna täyteen virvoitusjuomia ja vettä ja lounaan/illallisen jäljiltä jää aina ruokaa yli, mikä tarkoittaa tietysti sitten ilmaista aamiaista kotona myös. Ja välipalaksi saa hakea hedelmiä, popcorneja, sipsejä, suklaapatukoita, hedelmäkarkkeja taikka muita tarjolla olevia syömispuolia. Tyytyväisinä meidät siis pidetään. Ja paino noussee kohisten tänä kesänä! 😆

Ja vaikka välillä pitää kiirettä, stressitasot eivät kohoa liian korkeiksi. Tänään on ollut hiljaisempi päivä, kun eilisen rutistuksen tulokset (mm. nettisivutekstit) ovat nettitiimin toimesta rakenteilla. Niinpä olen ehtinyt kirjoittamaan tätä blogipostausta pikku hiljaa pitkin päivää aina sähköpostien kirjoittamisen välissä. Ainoana miinuspuolena on tietysti se, että harrastukset ja vapaa-aika jäävät vähälle.

Brittiläis-ranskalais-makedonialainen tiimini toivottaa levottomalla tavalla hyvää syntymäpäivää.

Paljon on uutta opittavaa ja uusia nimiä ja kasvoja muistettavana, päivät ovat pitkiä, sähköposteja sataa sisään ämpärikaupalla ja jotkut asiat ovat hankalia ymmärtää monimutkaisten prosessirakenteiden ja mm. vielä outojen akronyymien takia. Mutta kuten otsikkokin kertoo, hyvin menee kaiken kaikkiaan. Tänään tuli itse asiassa hetkeksi aavistuksen verran haikea olo, kun ajatteli tämän intensiivisen työjakson päättymistä muutaman viikon päästä.

 

TeamSport — kartingia

Menneenä keskiviikkona kävimme työn puolesta ajamassa kartingia etelä-Lontoossa sijaitsevassa TeamSport-kartingkeskuksessa, jossa on 400 metrin mittainen sisärata. Rupeaman taustalla oli totta kai tiiminrakennus ja asiakkaamme puolelta mukana oli kolme ihmistä myös. En ollut aikaisemmin kokeillut kartingia, joten oli kiva päästä uuden kokemuksen pariin.

Alussa saimme ajopuvut päällemme kunhan olimme rekisteröityneet ja ilmoittaneet mm. hätäkontaktit siltä varalta, että kuolema korjaa. (Heh!) Sitten vuorossa oli lyhyen opastusvideon katsominen ja ajoratahenkilökunnalta sai kysellä tarkentavia kysymyksiä mikäli oli tarpeen. Kysyin koroistani, sillä videolla selkeästi sanottiin, että ei korkoja — kenkäni kuitenkin läpäisivät arvioinnin ja pääsin korkoineni ajamaan. Minulla ei onneksi ollut jalassa piikki-sellaisia; niihin olisi ajaminen tyssännyt.

TeamSportissa kaikki autot ovat päästöttömiä, sillä ne kulkevat litium-akuilla bensan sijaan. Tämä oli siis myös ensimmäinen kerta, kun ajoin sähköautolla. Radalla saimme tutustua autoon ja itse rataan ”lämmittelykierroksilla”, joiden jälkeen ajettiin 15 minuutin mittainen testiajo, jossa otettiin jokaiselta kuskilta paras kierrosaika, mikä puolestaan määritteli lähtöruudun itse kisaan.

Lämmittelykierroksella käyttämäni auto oli hieman arvaamaton kaasupolkimen suhteen: se ei totellut kunnolla vaan keräsi vauhtia arvaamattomasti polkimen pohjaan painamisen jälkeen. Ei oikein tiennyt millä nopeudella sitä loppujen lopuksi etenee, kun vauhti ei lisääntynytkään suoraan verrannollisesti siihen miten poljinta painoi vaan auto kiihtyi jälkijättöisesti kuin omia aikojaan. Lämmittelykierrosten paras kierrosaikani oli 43 sekuntia ja risat. Sijoituin sillä kolmanneksi. Testiajo toisella autolla meni hyvin ja kuroin parhaan kierrosaikani aina 36 sekuntiin ja pääsin sillä toiseen lähtöruutuun.

Itse kisaan meidät jaettiin kolmeen mahdollisimman tasaväkiseen joukkueeseen testiaikojen perusteella. Varsinainen kilpailu meni minulta täysin penkin alle! Etanoin itselleni keskiarvokierrosajaksi 49 sekuntia (vaikka nopein kierrosaika olikin 37 sekuntia) ja tulin aikoineni toiseksi viimeiseksi. 😆 Kisan toisella kierroksella esimieheni kurvasi mutkassa ohi ja puski rytäkässä autooni oikein kunnolla. Tuloksena oli rikkoontunut kaasupoljin — jurruuttelin kävelyvauhtia suurimman osan kierrosta varikolle vaihtamaan auton. Kun kaasupoljin oli taas kunnossa, innostuin tulemaan yhteen mutkaan hieman liian suurella innolla ja sain autoni pyörähtämään täyden ympyrän radalla. Ja kerran jäin autollani turvavalliin kiinni! Kilpailu keskeytettiin siksi aikaa, että ratamies kävi työntämässä minut takaisin ajoradalle ja kasvot oikeaoppisesti kohti menosuuntaa. En onneksi ollut ainut, joka valleista jouduttiin irti työntämään!

Kilpailussa joukkueemme tuli kolmanneksi eli viimeiseksi. Päätin jättää kolmannen ajorupeaman omaan arvoonsa ja keskittyä iloitsemaan karsintakierroksen hyvästä ajasta ja toiseen lähtöruutuun pääsemisestä. 😆

Ennen varsinaista kisaa, lähtöruutuihin kohta ajamassa (minä autossa numero viisi).

 

Kesä vierähti, syksy saapui

Niin vain on kulunut pari kuukautta — ylikin — edellistä postauksesta. Jotenkin se aika vain kuluu niin nopeasti ettei huomaakaan.

Mitään suurempia ei viimeisten parin kuukauden aikana ole sinänsä sattunut. Jotain nyt on kuitenkin tullut harrastettua työssäkäynnin ohella. Kesäloma oli sen viikon mittainen (kesäkuun alussa), joten kesästä nauttiminen jäi aika vähiin, mikä tosin on normaalia täällä, sillä on yleistä, että töistä voi ottaa pisimmillään vain kahden viikon lomapätkän kerrallaan. Töiden ohella ja lyhyiden viikonloppujen aikana sitten harrastaa sen mitä saa aikaiseksi.

Syyskuinen auringonlasku — Canary Wharf

Innostuin joskus  heinäkuussa yhtenä iltana varaamaan kerralla seitsemän teatteri- ja musikaalilippua, kolmen kuukauden aikana käytettäväksi. Kävin heinä-syyskuussa katsomassa seuraavat:

• Thriller Live — Michael Jacksonin musiikin ja saavutusten ympärille rakennettu tanssille pohjaava musikaali
• Blood Brothers — tarina lapsena eri kodeissa ja yhteiskuntaluokissa kasvaneista kaksospojista, jotka ystävystyvät myöhemmin tavatessaan
• Spamalot — Monty Pythonien elokuvaan Monty Pythonin hullu maailma perustuva musikaalikomedia, jossa kuningas Arthur miehineen etsii Graalin maljaa
• Our Boys — 1980-luvun Britannian sotilassairaalaan sijoittuva draama nuorista miehistä, joiden suhdetta repii petos
• Private Peaceful — Kokoillan monologinäytelmä, jossa nuori ensimmäisen maailmansodan sotamies muistelee sotilasvankilassa kokemuksiaan juoksuhaudoissa
• What the Butler Saw — Psykiatriselle klinikalle sijoittuva kommelluksia pursuava farssi
• A Long Day’s Journey into Night — amerikkalaisen Pulitzer-palkitun Eugene O’Neillin draama perheestä, jota riivaavat addiktio (miehillä alkoholiin ja äidillä morfiiniin) ja siitä juontuvat ongelmat

Elokuvissa olen käynyt vain kerran, uuden Batmanin katsomassa jokusen viikkoa sitten. Varsin nautinnollinen kokemus sekin!

Elokuussa puolestaan tapasin entisen pääkontaktini asiakkaan puolelta edellisestä työpaikastani. Olemme pitäneet jonkin verran yhteyttä sen jälkeen kun vaihdoin työpaikkaa reilu vuosi sitten, mutta emme töiden puolesta koskaan nähneet toisiamme silloin aikoinaan. Kävimme olusella Sohossa sunnuntai-iltana elokuun puolivälissä, kun hän pääsi kakkostyöpaikastaan: viikolla hän tekee jossain määrin samankaltaista projektinhallintatyötä kuin minäkin ja viikonloput hän on tatuoijana tatuointistudiolla.

Harmikseni sain kuulla, että entinen työpaikkani on menettänyt tämän asiakkaan lähtöni jälkeen. Harmillista tämä on siksi, että tein reilun vuoden töitä niin sanotusti niska limassa sen eteen, että tästä alkujaan pikkuasiakkaasta tuli yksi firman avainasiakkaista, mutta lähtöni jälkeen asiakassuhde mureni suhteellisen lyhyessä ajassa.

Lokakuinen auringonnousu Thamesilla — ensimmäinen pyöräilyretkeni, joka ei tapahtunut joulupäivän aamuna

Hoidin kaiken alusta loppuun heidän projektiensa kanssa ja vaikka listallani oli paljon muitakin asiakkaita, tämä kyseinen firma vei käytännössä vähintään 85 prosenttia työajastani. Lähtöni jälkeen asiakkaan ”huolto” jaettiin viiden eri ihmisen käsiin, ja tiesin tuon kuultuani, että siitä ei tulisi mitään — tämän asiakkaan kohdalla työt pitää keskittää yksiin, korkeintaan kaksiin käsiin. Mutta minultahan ei mitään kysytty, ja entinen firmani kuvitteli, että kun asiakas kerran on saatu haaviin, se ei enää vaadi erityispanostusta. Riittää, kun projektit vain pyörivät omalla painollaan. Ja niin siinä sitten kävi, että asiakas ei ollutkaan lähtöni jälkeen uuteen sekavalta vaikuttavaan järjestelyyn tyytyväinen ja sisään tulevien projektien määrä väheni pian huomattavasti. Väheni siinä määrin, että entinen työkaverini kertoi toisen firman omistajista tulleen eräänä päivänä projektihuoneeseen kysymään miksi tämä asiakas ei enää lähetä projekteja yhtä paljon kuin ennen.

Asiakkaani kertoi drinkin ääressä, että entisestä työpaikastani oli jossain vaiheessa soitettu hänelle (hän epäili, että toisen omistajista toimesta), kyselty kuulumisia ja todettu, että ”haluaisimme tehdä enemmän bisnestä kanssanne”. Asiakkaani oli kertomansa mukaan vastannut, että he odottivat minun lähtöni jälkeen, että palvelun taso pysyy samana, mutta näin ei ollut tapahtunut, joten projektivirta oli alkanut tyrehtyä sen myötä. Lopulta erään projektin kanssa oli käynyt asiakkaan mukaan ”suuremman luokan munaus” ja he päättivät lopettaa entisen firmani käyttämisen kokonaan. Siinä siis lopputulos. Omalta kohdaltani kuitenkin positiivista on se, että työpanoksellani oli käytännön tasolla todistettavaa merkitystä, jota ei tosin missään vaiheessa työpaikkani puolesta tunnustettu (paitsi eroilmoitukseni päivänä, jolloin toinen omistajista sanoi ääneen sen, että olin työlläni tehnyt asiakkaasta yhden yrityksen avainasiakkaista). Kuulin sittemmin entiseltä italialaiskollegaltani, että toinen omistajista oli sanonut hänelle (kun hän oli uhannut lähteä kävelemään ellei palkka nouse), että ”kukaan ei ole korvaamaton”. Mutta minä olin tämän asiakassuhteen hoidossa korvaamaton. Jos jotain mieltälämmittävää edellisestä työpaikastani kaipaa, niin tuo on sellainen ajatus.

Tapasin syyskuussa puolestani toisen entisen kollegani edellisestä työpaikastani, unkarilaisen sellaisen (joka on myös lähtenyt sittemmin kävelemään). Istuimme illan viinipullon ja juustojen kanssa purkamassa entisen työpaikan aikeuttamia traumoja ja vaihtamassa kuulumisia muutenkin. Keskustelimme myös suomalaisuudesta ja unkarilaisuudesta, ja totesimme, että niin kaukana toisistamme kuin serkuskansoina asummekin, on meidän kansallisissa ajattelutavoissamme paljon yhteistä. Kuten muun muassa se, että pistämme sanoille ja arjen sopimuksille enemmän painoarvoa kuin esimerkiksi Välimeren kansat, joiden kanssa voi sopia tapaamisesta kahdelta, mutta on erittäin epätodennäköistä, että he ovat paikalla ennen puolta kolmea. 😆

Äiti ja isä pyörähtivät myös viikonloppuna täällä käymässä syyskuussa. Söimme ja joimme hyvin, kävimme muun muassa tutkimassa Chelsea Physic Gardenin kasveineen, British Museumin muumioineen ja pyörimme Borough Marketilla. Shishaa piti käydä polttelemassa eräässä Edgware Roadin kuppilassa myös ja tietysti vanhassa tutussa viskikaupassa kävimme pullo-ostoksilla.

Tässä kuussa puolestaan viimeiset pari viikkoa on ollut töissä todella kiirettä. Osittain siksi, että yksi tiimiläisistä jäi äitiyslomalle, eikä hänen tilalleen ole vielä saatu apuvoimia tilannetta korjaamaan. Asiakas myös lähettää kiireisiä projekteja sisään yksi toisensa jälkeen, mikä ei auta ollenkaan. Viime viikolla ylityötunteja kertyi viisitoista, tällä viikolla nelisentoista. Kun työpäivä matkoineen venyy noin neljääntoista tuntiin, käyn käytännössä kotona suihkussa, syömässä ja nukkumassa. Alkavalla viikolla minulla on onneksi torstai ja perjantai vapaat (ja seuraavan viikon maanantai), joten kolme päivää täytyy enää kestää. Sitten meillä pitäisikin olla jo käytössä lisäkäsipari tiimissä, joten toivottavasti loppuvuosi menee vähemmillä ylityötunneilla.

Otin tulevan viikonlopun ympärillä päivät vapaaksi, sillä huomenna Lontooseen puskee teksasilainen ystäväni Misty kaverinsa Chrisin kanssa. Perjantaina joukkoon liittyvät John Irlannista ja Rens Hollannista/Ruotsista. Lontoosta puolestaan lisävoimia tarjoavat Ali ja Bev, mahdollisesti myös Leticia, mikäli raskaudeltaan kykenee. Torstaiaamusta lähden Mistyn ja Chrisin kanssa Bathiin päiväretkelle. Itse tulen iltajunalla takaisin, mutta Misty ja Chris jäävät yöksi ja jatkavat perjantaiaamuna matkaa etelä-Englantiin, jossa he aikovat tehdä pyöräretken kansallispuistossa ennen paluutaan Lontooseen illalla. Minä puolestani viihdytän Lontoossa Johnia, joka tulee tänne jo aamukoneella.

Rens puolestaan saapuu illalla töiden jälkeen vasta, joten tapaamme jossain pubissa kunhan kaikki ovat tiensä Lontooseen löytäneet. Perjantai-illalle olen varannut meille pöydän Dans le Noir? -ravintolasta, jossa tarjoilijat ovat sokeita ja jossa syödään pilkkopimeässä yllätysmenun tarjontaa. Minun piti mennä sinne jo pari vuotta sitten, kun aiheesta oli puhetta entisen työkaverini Elinan kanssa, mutta se jäi silloin aikoinaan ja Elina on harmillista kyllä palannut sittemmin Suomeen. Menuvaihtoehtoja on reilu kourallinen; oma etukäteen tehty valintani oli kolmen ruokalajin illallinen, jossa on sekä lihaa että kasviksia, ja johon kuuluu yllätyscocktail, kaksi lasia viiniä ja pullo vettä. Tuo on siis luvassa myöhään perjantai-iltana — odotan innolla, sekä mukavaa seuraa, että toivottavasti maistuvaa ruokaa!